Seuraavana aamuna oli neiti Sartilly liikkeessä jo klo 7. Hän lähetti
noutamaan herra Peyrouxia ja ilmoitti, että hänen tuli seurata herra
Hontarrèdea Pauhun. Hän pani painoa sanaan Hontarrède, antaakseen
isännöitsijän ymmärtää, ettei Lazarea tullut enää kohdella kuten
tavallista palvelijaa.
Sitten antoi hän matkaa koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä, jotka
oli yön aikana miettinyt.
Geneviève tahtoi antaa Lazaresta Rose-Marielle edullisen vaikutuksen
ensi näkemältä, ja siksi oli Lazare uusittava päästä varpaisiin.
Herra Peyroux ilmoitti neiti Sartillyn määräykset Lazarelle klo 8.
Koski kyyditsi molemmat herrat rautatieasemalle.
Lazare antoi ohjata itseään kuten lapsi. Näytti siltä kuin hän olisi
yhä unelmoinut kaunista unta. Hän nousi junaan ajattelematta sitä,
että hän viimeisen junamatkansa teki luostariin 7 tai 8 vuotta
sitten Kaunista maisemaakaan hän ei huomannut; hänelle oli kylliksi
miettiessään Genevièven suloutta.
* * * * *
Paussa menivät herrat englantilaiseen pukuliikkeeseen, jossa nopsat
herrat riensivät ottamaan mittaa entisestä munkista. Valmiina oleviin
pukuihin puettiin nyt Lazare hienosta paidasta alkaen. Korkea kaulus,
vaaleat sheviottihousut, syvästi avartuva liivi ja musta hännystakki
silkkisine käänteineen, sininen kesäkravatti, hienot kengät,
nahkanväriset käsineet ja muodikas hattu tekivät hänestä hienon herran.
Kun Lazare käveli ohi suurien kuvastimien, joutui hän silmäkkäin komean
nuoren miehen kanssa. Entinen munkki tuskin tunsi itseään ja hän aikoi
kunnioittavasti nostaa hattuaan kuvalle.
* * * * *
Sillä aikaa olivat Rose-Marie ja Geneviève alkaneet jatkaa
eilisiltaista keskusteluaan linnassa.
Kaikki oli käynyt oivallisesti. Aamiaisen aikaan olivat naiset puhuneet
hra Miralezille, joka näytti halukkaalta taipumaan heidän tuumiinsa.
Kun Lazare klo 5 illalla palasi Bontucqiin gentlemanniksi muuttuneena,
riensi neiti Sartilly häntä vastaan, katsellen ylpeydellä häntä ja
vieden hänet sisälle.
— Eno, tässä saan esitellä sinulle herra Etienne Hontarrèden, jonka
sinä haluat ottaa kirjuriksesi!
Lazare ymmärsi. Neiti Sartilly oli puuhannut hänet herra Miralezin,
tuon rikkaan pariisilaisen laivanvarustajan kirjuriksi. Mutta mikään ei
häntä enää kummastuttanut.
Hän kumarsi kainosti pienelle herralle, jonka rinta oli sisään painunut
ja jolla oli laihat kasvot mustine partoineen.
— Rose-Marie, katso, täällä meidän suojattianne, — jatkoi Geneviève
esitellen ystävänsä rouva Miralezille.
Lazare näki edessään nuoren naisen viehkeine vartaloineen ja säteilevän
kauniine kasvoineen, joista lempeä silmäpari pitkien mustien
silmäripsien ympäröimänä tarkasteli häntä. Hän kumarsi hänelle kuten
herrallekin.
— Sinun hempukkasi ei näytä hullummalta, — sanoi Rose-Marie
Genevièvelle kun Lazare oli heidät jättänyt.
— Eihän sen pitäisi sinullekaan olla niin kovin vastenmielinen, eikö
totta, sanoi Geneviève kehasemalla.
Vastauksen sijasta »Granadan ruusu» ainoastaan hymyili.
Lorenzo Miralezin täytyi jo kolmin päivän perästä matkustaa Pariisiin,
jolloin hänen vaimonsa ja uusi kirjuri oli häntä seuraava.
Matkaile lähtöpäivänä tahtoi Lazare vielä kerta katsella niitä
kauniita seutuja, joissa hänen rakkautensa oli herännyt ja jossa hän
oli löytänyt itsensä. Kävelyllä ollessaan istahti hän päivän varjon
muotoon saksitun kuusen alle, jossa Geneviève oli laulanut edellisellä
viikolla, ja täältä näki hän Genevièven nopeasti lähestyvän.
Tänään hän ei laulanut; hänen silmänsä tulvehti kyyneleitä.
— Tulen ottamaan jäähyväisiä sinulta, Lazare! — sanoi hän
tukahdutetulla äänellä. Alhaalla rautatien asemalla on niin paljon
väkeä, ettemme siellä voi puhua häiritsemättä.
Hän ojensi molemmat kätensä Lazarelle?
