Saint-Kerohic on vähän tunnettu paikka Ile-et-Vilainessa, joka on
Lamballen ja meren välillä. Parikymmentä harmaata taloa kallellaan
olevan kirkkotornin ympärillä muodistavat koko kylän. Siellä täällä
taittuvat kalliot muodostavat ikäänkuin maasta esiinpistävän luurangon,
— sellaista on maisema. Ainoastaan muutamia laihoja vaivaispuita kasvaa
koukistaneina maahan päin ikäänkuin peläten meren hyökkäävän päällensä.
Täällä olevaan huvilaansa saapui Miralezin perhe heinäkuun 5 päivänä.
Etiennestä oli maisema erittäin kaunista. Kirkontornista saattoi nähdä
kaikille suunnille 25 kilometrin laajuudelta.
Tämä luonnon merkillisyys ei kuitenkaan ollut Rose-Marien tarkoituksena
kiinnittää Etiennen huomioon.
Tähän saakka ei rouva Miralez ollut paljonkaan kirjurista välittänyt.
Minkä hän oli puhellut hänen kanssaan, oli se tapahtunut osoitellakseen
hänelle niitä kiusauksia ja koettelemustilaisuuksia, joita hän oli
koettanut keksiä.
Saint-Kerohicissa, jossa ei ollut hänen tavallinen ihailijaparvensa
ympärillään, oli hänellä aikaa lähemmin tarkastella Etienneä, ja ennen
pitkää selitti hän Dominicalle, että hän oli »oikein kaunis poika».
Ei se siis ollut kovin työlästä alkaa hänelle liehakoida.
* * * * *
Kahdeksan kuukauden olo Pariisissa oli paljon muokannut Etiennen
ulkonäköä. Hänen piirteensä olivat hienostuneet, kätensä tulleet
valkoisiksi, ei hän enää illat laihakaan, pukunsa oli aina moitteeton,
käytöksensä hieno ja sulava.
Hänen tapansakin olivat muuttuneet. Vaikkakin hän piti mieluummin
kasvisruu’ista, söi hän muitakin ruokia jottei herättäisi huomiota.
Joskus joi hän viiniäkin, vaikkakaan ei likööriä. Kirjeittensä alkuun
ei hän enää piirustanut ristiä, ja oli hän nyt, joskaan ei loistava
kavaljeeri niin kuitenkin kohtelias ja huomaavainen nuori mies, jonka
luontainen rauhallisuus ja häveliäisyys kiinnitti naisia tavallista
enempi.
Tällä kertaa ei Rose-Marie pitänyt tarpeellisena tehdä mitään ohjelmaa.
Hän totesi peilin edessä, että hänen silmänsä vieläkin olivat kauniit,
piirteensä puhtaat, huulensa punaiset, hipiänsä hohtavan hieno,
vartalonsa solakka, ja ravistaessaan pitkiä mustia kiharoitansa hymyili
hän luottavasti omalle kuvallensa.
— Herra Etienne! — sanoi hän eräänä sateisena iltana — te luette
varmaankin mielellänne Legoavésin kirjoja, tahdotteko lukea minulle
jonkun noista romaaneista? Minulla on aivan kuolettavan ikävä!
— Minkä romaanin otan luettavaksi, rouva Miralez?
— Se on yhdentekevä! Ottakaa jotain hauskaa, ei kovin pariisilaista,
jos se on mahdollista.
— Otanko »Taivaan portti»?
— Niin, lukekaa »Taivaan porttia» minulle!
Ja Etienne luki.
Alussa oli hänen äänensä selkeä ja kirkas, mutta vähitellen teki kirjan
sisältö sen yhä hillitymmäksi.
— Se on hauskaa! — huudahti Rose-Marie, nousten. Ja hän siirsihe
lähemmäksi lukijaa.
Lazare teki liikkeen.
— Ei, ei, elkää menkö pois! — sanoi nuori rouva. Tulin lähemmäksi sitä
vasten että kuulisin paremmin. En tahtoisi hukata yhtään sanaa tuosta
kirjasta, josta pidän oikein paljon.
Lukemista jatkui. Mutta kirjan intohimoinen sisältö ja rouva Miralezin
hurmaava tuoksu saivat äkisti lukijan lakkaamaan.
