— Tahtooko herra seurata minua? Neiti Sartilly on alhaalla puutarhassa.
— Kiitos, — sanoi hän. — Löydän kyllä yksinkin hänet.
Mutta kun Geneviève huomasi hänet, päästi hän huudahduksen. Samalla
lähti hän poistumaan sanaakaan sanomatta.
Etienne seurasi häntä.
— Neiti Geneviève! — sanoi hän, ja äänensä ilmaisi kaiken sen
kaipauksen, minkä hän pitkänä erossaoloaikanaan oli saanut tuntea.
Neiti Geneviève, se on Lazare, se olen minä! Ah, miksi pakenette?
Geneviève yhä poistui nopeasti mitään vastaamatta. Hän tuli
rautaportille, avusi sen, meni puutarhaan ja poistui yhä kauemmas
metsään.
Mutta Etienne seurasi häntä yhä. Ja Geneviève kuuli entisen munkin
askeleet takanaan sekä äänen sanovan:
— Neiti Geneviève, se on Lazare, Lazare. Olkaa armollinen ja kuulkaa
vain silmänräpäys.
— Mitä sitten tahdotte? — sanoi hän kääntyen nopeasti ja kiivaasti. —
Miksi olette tulleet tänne? — Voiko rouva Miralez ehkä huonommin koska
tahdotte huvitella toisella taholla? Se ei ole oikein; sillä tavalla ei
ole tapana hylätä naista.
Nuo kovat sanat haavoittivat Etienneä. Ne lausuttuaan ratkesi Geneviève
itkuun, peittäen kasvot käsiinsä.
— Menkää tiehenne! — huudahti hän — ettekö näe että vihaan teitä!
Vieläkin koetti hän paeta, mutta kun nyyhkytyksessä yhä taajeni, oli
hänen istahdettava kaataneen puun rungolle.
Tässä tapasi hänet Etienne sanoen:
— Suon teille anteeksi, sillä ette voi tietää kuinka väärin teette
minulle. Jos nyt vihaatte minua, olette minua rakastanutkin, Geneviève,
ja sen rakkauden nimensä pyydän minä muutaman silmänräpäyksen ajan
minua kuuntelemaan. Kun olen puhunut, lähden aivan kuuliaisesti
tieheni, jos sitä vielä vaaditte; ja jos minua vieläkin vihaatte,
sitoudun olemaan tulematta koskaan tiellenne. Neiti Geneviève, rakastan
teitä vieläkin, enkä ole koskaan rakastanut toista naista, vannon sen
Jumalani kaatui.
Geneviève katsahti ylös, luoden silmänsä entiseen munkkiinsa.
— Jos ette ole rakastanut rouva Miralezia, miksi hän sitten on voinut
olla rakastajattarenne?
— Rouva Miralez ei ole ollut rakastajattarenani.
— Olettepa rohkea! ... Enkö itse nähnyt hänen tulevan huoneeseenne?
Enkö itse kuullut hänen tunnustavan sitä? Eikö hänen miehensä ampunut
häntä minun läsnäollessani? Eikö hän olisi tappanut teitä itseännekin,
jos en olisi temmannut asetta hänen kädestään?
— Sen kaikki olette kuulleet ja nähneet, neiti Geneviève, mutta
jos olisitte kuulleet lisäksi vielä paljoa muuta merkillistä, ette
luottaisi silmiinne ettekä korviinne; se on kaikki valhetta! Se oli
tulos kauheista juonista! Teitä on tahdottu pettää, riistää teiltä
rakkautenne ja estää meidän avioliittomme... Sallikaa minun puhua!
Tahdon sanoa teille kaikki. Voitte vihdoinkin kuulla koko totuuden.
