Seuraavana päivänä anoi hän päästä leikkaamaan jollekin kaukaiselle
pellolle, ja seuraavana päivänä hakkasi hän puita sakeassa metsässä,
jossa viipyi aivan iltamyöhään.
Hän pelkäsi kohdata neiti Sartillyä. Joka kerta kuullessaan
hänen lähestyvin, poistui hän kauemmas. Kahdeksan päivää meni
siten, jolla aikaa hän painautui raskaimpaan työhön ja nautti
ainoastaan välttämättömimmän ravinnon. Hän pelkäsi menettäneensä
hyväntekijättärensä myötätunnon niin naurettavalla tavalla osottaessaan
hyödyttömiä taitojaan ja mainitessaan muinaisista rikkauksistaan. Mikä
saikaan hänet puhumaan! Minkä vuoksi hän punastui tuon rikkaan, hienon,
nuoren tytön edessä köyhyyttään ja puutteitaan? Jos olisi uskaltanut
olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi. Hän olisi rukoillut unohtamaan nuo
silmänräpäykset ja katsomaan taas hänen päällensä hempeillä silmillään,
joitten väriäkään hän ei oikeastaan muistanut, vaan jotka hän aavisti
lempeiksi ja ihaniksi kuten yömatkustaja aavistaa nousevan auringon
loistoa, jota hän vielä ei ole nähnyt.
Eräänä sunnuntai-aamuna lähti hän messuun Montséguriin. Kun hän
tuli kirkkoon, pisti hän oikean kätensä vihkiveteen ja käänsihe,
ennenkuin oli tehnyt ristinmerkin, tarjotakseen kylän tavan mukaan
vihkivettä sille, joka tuli hänen jälessään. Mutta hän säpsähti.
Se oli nuori tyttö, joka tuli hänen jälessään, nuori ja herttainen
vaaleine kutriseen ja sinisilmineen. Ja hän kosketti Genevièven sormia,
joka otti vihkiveden häneltä. Hänen hempeä hymynsä teki sellaisen
vaikutuksen ettei hän nähnyt alttaria eikä kuullut messua, vaan joutui
ravistuksen valtaan kuten kuolemaan tuomittu.
* * * * *
Eräänä aurinkoisena lokakuun iltana seuraavalla viikolla, kun
kellastuneet lehdet putoilivat hiljaa ruohostoon, valjasti Lazare
molemmat härät, Jeanin ja Martinin, vaunujen eteen nostaakseen halkoja,
jotka hän edellisenä päivänä kreivittären käskystä oli metsään
hakannut. Tämä metsä oli n. 5-600 metrin päässä linnasta.
Lazare oli tuskin ajanut portista, kun kuuli nopeita askeleita
takanaan. Hän käänsihe ja huomasi neiti Sartillyn. Hän oli pukeutunut
musliinileninkiin, päässään kukilla somisteltu hattu.
— Hyvää päivää, herra Lazare, sanoi neiti. Tehän menette metsään?
Aijoin mennä samalle suunnalle. Menen noutamaan tätiäni, joka on
vieraisilla erään ystävättärensä luona. Saanko ajaa vaunussa kanssanne?
Hän oli jo molemmin käsin tarttunut vaunun valtaviin tolppiin ja
kiepautti itsensä ylös, jolloin hänen toinen pyöreä käsivartensa
paljastui.
Lazare oli ihastuksissaan. Hän oli niinmuodoin antanut hänelle
anteeksi. Sen hyvin huomasi hänen lempeästä äänensävystään ja
ystävällisyydestään. Ja härät näkyivät myös olevan hyvillä mielin,
sillä ne menivät suoraa päätä eteenpäin hiljentäen juoksuaan jonkun
kuopan tiellä kohdatessaan. Lazare olisi sillä tavoin ajanut vaikka
maailman ääreen! Hän puhui vähän, vaan nautti sitä enemmän hiljaisesta
onnestaan.
Puut olivat lakastuneet ja muodostivat sopivan taustan hänen
mielialalleen. He tulivat lirisevälle lähteelle, josta Geneviève
tahtoi juoda. He seisahtivat, ja kun hän oli juonut, otti hän vettä
käsillään, ojentaen sen Martinin juotavaksi. Toinen, Jean, ei saanut
mitään. Ja Lazare tunsi itseänsä mairiteltavan. Vaunu, johon Geneviève
oli taas astunut, lähti uudelleen liikkeelle. Ei yhtään ihmistä näkynyt
metsässä, ei yksikään lintu laulanut, ei hyönteinenkään surissut. Ja
tämä syvä hiljaisuus miellytti entistä munkkia sanomattomasti.
Mutta pian piti heidän seisahtaa. He tulivat aukealle paikalle, jossa
oli kuivia pensaita. Geneviève hyppäsi alas vaunusta ja istuutui
eräälle puun kannolle.
Auringonsäteet hyväilivät hänen vaaleita kutriaan, jotka saivat
kultahohteen, samalla kun varjo lankesi hänen vaalean keltaisille pikku
kengilleen, jotka puoleksi peittyivät ruohoon.
— Kertokaa minulle jotain, herra Lazare! — sanoi neiti Sartilly. —
Kertokaa siltä paikkakunnalta, jossa olette syntyneet, jossa olivat
vanhempanne, miksi teistä tuli munkki ja kaikki mitä itse lisäksi
tahdotte.