— Tahdotteko hieman sokerivettä, herra Etienne? — kysyi rouva. — Vai
ette. No, jatkakaa sitten. Ottakaa se viimeinen kohta uudestaan.
Hänellä oli ylenmäärin hauskaa. Entinen munkki punastui kuin nuori
tyttö, aivasti ja jatkoi lukemista, niellen puolet sanoista kuten
sairas, joka koettaa yhdellä kulauksella tyhjentää hänelle ojennetun
lääkeannoksen.
Väittäen että hänen tarvitsee kuulla vielä paremmin kumartui hän
lukijan olan yli, niin että Etiennen täytyi huimauksen pelosta kuivata
silmiään tuon tuostakin.
Kun luku ei loppunut, pyysi Rose-Marie seisahtamaan hetkiseksi. Kello
oli lähes 7, ja kun ulkona oli ilma kirkastunut, halusi hän lähteä
kävelylle puutarhaan.
— Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne? — sanoi hän. — Pelkään
lipeäväni tässä niljakassa.
Etiennen pää vaipui alas ja hän tarjosi kainosti käsivartensa.
Hän tunsi, kuinka rouva nojasi häntä vasten ja hän meni eteenpäin,
yhtäpäätä eteenpäin näkemättä mitään kosteassa puutarhassa.
— Elkää menkö niin hurjaa vauhtia, herra Etienne ei niin nopeasti.
Mikään metsästäjä ei voisi astua kanssanne samassa tahdissa
tuollaisessa vauhdissa.
Ja hän sanan mukaan riippui entisen munkin käsivarressa.
Äkkiä seisahti hän erään kalliokielekkeen juurella, joka varjosti taloa.
— Herra Etienne, tahdotteko tehdä minulle palveluksen? Te voisitte
varmaan sen tehdä, sillä teidän kätenne ja sormenne ovat niin pienet ja
hienot. Koettakaa panna kiinni kaulusnappini, joka on päässyt niskassa
irti.
Rose-Marie asettautui selin paljastaen häikäisevän valkoisen niskansa
ja nuori mies ryhtyi urheasti käskettyyn työhön. Tällöin kauniin niskan
omistajatar ilokseen tunsi, että hänen kätensä vapisivat.
— Pöytä on katettu, kuultiin samassa Dominican sanovan aivan heidän
läheisyydessään.
Ja kirjuri punastui palvelijattaren merkitsevän silmäyksen edessä.
Hän ei syönyt paljonkaan päivällistä, vaan vielä huonompi näytti rouva
Miralezin ruokahalu olevan.
Muutamia päiviä meni.
Hän jätti nuoren miehen rauhaan antaakseen hänen unelmoida, koota
ajatuksiaan ja antaakseen aikaa kylvämäinsä rakkaudensiementen
itämiselle.
Kun hän oli yksin Etiennen kanssa kallioiden keskellä taikka alhaalla
rannalla, antoi hän päinsä vaipua ja tekeytyi surumieliseksi. Välisti
puheli hän kohtalon oikusta, joka joskus vie yhteen ihmisiä samalla
tavalla kuin meri lykkää rannalle kiviä toisiaan vastaan.
Ja Rose-Marie ihmetteli itsekin, kuinka kevyesti hän voi esittää näitä
sentimentalisia sanoja. Hän huokasi luonnollisimmalla tavalla ja olipa
vähällä saada kyyneleitä silmiinsä.
Ja Etienne kokoili raakkuja täydessä totuudessa!
Tämä kiusoitti rouva Miralezia, ja hän rypisti kulmakarvojaan, kun
hän ajatteli Genevièven ystävää. Hänhän oli kerrassaan epäkohtelias
Miksi ei hän ollut jo aivan korviaan myöten ihastunut ja rakastunut
häneen? Koko tällä ajalla minkä he olivat olleet kahdenkesken ei hän
ollut lahjoittanut ainoatakaan ihastelevaa silmäystä, puhumattakaan
odottamastaan rakkaudentunnustuksesta!
Ja Granadan ruusu tekasi mielestään oivallisen petossuunnitelman
seuraavaksi, heinäkuun 14 päiväksi.