Lorenzo Miralez oli 40 vuoden ikäinen mies. Kuiva yskä, joka sai hänet
ajattelemaan isänsä ja yhden sisarensa kohtaloa, jotka olivat kuolleet
keuhkotautiin, sai joskus poskiinsa punaisia täpliä. Mutta hänen
ruskeissa, vähän aroissa silmissään voi nähdä epäluuloa, tavallista
sellaisilla miehillä, joilla on kaunis rouva.
Miralez oli rikas. Hän oli perustanut höyrylaivayhtiön, joka harjoitti
liikennettä Espanjan ja Portugalin satamain välillä. Useimmat osakkeet
olivat hänellä, perustajalla ja tuottivat vuosittain suuria rahoja.
Miralezilla oli konttorit Marseillesissa, Passagesissa ja Barcelonassa.
Chateaudun kadun varrella Pariisissa oli hänellä suuri talo, jonka
alikerrokseen oli pääkonttori sijoitettu ja jonka yläkerroksissa hänen
yksityishuoneistansa olivat. — Vaikka hän olikin pääisännöitsijän
toimen jättänyt käsistään saadakseen rauhassa ja levossa eleskellä,
oli hänellä sittenkin laaja kirjevaihto. Sairaloisena ollen ei hän
kirjevaihtoaan jaksanut oikein itse hoitaa ja tästä syystä oli
hän nyt ottanut kirjurikseen sen nuoren miehen, jota vaimonsa ja
sisarentyttärensä niin lämpimästi suosittelivat.
Lorenzo oli syntynyt Valladolidissa. Kolmenkymmenen ikäisenä teki
hän matkan Granadaan, jossa hän ei kuitenkaan paljoa nähnyt erään
nuoren tytön vuoksi, jonka siellä tapasi. Vaivatta sai hän tietää
tytön olevan erään vaatimattoman laiva-asioitsijan, ja komean
naisen joka tyttöä seurasi, olevan kuuluisan Granadan ruusun. Koko
perhe asui Pariisissa. Tyttären silmäin magnetti oli niin tehoava
Miraleziin, että jo muutamien kuukausien kuluttua nähtiin soman
tytön magnettisilmineen kiintyneen Lorenzon käsivarteen ja nousevan
hunnutettuna Saint-Augustikirkon rappuja. Komea äiti itki ilosta. Tytär
Rose-Marie, terve ja säteilevä kuin kevätaamu, veti kaikkien ihastuvat
katseet itseensä.
Rose-Mariella ei ollut lapsia. Kuitenkin oli hän uskollinen miehelleen,
joskaan ei hyveen niin ylpeyden velvoituksesta. Jo ensi päivistä
kokoontui ihastelevia joukkoja hänen ympärilleen ja hänen korvansa pian
tottuivat rakkaudentunnustuksiin, joita surisi hänen korvissansa kuten
mehiläisparvien lentely. Mitä anovia silmäyksiä, mitä huokauksia, mitä
ihastelusanoja hän saikaan! Kolmen kuukauden ajalla tunsi hän kaikki
rakastuneiden tunnustusmuodot. Hän tiesi, että kun nuori mies klo 11
illalla hänelle esitettiin, tiedusti hän jo klo puoli 12 minä viikon
päivänä hänen vastaanottonsa on, ja klo 12 suuntasi hän hehkuvimmat
katseensa sitä ennen puhuttuaan musiikista, tenoreista, spiritismistä
tai pikku koirista. Tuollainen järjettömyys herätti hänen inhoansa ja
aina ympäröivä joukko esti häntä kehenkään erityisesti kiintymästä. Ja
vihdoin ei hänellä ollut lainkaan halua tulla miehellensä uskottomaksi.
Hänen sydämensä oli levollinen.
Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis, olisi vaara kai ollut suurempi.
Hänelle tehtyjen rakkaudentunnustusten kävi samoin kuin kukan
siemenille, joita yhteen astiaan kylvetään aivan liika paljon: ne
tukahuttavat toisensa niin ettei yksikään ehdi niistä kukkaan puhjeta.
Kun rouva Miralez näki että hänen suosionosotuksiaan niin innokkaasti
kerjättiin, tuli hän itsekin niitä arvostelemaan varsin korkeiksi.
Seurauksena oli, että hän käytti niitä säästävästi. Hän voi siten olla
ihastuttava ilman että tarvitsi antaa sydäntänsä koskea. Hän voi pelkän
huvin vuoksi herättää intohimoja kuten keisaritaiteilija, joka kerran
sytytti Rooman tuleen hankkiakseen vain siten silmänviehätystä.
