XXVI.

Seuraavana päivänä oli Miralez varsin iloisella tuulella. Hän

kurkisteli akkunasta ja huomasi Etiennen menevän La Mothea kohti. Heti

hiipi hän Etiennen työhuoneeseen, kirjoitti hänen kirjoituskoneellaan

kirjeen Sargosin apteekkarille pyytäen vähän kokainia hammassäryn

lievikkeeksi, merkiten alle nimen »Etienne Hontarrède». Sen tehtyään

jätti hän huoneen. Sitten soitti hän palvelijaa.

— Josef, tässä on kirje, jonka herra Etienne jätti lähtiessään minulle.

Siinä pyytää hän lääkkeitä. Vie se heti apteekkiin.

— Kyllä, herra.

— Odota! Apteekkari antaa sinulle valkoista jauhetta pienessä pullossa

tai rasiassa. Se on sinun jätettävä minulle eikä kellekään muille.

Etienne sanoi että se on vaarallista myrkkyä.

Josef lähti ja Miralez jäi yksin. Hän soitti toista palvelija, joka sai

sytyttää tulen pesään.

Josef palasi tuoden myrkkyannoksen, jonka ojensi Miralezille.

— Viisikymmentä sentigrammaa on kylliksi. Se liukenee kylmään veteen.

Hätätilassa voin lämmityttää veden.

Hän kaatoi paperille kaksi kolmannesta pullon sisällöstä. Sitten otti

hän pienen pastillirasian johon kaatoi myrkyn paperilta.

Samassa tuli palvelija huoneeseen. Miralez säikähti ja kätki pikaisesti

pullon ja rasian.

— Josef, — sanoi hän — vie herra Etiennen kirjoituspöydälle...

Hän lopetti lauseensa kesken.

— Ei, ei! En tarvitsekaan mitään. Kiitos, Josef!

Hän läheni takkavalkeata voidakseen paremmin ajatella. Pieninkin

varomattomuus voisi turmella kaikki. Nyt kuuli hän rouva Manzanilin

tulevan ja hän kätki myrkyn taskuunsa.

Sairaan sisar poistui joka aamu muutamiksi tunneiksi sairaan luota.

Epäilemättä kävi hän silloin neiti Sartillyn pakopaikassa, jossa hän

oli ollut elokuun 15 päivästä lähtien.

— Kuinka jaksat tänään? — kysyi espanjatar sairaalta. — Haluatko

jotakin?

— Kyllä, lämmintä viiniä.

— Lääkäri on kieltänyt juomasta sinun enemmän viiniä!

— Tahdon sitä yhtäkaikki; tunnen sen tekevän hyvää... Lämmintä viiniä!

Tahdon sen itse valmistaa täällä sisällä. Anna tuoda tänne lamppu ja

keitinastia... en tarvitse muuta.

Niin tehtiin.

— Enriquita, tässä on sinulle avain, — sanoi hän hillitysti. — Mene

huoneeseeni paviljonkiin. Avain kuuluu kirjoituspöydän laatikoihin.

Keskimäisestä löydät nahkaisen salkun papereineen. Tuo se tänne —

kiireesti.

Muutamia minuutteja myöhemmin sai hän salkun. Siitä otti hän sinetöidyn

kirjekuoren, jonka heitti tuleen.

— Se oli testamenttini, virkkoi hän.

— Mitä nyt! Miksi sen poltit?

— Siksi että olin siinä luovuttanut kaiken omaisuuteni vaimolleni, vaan

en hänelle tahdo enää antaa mitään.

— Eikö Rose-Mariella ole toista osaa siitä?

— Ei. Lain mukaan lankeaa omaisuuteni sukulaisilleni.

Espanjatar virkahti:

— Ja sinun sukulaisesi, — sehän on Geneviève ja...

— Ja sinä.

— Ah Lorenzo raukkani!

Ja espanjatar alkoi nyyhkyttää.

Mutta hän pian lakkasi.

— Kiitin sinua, — sanoi hän. — Terveyteni ei ole kehuttava. Toivoakseni

tulet sinä perimään minut.

— Jätä nyt minut. Tahdon nukkua.

— Viinisi on lämmintä. Etkö tahdo juoda sitä?

— En vielä. Lähetä herra Etienne luokseni. Tahdon puhua hänen

kanssansa. Elä vaan unohda!

— Ole huoletta.

Enriquita poistui varpaisillaan ajatellen miljoonia, jotka kohta saisi

käsiinsä.

Yksin jäätyään nousi Miralez, otti kokainipullon ja lähti

tupakoimishuoneeseen. Etiennen huoneeseen päästyään tarkasteli hän

huonekaluja, piilotti myrkkyä sohvan alle vaikka ensin oli aikonutkin

asettaa sitä erääseen laatikkoon. Sitten palasi hän kiireisesti

takaisin huoneeseensa. Korvissaan suhisi ja hänen täytyi oikaista

vuoteeseensa. Hän kuuli viinin kiehuvan.

