Tapaus koski juuri onnensa saavuttaneeseen nuoreen tyttöön kuin
moukarin isku päähän. Kahden tunnin ajan oli hän kuin halvattuna,
voimatta puhua sanaakaan. Julma espanjatar istui hänen luonansa
lasketellen mitä julmimpia murhakertomuksia Etiennestä sen sijaan että
olisi lohduttanut.
Mutta viimein nousihe Geneviève äkisti nojatuolista, jossa oli levännyt:
— En voi uskoa sellaista halpamaisuutta; olen varma siitä, että herra
Hontarrède on viatoin, — sanoi hän.
— Mutta minä sanon että meillä on todisteita!
— Minkälaisia todisteita?
— Kokonainen joukko! Lorenzon viime sanat; palvelijan todistus että hän
näki rikollisen valmistavan myrkkyä; apteekkarin, joka toimitti myrkyn.
Ja illalla kun kuollut leikataan, löydetään hänen vatsastaan kokainia —
siinä uusi todistus.
- Mitä?
— Kokainia, myrkkyä, jota rikollinen oli ottanut muka hammassärkyynsä.
Olen itse nähnyt kirjeen. Mitä epäilyä siinä? Saat sen itsekin nähdä.
Geneviève epäili vieläkin.
— Vaikka omin silmin olisin nähnyt tämän rikoksen tapahtuvan, en uskosi
sittenkään!
— Tuollaista itsepäisyyttä!
— Se on vaan järkevää. Mitä varten herra Hontarrède olisi moista
rikosta tehnyt?
— Lapsi! Etkö tiedä, että hän aikoo mennä naimisiin Rose-Marien kanssa?
— Se ei ole totta. Hän ei rakasta häntä, eikä ole koskaan rakastanut.
Rouva Manzinil oikasihe ja ojensi laihat käsivartensa:
— Vai niin, sinä uskot sitä vieläkin!
— Miksi en uskoisi? Sinä otaksut että herra Hontarrède oli rouva
Miralezin rakastaja. Mitä todisteita sinulla siitä?
— Sinä teet lopun kärsivällisyydestäni! Näithän Rose-Marien tulevan
ulos sen pedon huoneesta hiukset epäjärjestyksessä, näit enosi
hyökkäävän syyllisten päälle!
— Kaikki on ollut petosta! Sinä ja minä, Lorenzo ja Rose-Marie itse
olemme erehtyneet. Herra Hontarrède on selittänyt minulle kaikki ne
hirveät tapahtumat ja osoittanut viattomuutensa täydellisesti.
— Uskot siis sen lurjuksen puhetta enempi kuin minun? Ja hänen
kirjeensä Rose-Marielle? Mitä niistä sanot?
— Hän ei ole mitään rakkauskirjeitä lähettänyt Rose-Marielle.
— Kirje oli minulla ja tahdoin näyttää sinulle, vaan olin pakoitettu
antamaan sen tutkintotuomarille.
Geneviève tuli kalpeaksi.
— Oliko se rakkauskirje?
— Täyttä rakkautta, intohimoista, mieletöntä rakkautta! Siinä hän
tunnustaa kärsimättömästi odottavansa hetkeä, jolloin pääsisi naimisiin
kälyni kanssa. Ja kokaini joudutti. — Olisi merkillistä jos tasavallan
presidentti voisi häntä armahtaa!
— Jumalani! Voinko uskoa tuota kaikkea — huudahti Geneviève. Häntä
väristytti. Ja viime puolustuksekseen lisäsi hän:
— Ei voi olla mahdollista että herra Hontarrède olisi aikonut mennä
naimisiin Rose-Marien kanassa, hän juuri tänä aamuna täällä metsässä
kosi minua.
Rouva Manzanil hätkähti.
— Soo-o! — huudahti hän kummissaan ja harmissaan.
— Niin, minun kanssani hän tahtoi mennä naimisiin — sanoi nuori
tyttö silmät loistaen. — Se on päätetty. Olemme melkein määränneet
hääpäivänkin. Olen kuulevinani vieläkin hänen äänensä korvissani ja
tuntevinani suutelonsa kädelläni! Nyt ymmärrät miksi hän ei ole voinut
koskaan Rose-Marien kanssa avioliittoa ajatella.
Vanha espanjatar harppasi lattiata pitkin ja piikin ojensi kätensä ylös
huutaen:
— _Dios mio!_ Mitä sanotkaan!
— Mitä siitä ihmettelet, — kysyi nuori tyttö pelästyksissään.
