Seuraavana päivänä oli Miralez varsin iloisella tuulella. Hän
kurkisteli akkunasta ja huomasi Etiennen menevän La Mothea kohti. Heti
hiipi hän Etiennen työhuoneeseen, kirjoitti hänen kirjoituskoneellaan
kirjeen Sargosin apteekkarille pyytäen vähän kokainia hammassäryn
lievikkeeksi, merkiten alle nimen »Etienne Hontarrède». Sen tehtyään
jätti hän huoneen. Sitten soitti hän palvelijaa.
— Josef, tässä on kirje, jonka herra Etienne jätti lähtiessään minulle.
Siinä pyytää hän lääkkeitä. Vie se heti apteekkiin.
— Kyllä, herra.
— Odota! Apteekkari antaa sinulle valkoista jauhetta pienessä pullossa
tai rasiassa. Se on sinun jätettävä minulle eikä kellekään muille.
Etienne sanoi että se on vaarallista myrkkyä.
Josef lähti ja Miralez jäi yksin. Hän soitti toista palvelija, joka sai
sytyttää tulen pesään.
Josef palasi tuoden myrkkyannoksen, jonka ojensi Miralezille.
— Viisikymmentä sentigrammaa on kylliksi. Se liukenee kylmään veteen.
Hätätilassa voin lämmityttää veden.
Hän kaatoi paperille kaksi kolmannesta pullon sisällöstä. Sitten otti
hän pienen pastillirasian johon kaatoi myrkyn paperilta.
Samassa tuli palvelija huoneeseen. Miralez säikähti ja kätki pikaisesti
pullon ja rasian.
— Josef, — sanoi hän — vie herra Etiennen kirjoituspöydälle...
Hän lopetti lauseensa kesken.
— Ei, ei! En tarvitsekaan mitään. Kiitos, Josef!
Hän läheni takkavalkeata voidakseen paremmin ajatella. Pieninkin
varomattomuus voisi turmella kaikki. Nyt kuuli hän rouva Manzanilin
tulevan ja hän kätki myrkyn taskuunsa.
Sairaan sisar poistui joka aamu muutamiksi tunneiksi sairaan luota.
Epäilemättä kävi hän silloin neiti Sartillyn pakopaikassa, jossa hän
oli ollut elokuun 15 päivästä lähtien.
— Kuinka jaksat tänään? — kysyi espanjatar sairaalta. — Haluatko
jotakin?
— Kyllä, lämmintä viiniä.
— Lääkäri on kieltänyt juomasta sinun enemmän viiniä!
— Tahdon sitä yhtäkaikki; tunnen sen tekevän hyvää... Lämmintä viiniä!
Tahdon sen itse valmistaa täällä sisällä. Anna tuoda tänne lamppu ja
keitinastia... en tarvitse muuta.
Niin tehtiin.
— Enriquita, tässä on sinulle avain, — sanoi hän hillitysti. — Mene
huoneeseeni paviljonkiin. Avain kuuluu kirjoituspöydän laatikoihin.
Keskimäisestä löydät nahkaisen salkun papereineen. Tuo se tänne —
kiireesti.
Muutamia minuutteja myöhemmin sai hän salkun. Siitä otti hän sinetöidyn
kirjekuoren, jonka heitti tuleen.
— Se oli testamenttini, virkkoi hän.
— Mitä nyt! Miksi sen poltit?
— Siksi että olin siinä luovuttanut kaiken omaisuuteni vaimolleni, vaan
en hänelle tahdo enää antaa mitään.
— Eikö Rose-Mariella ole toista osaa siitä?
— Ei. Lain mukaan lankeaa omaisuuteni sukulaisilleni.
Espanjatar virkahti:
— Ja sinun sukulaisesi, — sehän on Geneviève ja...
— Ja sinä.
— Ah Lorenzo raukkani!
Ja espanjatar alkoi nyyhkyttää.
Mutta hän pian lakkasi.
— Kiitin sinua, — sanoi hän. — Terveyteni ei ole kehuttava. Toivoakseni
tulet sinä perimään minut.
— Jätä nyt minut. Tahdon nukkua.
— Viinisi on lämmintä. Etkö tahdo juoda sitä?
— En vielä. Lähetä herra Etienne luokseni. Tahdon puhua hänen
kanssansa. Elä vaan unohda!
— Ole huoletta.
Enriquita poistui varpaisillaan ajatellen miljoonia, jotka kohta saisi
käsiinsä.
Yksin jäätyään nousi Miralez, otti kokainipullon ja lähti
tupakoimishuoneeseen. Etiennen huoneeseen päästyään tarkasteli hän
huonekaluja, piilotti myrkkyä sohvan alle vaikka ensin oli aikonutkin
asettaa sitä erääseen laatikkoon. Sitten palasi hän kiireisesti
takaisin huoneeseensa. Korvissaan suhisi ja hänen täytyi oikaista
vuoteeseensa. Hän kuuli viinin kiehuvan.
