XI.

Seuraavana aamuna oli neiti Sartilly liikkeessä jo klo 7. Hän lähetti

noutamaan herra Peyrouxia ja ilmoitti, että hänen tuli seurata herra

Hontarrèdea Pauhun. Hän pani painoa sanaan Hontarrède, antaakseen

isännöitsijän ymmärtää, ettei Lazarea tullut enää kohdella kuten

tavallista palvelijaa.

Sitten antoi hän matkaa koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä, jotka

oli yön aikana miettinyt.

Geneviève tahtoi antaa Lazaresta Rose-Marielle edullisen vaikutuksen

ensi näkemältä, ja siksi oli Lazare uusittava päästä varpaisiin.

Herra Peyroux ilmoitti neiti Sartillyn määräykset Lazarelle klo 8.

Koski kyyditsi molemmat herrat rautatieasemalle.

Lazare antoi ohjata itseään kuten lapsi. Näytti siltä kuin hän olisi

yhä unelmoinut kaunista unta. Hän nousi junaan ajattelematta sitä,

että hän viimeisen junamatkansa teki luostariin 7 tai 8 vuotta

sitten Kaunista maisemaakaan hän ei huomannut; hänelle oli kylliksi

miettiessään Genevièven suloutta.

* * * * *

Paussa menivät herrat englantilaiseen pukuliikkeeseen, jossa nopsat

herrat riensivät ottamaan mittaa entisestä munkista. Valmiina oleviin

pukuihin puettiin nyt Lazare hienosta paidasta alkaen. Korkea kaulus,

vaaleat sheviottihousut, syvästi avartuva liivi ja musta hännystakki

silkkisine käänteineen, sininen kesäkravatti, hienot kengät,

nahkanväriset käsineet ja muodikas hattu tekivät hänestä hienon herran.

Kun Lazare käveli ohi suurien kuvastimien, joutui hän silmäkkäin komean

nuoren miehen kanssa. Entinen munkki tuskin tunsi itseään ja hän aikoi

kunnioittavasti nostaa hattuaan kuvalle.

* * * * *

Sillä aikaa olivat Rose-Marie ja Geneviève alkaneet jatkaa

eilisiltaista keskusteluaan linnassa.

Kaikki oli käynyt oivallisesti. Aamiaisen aikaan olivat naiset puhuneet

hra Miralezille, joka näytti halukkaalta taipumaan heidän tuumiinsa.

Kun Lazare klo 5 illalla palasi Bontucqiin gentlemanniksi muuttuneena,

riensi neiti Sartilly häntä vastaan, katsellen ylpeydellä häntä ja

vieden hänet sisälle.

— Eno, tässä saan esitellä sinulle herra Etienne Hontarrèden, jonka

sinä haluat ottaa kirjuriksesi!

Lazare ymmärsi. Neiti Sartilly oli puuhannut hänet herra Miralezin,

tuon rikkaan pariisilaisen laivanvarustajan kirjuriksi. Mutta mikään ei

häntä enää kummastuttanut.

Hän kumarsi kainosti pienelle herralle, jonka rinta oli sisään painunut

ja jolla oli laihat kasvot mustine partoineen.

— Rose-Marie, katso, täällä meidän suojattianne, — jatkoi Geneviève

esitellen ystävänsä rouva Miralezille.

Lazare näki edessään nuoren naisen viehkeine vartaloineen ja säteilevän

kauniine kasvoineen, joista lempeä silmäpari pitkien mustien

silmäripsien ympäröimänä tarkasteli häntä. Hän kumarsi hänelle kuten

herrallekin.

— Sinun hempukkasi ei näytä hullummalta, — sanoi Rose-Marie

Genevièvelle kun Lazare oli heidät jättänyt.

— Eihän sen pitäisi sinullekaan olla niin kovin vastenmielinen, eikö

totta, sanoi Geneviève kehasemalla.

Vastauksen sijasta »Granadan ruusu» ainoastaan hymyili.

Lorenzo Miralezin täytyi jo kolmin päivän perästä matkustaa Pariisiin,

jolloin hänen vaimonsa ja uusi kirjuri oli häntä seuraava.

Matkaile lähtöpäivänä tahtoi Lazare vielä kerta katsella niitä

kauniita seutuja, joissa hänen rakkautensa oli herännyt ja jossa hän

oli löytänyt itsensä. Kävelyllä ollessaan istahti hän päivän varjon

muotoon saksitun kuusen alle, jossa Geneviève oli laulanut edellisellä

viikolla, ja täältä näki hän Genevièven nopeasti lähestyvän.

Tänään hän ei laulanut; hänen silmänsä tulvehti kyyneleitä.

— Tulen ottamaan jäähyväisiä sinulta, Lazare! — sanoi hän

tukahdutetulla äänellä. Alhaalla rautatien asemalla on niin paljon

väkeä, ettemme siellä voi puhua häiritsemättä.

Hän ojensi molemmat kätensä Lazarelle?

