Miralez kääntyi kanervikossa. Täällä katosivat pikkukenkien jäljet
Mutta hän löysi ne uudelleen muutamien metrien päässä tuuheiden
havupuiden alla, ja näyttivät ne olevan toisistaan kauempina kuin
tavallisesti, josta päättäen Rose-Mariella oli ollut kiire.
— Minne on hän mennyt, — mutisi Miralez
Kukkavihko alkoi tuntua yhä raskaammalta hänen keltasenvaaleassa
kädessään. Yhä hän seurasi jälkiä, vaimonsa ei voinut enää olla
kaukana. Ja jos hän kukkasineen olisi palannut linnaan, olisi palvelija
voinut sille nauraa. Hän laahusti jälkiä myöten keittiöpuutarhaan,
siitä purolle, jossa näki jälkien kääntyvän puistoon.
— Vai tänne —, sanoi hän ihmetellen.
Eikö hän erehtynyt? Ei, nämä tuoreet jäljet olivat Rose-Marien. Ja
puistossa näki hän toisia jälkiä, puoleksi häipyneet edellisen päivän
sateista ja menevät päinvastaiseen suuntaan. Rose-Marie oli siis mennyt
Etiennen luokse? Kävikö hän siellä useinkin? Miksei hän koskaan puhunut
tästä?
Miralez seisahti. Hän näki pienen oven, ja tuntui kuin jokin viiltäisi
rinnassaan.
Hän vetäytyi takaperin tahtomatta mennä tuohon torniin. Hän meni
takaisin metsään, kätkeytyi tuuhean pensaan taakse ja odotti. Kätensä,
joka piteli keppiä, vapisi ja kaulaliinansa lepatti tuulessa. Hän ei
tuntenut vilua eikä väsymystä. Hän pidätti hengitystään ja tukahutti
yskänsä.
Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän nopeata astuntaa, joka läheni
Hän ojensi päätänsä. Aivan oikein — se oli Rose-Marie, joka tuli
tornihuoneesta ulos. Miralez säpsähti. Vaimonsa meni aivan hänen
ohitsensa, huomaamatta yli puron, kanervikon ja kohti paviljongia.
Sairaan mielen silmät kiiluivat parroittuneista kasvoista. Hänkin lähti
kotiinsa. Hän oli saanut voimia niin että ilman välillä lepäämättä
suoritti matkan, saapuen muutamia minuutteja myöhemmin kuin Rose-Marie
paviljonkiin. Hän piti edelleen kukkavihkoa kädessään. Ruokasalissa
kohtasi hän vaimonsa.
Kun Rose-Marie näki hänet, päästi tämä huudahduksen hämmästyksestä.
— Oletko se sinä? Niinmuodoin voit tänään liikkua. Ei, katsopas!
valkoisia ruusuja! Ovatko ne minulle, Lorenzo? Kuinka sinä olet kiltti!
Sinä etsit kai minua hiekkakummulta. Siellä viivähdin vain pari
silmänräpäystä, sillä siellä oli kovin paahtavaa. Menin sitten alas
padolle ja nyt olen täällä.
Hän suuteli miestä. Miralez tuli kovin vaaleaksi. Miksi hän valehteli?
Hänen käsiään kutitti ikäänkuin olisi mieli tehnyt tarttua hänen
kurkkuunsa. Hänen täytyi istuutua, voimat alkoivat jo pettää.
— Se on niinmuodoin totta! — ajatteli hän, — totta! Mutta Rose-Marie
antoi hänelle jotain juotavaa.
— Kuinka sinä olet kalpea, — puheli Rose-Marie. — Juo! Muotosi on aivan
peloittava. Sinä et saa mennä ulos muutamiin päiviin! Lupaatko sen? Se
väsyttää sinua liika paljon. Odota kunnes tulet paremmaksi! Voimasi
kyllä palajavat. Elä ole levoton, kärsivällisyyttä!
Ovi avautui ja Etienne astui sisälle. Miralezin tapasi väristys. Kello
oli 12. Sihteeri tuli syömään aamiaista.
— Hyvää huomenta, herra Etienne! Kuinka jaksatte tänään? — sanoi
Rose-Marie.
