— Niin kauasko siis voin _minäkin_ mennä?
Kyyneleet tunkivat esiin kaikista vastaan ponnisteluista huolimatta.
— Se on kiukku joka minua itkettää! — ajatteli hän. — Ja minulla on
todellakin syytä olla vihoissani! Olenkohan minä jo tullut rumaksi?
Enhän voi enää tuon poikasen päätä panna pyörälle! Enhän voi saada
häntä rakkaudentunnustukselle — minä, Rose-Marie! Ei, se ei ole
mahdollista. Näinhän juuri äsken, että hän oli valkea kuten palttina.
Jos en olisi lähtenyt pois, olisi hän tuossa tuokiossa heittäytynyt
jalkojeni juureen! ... Mutta miksi hän oikeastaan meni?
Hän nousi uudestaan kyynärpäittensä nojaan ja hänen silmänsä suurenivat
pimeässä.
Hän ravisti päätänsä.
— Ei, ei, se ei ole niin, se ei voi olla niin. Ah, minähän olen
järjiltäni.
Ja Rose-Marie taas vaipui mietteisiinsä.
— Mikä herttainen yö! Kuu ei varmaankaan ole koskaan ennen noin
selvästi valaissut. Ah, meren humina — se ei ole varmaankaan koskaan
ollut ennen tuollaista laulua. Jospa olisin Pariisissa, niin kyllä
ihailijani löytäisin! ... Ei, en sietäisi heistä ainoatakaan
läheisyydessäni!
Hän heittelihe vuoteessa sinne tänne, puristaen kätensä tiukasti yhteen.
Kaukana kuului kirkon kello lyövän.
Äkisti nousi Rose-Marie.
— Mitä se oli? Jokin liikahti hänen läheisyydessään.
Hän otti Etiennen päällystakin ja meni ulos holvista. Horjuvin askelin
ohjasi hän kulkunsa kuutamossa eräänlaiseen käytäväholviin.
— Ettekö enää nuku, rouva Miralez? — kuuli hän Etiennen kysyvän.
Hän huudahti säikähdyksestä.
Nuori mies oli noussut ylös.
— Nukutteko täällä? — kysyi rouva.
— Kyllä. Löysin toisen vuodehylyn täällä nurkassa ja siinä oli mukava
nukkua! Olin aikeessa lähteä ehdottamaan teille että vaihtaisimme
vuoteita, mutta pelkäsin peloittavani teitä.
— Ah, minä en ole voinut nukkua. Siellä mahtaa olla kaikellaisia
elukoita tuolla holvissa. Kuulin niiden liikkuvan ja aloin pelätä.
— Tahdotteko jäädä tänne?
— Mielelläni. Mutta älkää menkö pois, ei ainakaan ennen kuin olen
nukkunut. Minä niin helposti pelästyn.
Hän otti Etiennen paikan ja koetti kääntää hänelle selkänsä, mutta hän
ei voinut sietää sitä asentoa.
Etienne nojasi itseänsä muuria vasten jääden liikkumattomaksi.
Kuu valaisi korkealta. Mahtoi olla puoliyön aika. Useampia kertoja
käänsihe rouva Miralez saaden aikaan kolinaa, mutta Etienne istui
liikkumatoinna. Hän mahtoi nukkua.
Kuutamo valaisi hänen kauniita kasvojaan ja Rose-Marie näki hänen
korkean otsansa, vaaleat kasvonsa, hienot viiksensä, ja ajatteli:
— Niin, Geneviève voi tulla onnelliseksi!
Hänen silmänsä täyttyivät uudestaan kyynelistä ja hän huokasi raskaasti.
