Mutta tämä yskä ei varmaankaan herättänyt samoja kuvitelmia entisessä
munkissa, sillä hän sanoi eräänä iltana rouva Miralezille.
— Siitä on jo kauan aikaa kun minä olen mitään kuulumisia saanut neiti
Sartillyltä ja olen senvuoksi hyvin levoton. Jos te tahtoisitte antaa
minulle lomaa, lähtisin Bontucqiin.
Mutta Rose-Marie ei ollut tähän myöntyväinen. Hän selitti että neiti
Sartilly voi varsin hyvin ja olisi sopimatonta jättää hra Miralezia kun
hän oli niin heikko. Eikähän työtäkään puuttunut.
Hänen äänensä värisi sanoessaan näitä sanoja, ja estääkseen matkaa
Bontucqiin lähetettiin Etienne ensin Bordeauxiin, sitten Pariisiin
ja lopulta Marseilleen. Rose-Marie piti huolta siitä, ettei häneltä
kiireellisiä töitä puuttunut.
Eräänä aamuna tuli hän Etiennen luo kehoittaen häntä lähtemään lääkärin
luokse Archachoniin. Hän lähti heti luvaten palata illalla takaisin.
Oli kuuma päivä. Ja Rose-Marie nousi illan hämärtäessä hiekkakukkulalle
nähdäkseen vilahduksen junasta joka toisi Etiennen kotiin. Mutta
katsahtaessaan kirkasi kauhusta: koko se ilmansuunta oli yhtenä
tulimerenä havumetsä oli tulessa.
Rose-Marie tuli linnaan. Hän riensi torniin nähdäkseen paremmin. Näky
oli kauhistuttava. Koko metsän pohjoinen osa oli ilmiliekkien vallassa.
Ja valtavien savupatsaiden takana leveni tuli hirvellä vauhdilla.
Rose-Marieta värisytti.
— Mutta Etiennen täytyy olla tuolla! — huudahti hän. — Jumalani.
Hän riensi kutsumaan Dominicaa torniin.
— Eikö tie Sargosista La Motheen käy juuri tuolta?
— Tietysti, — vastasi palvelustyttö kauhuissaan nähdessään liekit.
— Etienne on kenties parast'aikaa liekkien keskellä! — huudahti rouva
Miralez. — Rientäkäämme, joutakaamme!
Ja hän hyökkäsi alas palvelijansa seuraamana.
— Kello on neljännestä vailla 9. Etiennen täytyy olla paluumatkalla.
Hän riensi linnasta ja kiiti kylää kohden. Tiellä näki hän
säikähtynyttä karjaa pakenemassa tulta villissä laukassa. Rose-Marie
juoksi ja Dominica seurasi häntä.
— Vaan minne menemme? — kysyi palvelija äkisti. — Tämä juoksu ei mitään
hyödytä. Emme löydä herra Etienneä ja panemme oman henkemme alttiiksi.
Rose-Mirie ei kuullut mitään vaan juoksi kuin mielipuoli. Hän näki
kaksi miestä kantavan muutamaa naista, joka näytti kuolleelta. Näyn
nähdessään pysähtyi Rose-Marie.
— Ja jos _hänet_ tuodaan tällaisena linnaan? — huudahti hän. — Jos hän
on jo loukkaantunut? Käänny pian, Dominica, ole valmis auttamaan häntä.
Minä menen katsomaan.
Hän jatkoi matkaansa pitkin tietä La Motheen.
— Minkä tähden minä lähetin hänet tälle tarpeettomalle asialle?
Ajatteles jos hän kuolisi!
Hän riensi kuin henkensä edestä yhä nopeammin. Tummien puitten takana
leimahteli silloin tällöin liekkikielekkeitä. Kipunoita sinkoili kuin
mehiläisparvia sytyttääkseen uusia roihuja laajassa metsässä.
— Ja jos linna syttyisi tuleen? — sanoi hän ja seisahti. — Niin
palakoon ja kaikki mitä siinä on! Mitä minä siitä huolin!
— Etienne! — huusi hän useita kertoja.
Mutta hän näki ainoastaan talonpoikia, jotka pakenivat kuka minnekin.
