Hetkisen perästä palasi Etienne kauhistuneen näköisenä.
— Se on liian myöhäistä! — huusi hän, kun näki Rose-Marien. Vesi
ympäröi saaren joka puolelta.
— Mitä kummia! — huudahti rouva Miralez mitä viattomimmalla tavalla.
— Tulkaa pian, pian! He huutavat meitä toisella rannalla. Ehkä
löydämme jonkun keinon pelastuaksemme. Juoskaamme! Muuten jäämme tänne
sulkeuksiin. Täällähän ei ole yhtään venhettä.
— Ei, — vastasi Rose-Marie, ei ole venhettä lähempänä kuin Saint
Briacissa.
— Mikä kohtalo!
Hän valitteli, se taulapää!
Mutta Rose-Marie tahtoi mielellään juosta pelastaakseen aseman. Hän
tuli saaren korkeimmalle kohdalle. Kaunis, noin 500 metrin leveä
viheriä juova eroitti heidät rannalle jääneistä. Siellä heiluttivat
naiset rannalla nenäliinoillaan, vähin erin peräytyen kauemmas nousevan
veden tieltä.
Siiloin alkoi Rose-Marie ääneensä valittaa.
— Herrajumala! mitä voimme tehdä. Ne onnettomat kalliot! Täällä täytyy
nyt viettää yömme. Ihminen unohtaa itsensä niitten keskellä. Niihin
pitäisi kiinnittää muistutus: »Muista nousuvesi!»
Näin lörpötellessään juoksi hän hengästyneenä eteenpäin. Äkisti
seisahti hän katsoakseen aikatauluaan.
— Ah, se viheliäinen! — huudahti hän äkisti. Se on se, joka tämän
tempun teki. Katsokaa herra Etienne! Kahdeksan ja 15 minuuttia alkaa
nousuvesi! Katsokaa tätä romua! 8: 15. Näettekö?
— Entä sitten?
— Entäkö sitten? Luulin sen olevan 8: 45. Tämähän näyttää kuin olisi 4.
Jos en olisi luullut tätä ykköstä neloseksi, olisimme lähteneet puoli
tuntia sitten. Se on tuo huono numero kaikkeen tähän syypää.
— Osaatteko uida, rouva Miralez?
— En tiedä; voinhan koettaa.
Etienne tahtoi heti viskautua veteen.
— Sepä kaunista! Aijotte siis jättää minut yksin tänne?
— Minä kannan teidät, — ehdotti hän. — Olen vakuutettu siitä ettei
vettä ole enempi kuin puoli metriä. Koettakaamme!
— Koettakaamme vaan!
Etienne nosti Rose-Marien käsivarsilleen ja juoksi eteenpäin.
— Elkää pudottako minua! — huusi hän.
Hän sulki silmänsä — tämä oli hänestä niin hauskaa.
— Odottakaa kunnes otan hameeni ylös! — sanoi hän nopeasti.
Mutta Etienne astui kainostelematta veteen.
— Oletteko hullu? — huusi rouva Miralez. — Elkää menkö kauemmaksi! Vesi
nousee yli päänne! Seisahtukaa!
Ja Etiennen täytyi kääntyä takaisin.
Ja Rose-Marie huusi niin kovasti kuin jaksoi toiselle rannalle:
— Hyvää yötä!
Sitten meni hän aivan levollisena ja iloisena takaisin saaren huipulle.
Ja nyt hän ei voinut enää pidättää iloisuuttaan vaan ratkesi nauruun.
— Eikö teistä ole hauskaa viettää yötä asumattomalla saarella ja
leikkiä Robinsonia yksi yökausi?
Etienne seisoi vaiti. Hän näytti levottomuuden eleitä.
Jos pakovesi alkaa neljänneksen yli 8, silloin emme voi jättää saarta
ennenkuin klo 3-n ajoissa, päivän koitteessa, — sanoi hän.
— Mitä se tekee?
— Herra Miralez tulee levottomaksi.
Nämä sanat kuultuaan hätkähti Rose-Marie.
— Tuo narri! Kuinka saattaa hän nyt ajatella Miralezia? — sanoi hän
aivan hiljaa.
Ja hänen mielensä teki antaa hänelle aika korvatillikka.