Rouva Miralez oli juuri soittamaisillaan lähettääkseen kirjeen kun
kamarineiti astui huoneeseen.
Dominica näytti olevan erinomaisen hyvällä tuulella ja hänen merkitsevä
katseensa ennusti hyviä uutisia.
— Vai niin, sinä halut lörpötellä? — sanoi rouva Miralez. — Olen varma
siitä että tahdot tietää kuinka viihdyin saarella, eikö totta?
— Tietysti.
— Ihanaa!
— Luultavasti myöskin herra Etiennestä?
— Sitä en todellakaan tiedä.
— Oh! — ihmetteli Dominica.
Tehdäkseen lopun kamaripalvelijansa kysymyksistä näytti Rose-Marie
hänelle kirjettä, jonka hän oli kirjoittanut Genenevièvelle.
— Herra Etienne ei siis ollut aivan rakastettava?
— Ei vähintäkään, rakas Dominicani. Mutta vie nyt tämä kirje postiin
niin että se tulee Bontucqiin niin pian kuin mahdollista.
Dominica otti kirjeen ja poistui vastenmielisesti.
Mutta samassa aukeni ovi äkisti ja Etienne hyökkäsi sisälle.
— Rouva Miralez, — sanoi hän hätäisesti — miehenne on tullut
tajuttomaksi!
Rose-Marie riensi ulos ja Dominica seurasi häntä. Etienne johti heidät
tupakoimishuoneeseen, jossa Miralez oli pyörtynyt. He näkivät hänet
sohvalla lepäämässä aivan kalman kalpeana.
— Herra Jumala! Mitä hänellä on? — huokasi Rose-Marie.
Hän kumartui ja otti hänen kätensä omiinsa.
— Lorenzo! — sanoi hän.
Miralez avasi silmänsä, tunsi vaimonsa ja hymyili.
— Lorenzo, oletko sairas?
— En; vilustin vaan itseni aamulla — tunsin sen...
Hänet keskeytti yskänkohtaus, ja hän ojensi kätensä saadakseen
nenäliinan, jonka vei huulilleen.
— Verta! — huudahti Rose-Marie. — Nenäliinassasi on verta!
— Anteeksi — tahdoin sen salata sinulta... Olen jo useampia kuukausia...
— Mutta sinun olisi tullut sanoa se heti.
— Mitä se olisi hyödyttänyt?
— Mitäkö olisi hyödyttänyt? Oletkos järjiltäsi? Olisit saanut
sopivampaa hoitoa.
— Mitäpä sekään olisi hyödyttänyt? Nyt on minän vuoroni...
— Sinun vuorosi? Mitä se merkitsee?
Ja kun Miralez tahtoi avata suunsa vastatakseen, keskeytti Rose-Marie
hänet:
— Hiljaa, vaiti, elä puhu niin!
Hän vapisi kun kääntyi Etiennen puoleen.
— Herra Hontarrède, olkaa hyvä ja sähköttäkää lääkärillemme, toht.
Chevrierille Pariisiin. Hänen tulee matkustaa klo puoli 9 junalla ja
olla täällä jo tänä iltana. Ja sinä, Dominica, lähetä heti noutamaan
jotakin lääkäriä Lamballesta tai mistä hyvänsä.
— Kun Rose-Marie oli jäänyt yksin Lorenzon kanssa, istahti hän
sohvalle, sanoen:
— Elä ole levoton, ystäväni. Teemme sinut kyllä terveeksi. Ei se
merkitse mitään, siitä olen vakuutettu. Lepää nyt vaan! Panen tämän
tyynyn pääsi alle. Onko näin hyvä? Koeta nyt nukkua. Elä puhu! Kun
heräät, voit varmaankin jo paremmin.
Hän suuteli miestänsä, mutta sulki heti silmänsä.
Minkä tähden hän teki niin? Oliko se surusta vai...?
Hän nousi tuntien tarvitsevansa jäähdyttää polttavia kasvojansa
raikkaassa ilmassa. Synkät ajatukset risteilivät päässään ja sydämensä
löi rajusti.
Mutta se ei ollut surusta; se oli malttamattomuudesta.
— Jumalani! — huokasi hän.
Hän kääntihe. Miralez varmaankin nukkui. Hän meni lähemmä, kuunteli.
Miralezin hengitys oli lyhyttä, vaivalloista, kätensä olivat kuumat.
— Hänellä on kuumetta, — ajatteli Rose-Marie.
Ja hän sulki silmänsä uudelleen.
— Hänen kuumeensa tulee kestämään kauan, hän tulee yhä heikommaksi ja
kentiesi minä jo tänä syksynä olen vap...
— Sähkösanoma tohtori Chevrierille on lähetetty, — sanoi Etienne, joka
siinä silmänräpäyksessä astui sisälle.
Rose-Marie avasi silmänsä, loi ne sihteeriin ja riensi ulos ikäänkuin
hän olisi peljännyt jäädä yksin noiden kahden miehen kanssa.
— Minä olen onneton olento, — huokasi hän ja polvistui ristiinnaulitun
kuvan eteen huoneessaan.
Ja hän rukoili.
