Eräs lapsi, joka tuli metsästä kantaen selässään halkokuormaa,
keskeytti entisen munkin unelmat. Aurinko oli laskeutumaisillaan.
Lazare nousi, otti muutamia askeleita aukealle, jolloin mieleensä
johtui Martin.
Ja hän käveli paikalle, jossa oli härkänsä tappanut. Siinä lepäsi vanha
toveri lävistetyin otsin ja kuono verisenä.
Lazare otti kirveensä, puhdisti sen lirisevässä purossa ja lähti
linnaan. Sieltä otti hän lapion ja nyytin, jossa oli vanhoja vaatteita
ja palasi takaisin kuolleen eläimen luokse.
Ja hiljaisessa metsässä, jossa Geneviève oli ensimäisen rakkautensa
ilmaissut, kalvoi hän haudan nuoruutensa ystävälle, Martin raukalle,
josta hän oli niin paljon pitänyt.
Hän teki sen leveän ja syvän, johon vieritti Martinin raskaan maallisen
jäännöksen.
Sitten avasi hän vaatekäärönsä, jonka oli mukanaan tuonut. Siinä olivat
ne vaatteet, joita entinen munkki oli yllään pitänyt luostarissa
ollessaan novisina, ja jotka oli saanut takaisin silloin kun hänet
häädettiin luostarista. Nämä vaatteet olivat luostarin tavan mukaan
tehdyt kuolleen munkin, joka oli hurskain, kantamasta puvusta jotta
siten vainajan hurskaus siirtyisi perintönä nuorelle novisille.
Lazare laski nämä vaatteet nyt Martinin hautaan, jonka täytti mullalla
Kun se oli tehty, painoi hän lapionsa varrella ristin pehmeään multaan,
kuten on tapana tehdä niille onnettomille vainajille, joilla ei ole
oikeutta tulla haudatuksi siunattuun maahan.
Lazare palasi Bontucqiin.
Aurinko oli mennyt mailleen. Eräästä kirkontornista kuului soitto
kutsuvan ihmisiä iltarukoukseen. Nuori mies vaipui mietteisiinsä. Hän
tunsi haudanneensa jotain itsestään tuonne hiljaiseen metsään.
Tästä päivästä lähtien ei hän tulisi enää puuhailemaan maatöissä.
* * * * *
Kun hän tuli pihalle, näki hän pyörän jäljet puistossa ja Marina,
kamarineito, ilmoitti hänelle, että neidin eno ja täti, herra Lorenzo
Miralez ja rouvansa Pariisista oli saapunut Bontucqiin iltapäivällä,
ollen paluumatkalla Espanjasta.
Sinä iltana säteili linna valoa. Ikkuna suuressa salongissa heitteli
leveitä valojuovia kauan yli puoliyön ja valot sytytettiin myöskin
vierashuoneeseen ensimäisessä kerroksessa.
Ja Lazare, joka ei saanut vähääkään unta silmäänsä mielenliikutustensa
jälkeen, näki kuinka valo loisteli vanhassa talossa, joka tavallisesti
oli musta ja synkeä.
Hän ei aavistanut että tässä vierashuoneessa kuiskaten puhuttiin
hänestä ja että kohtalonsa siellä ratkaistiin.
* * * * *
Rose-Marie Miralez, Genevièven nuori täti, joka oli saapunut Bontucqiin
miehensä kanssa, oli säteilevän kaunis 25-vuotias. Itämaalaiset, jotka
voivat paljon ilmaista yhdellä sanalla, olisivat hänestä sanoneet, että
Allah ei varmaankaan ollut tyytymätöin sinä päivänä kun hänet loi.
Pitkä, hoikka, suuret tummat silmät ja jumalainen kaula — hän herätti
huomiota kaikkialla. Hän oli Pariisissa enimmän ylistetty kaunotar,
vaikka siellä kaunis ruumiin muoto ja ihastuttavat kasvot eivät olekaan
harvinaisia. Hän oli syntynyt Monceaussa, mutta se nimi, jota hän
kantoi, hivuksiensa väri ja tulinen silmäinsä katse osoittivat hänet
espanjalaiseksi. Parisittaret kutsuivat häntä »Granadan ruusuksi» ja
tämä nimitys oli liika kaunis ellei siihen sisältynyt mitään ilkeyttä.
Se merkitsi, että rouva Miralez oli epäilynalaisesta perheestä
kotoisin, ja että hänen miehensä oli häneen tutustunut joillakin
markkinoilla, jossa hänen kauneutensa oli herättänyt paljon ihastelua.
