Pariisista kutsuttu lääkäri oli myös sitä mieltä, että Miralezin tuli
lähteä etelään.
Kehoitus ei ollut Miralezille vastenmielinen, hän kun oli jo jonkun
verran virkistynyt. Kysymys oli vaan paikasta, jonne muutettaisiin.
— Sargos! Siellähän se on teidän, herra Hontarrède, omistamanne maatila?
— Onko siellä havumetsää?
— Havu- ja korkkipuumetsää.
— Sepä oivallista!
— Kuinka kaukana merestä on talonne? — kysyi lääkäri.
— Noin 30 kilometrin etäisyydessä.
— Voiko talon vuokrat»?
— Ei, herra tohtori, vaan herrasväki Miralez saa sen kyllä käyttääkseen.
— Otamme kiitollisuudella vastaan, rakas Etienneni — sanoi sairas. —
Eikö totta? — lisäsi hän vaimoonsa kääntyen.
Rose-Marie oli ihastuksissaan. Hänen silmänsä sädehtivät.
— Minusta se olisi aivan erinomaista, — vastasi hän. — Mitä pikemmin
lähdemme, sitä parempi. Tahdotteko seurata meitä, herra tohtori?
Voisimme matkalla ehkä tarvita teitä ja sitäpaitsi voisitte omin silmin
nähdä onko paikka sopiva.
— Nyt palaan Pariisiin, vaan sitten kun matkalle lähdette, olen
käytettävissänne.
Etienne lähti heti Sargosiin järjestämään sairaan vastaanottoa.
Ja heinäk. 20 päivänä saapuivat Miralezit palvelijoineen La Mothen
rautatienasemalle, joka oli lähinnä Sargosiin matkustajille.
Täällä oli Etienne vastaanottamassa suuren omnibusvaunun kanssa, jolla
ajettiin Sargos-linnaan.
Rose-Mariesta oli tämä todellinen huvimatka. Kun vaunussa istuessa
Etiennen kyynäspää kosketti häntä, katsahti hän ilosta säteillen. Täten
olisi hän Etiennen kanssa tahtonet ajaa elämänsä viime hetkeen saakka.
Tohtori piti linnaa ympäröivää havumetsää ja kuivaa ilmanalaa erittäin
sopivana sairaalle. Ja Miralez vakuutti pian saavansa terveytensä
takaisin, niin virkistäväksi hän tunsi ilmanalan. Hän katsahti
vaimoonsa kysäisten:
— Oletko muistanut ottaa mukaan säiläni?
— En, ne jäivät Pariisiin.
— Sepä oli tuhmasti. Olisin jo tänään ampunut pistooleillani ja parin
päivän perästä olisin voinut jo miekkaillakin. Kirjoitan kohta ja
pyydän ne lähettämään.
Rose-Marie kuunteli hajamielisenä heinäsirkkain sirkutusta.
* * * * *
Sargosin linnassa oli ajanmukaisesti ja komeasti sisustetut huoneustot,
joissa edesmennyt Etiennen pappisvihaaja iso-isä tavallisesti unohti
liikemaailman huoliaan. Itse linna oli suuri nelineliömäinen,
kaksinkertainen ja tornilla varustettu. Se oli rakennettu havumetsän
keskellä olevalle kunnaalle.
Linnan itäisellä sivustalla oli viheriäitä nurmikoita, pohjoisesta
näkyi pieni sisäjärvi, joka sai vetensä Leyren lisäjoesta. Etelässä
ja idässä ympäröitsi linnaa keittiökasvitarhat, joista kohottautui
muutamia laihoja omenapuita. Näiden takana oli synkeä ja sankka
havumetsä.
Etempänä linnasta oli toiselle kunnaalle rakennettu Kiinalaiskuosinen
kioski, johon johti kiemurteleva kävelytie. Toisella kunnaalla oli
tuuliviiri, jossa tuuli leikitteli kuin vallatoin poikanen.
Tohtori Chevrier tarkasteli kaikki huoneet ja valikoitsi erään
kasvirakennuksen Miralezille. Se oli suuri ja varustettu aistikkailla
paviljongeilla. Täällä otti Miralez huoneen alikerroksessa ja
palvelijat yläkerroksen. Rose-Marie otti itselleen toisen kerroksen.
Etienne ja Dominica jäivät päärakennukseen.
Miralez yritti, aseet saatuaan, miekkailla, vaan siitä hänen oli
luovuttava voimattomuuden takia ja tyydyttävä ampumaan maaliin.
