— Asuuko neiti Sartilly täällä?
— Hän ei ota vastaan, — virkahti nunna.
Ja ovi sulkeutui hitaasti. — Etienne seisoi kadulla; silmäillen muuria,
jotka piirittivät hänen rakastettunsa.
— Enkö enää koskaan saa tavata häntä? Ei, se olisi liian julmaa!
Hän tarkasteli taloa ja huomasi kilven vastapäisen talon seinällä ja
astui sisälle.
Onko täällä huonetta vuokrattavana?
— Onpa kyllä, täällä alakerroksessa.
Etienne astui sinne ja näki akkunasta talon n:o 39.
— Mitä tekee hän täällä, — ajatteli Etienne. — Miks'ei hän ota vastaan?
Ovi jäi kiinni. Etienne katseli akkunoihin. Niissä ei näkynyt
Genevièven suloista päätä.
— Eikö hän koskaan mene ulos? — ajatteli hän. — Ainako hän pysyy tuossa
vankilassaan?
Alkoi pimetä ja Etiennen piti mennä levolle. Yön aikana mietiskeli
kuinka päästä Genevièven puheille. Seuraava aamu valkeni kirkkaana.
Ja klo 9 naputti Etienne päättävästi n:o 39 ovea. Eräs nunna avasi.
Etienne otti säikähtäneen ilmeen, sanoen nopeasti:
— Voinko tavata neiti Sartillyä? Tulen Sargosista. Hänen holhojansa on
minut lähettänyt: on hyvin kiire. — Samalla työnsi hän vakavasti ovea
astuen sisälle.
— Tulette kai rouva Manzanilin luvalla? — kysy nunna.
— Tietysti.
— Tehkää hyvin ja istukaa. Ilmoitan neiti Sartillylle.
Enriquita ei ollut vielä sisarentyttärelleen ilmoittanut Miralezin
kuolemasta.
— Se siis on viesti enoltani? — sanoi Geneviève nunnalle. — Pyytäkää
hänen astumaan sisään!