— En ole unohtanut mitään — ajatteli sairas — kaikki on järjestyksessä;
tarvitsee vain Etiennen tulla.
Nyt otti hän pastillirasian, kouristi sitä vapisevissa käsissään ja
kuunteli. Ketään ei kuulunut portaissa Missä mahtoi Etienne viipyä,
olisiko Rose-Marien luona? Ja hän tunsi piston sydämessään. Niin, hän
on kai rakastajattarensa luona, jonka saisi naida heti kunhan hän
kuolisi. Ja hän kadehti niitä barbarisia maita, joissa vaimo poltetaan
samalla roviolla kuin kuolleen miehen ruumis.
— Mutta naimisiin he eivät pääse! Suunnitelmani täytyy onnistua.
Ovi aukeni ja Etienne astui huoneeseen.
— Tahdotte puhua kanssani? — sanoi hän.
Miralez pelkäsi katsoa noita kauniita kasvoja, joita Rose-Marie oli
varmaankin suudellut.
— Istukaa! — sanoi hän kirjurilleen. — Tahdin kysyi josko... päivän
posti sisälsi jotain tärkeämpää... Kuinka olikaan sen höyrylaivan joka
tuhoutui... Joko tiedetään kuinka suuri tappio tuli?
— Ei vielä; odotan siitä tietoja.
— Hyvä! Tahdon nyt pyytää teiltä palvelusta. Tahdotteko soittaa?
Etienne painoi sähkönappulaa. Palvelija astui huoneeseen.
— Harjaa päällystakkini, Josef — sanoi Miralez, — aijon lähteä ulos...
Ei, ei, tee se sisällä niin käy pikemmin.
Palvelija alkoi harjata.
— Ja te, herra Etienne, tahdotteko olla hyvä ja kaataa lämmintä viiniä
kuppiini?
Miralezin kasvot olivat hirveästi vääntyneet kun hän seurasi
sihteerinsä kuuliaista käskynsä täyttämistä.
— Tässä kuppi, — sanoi Miralez. — Kaatakaa kiireesti. Olen janoissani.
Nuori mies otti kapia ja täytti sen viinillä.
— Onko näin hyvin? — kysyi hän ojentaen kupin sairaalle.
— Kyllä, oikein hyvä!
Miralez otti kupin mutta kätensä vapisivat niin että puolet sisällöstä
läikkyi.
— Ei tee mitään, — sanoi hän. — Antakaa sokeria! Tahdotteko antaa vielä
lusikan. Tuolla kaapissa on eräs.
Sillä aikaa kun Etienne etsi lusikkaa, tyhjensi Miralez pastillirasian
sisällön kuppiinsa. Kokaini liukeni äkisti lämpimässä viinissä.
— He eivät nähneet mitään — ajatteli hän ja hampaansa alkoivat kalista.
Kun Etienne toi lusikan näkyi enää vain pari valkeata raetta nesteen
pinnalla. Miralez oli peloittavan näköinen. Silmänsä olivat ulos
pullistumaisillaan ja hänen vasen kätensä koetti piilottaa siinä olevaa
tyhjää myrkkyrasiaa.
— Olette kovin kalpea — sanoi Etienne.
— Se on kylmän syy, — vastasi Miralez. — Viini kyllä lämmittää.
Ja hän joi, yhä joi hätäisesti. Mutta ei unohtanut jättää hieman
jälelle kuppiin.
— Kiitos! — sanoi hän Etiennelle. — Kiitos, kiitos! Jos te tahdotte
minulta jotain vastapalvelusta, niin tehkää se vaan!
Näitä sanoja kuullessa ilostuivat kirjurin kasvot.
— Teidän täytyy tietää missä neiti Sartilly nykyään on, herra Miralez?
— Sisareni on todellakin kertonut sen minulle.
— Hyvä Te voitte tehdä minulle hyvin jos sanotte minulle mistä voin
hänet löytää. Onko hän Bordeauxissa tai Espanjassa?
— Hän on Testessä.
— Minkä kadun varrella?
— Rue Gambetta.
— Ja numero?
— 29 tai 30; en muista kumpiko.
— Kiitos! Otan siitä kyllä selvän. Tulen luonnollisesti takaisin niin
pian kuin mahdollista ja olen aina palvelukseksenne.
— Ah, se on nyt tarpeetonta! — ajatteli Miralez joka jo alkoi tuntea
myrkyn vaikutusta.
— Viipykää niin kauan kuin tahdotte! Onnellista matkaa! — huusi hän
kirjurinsa jälkeen.
Nuo sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Josef säpsähti. Mutta
Etienne kiiti alas portaita.