Aina hirmuisesta elokaan 15 päivästä asti olen odottanut hetkeä,
jolloin saisin teidät tavata, selvittää kaikki ja osoittaa teille,
että teidän Lazarenne ansaitsee vieläkin arvonantonne. Mitä kiduttavia
hetkiä olenkaan saanut viettää siinä onnettomassa talossa, josta minua
ei hetkeksikään päästetty poistumaan ja jossa vieläkin odotetaan minua
ammuttavaksi. Mutta siitä en välitä. En pelännyt kuolemaani, vaan
tahdoin tavata teidät mistä tahansa. Antakaa anteeksi, että minun
täytyy tehdä tunnustus luottamuksenne takaisin voittamiseksi. Neiti
Geneviève! Rose-Marie rakasti minua, rakasti mielettömästi. Hän oli
kevään kuluessa rakastunut minuun. Huomasin sen Saint-Kerohicissa,
siinä Bretagnelaisessa kylässä, jossa vietimme muutamia viikkoja Hän
sanoi sen minulle eräällä saarella, jolla olimme pakoitetut viettämään
yön. Mutta silloin oli hänen rakkautensa puhdas, ja jos miehensä
sairaus ei olisi ollut parantumatoin, olisi hän piankin unohtanut minut
suuressa maailmassa. Mutta me olimme pakoitetut muuttamaan Sargosiin,
ja siellä Rose-Marien rakkaus vaan kasvoi. Se onnetoin! Hän oli eräänä
yönä jättäymäisillään liekkeihin pelastaakseen minun henkeni. Säälikää
häntä. Geneviève, elkääkä kovin halveksiko. Luulen, ettei hän koskaan
ole pettänyt enoanne. Hän on ainoastaan tahtonut mennä naimisiin niin
pian kuin olisi päässyt leskeksi. Hän ilmaisi minulle suunnitelmansa
ja kysyi josko menisin naimisiin hänen kanssansa. Minä vastasin että
te, Geneviève, tulisitte minun vaimokseni ja etten ketään muuta naista
tulisi koskaan rakastamaan. Hän tali vimmoihinsa tästä ja on siitä asti
koettanut minulle kostaa. Kun hän ei minua saanut myöntymään, koetti
hän välillisesti vaikuttaa teihin. Hän koetteli uskotella teille, että
minä olisin uskoton teille, ja senvuoksi hän järjesti koko elokaan 15
päivän kohtauksen.
— Kuulostaa silti kuin teillä olisi ollut varsin hyvää aikaa miettiä
kaikkea tuota selitystänne. Sitä pahempi ei se ole uskottava;
Rose-Marie ei ole houkkio, joka olisi uskaltanut panna henkensä vaaraan
valmistaakseen minulle ikäviä yllätyksiä.
— Hän ei mitään vaaraa peljännyt Herra Miralez oli niin sairas, ettei
kukaan olisi uskonut hänen voivan kulkea rappuja ylös. Hän ei ollut
useampaan päivään ulkona. Kuinka tuli hän vakoilleeksi vaimoaan, sitä
en tiedä vielä. Rose-Marie tuli tavallisesti luokseni pientä rappua
myöten. Otaksuttavasti hän oli sen joskus nähnyt ja sen johdosta
luullut että me petimme häntä. Ja niin uskoo hän vieläkin ehkä viime
hetkeensä saakka vaikka koettelin hänelle vakuuttaakin syyttömyyttäni.
— Miksi ette kertoneet tuota kaikkea enolleni?
— Hän olisi siitä kovasti pahastunut, siitä olen varma.
— Sen vuoksi ettei se ole totta.
— Ei, Geneviève, vaan sen tähden, että se olisi ollut hyödytöntä.
Kuinka olisin voinut kuolevalle miehelle sanoa: »minä en rakasta
vaimoanne, mutta se on totta että hän rakastaa minua ja tahtoo
välttämättä päästä minun vaimokseni teidän kuoltuanne!» Se olisi ollut
kovin laiha lohdutus.
Geneviève nousihe.
— Te puhutte oivallisesti ja teistä olisi tullut kelvollinen
asianajaja. Mutta jos minua vielä rakastitte, miksi ette minulle
kirjoittaneet?
— Kirjoitin teille joka päivä.
— Oh, ei maksa vaivaa puhua sellaista!
— Ja te, Geneviève, olitte kokonaan lakanneet minulle kirjoittamasta!
— Se on sentään jo liian paksusti sanottu! Kirjoitinhan aivan
epätoivoisia kirjeitä teille!