Se ei ollut ainoastaan harmista, se oli rakkaudesta, sen tunsi hän nyt
Hän oli tahtonut valloittaa tämän miehen leikkiäkseen hänen kanssaan,
mutta tämä oli ottanutkin hänen sydämensä. Hän oli itse takertunut
siihen paulaan, jonka oli toiselle virittänyt. Hän rakasti Etienneä:
hän rakasti mielettömästi, rakasti niin ettei ollut ainoatakaan ihmisiä
ennen rakastanut. Ehkäpä rakasti hän häntä juuri siksi, ettei hän ollut
kuten muut etsinyt ja rukoillut hänen suosiotaan. Tuo kylmyys oli hänet
nyt valloittanut. Tuossa nukkui hän aivan levollisena sillä aikaa kun
hän, Rose-Marie, kylvi kyynelissä ja vapisi tuskassaan... Ja he olivat
molemmat 25 vuoden ikäiset!
Rose-Marie nousi. Hän katsoi yhä nuorta miestä. Yksikään lihas ei hänen
kasvoillaan liikahtanut; silmänsä olivat ummistetut.
— Etienne? — kuiskasi hän hiljaa. — Etienne!
Ja hän tuntui panevan koko sielunsa tähän sanaan.
Nuori mies ei liikahtanut. Hän näytti nukkuvan makeasti.
Silloin kumartui Rose-Marie hiljaa hänen ylitsensä ja suuteli keveästi
hänen silmäkulmaansa.
— Ah, tehän ette nukkuneetkaan! — huudahti hän kun näki hänen avaavan
silmänsä. — Anteeksi, antakaa anteeksi!
Eikä hänellä ollut enää voimia pidättää kyyneleitään vaan ratkesi
itkuun.
Etienne oli noussut. Rose-Marie kuuli hänen hengittävän raskaasti,
ikäänkuin olisi tahtonut pidättää sanoja, jotka pyrkivät ulos. Mutta
hän ei sanonut mitään; hänen huulensa pysyivät sulettuina. Hän seisoi
kankeana ja liikkumatoinna kuin kuvapatsas nuoren naisen edessä.
Ja Rose-Marien nyyhkytykset yhä yltyivät.
— Olen niin onnetoin! sanoi hän. Minä rakastan teitä ja te halveksitte
minua!
Hän peitti kasvonsa käsillään ja tahtoi paeta, mutta Etienne pidätti
hänet.
— Rose-Marie! — sanoi hän surullisesti — elkää menkö pois! Minä kärsin
ja olen onnellinen; en tiedä mitä tunnen ja pelkään että menetän
järkeni. Jääkää tänne!
— Rakastatteko siis minua, Etienne, rakastatteko? Se ei siis ole mikään
unelma. Oi, en ole koskaan tuntenut sellaista onnea!
Mutta entinen munkki keskeytti hänet ja surunvoittoisella äänellä
vastasi hän:
— Minä en rakasta teitä, rouva Miralez. Minä en saa rakastaa teitä!
Minä olen voinut kuvitella mielessäni sitä muutaman silmänräpäyksen,
mutta se ei saa tapahtua toista kertaa. Te olette kaunis ja lumoatte
jokaisen, joka joutuu läheisyyteenne, ja minä pelkäsin muutamia
minuuttia etten voisi välttää heidän kohtaloaan. Te voisitte sokaista
itse enkelit, jos he ottaisivat ihmismuodon. Mutta jos te olette
kaunis, olen minä voimakas, minä en tahdo kukistua! Olen tänä iltana
vierellänne tuntenut tuskallisimmat taikka suloisimmat hetket, en tiedä
kummatko. Ja nyt elkäämme enää koskaan puhuko rakkaudesta!
— Etienne! — nyyhkytti Rose-Marie.
Hän läheni hitaasti ja tarttui nuoren miehen käteen. — Etienne!
Hän työnsi hänet luotansa sanoen:
— Muistakaa, että olette naimisissa. Te ette ole vapaa.
Hän katsoi nuorta miestä silmät täynnä kyyneleitä.
Ja Etienne poistui nopeasti mennen kuutamon valaisemien raunioiden ohi
alas rannalle.