Noin 10 kilometriä herra Miralezin huvilasta on eräs saari, jonne
voidaan mennä kuivin jaloin pakoveden aikana. Tämä Ile des Marches,
kuten saarta nimitetään, tarjoaa matkustajille mieltäkiinnittäviä
raunioita ja omituisesti muodostuneita kallioita. Sen ainoina asujamina
ovat valkoiset rotat.
Rose-Marie oli käynyt saarella useampia kertoja ja tunsi sen
täydellisesti. Hän tahtoi nyt näyttää sitä Etiennelle. Tarkoitusta
varten tilasi hän vaunut ja kehoitti äitiään tekemään matka
valmistukset pitempää matkaa varten. Dominica seurasi myös mukana.
Kun Miralez ilmaisi aikovansa lähteä huvimatkalle hänkin pyysi
Rose-Marie hänet syrjään, sanoen:
— Ystäväni, sinä olet yskinyt paljon viime päivinä, tulet yhä
laihemmaksi ja senvuoksi pitäisi sinun olla varovainen. Meri-ilma
ei ole sinulle terveellistä, voit olla siitä vakuutettu. Tekisit
viisaammin jos ottaisit kirjan ja asettautuisit puitten varjoon
Saint-Jacutissa. Tule nyt syömään aamiaista ja koeta kertakin näyttää
hyvää ruokahalua.
Lorenzo ei voinut koskaan kieltää mitään vaimoltaan. Hän lupasi siis
olla järkevä ja jäädä pois huvimatkalta.
Aamiaisella tarjottiin hyvää ruokaa ja vielä shampanjaakin.
— Se on kansallisjuhlan vuoksi, selitti Rose-Marie.
Dominica täytti kolme kertaa Etiennen lasin ja rouva Miralez tyhjensi
samaten kolmasti lasinsa. Kaikki olivat iloisia. Äiti Stefana —
niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa Rose-Marien äitiä — oli
ihastuksissaan ja hänen poskensa olivat punaiset kuin kotimaansa
tomaatit. Eikä Rose-Marie ollut koskaan ollut ihastuttavampi.
Tiu’ut kilisivät ja vaunut ajoivat esille. Dominica sai varata eväät,
sillä seurue viipyisi ehkä myöhään. Lähtiessään suuteli Rose-Marie
miestänsä, sanoen sydämellisesti:
— Hoida nyt itseäsi eläkä mene kovin kauas!
Seuraa lähti matkaan, ja ennen pitkää kuului ihastushuudahtuksia
luonnon kauneudesta. Ainoastaan Rose-Marie tutki tarkkaavasti muutamaa
taulukkoa pako- ja nousuveden ajoista.
Kun oli huudahdeltu ihastuksesta väsyksiin asti nousi Rose-Marie
vaunusta hiekkarannalle huutaen:
— Ken haluaa seurata minua Ile des Marchesille?
— Minä!
— Minä!
- Minä! — vastattiin joka taholta.
Heitä oli nähtävästikin liika paljon, sillä rouva Miralez kääntyi
äitinsä puoleen sanoen:
— Tiedät kai, että se on väsyttävä matka?
— Niinkö luulet?
— Niinpä luulenkin, äiti!
Lihava rouva Ramazeilhes oli pian vakuutettu tästä. Ja Dominica ymmärsi
heti, ettei hänen sopinut jättää vanhaa rouvaa yksin.
Äiti Stefana ja palvelijatar laskeutuivat rannalle ja Rose-Marie lähti
yksin Etiennen kanssa Ile des Marchesille, joka näkyi noin 1600 metrin
päässä.
— Ah, unohdin yhden asian! — huudahti Rose-Marie kääntyen takaisin.
Ettehän te ole vielä nälissänne? Antakaa minulle eväspussi, minä alan
olla sen tarpeessa.
— Aijotko ruokailla saarella? — kysyi rouva Ramazeilhes.
— Miksikäs ei? Siellä kallioitten seassa maistaisi se erinomaiselta.
— Tee kuten tahdot, mutta elä viivy liika kauan; tiedäthän, että vesi
nousee. Muutaman tunnin kuluttua on liika myöhäistä palata.
— Ole huoletta! Olemme pian täällä jälleen.
Etienne otti eväspussin ja riensi Rose-Marien jälkeen, joka kiisi
eteenpäin kostealla hiekalla kuten koulutyttö.
— Meidän täytyy kiirehtiä, — sanoi hän nuorelle miesseuralaiselleen.
Hän vapisi malttamattomuudesta ja silmänsä loistivat.
He hyppelivät yli pienien purojen kiiruhtaen kalliosaarta kohden.
Erästä kalliota vastaan viskautuivat laineet niin että vaahto pärskyi
ylös kalliolle.
— Se tekee hyvää, — eikö totta, virkkoi rouva.
Neljännestunnin kuluttua olivat he saarella.
— Nyt se alkaa, — virkkoi Rose-Marie ja nosti pukunsa liepeitä.
Etienne näki hänen pienten jalkainsa kiipeävän kallioille ja hän
seurasi niitä ilomielin.
Hän ei ollut enää synkkä munkki, joka sulki silmänsä kaikelle luonnon
kauneudelle. Hänen runollinen mielensä nautti kaikesta täysin
siemauksin.
Heidän täytyi pujotelleida suuren mustan kiviröykkiön yli, jossa siellä
täällä näkyi joku vihertävä turvetäplä. Sitten kulettiin ikäänkuin
kiviportaita alas ja tultiin lopulta eräänlaiseen käytävään, jossa
villit kalliokielekkeet itkivät hitaasti valuvia suolaisia kyyneleitä.