— Silloin ovat ne varastetut, matkalla siepatut, sillä minä en saanut
niitä koskaan!
Nuori tyttö katsoi Etienneä terävästi silmiin.
— Ah, kuinka mielelläni uskoisinkaan teitä! — huudahti hän, äänessään
kärsivä väre. — Kuinka voisinkaan uskoa. Jospa tietäisitte...
Hän kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi itkuun.
Etienne tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä hiljaa.
— Te uskotte minua, Geneviève, — sanoi hän — ja minä kiitän teitä.
Hän itki vieläkin katkerammin kuultuaan nämä sanat.
— Niin, minun täytyy uskoa teitä, — sanoi hän viimein — vaikka
teillä ei ole mitään todisteita. Lazare, minä luotan teihin kaikesta
sydämestäni! ... Kuinka teidän äänenne on suloinen ja herttainen... Ah,
kuinka heikko olenkaan! Minun ei pitäisi tyytyä teidän selityksiinne,
minun pitäisi tutkia asiaa — sehän olisi viisainta, eikö totta? Mutta
sittenkin luotan teihin; se on niin suloista!
Etiennen silmiin nousi ilon kyyneleet ja häntä väristytti onni, joka
valtasi hänet.
— Jospa tietäisitte kuinka paljon olen saanut kärsiä — jatkoi Geneviève
— kuinka kauhean pitkiä nämä kuukaudet ovat olleet. Ja lisäksi on se
ollut karkausvuosi!
Hän nauroi. Veitikkamainen piirre muinaisuudesta näyttihe vielä.
— Kuinka äärettömästi minä rakastan sinua! — kuiskasi Lazare ja vei
tyttönsä kädet huulilleen.
— Oh, herra munkki, tepä edistytte! Tartutte naisen käteen, katsotte
häntä silmiin sanotte: »minä rakastan sinua!» Mikä ujostelemattomuus!
Luokaa heti silmänne alas ja hävetkää! Silloin voi teitä ainakin —
suudella — näin!
Ja nuori tyttö painoi suudelman hänen otsalleen.
Samalla alkoi uudelleen tulvia hänen kyyneleensä.
— Ei, se on enempi kuin minkä jaksan kestää! — huudahti hän. —
Koetan olla iloinen mutta se ei onnistu. Minun täytyy itkeä kaikkia
niitä kärsimyksiä, joita olen saanut kestää. — Jos hänen miehensä ei
onnistunut häntä surmaamaan, niin olen minä jälellä! — lisäsi hän.
Kun hänen vihansa oli asettunut, alkoi hän:
— Niin, hän on kaunis, Granadan ruusu, eikö totta? Sellaiset silmät,
sellainen ryhti, sellainen ruumiin muoto! Eikö ollut oivallinen
vaalini, hra trappisti?
Ja kun Lazare ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lisäsi hän:
— Niin, se olin minä, joka olin kehoittanut häntä liehakoimaan
sinua!... Niin pitkälle ei luonnollisesti ollut tarkoitus! ... Mutta
vähän kuitenkin jotta saisin tietää...
— Onko se totta?
— Se on totta. Miehethän ovat niin kummallisia, niitä on lupa panna
koetteelle!
— Sinä olet julma! Olisit ansainnut että...
— Oh, ei mitään uhkauksia. Muuten alan minä uuden 12-kuukautisen
koetuksen, ja tällä kertaa lähetän minä oikein ruman naisen tiellesi.
Mutta älkäämme laskeko leikkiä! Salli minun olla oikein iloinen. Minun
täytyy ottaa vahinkoni takaisin.
— Yksitoista kuukautta Bontucqissa sinun härkäsi muisto yksin seuranani
ja lohdutuksenani... Tiedätkö että olen istuttanut piilipuun sen
haudalle?
— Martinin haudalle?
— Tietysti. Se kasvaa hyvin ja siitä tulee erittäin kaunis puu. Voimme
välistä yhtenä käydä sitä katsomassa. Elä naura! Minusta on sen
härkäraukan muisto pyhä ja luulenpa melkein rukoilleeni sen puolesta...
Niin, Lazare, minulla on jotain sanomista sinulle, minullakin, ja mitä
pyydän anteeksi kun minun on tehtävä tunnustus. Asia on hyvin vakava.