* * * * *
Hän jäi kauaksi polvilleen lukien rukouksia korkealla äänellä ja
koetteli lykätä luotaan pahoja ajatuksia, jotka hiipivät häneen.
Hän rukoili taivasta parantamaan Miralez, hän lupasi tehdä
pyhiinvaellusretken Saint-Anne-d'Aurayhin, jos Lorenzo ei sortuisi
perinnölliseen keuhkotautiinsa.
Mutta hänen äänessään oli vilpillinen kaiku. Ja miten paljon hän
rukoilikin, kieltäytyi hänen sydämensä ottamaan osaa siihen.
— Sinä tulet leskeksi, tulet vapaaksi! _Hän_ voi silloin mennä kanssasi
naimisiin! — sanoi sydän jokaisella lyönnillään.
— Minä tulen hulluksi — huokasi hän.
— Muistatko, mitä _hän_ sanoi yöllä? »Te olette naimisissa; te ette ole
vapaa...» Naimisissa?! Muutamain kuukausien jälkeen et enää ole sidottu
etkä naimisissa, — kuiskasi yhä ääni hänen sisällänsä.
— Ja Lorenzo pitää minusta niin paljon. Miksi en itkisi häntä? Hän on
minulle niin hyvä.
— Ja miksi häitä surisit? — jatkoi kiusaajan ääni. — Eihän se ole
todistus hänen hyvyydestään, joskin on ollut sinulle hyvä; hänhän on
ollut rikas. Hänen rakkaudestaan et tarvitse olla kiitollinen, sillä
sinä olet kaunis. Oletko oikeastaan häntä koskaan rakastanutkaan?
Kaipaa vaan sitä, jota rakastat. Hän yksin on kyyneleittäsi arvoinen!
Rose-Marie käveli edes ja takaisin huoneessaan väännellen käsitän ja
taistellen houkuttelevaa ääntä vastaan.
— Eikähän se tarvitse olla tappava keuhkotauti; ohimenevä kohtaus vaan,
joka pian unohtuu, — ajatteli hän.
Dominica avasi oven.
— Tohtori on täällä.
Rose-Marie palasi tupakoimishuoneeseen.
Hän näki lyhkäsen herran koettelevan Miralezin valtimoa. Hän istahti.
Etienne oli täällä. Tohtori pyysi sairasta ottamaan takin päähänsä ja
Lorenzo näytti laihan selkänsä, josta olisi voinut lukea jokaisen luun.
— Hengittäkää syvään, sanoi lääkäri.
Hän pani korvansa sairaan selkäpuolelle, mutta hän ei ollut pitkälti
kuulostanut kun kehoitti ottamaan takin taas päälle. Hän kysyi
ruokahalua ja josko sairas öisin hikoili.
— Katarria — selitti lääkäri. — Mutta yleiseen vointiin nähden kehoitan
oleskelemaan muutamia kuukausia etelässä, Nizzassa, Archachonissa tai
Paussa.
Hän kirjoitti yskää lieventäviä lääkkeitä ja jätti huoneen rouva
Miralezin kanssa.
— En voi salata teiltä, rouva Miralez, että miehenne tila on hyvin
vaarallinen, — sanoi lääkäri. Tekisitte viisaammin jos matkustaisitte
heti. On ikävää sanos sitä teille, vaan tapani ei ole peittää totuutta
ja johtaa harhaan. Täytyy katsoa vaaraa suoraan silmun onnistuakseen
sen torjumisessa. Sanon sen välttääkseni epämieluisia yllätyksiä.
— Tulet leskeksi! — kuiskasi taas se entinen ääni voittoisana.
Rose-Marie meni kalpeana ja hoippuen. Hän ei nähnyt mitään. Kaikki
pyöri hänen silmissään. Hän meni eteiseen, siitä huoneeseensa, jossa
painoi käsillä sydäntään ikäänkuin hilliten sen rajuja lyöntejä.
Kello löi 8.
Rose-Marie painoi soittokellon nappulaa.
Dominica istui huoneeseen.
Rouva Miralez aukaisi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan esille.
— Herra Jumala, onko rouva sairas? — huudahti Dominica. — Onko herran
elämä vaarassa?
— On. Ja hän antoi päänsä vaipua.
Ja tyyntyneenä tästä palvelijansa erehdyksestä kysyi hän:
— Tuliko kirje lähetetyksi, Dominica?
— Mikä kirje?
— Se jonka äsken annoin nti Sartillylle osotettuna.
— Ai, minä unohdin sen... Se jäi taskuuni.
— Anna se minulle! Voin lisätä siihen muutaman sanan.
Hän otti kirjeen ja antoi Dominican ymmärtää että hän tahtoi jäädä
yksin.
Kun palvelustyttö oli poistunut, avasi Rose-Marie nopeasti akkunan,
repi kirjeen ja heitti siruset ulos.
— Rakastan häntä liika paljon. Antakoon Jumala anteeksi minulle.
Ja hän heittäytyi taas polvilleen ristiinnaulitun eteen.
— Ohoh, — sanoi Dominica muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin kun hän
tapasi paperisirut lentelemässä ympäri.