Täti oli paljon poissa sillä viikolla. Kun hän viimein palasi, oli
ilta, ja kun hän sai Genevièven näkyviinsä, huudahti hän:
— Tänään olen tehnyt hyvän työn! Lazare-raukka tulee varmaan iloiseksi.
Samassa meni entinen munkki latojen ohi, ja kreivitär Manzanil huusi
hänelle:
— Tulkaa tänne, ystäväni! Minulla on hyvä uutinen ilmoitettavana teille.
Lazare lähestyi.
— Minä olen hankkinut teille toimen Bayonnessa, hyvän toimen
suklaatehtailija Nogaron luona. Te tulette pitämiin kirjoja ja
hoitamaan kirjevaihtoa, ja kun te taidatte useampia kieliä, tulette
saamaan hyvin palkan. Eikö se ole ihanaa? Minä olen onnistanut
taivuttamaan Nogaron, joka oli miesvainajani ystävä. Teitä ei kohdella
siellä palvelijana, vaan sukulaisena. Ettekä tule siellä ikävystymään,
sen lupaan. Biarritzin kaikki kauniit tytöt käyskentelevät ohi
konttorin. Ettekös ole onnellinen, te? Eikä ole aikaa hukattava. Herra
Nogaro odottaa teitä huomisiltana. Minä seuraan teitä. Se on päätetty.
Geneviève ei sanonut mitään. Lazaren pää vaipui alas.
— Kiitin teitä, rouva kreivinna! — mutisi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Niin, sen te kyllä voitte tehdä! — huudahti espanjatar. — Sellaista
paikkaa ei saada joka päivä. Nogaro on suurin suklaatehtailija näillä
seuduin. Näettekös, minä pidän teistä siksi, etten salli teidän
jäävän maanviljelykseen koko ijäksenne — sellaisilla tiedoilla ja
sivistyksellä. On kyllä kaunista kyntää peltoja ja syödä kovaa
leipää, mutta voi tehdä parempaakin, kun on saanut sellaisen
kasvatuksen kuin te. Jos te Nogaron luona olette säästäväinen, voitte
muutamissa vuosissa koota pienen pääoman. Toisekseen on varmaan sillä
miellyttävällä myymäläneidllä vähän rahoja, ja kun hänellä varmaankin
on aistia, ei hän voi vastustaa teidän tummia silmiänne. Niin, niin,
ei tiedä mitä voi tapahtua. Ehkä te lopetatte karamellitehtailijana
sievässä myymälässä, joukko suklaata natustelevia lapsia ympärillänne
ja muutamia rautatieosakkeita salkussanne! — Enkö tee oikein
kiihottaessani häntä hieman ylöspäin, Geneviève?
— Tietysti, — vastasi nuori neiti ilman erityisempää epäilyä.
Ja hän meni nopeasti huoneeseensa, jossa hän viritti laulun toisensa
jälkeen äänellä, joka oli jotenkin kirkas.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli taivas heleän kirkas... Lokakuu teki loppua,
mutta platanit eivät vielä olleet lehtiään pudottaneet. Ainoastaan
akasiat ja poppelit varistelivat kellastuneita lehtiään puistoon.
Oli päätetty, että Lazare ja kreivinna lähtevät klo 2 Bontucqista
noustakseen Puyovissa junaan mennäkseen Bayonneen. Ennen matkalle
lähtöään tuli Lazaren kuitenkin saada koko puvustonsa uusituksi
kelvatakseen suureen konttoriin virkailijaksi.
Klo 8 ajoissa meni Geneviève puistoon tehdäkseen kävelynsä, mutta
kun oli jotenkin vahva kaste, otti hän kirjan ja painautui erään
kuusen alle, jonka latva oli leikattu päivänvarjon muotoon ja kohotti
kruunuaan paljon yli muitten naapuripuitten.
Kreivinna Manzanil oli lähtenyt messuun. Lazare oli ottanut sakset ja
alkanut saksita erästä tuomea. Mutta Geneviève ei näyttänyt kuulevan
Lazaren saksimista. Hän keskeytti lukunsa ainoastaan silloin tällöin
laulaakseen jonkun laulun.
Lazare ei ollut ennen tuntenut itseään niin murheelliseksi.
Hän oli edellisenä iltana laittanut vaatteensa erääseen matkasäkkiin,
jonka kreivinna oli hänelle lainannut. Sinne oli hän myös sovittanut
rippikoulusta saamansa rukousnauhan, sen leipäpalan, joka hänelle oli
luostarista taskuun pistetty ja sanajalan, minkä neiti Sartilly oli
muutamia päiviä sitten sovittanut Martinin päitsiin.