Vaatimattoman, sairaaloisen Miralezin asema oli vaikea niin paljon
mielistellyn ja »hakkaillun» vaimon rinnalla, ja hänen kasvonsa saivat
ennen pitkää epäluulon ilmeen, joka ei niitä hetkeksikään jättänyt.
Tämä espanjalainen oli epäilemättä mustasukkainen, mutta hän ei sitä
näyttänyt. Hän tyytyi ottamaan innokkaasti opetusta miekkailutaidossa
ja salli ystäväinsä tietää sen. Hän laitatti puutarhaansa komean
miekkailusalin, jossa hän mitteli voimiaan ja taitoaan usein
todellisten taiturien kanssa. Muutamain vuosien ahkerain harjoitusten
jälkeen käytteli hän säiläänsä suurella taituruudella ja hankki
itselleen oikeutetun kuuluisuuden myöskin taitavana ampujana. Granadan
ruusun ihailijat eivät tämän vuoksi juuri harventuneet vaan tulivat
melkoista varovaisemmiksi.
Semmoinen oli se herrasväki, jonka kotiin vaatimatoin Lazare oli
joutunut.
* * * * *
Kun matkustajat olivat saapuneet Chateaudun kadun varrella olevaan
taloonsa, antoi herra Miralez viedä sihteerinsä neljänteen kerrokseen,
jossa hän sai huostaansa kolme komeasti sisustettua huonetta,
työhuoneen, makuu- ja toilettihuoneen. Samalla hän ilmoitti, että
aamiaista tuli syödä perheen pöydässä ja että hän sai palkakseen 400
frankkia kuukaudessa. Kaksi yhtiön konttoristia saivat toimekseen
tutustuttaa häntä tulevaan työhönsä.
Entinen munkki tunsi itsensä alussa hyvin vähän kotiutuneeksi noiden
liikepaperien seurassa, sähkövalossa ja valoisissa lämpimissä saleissa.
Pariisin melu viilsi hänen korviansa. Kuinka kaikki nämä ihmiset
liikkuivat, ajattelivat ja puhuivat nopeasti. Kuinka kaukana olikaan
luostarin hiljaisuus...
— Herra Hontarrède, rahastonhoitaja kysyy teitä puhelimessa.
— Herra Hontarrède, oletteko vastanneet laivanvarustusliikkeelle
Bilbaossa?
— Herra Hontarrède, antakaa näille herroille haluamansa tiedot!
Herra Hontarrède vapisi kuin säikytetty koiranpentu.
Hän kokosi kuitenkin kaiket voimansa. Eikö hänen pitänyt tulla virkuksi
ja toimeliaaksi pariisilaiseksi voittaakseen Genevièven omakseen? Hän
soitti siis puhelinta, lähetti sähkösanomia ja lyöttäytyi liikeasioihin
kaikin voimineen ja sieluineen.
Muutamien viikkojen kuluttua oli hän tutustunut täydelleen liikkeen
asioihin. Muutamien kuukausien kuluttua oli hän kadottanut
gasconialaisen murteen. Hän puhui nopeasti ja nieli lopputavut. Jos
arvoisa Martin olisi elänyt ja kuullut tuon äänen, olisi se varmaan
jättänyt siihen vastaamatta.
Rose-Marie ei tällä välin unohtanut Genevièvelle antamaansa lupausta.
Jo muutamien päivien kuluttua asetti hän entisen munkin koetukselle.
Hän katsoi kuitenkin ylellisyydeksi itse jättäytyä tähän leikkiin.
Mitä hyödyttäisi hankkia itselleen yksi ihailija lisää? Sitäpaitsi
nuori, maalta tullut nuorukainen ei ollut vaikea valloittaa; kaunis
kamarineito varmaan siinä täysin onnistuisi.
Rouva Miralezia huvitti tehdä kokonainen suunnitelma kokeilua varten.
— Ja kun rahat aina näyttelevät suurta osaa antoi hän kirjurille
seuraavan neuvon:
— Herra Hontarrède, teidän pitää mennä tervehtimään isoisäänne
Bordeauxiin. Käynti varmaan ilahduttaa vanhusta ja siitä tulisi olemaan
teillekin suuri hyöty.
