Parin päivän perästä sai Dominica kirkosta tullessaan portinvartijalta
sähkösanoman. Hän luki siitä:
»Neiti Geneviève, kreivinna Manzanil ja minä matkustamme klo 2:n
junalla ja saavumme Sargosiin klo 5.
Mariana Etcheto».
— Nyt jo! — huudahti Dominica. — Neiti Sartilly on kovin malttamatoin!
Näytinpä tätä rouvalle.
Hän lähti suoraa päätä paviljonkiin.
Ruokasalissa istui Miralez ja Rose-Marie aamiaisella kahden kesken.
Dominica meni hänen viereensä ja hiivitti sähkösanoman hänen käteensä.
Rose-Marie kalpeni. Hän ymmärsi, että sähkösanoma toi ilmoituksen
Genevièven pikaisesta talosta.
— Mikä paperi se on? — kysyi Miralez, joka oli nähnyt Dominican tempun.
— Ei mikään, — vastasi Rose Marie.
Mutta Lorenzo näytti levottomalta, ja tyynnyttääkseen häntä, lisäsi
Rose-Marie:
— Se on luullakseni erään muotiliikkeen tiedonanto. Aivan oikein.
Hän rypisti paperin ja oli heittävinään sen tuleen, mutta Lorenzo näki
hänen pitävän, sitä vieläkin kädessään. Ja hänen silmässä näyttivät
saaneen kummastelevan ilmeen.
Rose-Marie ei sitä kuitenkaan huomannut vaan nousi pöydästä, antoi
Dominicalle viittauksen ja meni ylös huoneeseensa.
Palvelijatar seurasi parin minuutin kuluttua.
Rouva Miralez oli lukenut sähkösanoman.
— Tänä iltana siis? — sanoi hän vavahtaen.
— Aivan niin. Tänä iltana tahtoo neiti Geneviève yllättää meidät itse
teossa.
— Mitä neuvot?
— Että hän saa sen tehdä.
— Hämmästyttää minua yhdessä Etiennen kanssa?
— Tietysti.
— Täydellä todella?
— Se tulee jäämään rouvan omaksi asiaksi. Kunhan vaan neiti Sartilly
uskoo olevan sen täyttä totta.
— Niinpä kyllä, se tässä on ainoana keinona saada hänet siihen
uskoon... Mutta kälyni tulee myös — sehän on sähkösanomassa.
— Kreivinna Manzanilin otan minä osalleni. Hän ei tule mitään
tietämään. Rouva voi olla ylhäällä linnassa herra Etiennen kanssa
kun neiti tulee. Hän kysyy luonnollisesti joko herra Hontarrèdea tai
rouvaa. Kummassakin tapauksessa neuvon minä hänet torniin. Kreivinna ei
varmaankaan huoli vaivautua ylös portaita ja voinhan pyytää sisartani
jollain syyllä estämään hänet sinne menemästä. Tiedän hänen inhoavan
entistä munkkia eikä hänellä liene halua etsiskellä häntä. Minä voin
seurata neitiä ja avata oven naputtamatta; eikö se ole parasta?
— Kyllä, kyllä! Sydämeni jo jyskyttää... Mutta ajatteleppas, jos
mieheni saisi sen tietää?
— Keneltä?
— Genevièveltä! Hän voisi pettää minut.
— Elkää sitä uskoko. Se olisi huono teko! ja neiti Geneviève ei tule
tekemään sellaista. Hän tulee kärsimään hiljaisuudessa. Ei hän tule
kuolevalle enolleen tuottamaan sellaista surua. Hän ei sano mitään,
siitä vastaan!
— Totta, että hän on hyvin kiltti, ja minä teen hyvin väärin
tuottaessani hänelle surua! Ah, miksi rakastankaan _häntä_ niin
ylenmäärin! Mutta hän tulee: korvaamaan sen minulle.
— Luonnollisesti! Mutta koettakaa sitä odottaessanne päästä hänen
vaimokseen. Se käy aivan helposti kunhan rouvalla vaan on vähän
rohkeutta.
— Sitä minulla on, Dominica! Voisin mennä vaikka tulen läpi
tempaistakseni hänet muilta. Oletko pannat kirjeen paikoilleen?
— Olen, koteloon, ja kotelon kirjoituspöydälle, jossa se on hyvästi
näkyvissä. Olisipa merkillistä ellei kirje taikka yllätys tekisi
vaikutusta.
— Niin, jos nimittäin Etienne ei tiedä Genevièven tulosta. Ei ainakaan
sitten tulisi helpoksi, jos hän olisi saanut vihiä siitä.
