Dominica tuli sisälle.
— Jätän teidät nyt — sanoi Etienne. — Ettehän tarvitse minua enää,
rouva Miralez? Hyvää yötä!
Hän puristi valkoista kättä hiukan enemmän kuin tavallisesti. Mutta
Rose-Marien käsi oli veltto.
Ja hän kiiruhti huoneesta.
Dominica lähestyi emäntäänsä laskien pöydälle mustepullon, kynän ja
paperia.
Rose-Marie hätkähti.
— Ei, ei, se olisi aivan liika ilkeätä — sanoi hän.
— Luuletteko sitten olevan helppoa antaa naisen kärsiä kuten te
kärsitte — pisti Dominica kärkkäästi.
— Se mitä ehdotat, ei vähääkään vähentäisi kärsimyksiäni Korkeintaan
se voisi estää heidän naimisiin menoansa, mutta sillä en pääsisi hänen
vaimokseen. Hän halveksii minua.
— Se on lorua! Hän on ihastunut teihin, vaikka koettaa salata sitä
teiltä, se hulttio! Sen konstin hän on oppinut luostarissa. Yksikään
mies ei saa lähestyä rouvaa rankaisematta. Ei yksikään! Jos herra
Etienne ei olisi ollut munkkina, olisi hän aikoja sitten jättänyt
neiti Genevièven mielestään. Mutta hän on varmaankin vannonut jonkun
pyhimyksen pään kautta, ja munkki pelkää helvettiä. Hän tulee kyllä
ottamaan vahinkonsa takaisin kun saa morsiameltaan lähtöpassit! Se on
varma se!
Rose Marie hymyili. Ja sillä aikaa kuu Dominica järjesteli hänen
hiuksiaan, virkkoi hän:
— Mutta jos hän alkaisikin minua rakastella, olisi se vaan
teeskentelyä, ja tiedät hyvin etten sellaiseen tyydy.
— Teeskentelyä! Eipä niinkään! Voin vakuuttaa, että hän ihailee rouvaa.
Tiedän enempi kuin rouva! Jospa rouva olisi nähnyt kuinka hän itki
kantaessaan rouvaa!
— Itkikö hän? Oletko varma siitä että hän itki?
— Niinpä itkikin, itki oikein katkerasti, se raukka. Mutta se ei ollut
ainoa, jota teki.
— Kerro pian kaikki!
— Hän luuli ettei kukaan häntä nähnyt. Se oli varsin lähellä porttia,
ja oli niin pimeä...
— Pian, pian!
— Niin, hän suuteli rouvaa!
— Onko se totta?
— Voin vannoa sen!
Rose-Marien suuret silmät säteilivät ilosta.
— Ah, Dominica, — huokasi hän — olisi sinulta hyvin väärin sanoa sitä
ellei se olisi totta.
— Mutta se on totta — varmisti palvelijatar hiukan epäröiden.
Ja hän lisäsi hiljaa:
— Jumalani! anna anteeksi tämä valheeni! Se ilahdutti häntä niin paljon!
— Anna minulle paperia, Dominica, pian, pian!
Ja hän kirjoitti vapisevalla kädellä:
»Rakas Genevièveni!
Minun täytyy yhtäkaikki linnoittaa sinulle, että Etienne on muitten
miesten kaltainen, Hänellä on jo muutamia päiviä ollut eräs
rakastajatar. Osanottavaisen tervehdyksen lähettää sinulle Rose-Marie.»
— Hyvä! — sanoi Dominica, joka luki tämän yli kirjoittajan olkapään.
Pidän huolen siitä että varmasti lähtee huomenna ensi postissa. Kas
niin! Uneksikoon rouva suloisia unia!
Kaksi päivää myöhemmin sai rva Miralez seuraavan kirjeen Montségur-en
Béarnista:
»Rakas täti!
Minä en voi uskoa sanaakaan siitä, mitä sinä kirjoitat. Se olisi aivan
liika inhottavaa! Lazare ei voi pettää minua! Minun täytyy nähdä se
omin silmin ja silloinkin...
Sinua on varmaankin viety harhaan. Sulhoni on kirjoittanut minulle
kaksi, kolme taikka neljä kertaa viikossa. Ei voi olla mahdollista
että hän rakastaisi toista naista, sillä hänen kirjeensä ovat aina
olleet samanlaisia. Tahdon valmistaa sinua siihen ajatukseen, että
minä aijon mennä naimisiin hänen kanssansa talven tullen. Lyhennän
hänen koettelemisaikaansa puolella. Sen olen jo hänelle kirjoittanut
Työskentelen kaikin voimin valmistautuakseni hänen puolisokseen.