Ja puoliksi leikillä, puoliksi vakavana sanoi hän:
— Tahtoisin viettää häitä nyt heti.
— Rakastettuni!
— Niin, näetkös, mielestäni on koetusaika ollut kylliksi pitkä. Sinä
voisit kenties lopulta tulla minulle uskottomaksi jos minä asettaisin
vielä jonkun vuoden odotuksen. Olen muuten laitoksiini nähden ollut
kauan sitten valmis: kolmen viikon kuluttua voi kuulutus olla tehty ja
minä ikävöin rouva Hontarrèden nimeä. Ah, se ei olekaan enää yksistään
rakkautta, siinä on myös kostonhalua lisänä! Tahdon kiusoittaa
Rose-Mariaa, hän voi haljeta kiukustaan. Me käymme joka päivä
käsikynkässä häntä tervehtimässä ja sitten näin... suutele minua! ...
ja näin... kiitos! Minä voin täten näytellä onneani sille hirmuiselle
naiselle kunnes hän halkeaa harmista. Niin... se tahtoo sanoa ei...
emme näyttäydy ensinkään hänelle... eikä maillekaan. Oletko nähnyt
Luchonissa tien varrella erään kalliokielekkeen päälle rakennetun
tuvan? Oikea erikoispari voisi asua siinä. Kun ainoistaan vuohet
voivat kavuta sinne ylös, täytyy vaimon sitoa köysi miehensä ympäri
päästääkseen hänet tuvasta ulos hakemaan ruokavaroja ja vetää taas
köydestä ylös... Voimme muuttaa siihen, me kaksi. Tiedustetaan saammeko
sen vuokrata! Olenko sinusta narrimainen? Voit antaa sen anteeksi. Se
johtuu ilosta kun sain sinut takaisin. En voi enää oikein nähdä enkä
kuulla. Pyörryttää... Luulen että kuolen... Minä rakastan sinua...
minäkin!
Hän nojasi päätänsä sulhonsa rintaa vasten. Siten astelivat he
aurinkoisessa metsässä ja tulivat takaisin puutarhaan, jonka läpi
olivat puoli tuntia sitten menneet ja ihmeekseen näki Lazare erään
poliisin seisovan portilla.
— Mitä tuo mies tekee täällä, — kysyi hän Genevièveltä.
— Sitä en tiedä — vastasi hän.
Ja he huomasivat toisenkin poliisin, joka näytti piiloutuvan aitauksen
taakse.
— Se on hän, — kuultiin naisäänen huuto etempää. — Se on hän. Ottakaa
kiinni hänet.
— Tätini! — huudahti Geneviève, joka näki rouva Manzanilin juoksevan
luokseen.
Mutta poliisit hyökkäsivät myös esille ja eräs heistä tarttui Etiennen
kaulukseen.
— Olettehan herra Etienne Hontarrède? — kysyi hän tarkastaen nuorta
miestä.
— Olenpa niinkin. Mitä minusta tahdotte?
— Sen voi tutkintatuomari teille sanoa.
Ja poliisit lähtivät viemään pois Lazarea.
Genevièveä vapisutti.
— Herra jumala, mitä se merkitsee' — huudahti hän.
— Se merkitsee sitä, että sinä täällä kävelit enosi murhaajan kanssa. —
vastasi espanjatar.
— Murhaaja? Minä? — huudahti Lazare.
— Veljeni kuoli eilen, — vastasi rouva Manzanil samalla osoittaen
Miralezin kirjuria. — Tuo mies on hänet myrkyttänyt; meillä on
todisteita siitä, — lisäsi hän.
Etienne päästi epätoivoisen huudahduksen.
— Geneviève! Tätisi on valehdellut! Nämä miehet eivät tiedä mitä
tekevät. Vannon pääsi kautta, että olen viatoin. Geneviève, oma
Genevièveni, usko minua!
Mutta poliisit veivät hänet pois. Ja estääkseen häntä pakenemasta
latasi eräs poliisi revolverinsa. Geneviève vaipui tiedottomana tätinsä
syliin.