— Neiti on kyllä varonut tietoa antamasta tulostaan. Hänhän tulee
vakoilemaan.
— Joka tapauksessa menen hänen luokseen ottamaan selvää josko hänellä
on aavistusta Genevièven tulosta. Anna hattuni ja päivänvarjoni.
Rukoilitko oikein todella aamulla puolestani kirkossa?
— Kyllä, rouva voi olla levollinen. Pyhä Neitsyt on kanssamme.
Rose-Marie asetti hatun päähänsä, otti päivänvarjonsa ja lähti.
— Mihin menet? — kysyi hänen miehensä, joka tuli vastaan ruokasalin
ovessa.
Hän ei ollut odottanut tätä kohtausta ja säpsähti.
— Menen kioskiin, — vastasi hän. — Aijon nauttia havuntuoksua tunnin
tai kaksi. Hyvästi niin kauaksi!
Ja hän tarjosi raikkaan poskensa suudeltavaksi.
Heti ulos ehdittyään ohjasi hän kulkunsa aivan oikein jalkatielle, joka
johti kiinalaiselle kioskille. Mutta kun hän luuli jo puiden varjoon
joutuneensa ja piiloon kaikkien nähtäviltä, kääntyi hän kanervikossa,
meni keittiöpuutarhan vierustaa pitkin, sitten pienen sillan yli sekä
lopulta tiheään puistoon, joka viheriän muurin tavoin ulottui pienelle
salaovelle.
Se oli lumoava tie ja lisäksi täysin turvallinen. Tämä pieni ovi
johti suoraan ylös torniin tarvitsematta kulkea portinvartijan tai
muitten asuttujen huoneiden ohi. Ovesta johtavia portaita käytyä ja
mentyä erään taideteoksilla somistetun huoneen läpi tarvitsi vain
eräs esirippu siirtää syrjään, jolloin pääsi entisen viinikauppiaan
yksityishuoneeseen. Ensiksi oli siinä itämaiseen tapaan sisustettu
tupakoimishuone, sitten vasemmalla komea makuuhuone ja sen edustalla
toalettihuone. Oikealla oli suuri eteishuone, josta alkoivat linnan
pääportaat.
Tämä pienessä sievässä huoneustossa asui Etienne. Hän oli järjestänyt
tupakoimishuoneen työhuoneekseen. Hän käytti aina pääportaita. Salaovi
oli hänelle ollut tarpeeton.
Rouva Miralez riensi tätä salatietä kiihdyksissään ja päättäen näinä
muutamina minuutteina valloittaa rakastamansa miehen omakseen.
Sillä aikaa kuin Rose Marie riensi salapolkua, teki herra Miralez
suunnitelman. Oltuaan huonevankina pitemmän aikaa päätti hän valmistaa
vaimolleen iloisen yllätyksen.
Rose Marien lähdettyä kutsui Lorenzo palvelijansa, pyysi kenkänsä,
keppinsä ja hattunsa, otti kaapistaan kukkavihon, jonka oli Pariisista
salaa tuottanut ja lähti lämpimästi pukeutuneena kioskiin. Hän aikoi
tavata Rose-Marien hiekkakummulla ja antaa hänelle kukkasensa siellä.
Kokonaisen vuorokauden oli hän jo edeltäpäin iloinnut tästä.
Hän meni horjuvin askelin ja niin hitaasti että kolmivuotinen lapsi
olisi mennyt nopeammin. Hän pelkäsi herättää vaimonsa huomiota ennen
aikojaan, tahtoen nauttia hänen hämmästyksestään. Itsekin uskoi hän
olevassa terveempi ja iloitsi siitä kuten kuolevatkin voivat parempana
hetkenään toivoa vielä paranevansa. Oikeinpa hän oli runollisella
tuulella, hän, joka nuorena poikasena oli kirjoitellut rakkausrunoja
Barcelonan kauneille tytöille.
— Oh! — sanoi hän äkisti ja seisahti hölmistyneenä. Kioski oli tyhjä.
— Ja kuitenkin hän sanoi tänne tulevansa — mutisi Miralez.
Hän kääntihe. Tarkasteli maata; ei yhtään jälkeä näkynyt.
— Hän kenties vielä tulee, — lohdutti hän itseään.
Ja hän istahti puitten alle kuuntelemaan. Alkoi vilustaa. Parasta
lähteä takaisin. Ja hän lähti kipittämään.
Mutta jalkatien alapuolella huomasi hän kosteassa hiekassa pienten
kenkien jäljet.
— Hän on tullut tänne saakka, — sanoi Miralez, joka nuorena oli ollut
innokas jänisten metsästäjä. — Ottakaamme selvää mille suunnalle hän on
paennut.