Tämä oletus eli kuitenkin täydelleen väärä, mutta olisi osunut oikeaan
jos se olisi tarkoittanut Rose-Marien äitiä. Rouva Miralez oli erään
kuuluisin kaunottaren tytär. Tällä »Granadan ruusun» nimellä oli hän
näytellyt itseään suurissa kaupungeissa toisella puolen Pyreneitä. Ja
kun tytär oli perinyt äitinsä kukoistuksen, arvelivat parisittaret
voivansa antaa hänellekin saman nimen. Itse asiassa eli vielä
todellinenkin »Granadan ruusu». Hän oli mennyt naimisiin huomiota
ansaitsevan laivavarustajan Maurice Ramszeilhesin kanssa Bordeauxista,
ja oli nyt rikas omaten selviä jätteitä aikaisemmasta kauneudestaan.
Rose-Marie, hänen tyttärensä, oli 18 vuoden ijässä mennyt naimisiin
Lorenzo Miralezin kanssa, joka silloin oli 32-vuotias. Heillä ei ollut
yhtään lasta.
* * * * *
Edelläsanottuna lokakuun iltana meni Genevièven holhoja, väsyneenä
matkasta, hyvissä ajoin pieneen kirjaston viereiseen huoneeseen ja
paneutui nukkumaan. Vaimonsa, joka asui vierashuoneessa, kutsui
palvelijattarensa, joka aina häntä seurasi, ja antoi hänen riisua
pukuansa.
Tämä palvelijatar oli Marianan, Bontucqin kamarineidon sisar, nimeltä
Dominica Etcheto. Hän oli reipas ja hyvin kiintynyt emäntäänsä.
Kun Rose-Marien yötoiletti oli valmis, lähetti hän palvelijattarensa
pois ja meni vuoteeseensa. Mutta hän näki huoneensa ovea hiljaa
avautuvan ja Genevièven astuvan sisälle. Tämä suuteli nuorta kaunista
tätiänsä otsalle ja istautui hänen viereensä.
— Sinä olet edelleen yhtä kaunis, Rose-Marie, — sanoi hän hilpeästi
— ja kaikki tulevat tietenkin korviaan myöten rakastumaan sinuun.
Tiedätkö, että ne, jotka läheisyyteesi joutuvat, ovat hyvin
säälitettäviä?
Rouva Miralez hymyili hyväntahtoista hymyänsä, jolla hän neljä
tai viisi kertaa päivässä vastasi samanlaisiin ihailijansa
kohteliaisuuksiin. Hän suuteli Genevièveä sanoen:
— Ai, ai, pikku tyttöseni! Elä laske leikkiä rakkaudesta. Minusta
näyttää siltä kuin sinä itse tulisit tekemään monta onnetonta sillä
alalla. Sinä näytät iloiselta ja — sellaiselta kuin itse olisit
rakastunut!
— Tahdotko sitä?
— Näepäs vaan! On siis joku! ... Kerro, kerro! Ja Geneviève kertoi
Lazaresta.
Hän kertoi kaikki, kuvaillen erikoiskohdat idyllistään. Ja Rose-Marie
hymyili, ei kuitenkaan loukkaavasti, puukenkäiselle munkille, joka
sonninsa kanssa lumosi linnan haltijattaren. Mutta kun Geneviève antoi
hänen ymmärtää, että hän aikoi mennä naimisiin entisen munkin kanssa,
tuijotti hän ihmeissään ja sanoi:
— Eläs, todellakin! Ja minä kun luulin, että sinä olit vahvasti
päättänyt jäädä naimattomaksi.
— Tulen kentiesi jäämäänkin, rakas täti, ja minä epäilen, että se asia
tulee riippumaan sinusta.
— Kuinka niin?
— Sen voin selittää. Minulla on eräs suunnitelma, oivallinen tuuma,
jonka saat kuulla. Se johtui eilen mieleeni. Kuule siis, mutta elä
kuitenkaan naura sille kovin paljoa, sillä se on minun aivan vakava
aikeeni.
— Tiedät, kuinka onneton äitini oli. Olet kuullut monta kertaa
kerrottavan. En voi koskaan unohtaa sitä ja sen vuoksi olen itse
päättänyt olla avioliittoon menemättä. Täytyy olla hirveätä joutua
hyljätyksi lapsineen jo miehensä eläessä. Muistan erään yön, jonka
vietin erään portin vierellä. Olin silloin 7-vuotinen. Äiti oli
kanssani ja odotti hän isää näyttääkseen hänelle lastaan kun hän
tuli jonkun näyttelijättären luota. Sellaisia nähtyään pelkää koko
avioliittoa.