— Oletko minuun tyytyväinen? Eikö se ole hyvä toimi, jonka sait?

Tuletko minua vähän kaipaamaan, Lazare?

— Kuinka voisin ilmaista mitä tunnen? — vastasi hän. — Antakaa

anteeksi! En ole koskaan rakastanut, ja olen melkein kuin lapsi, joka

näkee ympärillään kukkia, päivänpaistetta, puita, lintuja, kaikkea

kaunista maan päällä, joka kaikkea ihmettelee ja ihastelee voimatta

kuitenkaan sanoa mitään, kosk'ei osaa puhua tahtoisin kuitenkin näyttää

teille, kuinka paljon teitä rakastan, neiti Geneviève. Mutta senhän

te näette, eikö totta? Minä rakastan teitä kaikesta siitä hyvästä,

jota olette minulle tehneet, ja vaikka olisitte tehneet minulle

jotain pahaakin, rakastaisin teitä siitä huolimatta yhtä paljon.

Tahdotte, että matkustan Pariisiin tullakseni teille kelvolliseksi.

Minä matkustan, vaan en kaipauksen ja surun kyyneleitä vuodattamatta.

Antakaa se anteeksi! Ne päivät, jotka olen viettänyt linnassanne, ovat

elämäni ihanimmat. Vaan minähän palaan takaisin, eikö niin? Varmasti,

ja silloin tulemme niin onnellisiksi! ... Olen täysin vakuutettu siitä.

Minä rakastan teitä enkä tule koskaan rakastamaan ketään toista.

— Olisikohan niin? — kuiskasi hän.

— Varmasti, Geneviève, se tulee niin olemaan. Tulen teitä rakastamaan

elämäni viimeiseen hetkeen saakka! Te tiedätte, että nyt puhun totta,

ja että nämä sanani tulevat olemaan ohjeenani kaikissa vastaisissa

vaiheissani. Oi, Geneviève, ettekö usko rakkauteeni, ettekö luota

siihen, että se tulee olemaan muuttumaton kaikkina aikoina?

— Kyllä, Lazare, tunnen sen; me tulemme aina rakastamaan toisiamme,

sanoi hän vaaleten.

Ja hän kallisti päänsä sulhonsa rinnalle.

— Hyvästi kahdeksi vuodeksi! — nyyhkytti hän. Anna minulle yksi

suudelma!

Hän ummisti silmänsä.

Ja Lazare suuteli Genevièveä, ja tähän lemmensuudelmaan, ensimäiseen

jonka hän elämässään antoi, vuodatti hän koko sielunsa.

* * * * *

Muutamia tunteja myöhemmin veivät vaunut herra ja rouva Miralezin,

kirjurin ja kamarineidin rautatienasemalle. Neiti Sartilly seurasi

heitä. Matkalla istuivat Geneviève ja Lazare ääneti, Rose-Marie ihaili

luontoa ja Lorenzo tutkisteli aikataulua.

Kolmen neljännestunnin kuluttaa olivat he rautatien asemalla. Pariisin

juna tuli tohisten, jolloin kuihtuneet lehdet tien kummallakin puolen

varisivat alas.

Silloin alkoi Genevièveä peloittaa. Hän antoi enonsa ja tätinsä

suudella itseään sekä ojensi Lazarelle kylmän vapisevan kätensä.

Hän tulisi niinmuodoin matkustamaan. Hänkö jättäisi hänet kahdeksi

vuodeksi? Hän, tuo puhdassydäminen, turmeltumatoin, tulisi elämään

suuren maailman pyörteissä, sen turhuuksissa ja viettelyksissä! Voi,

miksi oli hän tahtonut tuota! Olisiko hänellä voimia kestää kaikkia

kiusauksia? Tulisiko jäämään hänelle uskolliseksi? Mihin vaarallisiin

seikkailuihin hän olikaan syössyt poikaparan! Mitä varten surra

huomisesta ja tulevaisuudesta, kun nykyisyys on niin ihana?

— Lazare, elä lähde! Minä olin järjiltäni! — tahtoi Geneviève huutaa.

Mutta hän näki ajatuksissaan sen mustan vaunun, jossa äitinsä oli

itkenyt eräänä yönä portaiden vierellä kadulla ja hän sai taas

rohkeutta. Niin, Lazare matkustakoon! Se on välttämätöntä.

— Hyvästi, kaikki! — huusi hän hermostuneesti heittäen lentosuukkosen

matkustajille.

— Tahdotteko ottaa tämän käsilaukkuni, herra Hontarrède? — sanoi

Rose-Marie uudelle kirjurille.

Kyyneleittensä takaa näki Geneviève Lazaren kantavan kauniin

pariisittaren laukkua ja nousevan junaan hänen jälestään.

Veturi vihelsi heittäen samalla paksua, mustaa savua valtavina pilvinä.

Ja juna vieri jyristen tiehensä kohti Pariisia.

Granadan ruusu: Romaani · 第 16 / 48 题