Hän puhui ikäänkuin hän ei olisi tavannut häntä sitten eilisen. Ei
mitään merkkiä siitä, että olivat äsken toisiaan tavanneet.
He istautuivat pöytään ja Rose-Marie puheli sihteeriin kääntyen:
— Mitä pidätte mieheni terveydentilasta tänään? Ei oikein hyvä, eikö
niin? Hän oli paljon virkeämpi mutta oli varomatoin. Hän meni kioskille
saakka sillä aikaa kuin minä kävin padon luona.
Nuo sanat pistelivät kuin tikarin kärjet Miralezia. Tuo nainen siis
valehteli hänelle yhtä mittaa. Eikö liene ainakin valehdellut. Useimpia
kertoja teki hänen mielensä huutaa tuolle viehkeälle olennolle:
— Elä kiemaile pitemmälle! Se on tarpeetonta! Minä en seisonutkaan
kioskilla; näin sinun tulevan tämän miehen huoneesta!
Jospa hän olisi paljastanut nuo molemmat!
— Mutta mitä se hyödyttäisi! Keuhkotautinen raukka, joka näyttelee
mustasukkaisen osaa! Naurettavaa! Ja Miralez vaikeni. Eikähän hänellä
sitäpaitsi ollut todisteitakaan.
Silloin muisti hän ne siniset paperit, jotka hän oli nähnyt
kamarineidon hiivittävän Rose-Marien käteen. Olisiko se kenties jokin
todiste? Matta kuinka löytää se? Hän mietti. Vaimonsa oli mennyt
huoneeseensa sen salaperäisen paperin saatuansa, joka oli saanut hänet
kalpenemaan.
Mutta Miralez voitti kylmäverisyytensä ja päätti etsiä totuuden
käsiinsä.
Klo 2,15 lähti Etienne paviljongista. Muutamia minuutteja myöhemmin
meni Rose-Marie ulos.
— Lorenzo, menen iltamessuun ja otan Dominican mukaani. — Elä mene
ulos. Annan tehdä oikein kelpo roihun sinulle.
Kun Rose-Marie oli jättänyt paviljongin, nousi Miralez.
— Nyt tahdon ottaa selkoa siitä valehteleeko hän todellakin.
Äänettömin askelin hiipi hän portaille. Siitä oli 14 päivää kun
hän viimeksi oli ollut ylemmässä kerroksessa. Hänen täytyi levätä
portaissa. Hän tahtoi joutua ja ponnisteli kaikki voimansa päästäkseen
vaimonsa huoneeseen. Sinne päästyään meni hän kohta akkunaan.
— Niin, tahdon tietää sen!
Akkunasta näki pitkälti puitten latvojen ylitse. Tästä näkyisi jos hän
menisi kylään eikä sihteerin luokse.
— Se on hän, tuolla menee hän ja Dominica hänen kanssaan. Kuinka
olenkaan onnellinen! — Ja sairaan laihtunut käsi ojentui akkunaa kohti.
Onnen valtaamana istahti hän Rose-Marien kirjoituspöydän ääreen
ja risti sormensa ikäänkuin kiittääkseen jumalaansa ja katuakseen
epäluulojaan. Hänenkö vaimonsa pettäisi? Mahdotonta! Miksi hän pettäisi
kuolevaa rukkaa, jolla ei ole enää monia päiviä jälellä.
Hän itki.
Mutta vakuuttautuakseen täydelleen epäluulonsa aiheettomuudesta alkoi
hän etsiä sinistä paperia, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Se oli
tietenkin muotiliikkeen ilmoitus kuten hän oli sanonutkin. Mutta hän
etsi silti. Epäluulo oli täydelleen todistettava aiheettomaksi. Hän
etsi laatikoista, pöydältä. Ei löytynyt. Mutta pienessä kotelossa näki
hän valkosen paperin. Se oli kirjekuori osotettu:
»Rouva L. Miralez, Slottet Sargos, Gironde».
— Se on Etiennen käsialaa! — sanoi hän.
Kirjekuori oli leimattu Marseillessa.
Sairaan miehen silmissä musteni. Hän repäisi nopeasti kuoren.