Etienne totteli ja lähti eräänä päivänä Girondeen. Isoisä oli
ihastuksissaan. Hän onnitteli nuorta miestä siitä, että oli vaihtanut
munkkikaavun konttorifrakkiin ja lupasi tämän ylistettävän teon
johdosta 500 frankia kuukaudessa.
Etienne kertoi tämän rouva Miralexille, joka rehellisesti iloitsi tästä.
— No, nytpä on sinulla varoja käydä hullutuksiin, poikaseni, ajatteli
hän.
Ja hän ryhtyi toteuttamaan koetteellepanosunnnitelmaansa.
Tässä ohjelmassa oli useampia osastoja.
Rose-Marie tahtoi alkaa vaatimattomasti. Ei tullut säikyttää tätä
kunniallista nuorta miestä heittämällä hänet heti huvien pyörteeseen.
Dominica sai niin muodoin tehtävän.
Dominica oli kaunis tyttö. Jos rouva Miralez oli Granadan ruusu,
oli Dominica sen tulpaani. Hän oli hyvin tumma, kellahtava iho
ja sinimustat hiukset, jotka taidemaalarit pitävät erikoisuutena
espanjattarilla. Hänen äitinsä oli ollut Rose-Marien imettäjä, ja hän
oli mitä läheisimmin emäntäänsä kiintynyt. Rouva Miralez uskoi hänelle
kaikki avaimistaan ihailijainsa kirjeisiin saakka.
— Pikku Dominicani, — sanoi hän eräänä marraskuun päivänä — sinä
viet tästedes joka aamu suklaata herra Etiennelle. Sinun tulee olla
oikein kohtelias, sen nuoren miehen pää pitää kääntää pyörälle. Sanon
kohta minkävuoksi... Sinä kai lupaat olla pettämättä ja kavaltamatta
salaisuuttani? ... No, hyvä!
Ja Rose-Marie kertoi kamarineidilleen koko Edennen ja Genevièven
historian.
— Poika raukka, huudahti Granadan ruusun tulpaani.
Mutta se ei epäilyttänyt alkamasta heti kenttämarssia »poika raukkaa»
vastaan.
Hän vei herkullisinta suklaata neljänteen kerrokseen esiintyen
komeimmissa pukimissaan.
Mutta parantumatoin Etienne ei lahjoittanut hänelle silmäystäkään, joi
vaan varsin levollisena suklaansa.
Sen jälkeen lisäsi Dominica hyökkäyksensä kaksinkertaisiksi. Mutta
Etienne oli mahdoton.
— Sen miehen kanssa ei pääse mihinkään — sanoi Dominica Rose-Marielle.
— Hän ei ole kuten muut.
Rouva Miralez valitti hänen huonoa onneaan ja siirtyi ohjelmansa
seuraavaan osastoon.
— Herra Etienne, — sanoi hän eräänä aamuna kirjurille — tehän sallitte,
että kutsun teitä aivan lyhyesti Etienneksi? Olkaa hyvä ja ottakaa
vaunut ja ajakaa neiti des Islettesin luokse teatteriin Matignonkatu
27; sieltä menette neiti Valbrunin luokse théâtre-françaisin,
Rivoliekadun varrella 47; lopulta menette neiti Solangen luo
Palais-Royal-teatteriin. Sanokaa heille, että minä lähetin teidät
kysymään, minkä palkkion he tahtoisivat, jos tahtoisivat avustaa
eräässä iltamassa, jonka aijon järjestää. Teidän tulee tietystikin olla
hyvin rakastettava heille.
Kahden tunnin kuluttua palasi Etienne. Rose-Marie tarkasteli häntä
kiireestä kantapäähän, vaan ei voinut löytää pienintäkään puuderin
jälkeä moitteettoman siistillä puvulla.
— Hän on teräksestä! — ajatteli hän.
Väittäen ilmoitettujen määrien olevan liian korkeita lähetti hän
Etiennen vielä toisten kuuluisien teaatteritähtien sekä senjälkeen
Opera-Comiquen laulajattarien luokse, joista hän käski vihdoin yhden
kutsumaan.
Iltama oli pidetty.
— Te seuraatte tietysti laulajatarta kotiin meidän vaunussamme, herra
Etienne? Se on velvollisuutenne! — sanoi rouva Miralez, ja Etienne
totteli palaten heti takaisin.
— Sepä nyt on jäätä, jonka vertaista ei ole olemassa, — ajatteli hän. —
Hän on tuskin puhunut muuta kuin Wagnerista tytön kanssa.
