Idässä alkoi vaaleta. Vaalean keltainen valojuova näyttäytyi
taivaanrannalla. Meri näytti kaukaisemmalta ja tyynemmältä.
— Rose-Marie! — kuului eräs naisääni huutavan rannalla. — Rose-Marie!
Rouva Miralez vavahti.
— Se on äiti — sanoi hän. He tulevat meitä etsimään.
Hän riensi alas Etiennen luo ja näki hänet istumassa veden rajassa
kalliokielekkeellä.
— Herra Hontarrède! — sanoi hän. — Äiti tulee meitä etsimään. Nouskaa!
Ottakaa hattunne ja päällystakkinne ja unohtakaa, mitä täällä saarella
on tänä yönä tapahtunut. Lupaattehan sen? Tehän olette kunniallinen
mies ja minä toivon tulevani kunnialliseksi naiseksi täst'edes.
Kunnioittakaamme toisiamme koska emme saa rakastaa toisiamme. Ojentakaa
minulle kätenne!
Hän kuivasi kyyneleensä ja kiiruhti äitiänsä vastaan.
— Rose-Marie! — huusi ääni jo lähempää.
— Minä tulen! — vastasi rouva Miralez juosten.
Vesi oli nyt kokonaan vetäytynyt takaisin. Rose-Marie tapasi äitinsä
saaren rannalla.
— Sellaisen tuskan olet meille tuottanut, sinä varomatoin lapsi! —
sanoi vanha rouva syleillen tytärtänsä. Annoit veden salvata itsesi
vaikka minä varoitin sinua. Onko sinulla ollut kylmä? Olen tuonut
päällysviitan: ota se pian päällesi. Tiedätkö että miehesi on täällä
kanssani?
Nämä sanat kuullessaan teki rva Miralez tyytymättömyyttä ilmaisevan
eleen.
— Onko hän tullut tänne vaikka hän on niin raihnainen?
— En voinut häntä estää. Hän tahtoi tulla saarelle asti mutta onnistuin
pidättämään hänet rannalla.
Etienne tuli nyt eväskorinsa kanssa.
Hän puristi rouva Ramazeilhesin kättä ja sanoi vähän nukahtaneensa.
Aamukylmästä väristen saapuivat he kolmisin mantereen puolelle.
Miralez tuli heitä vastaan. Hänen kasvonsa olivat tuhkan harmaat ja
silmänsä täyttyivät ilon kyynelistä. Hän syleili vaimoansa kuiskaten
mairittelevia sanoja kuten onnellinen lapsi.
Auringon noustessa pääsivät he kaikki Saint Kerohiciin.
* * * * *
Kun he menivät huvilaan, pisti Miralez kätensä takkinsa taskuun ja
huudahti.
— Kuinka olenkaan saattanut unohtaa! Täällä on sinulle kirje, joka tuli
eilisiltana.
— Kirje minulle? — sanoi Rose-Mirie.
— Niinpä kyllä. Katso!
Routi Miralez avasi kirjeen mennessään pukeutumishuoneeseensa. Kirje
oli Bontucqista ja kuului seuraavasti:
»Sinä annat minun menehtyä ikävään, rakas täti! Sini sanot aikovasi
oikein todenperästä virittää ansojasi minun ystävälleni, ja jätit
minut sittenkin kahdeksaksi päiväksi virkkamatta mitään. Mitä on
tapahtunut? Kuvittelen mielessäni mitä hirmuisimpia asioita. Kirjoita
minulle heti ja sano minulle kaikki, kaikki, kuuletko? Tahdon
mieluummin kuulla totuuden, millainen lieneekin, kuin elää tässä
kauheassa epävarmuudessa.