Alkoi pimetä. Pilvet vaalenivat vähitellen, kevyt sumu alkoi kietoa
saarta ja meren laulu alkoi tuntua yhä valittavammalta.
Rouva Ramazeilhes oli poistunut Dominican kanssa rannalta. Voi
vielä kuulla ajomiehen ruoskan läiskettä kaukaa jäähyväisiksi.
Iltakellonsoittoa kuului jostain kaukaisesta kirkontornista, ja jos
rouva Miralez ei olisi ollut luonaan, olisi Etienne aivan varmaan
polvistunut rukoukseen.
Hänen seuraajattarensa oli istuutunut raunioiden juurelle, katse
suunnattuna taivaan rantaa kohden.
— Tahdotteko antaa minulle anteeksi, herra Etienne? — sanoi hän
lempeästi ja siirsihe lähemmäksi.
— Minun tulee teiltä pyytää anteeksi, rouva Miralez. Minä olen ainoa
syyllinen.
— Antakaamme siis toisillemme anteeksi ja solmitkaamme rauha, — sanoi
hän hymyillen.
Ja hän ojensi valkoisen kätensä, joka hieman vapisi.
He istuivat hetkisen ääneti. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut vielä kylmältä
ja suuret kivipaadet saattoi vielä eroittaa. Nyt oli vesi noussut
vanhain jättiläisten vyötäisiin saakka ja jokainen laine heitteli
vaahtoaan heidän hartioilleen. Ensimäiset tähdet alkoivat tuikahdella.
Rose-Marie ravisti päätänsä.
— Ottakaamme asia käytännölliseltä kannalta, herra Etienne! — Luulen
että meillä on lihapiirakasta tuolla eväskorissa.
— Yksi lihapiirakas ja pullo viiniä...
— Hyvä! Niinpä syökäämme. Olen niin nälkäinen että voisin nieleskellä
kiviä.
Lihapiirakas oli suuri, mutta he söivät sen hyvällä ruokahalulla.
Lopulta oli jälellä vain yksi viipale Siitä vetivät he arpaa ja se
lankesi Rose-Marielle. Mutta Etiennen täytyi ottaa siitä toinen puoli,
sillä hänet pakoitettiin siihen.
Rouva Miralez joi ensin viiniä suunnaten tällöin mustat silmänsä
Etienneen ja huolimatta halustaan lörpötellä ja naureskella, tekeytyä
iloiseksi ja leikilliseksi, vaipui hän yhä enemmän ajatuksiinsa tällä
autiolla saarella seuranaan kaino nuori mies.
Ennen pitkää siirtyivät hänen ajatuksensa Genevièveen, siitä
Miraleziin ja edelleen niihin nuoriin miehiin, jotka olivat häntä
kohteliaisuuksillaan mielistelleet Pariisissa, Espanjassa ja
kaikkialla, missä oli liikkunutkin.
Oli jo täysin pimennyt. Saaria ei enää näkynyt. Ranskan maata ei sumun
läpi enää eroittanut.
Rose-Mare katsoi neuvottomana Etienneen tietämättä mitä sanoa, ja
Genevièven sulho ummisti silmänsä. Hän tunsi ihmeellistä huimausta ja
tajusi Rose-Marien käden laskevan omaansa. Tästä kosketuksesta avasi
hän silmänsä ja katsoi tuskaisena häneen.
— Auttakaa minua nousemaan ylös! — sanoi hän. — Tämä ei ole mikään hyvä
paikka.
Ja hän poistui pikaisesti ikäänkuin hän olisi jotain peljännyt.
Hän meni vanhoille linnan raunioille eikä näyttäytynyt sieltä enää.
Etienneä värisytti. Hän katsoi muureille, joitten taakse Rose-Marie oli
kadonnut. Äkisti heräsi hänessä halu paeta taikka heittäytyä mereen
vilvoittelemaan, vaan jätti sen tekemättä.
Hän seurasi rouva Miralezia ja löysi hänet eräästä holvista, jonne
hän oli paneutunut maata vuoteelle, jonka lienee jättänyt sinne jokin
tullimies tai kalastaja.
— Teitä varmaankin vilustaa? — sanoi hän hiljaa, läheten vitkalleen
ikäänkuin jalkansa vastoin tahtoaan olisi häntä vienyt eteenpäin. —
Minä lainaan päällystakkini, jonka voitte kääriä ympärillenne. Minä
menen muurin toiselle puolelle nukkumaan veden laskeutumiseen saakka.
— Olette oikeassa. Nukkukaamme. Koska tarjoatte päällystakkianne, otan
sen kiitollisuudella lämpimikseni.
Etienne kehoitti häntä laskeutumaan vuoteelle ja peitti hänet takillaan.
— Onko Teillä nyt mukavaa? — kysyi hän.
— Varsin mukavaa.
— Eikö enää vilusta?
— Vähän. Tahdotteko vetää takin vähän ylemmä! Niin juuri; nyt se on
hyvin. Hyvää yötä! Ojentakaa minulle kätenne! Olette niin kiltti!
— Hyvää yötä! — vastasi Etienne nopeasti.
Ja Rose-Marie näki hänen rientävän pois kompastuen vanhan linnan
muurikiviin.
Seurasi hiljaisuus.
Rose-Marie nousi käsivarsilleen ja aukasi silmänsä.
Kuu näytti vaaleata naamaansa pilven raosta. Meren kohinaa kuului joka
taholta. Ketään ei liikkunut hänen läheisyydessään.
Hän tunsi olevansa itkuun tyrskähtämäisillään.