Minkä vuoksi hän kuljetti tätä sanajalka-lehteä, kun sen antaja samana
päivänä, jolloin hänen oli lähdettävä Bontucqista, lauloi muutamien
askelien päässä hänestä huolimatta vähääkään enemmän erosta kuin minkä
muun palvelijan lähtiessä tahansa ja joitten nimet unohdettiin kohta
heidän poistuttuaan.
Kello löi 9 Montségurin kirkontornissa, ja pohjoisestapäin kuului
laaksosta tohinaa. Se oli Bayonne-juna. Mutta Geneviève lauloi yhä.
Lazare kuuli laulun sanat ja tunsi sävelen. Se oli liikuttava ja sanat
kuuluivat:
Cueillez, cueillez des roses,
Mon gentil cavalier!
Mitkä muistot herättikään tuo laulu! Ilman sitä olisi Lazare vieläkin
luostarissa. Hän olisi jatkanut askeettista elämiänsä ja sydämensä
olisi kuulunut yksinomaan taivaalle.
Cueillez, cueillez des roses.
Et me les apporter!
Lazare seisahtui tuomensa luona. Hän ei voinut enää työskennellä.
Päänsä vaipui ja hän huokasi raskaasti. Pian huomasi hän erään
omenapuun itsensä ja tytön välillä punaisine omenineen. Ja kuten sinä
iltana, jolloin hän kaivoi omaa hautaansa, otti hän omenan ja antoi
nuorelle laulajatytölle.
Geneviève katsoi häneen. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.
— Se olitte niinmuodoin Te? — sanoi hän hiljaa. — Minä arvasin sen.
Hän antoi katseensa vaipua alas ja aukaisi taas kirjansa. Hän hengitti
raskaasti.
Ja nostamatta katsettaan virkahti hän:
— Te siis matkustatte?
— En, en nyt! — vastasi Lazare. — Sallikaa minun jäädä! Jos ette
ole ylenmäärin tyytymätöin minuun, neiti, niin sallikaa minun jäädä
linnaan! Jospa tietäisitte... ah, jos tietäisitte!...
Hän vaikeni äkisti. Hän tunsi että hehkuvimmat sanat tahtoivat virrata
hänen huuliltaan, mutta hän ei saanut puhua. Hän ojensi kätensä
Genevièveä kohti. Mutta hän sulki silmänsä, ravisti hitaasti viehkeaä
päätänsä.
— Ei, — sanoi hän.
Ja hänen huulensa tulivat aivan värittömiksi.
— Ei, on parempi että lähdette! ... Minä olen tietenkin hyvin
tyytyväinen teihin, mutta... Te olette olleet hyvä palvelija... ja
kaikki teitä tulevat täällä kaipaamaan... Mutta tätini on oikeassa
siinä, ettette voi jäädä enää maanviljelijäksi. Jääkää hyvästi, Lazare!
Ja hän riensi pois.
Kun nyt entinen munkki ei enää nähnyt häntä, pani hän saksensa niitten
paikalle, meni talliin Martinin luokse, laskeutui sen puhtaille oljille
ja ratkesi itkuun.
Täältä kreivinna Manzanil hänet vihdoin löysi.
— Mitä se tahtoo sanoa? — huusi hän — te olitte täällä ettekä mitään
puhunut. Väki on etsinyt teitä neljännestunnin ajan. Nyt täytyy meidän
lähteä; minä olen ollut valmiina jo 5 minuuttia. Kas niin, kiiruhtakaa
nyt. Muutoin saavumme junalle liika myöhään.
Mutta Lazare ei näyttänyt ymmärtävän. Kreivinna näki hänen punertavat
silmänsä ja arvasi hänen itkeneen.
— Ah... vai kyyneliä? Ettehän aikone viedä härkäänne
suklaatehtailijalle? Ei, se ei käy päinsä, mutta voimme lähettää sen
teille paistina, jos niin tahdotte, sillä siksi se vanha elukka enää
kelpaa. Se ei nyt missään tapauksessa saata seurata meitä junalle.
Lazare katsahti ylös ja tunsihe melkein iloiseksi tästä ivallisesta
puheesta. Kreivinna siis uskoi hänen kyyneleensä koskevan Martinia,
asema oli siis pelastettu.
Ja kun hän pihamaalle tultuaan näki neiti Sartiliyn nousevaa hevosen
selkään, ei hän voinut enää pidättää kyyneleitään uudestaan vuotamasta.
— Sangre de Dios! — huudahti kreivinna. — Onpahan tuokin mies!
Ja hän meni suoraan Lazaren eteen.
— Tahdotteko tulla kanssani vai ettekö? — kysyi hän.
— Rouva kreivinna, te tiedätte, etten vainut olla luostarissa ilman
Martinia, — vastasi hän, — minä luulen etten voi elää ilman sitä
suklaatehtailijan luona. Antakaa anteeksi, mutta minun on mahdotonta
lähteä Bayonneen! Tehkää minun ja härkäni kanssa mitä mielitte!