Rose-Marie teki pitkiä kävelymatkoja Etiennen seurassa, joka
kohteliaasti näytteli hänelle ympäristöä, tehtaita, järviä,
hiekkakunnaita y.m. Joskus seurasi heitä Dominica, joka kuitenkin
pysytteli jälempänä ollen noukkivinaan kukkasia tai etsivinään oravia
puista. Eräänä iltana oli Rose-Marie mennyt vetelään suohon, jolloin
Etienne tarjosi kätensä eikä hänellä ollut mitään muistuttamista
tarjousta vastaan. Usein puhelivat he vilkkaasti, vaan välisti vaipui
Rose-Marie ajatuksiinsa. Koskaan ei hän enää koketeerannut eikä puhunut
rakkaudesta. Hän ei ylpeillyt kauneudellaan eikä koettanut sillä
viehättää. Hän oli onnellinen saadessaan olla Etiennen läheisyydessä.
Joka aamu sitoi hän kanervakukista vihon, jonka Dominica sai asettaa
Etiennen huoneeseen.
Kerran olivat he järven rannalla. Etienne meni venheeseen ja jonkin
varomattoman liikkeen vuoksi oli kaatumaisillaan venheensä kanssa
tottumatoin kun oli sitä hoitelemaan. Sen nähtyään päästi Rose-Marie
hätähuudon rientäen rantaan:
— Tulkaa heti maalle elkääkä koskaan enää astuko tähän pieneen
venheeseen, — sanoi hän vakavana.
Hän oli hyvin vaalea ja silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Ihmeissään katsoi Etienne hänen päällensä, jolloin heidän katseensa
yhtyivät.
Tämän jälkeen ei hän enää mennyt metsään Rose-Marien kanssa. He
tapasivat toisiaan ainoastaan ruokaillessa. Mutta joka ilta meni
Rose-Marie läheiselle hiekkakunnaalle, josta näki pienoisen valon
tuikkivan linnan tornihuoneesta. Kun tämä valo sammui, kääntyi hän
huoneeseensa ja rukoili siellä Genevièven ystävän puolesta.
Näinä aikoina saapui useita sähkösanomia Bontucqista. Neiti Sartilly
pommitti tätiänsä kysymyksillään: »Mitä teki hän sihteerilleen? Miksi
hän ei kirjoittanut kuten ennen?» Nähdessään näitä sähkösanomia puri
Rose-Marie kiukusta hampaitaan.
Hänestä alkoi Geneviève tuntua sietämättömältä. Koetteliko se
tyttöhupakko todellakin tekeytyä enemmän rakastettavaksi kuin hän,
jota kutsuttiin Granadan ruusuksi? Tuo maalaistyttökö voittaisi
viehättävimmän pariisittaren?
Se oli sietämätöntä! Ja Rose-Marie kirjoitti välttelevän kirjeen
Genevièvelle, että hän oli Miralezin sairauden vuoksi niin rasitettu,
ettei hän voinut ajatellakaan mitään kurtiisia. Ja sen jälkeen hän
puheli koko päivällisen ajan Genevièvestä. Hän teki sen hermostuneesti.
Hän kääntyi sen kestäessä aina Miralezin puoleen ikäänkuin koko
keskustelu ei olisi koskenut Etienneä. Hän kertoi neiti Sartillyn
isästä, joka mielisairaana oli lopettanut päivänsä 40 vuoden ijässä.
Eikö tuollainen sairaus ollut perinnöllistä? Jonkun ajan perästä hän
viittasi, ettei Geneviève enää ollutkaan rikas. Bontucqin tila tuotti
vähän ja Geneviève tekisi viisaammin jos menisi naimisiin ensimäisen
kosijan kanssa, jonka tapaa ja jolla olisi muutamia satoja frankia.
Niinikään tuli hän selittäneeksi, ettei Genevièvellä ollut lainkaan
äitiä, hän puki itsensä huonosti ja piti hiuslaitetta, joka oli aivan
naurettava. Ja sellaisen nenä kuin hänellä on...
Etienne kuunteli ääneti. Ja mustasukkaisuutensa kiihottamana jatkoi
hän panetteluaan: Geneviève oli ruma, köyhä ja ennenpitkää tulee kai
mielipuoleksi. Mitä saisikaan kärsiä mies, joka hänet naisi?
Ja valloittaakseen rakastamansa miehen tunsi hän itsensä niin
voimakkaaksi, ettei tulisi hellittämään ennenkuin voittaisi hänet
omakseen. Hän ei säikkyisi käyttää vaikka petosta, vaikka rikosta
saadakseen rakkaudelleen omistaa hänet.
— Olenhan kaunis, olenhan rikas! Hän varmasti tulee minua rakastamaan,
kun se ei ole enää kiellettyä, sitten kun olen vapaa. Mikä narri
olenkaan kun huolehdin ennen aikojaan!
Ja hän alkoi tutkia almanakkaa. Lokakuu, marraskuu — minä päivänä
hän tulisi vapaaksi, minä päivänä saisi hän sanoa: olen vapaa, tässä
käteni! Mitkä unelmat hän unelmoikaan almanakkansa kanssa kuullessaan
Miralezin yskivän yhä heikompana seinän takana!