»Rakastettuni, sinä et ole vastannut minulle ja minä kärsin. Sinä
tiedät kuinka rakas sinä olet minulle ja millä kärsimättömyydellä minä
odotan sitä päivää joka yhdistää meidät ainiaaksi, ja joka nyt ei enää
ole niinkään kaukana. Kuinka onnellisia me tulemmekaan olemaan kun
saamme rakastaa toisiamme vapaasti oltuamme niin kauan...»
Jatko oli pois reväisty.
Miralez tunsi salamoivan silmissään.
— Se viheliäinen! — huudahti hän ja nousi.
Kun hän oli ottanut muutamia askeleita vaipui hän alas.
Viiden minuutin ajan hän oli vaivuksissa. Sitten kaikui kirkonkellojen
soitto hänen korviinsa. Vähin erin sieluunsa virtasi muisto ja
katkeruus huomioittensa vuoksi.
Petetty! Hän hengitti syvään. Hän tahtoi tuntea tämän uuden tuskan koko
laajuudessaan.
Hän luki vielä tuosta kirjeestä sanan »Rakastettuni!» ja se tuntui
repivän jotain hänen sisällään, jota hän jäi hetkeksi kuulostamaan.
— Kurja! Ja uusi vavistus kävi ruumiinsa lävitse. Hän lähti
hiivittäymään takaisin huoneeseensa, asettautuen takkavalkean ääreen.
— Petetty! Rose-Marie ei kuulu enää minulle — huokasi sairas. — Miksi
ei hän jaksanut odottaa vielä muutamia kuukausia ja antanut minun
kuolla rauhassa.
Ja hän ajatteli vaimonsa ihanuutta, syvää katsettaan, vartalonsa
soreutta, kätöstensä pehmeyttä — jotka eivät enää hänelle hyväilyjään
jakeleisi.
— Ei, en kuolemanikaan jälkeen! Se on yhtä hirveätä...!
Miralezin muistoon alkoi palata yhtä ja toista sellaista, joka vahvisti
tekemäänsä huomiota. Hän muisti yön, jonka Rose-Marie vietti kirjurin
kanssa kahden kesken Ile les Marchesilla. Ja sen yön, jolloin tulipalo
riehui ja hän oli poissa — petosta kaikki!
— Narri! Sokea narri! Kuinka nuoret petkuttavatkaan sinua — sanoi
Miralez itselleen.
Ankara yskänkohtaus sai hänet joksikin aikaa keskeyttämään
ajatusjuoksunsa.
— Nyt tahdonkin elää, nyt täytyy minun elää! Tahdon tappaa heidät.
Hän haki aseitaan. Otti pienen revolverin. Tällä!
Ja hän tarkasteli sitä, latasi, puhdisti.
— Nyt tahdon elää, elää siksi että lopetan heidän elämänsä.
Uusi uhka-ajatus antoi hänelle voimia niin että hän luuli saaneensa jo
terveytensä.
Useimmat espanjalaiset ovat mustasukkaisia. Mutta Miralezilla oli
siihen syytä jos kellään. Miksi ei hän ollut silloin, kun tunsi
keuhkotaudin piston rinnassaan, jo heti ymmärtänyt kaunista uskottoman
vaimonsa päätä kohti suunnata tämän aseen suuta? Pitihän hänen ymmärtää
kauniin naisen uskollisuus. Ja hän pisti aseen taskuunsa, kutsui
palvelijan, tuota konjakkia.
Kello 4,5 aukeni ovi ja Rose-Marie astui sisälle.
Miralez vei kätensä taskuunsa. Katsoi vaimoonsa. Päätöksensä alkoi
horjua. Kaikki pyöri silmissään.
— Kuinka jaksat? kysyi Rose-Marie. Näytät reippaammalta... Tiedätkö
missä rautatieaikataulu on. Eikö juna kello 5,5 saavu Pausta La Motheen?
— Niinpä luulen, vastasi Miralez ymmärtämättä kysymyksen aihetta.
Ja Rose-Marie jatkoi lörpöttelyään:
— Onko tohtori ollut täällä? Eikö? Ja herra Etienne? Eikö hän ole ollut
aamiaisen jälkeen täällä? Ai, niin, hänenhän pitikin työskennellä
huoneessaan koko päivä. ... Kello vasta onkin 4 ja 5 minuuttia. Menen
pukeutumaan tehdäkseni kävelymatkan puistossa. Ilma on niin herttainen.
— Hän menee hänen luoksensa, — ajatteli Miralez.
Ja hän antoi revolverinsa jäädä taskuunsa.
Rose-Marie neuvoi häntä pysymään takka-valkean ääressä eikä siitä
liikahtamaan: kätensä olivat niin kovin kylmät. Hän pani omin käsin
pari halkoa palamaan ja oikoi pukunsa laskoksia ulosmennessään.
Miralez kuuli hänen askeleensa porraskäytävässä, arvasi hänen
pukeutuvan toiseen pukuun, järjestävän mustat kiharansa ja heittävän
silmäyksen kuvastimeen, ylpeän ja riemuitsevan: »eikö hän nyt huomaa
minut kauniiksi?»
Miralez kalpeni äkisti ja pidätti hengitystään. Rose-Marien askeleet
kuuluivat jälleen porraskäytävässä. Ne olivat hyvin nopeat.
— Hän menee hänen luokseen! — sanoi Miralez uudelleen.
Paviljongin ovi avautui. Miralez meni akkanaan, peittäytyi ikkunaverhon
suojaan ja tähysti ulos. Hän näki Rose-Marien rientävän puitten välissä
linnaa kohti. Sairaan miehen käsi laskeutui taskun. Revolveri oli
siellä. Hän otti pitkiä siemauksia konjakkipullosta saadakseen siitä
niitä voimia, joita hän nyt tarvitsi. Katsoi sitten kelloaan. Se oli 7
min. vailla 5.
— Kuinka kauan tarvinnen aikaa puutarhan ohi mennäkseni? Pääsenkö
sinne koskaan? — Varmasti! Ehkä kuolen liikaponnistuksista ja
mielenliikutuksesta, vaan mitäpä siitä! Kuhan vaan perille pääsen, ja
jumala on oleva apuani.
Ja hän lähti hiipimään niin nopeasti kuin hänelle oli mahdollista,
kumartuen silloin tällöin piiloutuakseen jottei herättäisi syrjäisten
huomiota.