— Tänäkö päivänä se lurjus piteli sinun kättäsi?
— Niin kyllä; tuskin kolme tuntia sitten.
— Se viheliäinen konna ymmärtää käyttää aikansa! Rose-Marie ai
eilisestä päivästä lähtien omista äyriäkään. Miehensä teki hänet
perinnöttömäksi.
— Entä sitten?
— Hontarrède hylkäsi hänet, köyhän ja etsi toisen rikkaamman, sinut.
— Kuinka?
— Sinä pikku hanhi! Sulhasesi ei päästänyt miljoonia käsistänsä.
Hän tietää, että enosi rikkaudet kuuluvat minulle ja sinulle. Mutta
sellaistahan et sinä ymmärrä. Mutta kyllä tuo »sulhaseni» — ellei nyt
pyöveli asettuisi vähin.
Nyt päästi Geneviève hätähuudon, kun asia esitettiin tässä
valaistuksessa.
— Se on siis totta kuitenkin! Jumalani, mitä minusta tulee! — Hän
painui molemmin käsin sydäntään, joka tuntui pakahtuvan.
* * * * *
Kaksi päivää tämän jälkeen luki rouva Manzanil Genevièvelle eräästä
sanomalehdestä kertomuksen murhatapahtumasta, tuosta rakkausdraamasta,
jossa pääosaa esitti entinen munkki, ja muutamia päiviä myöhemmin vielä
laveamman kuvauksen, jossa oli kerrottu Genevièvenkin rakastaneen
munkkia.
Pian saapui kirje Genevièvelle, jossa tuomari kutsui hänet saapuneen
oikeuteen todistajaksi.
— Minä! — huudahti Geneviève — minä sanoisin että... Ei, mieluummin
pakenen.
Ja hän päätti heti lähteä Testestä. Kamarineiti sai toimekseen heti
laittaa tavarat matkakuntoon.
Mutta kun oli matkalle lähdettävä, ei siitä tullutkaan mitään. Hän oli
saanut ankaran kuumeen. Lääkärin sairaustodiste lähetettiin oikeuteen.
Lokakuun 2 pnä oli nti Sartilly niin tointunut, että hän voi jättää
Testin. Kun hän kuuli sitäpaitsi kaduilla kaupiteltavan sanomalehtiä
joissa oli myrkynsekoittajamunkin muotokuva, lähti hän heti matkalle,
saapuen Montséguriin pilvisenä syysiltana. Hän ei enää itkenyt, sillä
kyyneleensä olivat jo kuivaneet. Tuntui kuin lamaannus olisi vähin erin
vallannut koko hänen olentonsa. Mitä tarvitsikaan enää ajatella, mitä
toimia? Hänen elämänsä oli kokonaan mennyttä...
Bontucqissa koetti Geneviève sulkeutua huoneisiinsa. Mutta jos sieltä
hetkeksikään ulos lähti, muistuttivat kaikki häntä menneistä päivistä.
Noita muistoja hän ei jaksanut kantaa, hänen täytyi poistua täältä.
Hän muisti erään syrjäisen nunnaluostarin Espanjassa Elizondon ja
Veran välillä, niitten sinertäväin vuorien takana, jotka häämöttivät
Bontucqiin. Hän muisti aaveentapaiset nunnat jotka työskentelivät
pelloilla ja heti peittivät päänsä mustalla kapusongilla kun joku
mies sattui kaukana näyttäytymään. Hänelle, joka rakasti munkkia,
sopi juuri tälläinen loppu! Novisi aikansa tuli hänen työskennellä
Martinin entisen herran muistoksi ja lopun ijästään tahtoi hän käyttää
rukoillakseen Lazaren syntien anteeksisaamiseksi. — Peyroux jäi
Bontucqin hoitajaksi ja muutamia palvelijoita eroitettiin, joille
Geneviève jakoi koristuksiaan ja muutamia kalleuksiaan. Lokak. 10 pnä
leikkautti hän tuuhean, vaalean tukkansa ja hautasi sen itse piilipuun
juurelle, joka kasvoi Martin-vainajan haudalla ja lähti Espanjaan
matkalle kolmannen luokan vaunussa.
Satoi rankasti kun hän katsoi junan akkunasta tuttuja, muistorikkaita
seutuja. Mutta kun oli saavuttu Saint-Jean-de-Luziin, loisti aurinko
heittäen säälittä säteitään valtameren laineille. Vähitellen Ranskan
raja pakeni vuorien taakse.
Silloin saattoi Geneviève vielä itkeä.