— Oletko minuun tyytyväinen? Eikö se ole hyvä toimi, jonka sait?
Tuletko minua vähän kaipaamaan, Lazare?
— Kuinka voisin ilmaista mitä tunnen? — vastasi hän. — Antakaa
anteeksi! En ole koskaan rakastanut, ja olen melkein kuin lapsi, joka
näkee ympärillään kukkia, päivänpaistetta, puita, lintuja, kaikkea
kaunista maan päällä, joka kaikkea ihmettelee ja ihastelee voimatta
kuitenkaan sanoa mitään, kosk'ei osaa puhua tahtoisin kuitenkin näyttää
teille, kuinka paljon teitä rakastan, neiti Geneviève. Mutta senhän
te näette, eikö totta? Minä rakastan teitä kaikesta siitä hyvästä,
jota olette minulle tehneet, ja vaikka olisitte tehneet minulle
jotain pahaakin, rakastaisin teitä siitä huolimatta yhtä paljon.
Tahdotte, että matkustan Pariisiin tullakseni teille kelvolliseksi.
Minä matkustan, vaan en kaipauksen ja surun kyyneleitä vuodattamatta.
Antakaa se anteeksi! Ne päivät, jotka olen viettänyt linnassanne, ovat
elämäni ihanimmat. Vaan minähän palaan takaisin, eikö niin? Varmasti,
ja silloin tulemme niin onnellisiksi! ... Olen täysin vakuutettu siitä.
Minä rakastan teitä enkä tule koskaan rakastamaan ketään toista.
— Olisikohan niin? — kuiskasi hän.
— Varmasti, Geneviève, se tulee niin olemaan. Tulen teitä rakastamaan
elämäni viimeiseen hetkeen saakka! Te tiedätte, että nyt puhun totta,
ja että nämä sanani tulevat olemaan ohjeenani kaikissa vastaisissa
vaiheissani. Oi, Geneviève, ettekö usko rakkauteeni, ettekö luota
siihen, että se tulee olemaan muuttumaton kaikkina aikoina?
— Kyllä, Lazare, tunnen sen; me tulemme aina rakastamaan toisiamme,
sanoi hän vaaleten.
Ja hän kallisti päänsä sulhonsa rinnalle.
— Hyvästi kahdeksi vuodeksi! — nyyhkytti hän. Anna minulle yksi
suudelma!
Hän ummisti silmänsä.
Ja Lazare suuteli Genevièveä, ja tähän lemmensuudelmaan, ensimäiseen
jonka hän elämässään antoi, vuodatti hän koko sielunsa.
* * * * *
Muutamia tunteja myöhemmin veivät vaunut herra ja rouva Miralezin,
kirjurin ja kamarineidin rautatienasemalle. Neiti Sartilly seurasi
heitä. Matkalla istuivat Geneviève ja Lazare ääneti, Rose-Marie ihaili
luontoa ja Lorenzo tutkisteli aikataulua.
Kolmen neljännestunnin kuluttaa olivat he rautatien asemalla. Pariisin
juna tuli tohisten, jolloin kuihtuneet lehdet tien kummallakin puolen
varisivat alas.
Silloin alkoi Genevièveä peloittaa. Hän antoi enonsa ja tätinsä
suudella itseään sekä ojensi Lazarelle kylmän vapisevan kätensä.
Hän tulisi niinmuodoin matkustamaan. Hänkö jättäisi hänet kahdeksi
vuodeksi? Hän, tuo puhdassydäminen, turmeltumatoin, tulisi elämään
suuren maailman pyörteissä, sen turhuuksissa ja viettelyksissä! Voi,
miksi oli hän tahtonut tuota! Olisiko hänellä voimia kestää kaikkia
kiusauksia? Tulisiko jäämään hänelle uskolliseksi? Mihin vaarallisiin
seikkailuihin hän olikaan syössyt poikaparan! Mitä varten surra
huomisesta ja tulevaisuudesta, kun nykyisyys on niin ihana?
— Lazare, elä lähde! Minä olin järjiltäni! — tahtoi Geneviève huutaa.
Mutta hän näki ajatuksissaan sen mustan vaunun, jossa äitinsä oli
itkenyt eräänä yönä portaiden vierellä kadulla ja hän sai taas
rohkeutta. Niin, Lazare matkustakoon! Se on välttämätöntä.
— Hyvästi, kaikki! — huusi hän hermostuneesti heittäen lentosuukkosen
matkustajille.
— Tahdotteko ottaa tämän käsilaukkuni, herra Hontarrède? — sanoi
Rose-Marie uudelle kirjurille.
Kyyneleittensä takaa näki Geneviève Lazaren kantavan kauniin
pariisittaren laukkua ja nousevan junaan hänen jälestään.
Veturi vihelsi heittäen samalla paksua, mustaa savua valtavina pilvinä.
Ja juna vieri jyristen tiehensä kohti Pariisia.