Kaikilla heillä oli kantamuksia, joita halusivat tulesta pelastaa.
Säikähtyneet naiset heittelivät akkunoista vuodevaatteita, huonekaluja
y.m. tavaroita, joitten yli lammaskatraat hyppelivät määkien ja
hätäytyneinä.
Mutta Rose-Marie ei sitäkään nähnyt.
— Ettekö ole nähnyt herra Etienne Hontarrèdeä? — kysyi hän kaikilta
ohirientäviltä.
Eikä kukaan ollut häntä nähnyt.
Ja yhä riensi rouva Miralez. Tuli kohisi kuten myrskyisä meri. Silloin
tällöin näkyi korkeita tulipatsaita kohoavan kohti korkeutta. Se oli
joku tärpättitehdas, jonka liekit saavuttivat. Ja siitä ryntäsi tuli
uudella voimilla kohti sankkaa metsää. Ja siinä seisoi Rose-Marie
liekkien loisteessa, huutaen:
— Etienne! — yhä tuskaisemmalla äänellä.
Ei kukaan vastannut.
Missä hän mahtoikaan olla? Mihin suuntaan lähtisi häntä etsimään?
Vastaan tulevaa tulimerta väistääkseen kiiruhti hän metsään.
Edessään näki hän kohta ihmisiä juoksentelemassa erään asumuksen
ympärillä. Hän riensi sinne. Siellä koetettiin pelastaa parhaimpia
talon tavaroita.
Väki äänekkäästi puheli:
— Tämä kaikki on rautatien vika. Veturin kipinöistä tämä tulimeri
on syttynyt. Jo kolme kilometriä on metsää palanut. Eikä se sammu
ennenkuin hakataan aukeama Gujan-Mestrassa.
Ja Rose-Marie näki eräät paarit, joille asetettiin muuan haavoittunut
mies. Hän lähestyi paareja, mutta poliisimies ehkäisi häntä
lähenemästä. Mutta pian hän näki paarimiesten kauempana palaavan. Hän
tarkasti miehiä. Toinen niistä oli pitkä, solakka, komea.
— Etienne! — huudahti hän.
Etienne siellä olikin. Ja Rose-Marie alkoi rientää lammikon ympäri,
joka oli heidän välillään.
— Etienne! — huusi hän toistamiseen. Mutta häntä ei kuultu. Paarimiehet
katosivat näkyvistä. Hän riensi lähemmä tulen uhkaamaa taloa ja näki
Edennen varjon tulen loimussa.
— Onneton! Mitä teette? — huusi hän hyökäten nuorta miestä kohden. —
Siinä saatte surmanne! Paetkaamme.
Etienne säpsähti tuntiessaan rouva Miralezin.
— Te täällä! — sanoi hän. — Sellainen varomattomuus.
Mutta Rose-Marie oli tarttunut hänen käsipuoleensa ja veti mukanaan.
— Paetkaamme pian, pian! — sanoi hän tuskaisena.
Silloin jätti Etienne paarit ja seurasi häntä. He menivät muutamia
silmänräpäyksiä puitten välissä tietämättä oikein minne kulkunsa
suuntaisivat. Huomaamattaan tulivat he raivoavaa tulta lähemmäksi ja
tulen kielekkeet ahdistivat heitä.
— Teidän pukunne on vahingoittunut, rva Miralez!
— Ei se merkitse mitään!
— Paetkaamme pian, pian!
He löysivät Sargosin tien. Heidän ympärillään oli taas pimeätä.
— Kuinka minä olin peloissani! — sanoi Rose-Marie hiljentäen käyntiään.
— Miksi te asetuitte tuonne?
Ja hänen hermojännityksensä laukesi, hän ratkesi itkuun.
He saapuivat lirisevän puron reunalle.
— Istahtakaamme tähän, — sanoi Rose-Marie. — En jaksa enempää.
Hän laskihe puron reunalle pyytäen Etiennenkin istuutumaan. Eikä
enää jaksanut pidättäytyä, vaan tarttui Etiennen käteen, jonka vei
huulilleen.
— Etienne! — kuiskasi hän nyyhkyttäen.
Entinen munkki hämmästyi. Hän koetti hiljaa vetää kättänsä pois.
