Rouva Miralez tunsi itsensä yllätetyksi.
— Hän ei uskonut minua, — mutisi hän.
Ja hänen silmänsä kävivät levottomiksi. Heti kutsui hän Dominican,
jolle luki kirjeen.
— Semmoisia ovat naiset, — huudahti palvelijatar. — Niin kanan kuin
heidän mielitiettynsä on uskollinen, näyttävät he kylmiltä, mutta niin
pian kuin sanotaan heidän pettävän, silloin syttyvät lemmenliekkiin
silmänräpäyksessä.
— Teet oikein filosofeeratessasi, Dominica-raukka. Me olemme
menettäneet pelin.
— Eipä suinkaan! Kuinka pian rouva kadottaa rohkeutensa! Meidän täytyy
ainoastaan katsoa asiaa joltain toiselta syrjältä, siinä kaikki. Neiti
kyllä saattaa olla itsepäinen, mutta hänet voi kyllä saada muuttamaan
mielipidettään.
— Kuinka sitten?
— Rouvahan juuri luki, että neiti Geneviève uskoo sulhasensa rakastavan
häntä vielä sentähden että saa häneltä rakkautta hehkuvia kirjeitä.
Meidän tulee asettaa asia niin, ettei se enää tapahdu... että kirjeet
katoavat tiellä! ... Kas tässä yksi, joka ei koskaan mene perille!
Tätä sanoessaan otti Dominica kirjeen taskustaan.
— Mitä sinulla on siinä? — kysyi Rose-Marie.
— Eräs kirje.
— Keneltä?
— Neiti Genevièveltä herra Etiennelle. Kirjeenkantaja jätti sen minulle
samalla kun kirjeen rouvallekin.
— Ja sinä et ole sitä vielä vienyt?
— Aijoin juuri sen viedä, mutta nyt en sitä teekään.
— Mutta sehän on halpamaista!
— Rouva on kovin ankara.
— Halpamaisia ja tarpeetonta! Herra Etienne voi jo huomenna kirjoittaa
Genevièvelle.
— Sen kyllä tiedän. Mutta kukas se on joka vie kirjeet postiin? Se
olen minä. Voin menetellä jokaisen kirjeen kanssa, jonka kirjuri
morsiamelleen lähettää, samoin kuin tämän kanssa. Ja jonkun ajan
perästä lakkaavat he kirjoittelemasta toisilleen. Neiti uskoo tulleensa
petetyksi ja herra uskoo joutuneensa unohduksiin. Olisipa merkillistä
ellei jompikumpi antaisi toiselleen matkapassia.
Rose-Marien silmät iskivät tulta.
— Mene tiehesi! — sanoi hän. — Tahdot johtaa minua halpamaiseen ja
alentavaan työhön.
— Rouvahan ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Rouva ei ensinkään
tarvitse tähän puuttua. Se on minun asiani. Ja kun minä teen kaikki
rouvan onneksi, niin on omatuntoni tyyni. Ja teen samalla kaikkien
hyväksi: neiti Genevièvelle, joka kerta kuitenkin tuntee pettyneensä
nuoren herran suhteen; ja Etiennelle, sillä hän tulee tuhatta kertaa
onnellisemmaksi rouvan kanssa, joka on satoja kertoja kauniimpi kuin
se mitätön neitonen pystynenineen. Minä kyllä tiedän mikä on minun
velvollisuuteni!
— Dominica, sinä olet hirmuisen kaunopuhelias! Mutta tee kuten tahdot.
Annan suostumukseni kaikkeen ehdolla, että onnistut. Rakastan häntä
niin paljon! Katsos, se on minun ensi rakkauteni!
— Ja se on aina vahva, eikö totta? Lienee vain viimeinen rakkaus sitä
hirveämpi!
— Elä leikittele! ... Tule, että saan syleillä sinua, pikku noita!
— Sitä juuri toivoinkin... Rouva hyvin tietää että voisin antaa henkeni
rouvan puolesta!
* * * * *
Seuraavana aamuna sanoi Dominica Etiennelle:
— Eikö herralla ole mitään postiin viemistä. Minä menen kylään.
— Kyllä. Minulla on tärkeä kirje. Elkää vaan hukatko sitä!
— Herra voi olla huoletta.
Kirje oli osoitetta Genevièvelle ja Dominica luki sen mielihyvin
matkalla. Kuinka kauniin kirjeen hän kirjoittikaan morsiamelleen!
— Herran poika, jospa minä osaisia tuolla tavoin! — huokasi
espanjalainen palvelijatar.
Ja hän pisti kirjeen taskuunsa vakavasti päättäen käyttää sitä
hyödykseen kirjoittaessaan ensi kerran kullalleen, komealle
pariisilaiselle lakeijalle.
Neiti Genevièvekin kirjoitti kuin enkeli, sen tuli Dominica huomaamaan
kun hän pari päivää myöhemmin luki Bontucqin hallitsijattaren
»Lazarelle» kirjoittaman kirjeen.
Siten kului pari päivää, mutta jo elokuun 9 päivänä uskoi Etienne taas
kirjeen kamaripalvelijalle. Kirje sisälsi muutamia lempeitä nuhteita:
»Oletko unohtanut minut, Geneviève? Mitä voin olettaa? Salaatko minulta
jotain? Oletko lakannut minua rakastamasta? Vastaa, vastaa, sillä
muuten kadotan järkeni!»