— En ole unohtanut mitään — ajatteli sairas — kaikki on järjestyksessä;

tarvitsee vain Etiennen tulla.

Nyt otti hän pastillirasian, kouristi sitä vapisevissa käsissään ja

kuunteli. Ketään ei kuulunut portaissa Missä mahtoi Etienne viipyä,

olisiko Rose-Marien luona? Ja hän tunsi piston sydämessään. Niin, hän

on kai rakastajattarensa luona, jonka saisi naida heti kunhan hän

kuolisi. Ja hän kadehti niitä barbarisia maita, joissa vaimo poltetaan

samalla roviolla kuin kuolleen miehen ruumis.

— Mutta naimisiin he eivät pääse! Suunnitelmani täytyy onnistua.

Ovi aukeni ja Etienne astui huoneeseen.

— Tahdotte puhua kanssani? — sanoi hän.

Miralez pelkäsi katsoa noita kauniita kasvoja, joita Rose-Marie oli

varmaankin suudellut.

— Istukaa! — sanoi hän kirjurilleen. — Tahdin kysyi josko... päivän

posti sisälsi jotain tärkeämpää... Kuinka olikaan sen höyrylaivan joka

tuhoutui... Joko tiedetään kuinka suuri tappio tuli?

— Ei vielä; odotan siitä tietoja.

— Hyvä! Tahdon nyt pyytää teiltä palvelusta. Tahdotteko soittaa?

Etienne painoi sähkönappulaa. Palvelija astui huoneeseen.

— Harjaa päällystakkini, Josef — sanoi Miralez, — aijon lähteä ulos...

Ei, ei, tee se sisällä niin käy pikemmin.

Palvelija alkoi harjata.

— Ja te, herra Etienne, tahdotteko olla hyvä ja kaataa lämmintä viiniä

kuppiini?

Miralezin kasvot olivat hirveästi vääntyneet kun hän seurasi

sihteerinsä kuuliaista käskynsä täyttämistä.

— Tässä kuppi, — sanoi Miralez. — Kaatakaa kiireesti. Olen janoissani.

Nuori mies otti kapia ja täytti sen viinillä.

— Onko näin hyvin? — kysyi hän ojentaen kupin sairaalle.

— Kyllä, oikein hyvä!

Miralez otti kupin mutta kätensä vapisivat niin että puolet sisällöstä

läikkyi.

— Ei tee mitään, — sanoi hän. — Antakaa sokeria! Tahdotteko antaa vielä

lusikan. Tuolla kaapissa on eräs.

Sillä aikaa kun Etienne etsi lusikkaa, tyhjensi Miralez pastillirasian

sisällön kuppiinsa. Kokaini liukeni äkisti lämpimässä viinissä.

— He eivät nähneet mitään — ajatteli hän ja hampaansa alkoivat kalista.

Kun Etienne toi lusikan näkyi enää vain pari valkeata raetta nesteen

pinnalla. Miralez oli peloittavan näköinen. Silmänsä olivat ulos

pullistumaisillaan ja hänen vasen kätensä koetti piilottaa siinä olevaa

tyhjää myrkkyrasiaa.

— Olette kovin kalpea — sanoi Etienne.

— Se on kylmän syy, — vastasi Miralez. — Viini kyllä lämmittää.

Ja hän joi, yhä joi hätäisesti. Mutta ei unohtanut jättää hieman

jälelle kuppiin.

— Kiitos! — sanoi hän Etiennelle. — Kiitos, kiitos! Jos te tahdotte

minulta jotain vastapalvelusta, niin tehkää se vaan!

Näitä sanoja kuullessa ilostuivat kirjurin kasvot.

— Teidän täytyy tietää missä neiti Sartilly nykyään on, herra Miralez?

— Sisareni on todellakin kertonut sen minulle.

— Hyvä Te voitte tehdä minulle hyvin jos sanotte minulle mistä voin

hänet löytää. Onko hän Bordeauxissa tai Espanjassa?

— Hän on Testessä.

— Minkä kadun varrella?

— Rue Gambetta.

— Ja numero?

— 29 tai 30; en muista kumpiko.

— Kiitos! Otan siitä kyllä selvän. Tulen luonnollisesti takaisin niin

pian kuin mahdollista ja olen aina palvelukseksenne.

— Ah, se on nyt tarpeetonta! — ajatteli Miralez joka jo alkoi tuntea

myrkyn vaikutusta.

— Viipykää niin kauan kuin tahdotte! Onnellista matkaa! — huusi hän

kirjurinsa jälkeen.

Nuo sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Josef säpsähti. Mutta

Etienne kiiti alas portaita.

Granadan ruusu: Romaani · 第 40 / 48 题