— Miksi siten teette? — sanoi rouva. — Miksi ette _nyt_ tahdo?
Ja tuon »nyt» kuullessaan oli Etienne kuulevinaan Miralezin yskän
kihnutusta.
Mutta hän ei ollut kuulevinaan sitä vaan vastasi lempeästi:
— Rouva Miralez, minä sanoin sen jo Ile des Marchesissa.
— Ah, silloin ei ollut kuten nyt, — sanoi hän peittäen kasvonsa
Etiennen olkaa vasten. — Ajatelkaahan vaan!
— Olen sitä ajatellut eikä minusta olosuhteet ole muuttuneet.
— Te olette sokea! Ja te pakoitatte minua sanomaan asioita joista minun
täytyy punastua... Etienne, te tiedätte että mieheni on sairas, hyvin
sairas... Ettekö voi arvata ajatuksiani...? Tulen pian leskeksi!
Etienneä värisytti ja hän loi katseensa alas.
— Tulen leskeksi, — jatkoi Rose-Marie lämmöllä.
— Miksi en voi sitä teille sanoa? Minä saan oikeuden kuulua teille!
Muistan sananne: »Te ette ole vapaa», sanoitte te. Oi, Etienne, minä
tulen vapaaksi!
Etienne liikahti.
— Minä tulen vapaaksi — jatkoi hän taas. Tulen parin kolmen kuukauden
kuluttua!
— Te, rouva Miralez, — vastasi Etienne, — mutta en minä.
Rose-Marie vavahti ja silmissään kuvastui kauhu kun hän loi ne nuoreen
mieheen.
— Olette erehtyneet, — jatkoi Etienne. — Rakastan neiti Sartillyä,
senhän tiedätte. En ole koskaan aikonut mennä naimisiin jonkun muun
kanssa. Lienevät aistimeni joskus ihastuneet kauneuteenne vaan sydämeni
on aina teitä paennut.
— Peto! — huudahti Rose-Marie puristaen päätänsä molemmin käsin. — Te
olette peto!
Ja hän alkoi horjuvin askelin laahustaa metsään. Hän tahtoi palata
takaisin tulimereen ja heittäytyä liekkeihin.
— Hän ei rakasta minua, hän ei minua rakasta! — voihki hän.
Miksi ei hän voisi heti kuolla? Ah, jospa olisi tuon äsken tietänyt!
Mutta hän kuuli Etiennen rientävän perässään. Hän tunsi Etiennen käden
ojentautuvan häntä kohden.
— Anteeksi, Rose-Marie! — sanoi hän. — En tahtonut saattaa teille
surua; eihän se ole minun vikani!
— Menkää tiehenne! En tahdo enää nähdä teitä! — sanoi hän läähättäen.
Ja hän lähti juoksemaan. Mutta voimansa pettivät. Hän kaatui puuta
vasten ja meni tiedottomaksi. Etienne nosti hänet ylös ja alkoi kantaa
häntä Sargosiin.
Katsoessaan nuorta, kaunista naista, joka häntä rakasti, ajatteli
entinen munkki:
— Ei, en ole mikään peto; olen mies, ja Jumala tietää kuinka paljon
olen kärsinyt.
Hän ponnisti voimiansa ja juoksi linnaa kohden.
— Rose-Marie! — huusi hän vähän päästä.
Mutta kantamansa naisen silmät pysyivät sulettuina.
Hän jatkoi juoksuansa. Kaksi kertaa täytyi hänen levähtää.
Hän saapui linnan portille. Dominica kuuli sen, ja huomasi emäntänsä
tiedottomana Etiennen käsivarsilla.
— Onko hän haavoittanut? — huusi hän.
— Ei, hän on vaan pyörtynyt Auttakaa minua ja viekäämme hänet
huoneeseensa.
He laskivat Rose-Marien vuoteeseensa. Hän hengitti hiljaa, vaan muuta
elonmerkkiä ei voitu huomata.
— Hajusuolaa? Missä on sitä?
— Alhaalla paviljongissa, — vastasi palvelijatar — Rouvan huoneessa
kaminin päällä. Hakekaa te, herra Etienne. Sillä aikaa aukaisen hänen
pukuansa.
Ja Etienne riensi huoneesta.