— Laulajattaret eivät kuitenkaan ole ainoita — mietti hän.
Ja eräinä iltana kysyi hän kirjurilta:
— Osaatteko Moulin-Rougeen?
— En, — vastasi entinen munkki viattomasti.
— Oh, sehän on puolustamatonta! ... Jos olisitte tunteneet paikan,
olisitte tehneet minulle suuren palveluksen.
- Minähän voin sinne silti mennä illalla, jos siitä on jotain hyötyä.
— Tietysti. Lähtekää sinne illalla! Minä lähtisin sinne mielelläni
itse, vaan kun en tiedä millaista siellä oikein on, en uskalla.
Viipykää siellä loppuun saakka ja syökää illallista että saan tietää
millaista ruokaa siellä tarjotaan. Huomisaamuna voitte minulle kertoa
kaikki jos ette ole kovin väsyksissä. Hyvää yötä! Hauskaa matkaa.
Etienne lähti Place-Blancheen.
Hän ajatteli luostarin paastoja ja sitä luurankoa, joka hiljaa kuiskasi
munkeille: »Sinä, joka minua katselet, olet muutamana päivänä tuleva
minun kaltaisekseni!» Ja hän oli näkevinään vaan tuon luurangon
Moulin-Rougesin kemuissa. Se oli luuranko, joka tanssi ja itseensä
kiinnitti huvihaluisten katselijain silmäykset.
Jos Etienne ei olisi ollut siveellinen, olisi hän sellaiseksi tullut
tänä iltana.
Ja rouva Miralezin oli käytävä käsiksi muihin keinoihin.
Herra Etienne on liika viatoin rakastuakseen tanssijattariin. Sen
täytyy olla siveellinen nainen, jolla on ainoastaan kolme tai neljä
rakastajaa.
Ja hän otti osotekalenterinsa ja merkitsi ristejä melkein jokaiselle
sivulle: rouva Blérigny, hyvä! Rouva Gaulincourt, samoin. Ei, sepä
onkin nuori vapaaherratar Estieules, joka sopii parhaiten Genevièven
sulhaselle. Valitkoon muuten itse heidän joukostaan.
Muutamain päiväin kuluessa oli hän asettanut Etiennen kosketukseen
suuren naisjoukon kanssa. Ja Dominica sai tehtäväkseen vakoilla hänen
yksityistä kirjevaihtoansa.
Ja pian huomasi hän erään kirjeen olevan osotetun herra Etienne
Hontarrèdelle rouva Desjoyauxin kauniilla käsialalla.
Mutta hän huomasi sen lisäksi että Etienne oli vastauskirjeensä
nurkkaan piirustanut suuren ristin, joka osoitti puhtautta entisen
munkin aikomuksissa.
— Rouva Desjoyaux-raukka, ajatteli Rose-Marie.
Turhaan hän myöskin huomasi menneen yrityksensä muihin naisiin nähden,
joita oli kutsunut Etiennelle pöytäseuraksi. Hän istui ääneti ja tuskin
huomasikaan noita sulottaria.
— Se poika ei ole vielä maailmaa nähnyt, — ajatteli hän alkaen jo
menettää kärsivällisyytensä.
Ja nyt hän veti esiin viimeiset joukkonsa: nuoret tytöt, joista hän
toivoi paljon.
— Herra Etienne ei pidä vanhoista teatterinäyttelijöistä ja
hyppijistä. Jos hän jotakin alkaa kurtiseerata, tekee hän sen vakavassa
aikomuksessa. Hänet täytyy jättää mammojen ja naimaikäisten tyttärien
käsiin.
Hän alkoi puhua yleisesti, että herra Etienne Hontarrède piakkoin
tulisi perimään miljoonia ja kuljetteli häntä puolessakymmenessä
nuorisotansseissa.
Lazare tanssi kotiljongia ajatellen kaipauksella aikaa, jolloin sai
kaivaa omaa hautaansa.
Näissä kemuissa tuli hän seurustelemaan nuorien tyttöjen kanssa,
jotka puhuvat alasluoduin silmin, jotka käyttäytyvät ja ovat puetut
kuin muotilehtien naiskuvat, jotka ottavat lausuntotunteja oppiakseen
lausumaan tunteensa sellaisella äänen painolla kuin ylistetyt
näyttelijät. Eikä yksikään laji tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta.