— Katsokaas tuota! — sanoi Rose-Marie kun hän oli tullut ylös eräälle
suurelle, laakealle kivipaadelle.
Ja hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.
Etienne ahmi suurenmoisen komeasta taulasta.
— Ah, kuinka se on kaunis! — sanoi hän hiljaa.
— Se ei vielä ole kauniinta. Säästäkää ihasteluanne tuolla oleville
kallioille, noille minun sieville pikku paasilleni, joille olen tehnyt
rakkaudentunnustukseni joka kerta kun ne olen nähnyt. Ne ovat niin
viehkeitä että voisi syödä ne.
Rouva Miralez joutui haltioihinsa. Etienne ei ollut kuullut hänen
koskaan puhuvan niin. Hänen ulkoisenkin näkönsä oli jotain toista —
säteilevämpi kuin tavallisesti. Häntä katsottuaan olisi nuoren miehen
tehnyt mieli sulkea silmänsä hetkeksi kuten kesäpäivänä auringon
loistaessa suoraan silmiin. Mikä ihana ilta!
Saaren korkeimmalla huipulla näytti Rose-Marie erään linnoituksen
raunioita, vanhoja muureja, jossa sisiliskot luikertelivat notkein
liikkein.
Mutta he eivät seisahtaneet täällä. Rouva Miralez kiipesi ylös eräälle
kalliokielekkeelle.
Täällä se on, herra Etienne, täällä se on! Kiiruhtakaa!
Saari loppui mustien kalliojonojen riviin näyttäen harhamatkallaan
pysähtyneiltä jättiläisiltä. Eräät pitkiä, suoria, toiset lyhyempiä,
köyryjä taikka ikäänkuin liikkumattomia ruumiita. Kaikilla oli syvät
arvet, ikäänkuin vihamielinen meri olisi käytellyt näkymätöintä
miekkaansa niitä vastaan. Muutamat jättiläiset näyttivät olevan
pakenemaisillaan, pää kumarassa, toiset taas uhka-asennossa ottaakseen
vihollista vastaan taikka hyökkäämäisillään sen jälkeen.
Etienne ja Rose-Marie vaihtoivat silmäyksiä ihastuksesta. He asettuivat
vierekkäin eräälle eteenpäin pistävälle kalliokielekkeelle oikein
tarkoin katsellakseen niiden omituisia muotoja, joitten yli meri
heitteli vaahtoisia laineitaan.
Tuuli vieritteli mahtavia meren laineita ja välisti kuului ikäänkuin
kanuunan laukaus jylhistä kallioluolista. Aurinko laskeutuessaan
heitteli punahohtoista valoansa kuten mahtavaa hiililiekin hohdetta. Ei
nyt enää näkynyt vesipisaroita vaahdon pärskyessä vaan tulen säkeniä ja
vähän myöhemmin veripisaroita. Lähellä oleva jättiläispaasi oli saanut
korallimaisen kruunun, joka säteili monivivahteisena vaipuvan auringon
punahohteessa.
Enenne vaipui tämän ihanuuden katseluun unohtaen kokonaan ajan
kulumisen.
Rose-Marie ei varmaankaan ollut yhtä ihastuksissaan ja haltioissaan,
sillä hän näytti vähän väliä tarkkaavan kärsimättömänä niitä epäselviä
huutoja toiselta rannalta, jotka sieltä tänne saakka kaikuivat, ja kun
ne tulivat voimakkaammiksi, puhui hän korkeammilla äänellä vaipuvasta
auringosta, pilvistä, kivipaasista ja siten sotkien huudot oman äänensä
voimalla.
— Mutta nyt pitäisi meidän täältä palata, — sanoi nuori mies äkisti,
kohottautuen. — Vesi nousee kenties jo hyvin pian...
— Ah! katsokaapa tuota venhettä tuolla! Eikö se ole hauskannäköinen? —
virkahti Rose-Marie.
Ja pieni venhe kiinnitti hänen huomionsa hetkeksi. Mutta Etienne
repäisihe irti tästä katselusta kysyen: — Koska alkaa nousuvesi, rouva
Miralez? Luulen, että jos emme halua viettää yötä täällä, niin...
— Ja tuo torni tuolla kaukana, tuolla saarella katsokaapa sitä!
Tornin katseluun meni vielä muutamia silmänräpäyksiä, ja rouva oli
ihastuksissaan.
— Luulen että meitä huudetaan! — sanoi kirjuri hätäytyen.
— Eikö mitä! Ne ovat lapsia, jotka kirkuvat uidessaan.
— Oletteko varma siitä?
— Ettekö niitä näe tuolta kahden kallion välistä? Kuinka heikko näkö
teillä onkaan! Oletteko likinäköinen?
— En, tietääkseni.
— Ettekö kuitenkin liene? Koettakaapa käyttää minun silmälasiani! Ne
ovat n:o 10.
— En minä niillä näe mitään.
— Koettakaapa uudestaan! Ei sitä niin pian näe. Pitäkää lähempänä,
näin! ... Ettekö vieläkään näe?
Mutta nyt lähti Etienne juoksemaan. Hän riensi raunioille nähdäkseen
joko meri oli eroittanut saaren manteresta.
Ja tällä kertaa salli Rose-Marie varsin levollisena hänen juosta.
— Juokse poikaseni, juokse! — hymyili hän. Juoneni on onnistunut ja
sinä olet vankinani huomisaamuun saakka. Siitä tulee hauskaa!
Hän otti esille kellonsa.
— Neljännestä vaille yhdeksän.