Alkoi pimetä. Etienne lähti ulos. Rappukäytävissä oli verta. Hän
käveli varpaillaan kuin pelkäisi herättää huomiota. Hän väisti
palvelusväkeäkin kuten syyllinen. Käveli puutarhassa, meni
paviljongille. Siellä kuuli ääniä. Joseph ja keittäjätär Pauline
keskustelivat siellä verisestä tapahtumasta. Etienne asettui ulos
kuuntelemaan. Siten sai tietää, että rouva Miralez oli viety, sittenkun
Sargosin lääkäri oli hänet sitonut, Testeen tai Archachoon. Lantioonsa
saama haava voi olla hengenvaarallinen. Genevièvestä eivät maininneet
mitään, tuskin hänen läsnäoloaan lienevät huomanneetkaan. Itsestään
kuuli hän sanottavan, että niin komea makupala kuin rouva voi kylläkin
miestä miellyttää. Rakastaneet tekevät aina tuhmuuksia, vaan kukapa
sentään olisi uskonut että herra tuollaista saa talossa toimeen!
Vähällä piti ettei saanut ansionsa mukaan.
Etienne poistui entistäkin kiihtyneempänä. Häntä siis todellakin
pidettiin syyllisenä! Ja Geneviève! Hänellekään ei saanut selittää tätä
kauheata asiata. Hän varmaan totuuden uskoisi!
— Minun täytyy tavata hänet ja selittää heti kaikki, sekin mitä se
onnetoin nainen mielettömässä rakkaudessaan on uskaltanut tehdä — joka
uskalsi morsiameni edessä uskotella minua rakastajakseen — kaikki
olen kertova ja Geneviève, oma sydämeni lemmitty on minua uskova ja
rakastava edelleenkin.
Hän palasi Miralezin ja espanjattaren luo turhaan kuulusteltuaan
mainittavan Genevièven nimeä.
— Voin ainakin hänelle sähköttää, sanoi hän itsekseen. Ja aamun
koitteessa lähetti hän Bontucqiin sähkösanoman. Muutamien tuntien
kaluttua sai hän vastauksen: »vastaanottajaa ei ole tavattu».
Menneet lyhyen onnen päivät muistuivat nyt entisen munkin mieleen.
»Niin, Lazare, minä tunnen että aina tulemme rakastamaan toisiamme»
— nuo erohetkellä Genevièven lausumat sanat toivat lohtua Etiennen
pakahtuvalle sydämelle ja kyynelvirta valahti hänen poskilleen.
— Oi, Genevièveni, missä lienetkin, tunnen että vieläkin voisit minua
rakastaa.
Lääkäri saapui ja määräsi virkistäviä lääkkeitä, joitten vaikutuksen
huomattuaan Miralez uskoi tulevansa vieläkin terveeksi. Hän nousi ylös,
käveli huoneessaan tehden ampumatähtäysasennoita. Ennen viikon loppua
luuli hän kykenevänsä kaksintaisteluun.
Mutta jo seuraavana yönä sai hän kuumeen eikä nukkunut koko yössä.
Seuraavana päivänä nousi hän vuoteestaan mutta vaipui hervottomana
lattialle.
— Onko se niinmuodoin totta, — huokasi hän? Ei, ei, minun täytyy
päättää kostoni... Jumalani, auta minua siksi että saan rangaista sen
miehen rikoksen!
Hän luuli rukouksensa auttaneen, sillä nyt hän nousi vuoteestaan,
hiipii toiseen huoneeseen, otti sieltä revolverinsa uskoen nyt enkelien
häntä avustavan. Mutta he pettivät; hän vaipui taas lattialle. Ja nyt
uskoi hän päivänsä nopeasti vähenevän.
— Kuolla ilman kostamatta — miksi kitua sitten viime hetkeensä saakka.
Parasta laukaista luoti kurkkuunsa. Mutta jos sitä ennen täällä neljän
seinän sisällä kostaisikin! Ei maksa vaivaa. Häntä sanottaisiin
murhaajaksi ja saisi se viheliäinen vielä myötätuntoa kuoltuaan. Mutta
onhan tarkoituksenmukaisempaa että hän surmaa minut! Erinomaista.
Ja kuoleva alkoi tehdä suunnitelmaansa.