— Mutta eiväthän kaikki miehet ole sellaisia.
— Sitä olen juuri ajatellut tällä viikolla. Eikö totta, löytyyhän
uskollisiakin miehiä?
— Sen uskon varmasti. Vaan eivät he kanna tiukua ja kaulassaan, niin
että heidät varmasti tietäisi eroittaa toisista.
— Kuitenkin sen saa tietää.
— Lapsi!
— Sen voi saada tietää, jos vaivautuu tekemään vakavia kokeita. Sepä
juuri onkin tuumani.
— Sinä haluat kokeilla munkkisi kanssa?
— Miksikäs ei?
— Kuinka lapsellinen oletkaan!
— Ymmärrä minua oikein! Tahtoisin jättää hänet ratkaisevan
koettelemuksen alaiseksi. Tahtoisin saattaa hänet kosketukseen erään
nuoren, kauniin, vastustamattoman naisen kanssa, joka koettaisi saada
häntä ihastumaan itseensä.
Rose-Marie tuli tarkkaavaksi.
— Ken hän olisi? — kysyi hän.
— Ken? Etkö sitä arvaa?
— En.
— Kuinka olet kaino. Koeta...
— En minä tiedä.
— Sinä itse, luonnollisesti.
— Minäkö?
— Miksikä et!
— Ah!
— Jos minä pyydän sinulta sitä? Jos minä rakoilen sitä polvillani,
Rose-Marie? Sinä olet ystäväni, ja sinä voit koettaa valloittaa minulta
sen miehen, jota rakastan.
— Mutta sehän on naurettavaa!
— Minä en pelkää mitään. En voisi tehdä tätä ehdotusta, jos uskoisin
Lazaren voivan pettää minut. Hän tulee jäämään minulle uskolliseksi.
— Oletko varma siitä?
— Melkein. Mutta tahdon kuitenkin vielä varmistuttaa sen itselleni.
Jos hän voi vastustaa sinua, voin silloin olla huoletta muista. Voit
sen vuoksi panna Lazaren heti koettelemustesi alaiseksi. Hanki hänelle
Pariisissa jokin virka jossain ministeriössä tai lähetystössä, ei
kuitenkaan kaukana itsestäsi. Hänellä on tulevaisuutta. Hänellä on
joukko todistuksia, taitaa useita kieliä eikä ole tyhmä. Hän kuuluu
huomattavaan perheeseen ja tulee varmaan kymmenessä vuodessa olemaan
miljonääri. Voit tarjota usein aamiaista, jolloin voit koketeerata
hänelle. Voin vakuuttaa että se maksaa vaivan. Anna hänen innostua ja
auta häntä siinä ellei itse löytäisi itseään. Kirjoita sitten minulle
hänen tietämättään. Sinun täytyy luvata kirjoittaa minulle, ja jos hän
kurtiseeraa muita naisia, kirjoita siitäkin. Sinun täytyy ilmoittaa
minulle kaikki. Lupaatko sen? Anna kätesi sen päälle! Niin, sillä
tavalla. Nyt olet luvannut! Hyvä! ... Herran poika kuinka sinä olet
kiltti!
Ja Geneviève heittäytyi tätinsä syliin.
— Miksikä en lupaisi jos teen siten mieliksesi!
— Sinä olet enkeli!
— Mutta se virka ministeriössä?
— Oh, sehän on pikku seikka sinulle!
— Uskotko sen niin helpoksi?
— Oh, sellaisilla silmillä kuin sinun! ... Niitten edessä täytyy
ministerien taipua!
— Odotas, minulla on eräs tuuma!
— Oletko keksinyt jotain?
— Niinpä luulen.
— Lazarelle?
— Niin juuri.
— Sopivan paikan?
— Niin sopivan kuin voi ajatella.
— Eikä kaukana teistä?
— Aivan läheisyydessä.
— En lupaa mitään; minun täytyy puhua mieheni kanssa. Voimme puhua
asiasta huomenna ja sinä esittele munkkisi minulle!
— Hyvää yötä! Minä rukoilen kauniitten silmiesi puolasta.
— Elä unohdat _hänen_, — vastasi Rose-Marie ja sammutti lampun.
Ja Geneviève meni yksinäisyyteen ajattelemaan Lazarea, joka taas
puolestaan ajatteli häntä.