Niitten naisten kanssa, jotka eivät häntä suorastaan inhottaneet, puhui
hän neiti Sartillysta ja ylisteli häntä. Kun rouva Miralez tahtoi häntä
leikkiin, jossa suudellaan toisiaan, kieltäytyi hän siitä vetäytyen
pois joukosta sillä syyllä, ettei hän tunne sitä leikkiä. Mieluummin
olisi hän rouhinut kiviä.
Tulipa kerran hänen luokseen muutaman varattoman tyttären äiti
esitellen:
— Herra Hontarrède, Edvige olisi hyvin iloinen jos saisi maalatakseen
muotokuvanne. Hän myy taulunsa Lontooseen, tiedätte kai sen? Teistä
saisi hän erittäin omaperäisen muotokuvan. Tulkaa, herra Hontarrède,
katsomaan hänen atelieriaan ylihuomenna klo 3 tai 4.
Edvigen pyydys huvitti paljon hänen tuttujaan. Hän oli jo maalannut
suuren joukon naimaijässä olevia nuoria herroja. Äiti oli aina läsnä
ensi kerroilla, mutta sairastui sittemmin. Ja tytär vaihtoi aina
silloin kevyen seurustelupuvun päällensä, »koska atelierissa oli niin
kuuma».
Etienne kävi atelierissa luvaten tulla istumaan seuraavalla viikolla.
Onneksi kutsuttiin häntä samana päivänä sähkösanomalla Bordeauxiin,
hänen isoisänsä François Hontarrède oli kuolemaisillaan.
Kirjuri sai kahdeksan päivän loman ja matkusti heti Girondeen.
Palattuaan pyysi hän heti saada puhui herra Miralezin kanssa tahtoen
kysyä hänen neuvoaan tärkeässä asiassa.
— Hyvä! Nyt aikoo hän mennä naimisiin! — ajatteli rouva Miralez. —
Neiti Edvige on onnistunut!
Hän tuli jo levottomaksi Genevièven puolesta kun hänen miehensä
tuli rauhoittamaan häntä. Tärkeä asia ei koskenut lainkaan kaunista
maalaajatarta, vaan sitä suurta perintöä, joka oli joutunut Etiennelle.
Isoisänsä oli hänelle lahjoittanut suurimman osan omaisuuttaan: komean
Sargos-linnan lähellä Archachonia Girondessa useine maalaistiluksineen
kuin myöskin erään salkun, joka sisälsi arvopapereita noin 800,000
frankia.
Etienne halusi pitää linnan, jossa hän ennen oli viettänyt jotkut
loma-aikansa, mutta hän ei ymmärtänyt mitä olisi tehnyt tiluksilla ja
arvopapereilla. Niistä hän tahtoi puhua hra Miralezin kanssa.
Neiti Edvigllle oli hän kirjoittanut Sargosista, ettei hän
voikaan täyttää lupaustaan olla kuvamallina, perheessä sattuneen
kuolemantapauksen vuoksi.
— Hänellä on joka tapauksessa hyvä vainu, — ajatteli Rose-Marie tullen
jo varsin toivottomaksi.
Hänen ohjelmansa oli loppunut. Entinen munkki ei ollut huolinut
näyttelijättäristä, kauniista rouvista eikä nuorista tytöistä. Pariisin
huvit eivät olleet häneen vähääkään tehonneet.
Viimein otti Rose-Marie kynän ja kirjoitti Genevièvelle:
»Rakas Genevièveni!
Sinun munkkisi on jääpalanen. Olen asettanut hänet kiusauksiin,
joita ei edes pyhä Antonius olisi voinut vastustaa, mutta hän ei ole
taipunut. Minulla oli aivan toisellainen käsitys munkeista. Olen
vienyt hänet miellyttävämpäin ja kiehtovimpain ystävättärieni seuraan,
vaan ei yhdestäkään ainoasta ole hän välittänyt vähintäkään. Nyt ei
ole muuta enää neuvonani kuin käydä itse tuleen. Nyt on jo kesäkuun
loppu ja sesonkiaika pian ohi. Lähdemme huvilaamme Saint Kerohieun
Bretagnessa, mieheni, äitini, ystäväsi ja minä. Saat olla varma siitä,
että minä välistä lähetän mieheni Marseilleen ja äitini Saint-Maloon.
Jos sinun munkkisi rakastaa luontoa, niin aijon hänen antaa
nauttia siitä minun seurassani. Sanon nyt jäähyväiset ryhtyäkseni
taisteluvalmistuksiin.