— Sepä käy oivallisesti, riemuitsi Dominica.
Loppuosa kirjeestä kosketteli vaatimuksia, joita Rose-Marie hänelle
asetti; ei myöntänyt lomaakaan päästä Montséguriin. Lopuksi hän
vakuutti, ettei hän tulisi jäämään perheeseen jos herra Miralez kuolisi.
Dominica pani kirjeen samaan laatikkoon kuin edellisetkin.
Elokuun 12 pnä alkoi Etienne kirjeensä seuraavasti: »Rakastettuni! Sinä
et vieläkään ole vastannut ja minä kärsin. Tiedäthän kuinka rakas olet
minulle ja millä malttamattomuudella odotan sitä päivää, joka tulee
meidät yhdistämään ainaiseksi ja nyt ei enää ole kovin kaukana. Kuinka
ihanaa se onkaan kun saa rakastaa toisiaan vapaasti sittenkun niin
kauan olemme...»
— Maltas, johtui mieleeni jotain! — huudahti Dominica äkisti ja käänsi
lehden.
Hän meni heti näyttämään kirjettä rouva Miralezille. Rose-Marie luki
kirjeen alun, joka oli kuten liikekirje kirjoitettu arkin vasemmalle
sivulle ja jonka vastaava sivu oli tyhjänä.
— Mitä tahdot minun tämän kanssa tekemään? — kysyi hän.
— Eikö se rouvasta ole hauska kirje? Katsokaahan sitä tarkoin. Alku
voi olla kirjoitettu kelle hyvänsä: ei siinä ole mitään mainittu neiti
Genevièvestä. Se voisi erinomaisen hyvin olla kirjoitettu rouvalle.
— Entä sitten?
— Rouva voi säästää kirjeen ja käyttää sitä sopivassa tilaisuudessa.
Sillä tavoin voidaan neiti Geneviève saada vakuutetuksi
uskottomuudestaan; se voisi olla todistuksena!
— Ah!
— Ei rouva tarvitse olla sen vuoksi levotoin. Minä voin hoitaa koko
asian. Rouva antaa vaan minulle tähän kirjeeseen kuoren, jonka hän
lähetti kirjoittaessaan rouvalle Pariisista taikka Marseillesta. Minä
näin sen rouvan kirjoituspöydällä. Minä panen tämän kirjeen siihen
kuoreen... Mutta ainoastaan alkuosan, sillä loppupuoli kuuluu neiti
Genevièvelle. Panen sitten kirjeen kuorineen pikkuarkkuun kamiinin
päälle paviljongissa. Kaikki nuoret tytöt ovat uteliaita ja neiti
Geneviève voi sen eräänä kauniina päivänä löytää sieltä. Arvelen näet
hänen jonain päivänä saapuvan tänne ja silloin voi hänet kyllä asettaa
tilaisuuteen saamaan se käsiinsä. Ja kun hänen epäluulonsa on kerta
herätetty, ei hän enää huolikaan herra Etiennen kirjeistä.
— Sinäpä olet pirullinen, Dominica.
— Rouva on väärässä; olen ainoastaan emäntääni kiintynyt, siinä kaikki!
— Se on totta! Sinä olet enkeli. Tee kuten tahdot. Rakastan häntä niin
että olen tulla hulluksi.
Seuraavana päivänä tuli Dominica kovin peljätyksissään rouva Miralezin
luo.
— Enkö minä jo sanonut, — huudahti hän. — Tässä on kirje, jonka juuri
sain sisareltani Marianalta, Bontucqin kamarineidiltä. Hän kirjoittaa
jonakin päivinä pääsevänsä Sargosiin! Se on selvää, että neiti
Geneviève tahtoo tietää kuinka täällä asiat ovat ja hän aikoo ottaa
sisareni mukaansa.
— Mitä meidän tulee tehdä?
— Ennen kaikkea tulee meidän salata kaikki herra Etienneltä ja ottaa
selvä siitä koska neiti tänne tulee ollaksemme valmiit.
— Niin, matta Geneviève tuskin tulee ilmoittamaan edeltäkäsin tulostaan.
— Ei, niin tyhmä hän ei ole. Hän tulee luonnollisesti hämmästyttämään
rouvaa ja herra Etienneä. Sillä nyt ymmärtää hän, että asia on kipeä.
Minä tunnen naiset! Tarvitaan nyt vaan joutavanpäiväinen seikka
vakuuttamaan häntä herran uskottomuudesta hänelle rouvan vuoksi.
— Mutta kuinka voimme saada asiasta selvän?
— Neidin tuloajastako? Sisareni kautta. Mariana tulee kyllä
ilmoittamaan siitä. Minä kirjoitan hänelle heti.
Ja Dominica kirjoitti:
»Rakas sisareni!
Jos minä ymmärsin viimeisen kirjeesi oikein, niin tulet sinä neiti
Sartillyn kanssa pian Sargosiin. Minä en tunne neitisi tarkoituksia,
mutta saattaa olla mahdollista että hän tahtoisi hämmästyttää rouva
Miralezia. Sinä tiedät kuinka ikävää sellainen on emännälle ja samoin
palvelijoille. Pyydän sinua sen vuoksi, niin pian kuin saat tiedon
matkasta, kaikessa hiljaisuudessa sähköttämään minulle säästääksemme
rouvaa ikävyyksiltä. Hän on nimittäin nyt hyvin levotoin herran
sairauden vuoksi. Sinun harras sisaresi