Ja Etienne Hontarrède kertoi lapsuudestaan, kotiseudustaan Chalossesta,
jossa Adour ja Luy tekevät niin monia mutkia ja lahdelmia. Hän
kertoi vanhemmistaan ja heidän surullisesta kuolemastaan, linnastaan
ja myllystään, joka niin hirveällä tavalla tuhoutui, Martinin
pelastuksesta ja päätöksestään sovittaa vanhempainsa laiminlyömisiä
luostariin menemällä, salaamatta mitään ihastuttavalta kuulijaltaan,
lopettaen siihen tuttavuuteen, jonka hiljaisesti uskoi onnensa
ylimmäksi saavutukseksi, jonka tapaaminen oli aikaisempain vaiheiden
vuoksi myöhästynyt tänne saakka — Genevièven, jonka hän katsoi
parhaimmaksi ystäväkseen vaikka vielä tuskin häntä tunsikaan.
Neiti Sartilly kuunteli häntä tarkkaavana, ja joskus loistivat hänen
silmänsä osaaottavaisuudesta ja huulensa hymyilivät. Sitten puhui hän
vuorostaan vanhemmistaan, lapsuudestaan ja Bretagnesta, jossa hänen
ensi päivänsä olivat kuluneet. Hän oli tullut hellemmlksi, ja Lazare
oli hänelle melkein kiitollinen ettei hän nyt ollut niin iloinen kuin
tavallisesti.
Aika kului. Tammien varjot eivät langenneet enää kuin Genevièven
kengille, vaan paljon pitemmälle. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten otti
tyttönen sanajalan, jonka pisti Martinin päitsiin. Lazare ei näyttänyt
sitä huomaavan.
— Herra Jumala, tuolla tulee täti! — huudahti Geneviève äkisti ja
hypähti ylös.
Ja hän kiiti nopeasti paikaltaan notkelmaan.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin näyttäytyi hän kreivitär Manzanilin
sivulla. Heidän näet täytyi kulkea erään aukean alueen yli. Mutta
tällä kertaa ei Geneviève katsonut Lazareen päin. Hän oli kokonaan
kiintynyt selittämään tädille, että hänen kellonsa varmaan täytyi olla
25 minuuttia jälessä kun hän myöhästyi eikä ollut lähtenyt ajoissa.
Lazare oli ihastuksissaan tästä selityksestä.
Kun yö tuli, ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä.
Seuraa vana päivänä oli hän hyvin hermostunut. Hän ei voinut pysyä
hiljaa. Hänellä oli selittämätöin halu puhua ei ainoastaan Martinille
vaan vieläpä kukille, kiville, laakson kaiulle ja taivaan piirille.
Ainoastaan ihmisten kesken hän oli vaiti.
Isännöitsijä antoi hänelle ohjeita, joita hän ei ymmärtänyt. Hän
unohti päivällisenaikaan juottaa härkänsä. Ja kun ylempänä kerrottujen
tapahtumain aika saapui, sai hän vastustamattoman halun lähteä metsään
tuolle aukealle paikalle. Vähintäkään selitystä antamatta jätti hän
tusinan verran tovereitaan, jotka olivat viinisadon korjuussa ja lähti
metsään.
Matkalla katsoi hän tarkkaavana jälkeä, jonka eilen ajaessaan oli pyörä
tehnyt tiehen. Kun hän saapui lirisevälle lähteelle, sulki hän silmänsä
paremmin muistaakseen yksityiskohdat ja joi lähteestä. Sitten meni hän
paikalle, jossa Geneviève oli istunut. Ja kuu hän näki ruohossa pari
pientä kengän jälkeä, hengähti hän helpotuksesta. Se oli siis totta.
Tuossa hän istui. Ei se ollut unta. Siinä hän istui liikkumattomana
kuvaillen silmiinsä hänen hahmonsa vieläkin nähdäkseen. Hänen katseensa
oli häneen luotuna, ja hän tuli yhä lähemmäksi. Lazare näki, että
hänellä oli eilinen pukunsa ja kiharansa loistivat auringonsäteistä.
Hän tuli yli aukeaman, aivan suoraan kantoa kohden. Mutta äkisti katosi
näky.
— Vai niin, te olette täällä, herra Lazare — huudahti hän
hämmästyneenä...
Entinen munkki kavahti ylös. Mitä hän näki, ei ollutkaan kuvittelua
vaan neiti Sartilly ilmielävänä.
Hän oli täällä, hän puhuikin hänelle, ja Lazare alkoi poistua allapäin.
Tytön täytyi huomata hänen levottomuutensa. Istuihan hän samalla
paikalla kuin eilen neiti itse; ja nuori mies kalpeni ikäänkuin hän
olisi ollut tulemaisillaan tajuttomaksi. Olihan hänet nyt tavattu aivan
ilmi selvästä teosta!
Mutta Geneviève läheni taas.
— Anteeksi — sopersi hän. — En tietänyt... minä olin kävelyllä... en
saattanut aavistaa...
Lazare väistihe horjuvin askelin.
Mutta neitonen tapasi hänet.
— Herra Lazare! — sanoi hän ja äänensä värähti — minä kadun että tulin,
jos olen pahoittanut mieltänne. Mutta minulla on jotain sanottavaa
teille ja tulin niin iloiseksi nähdessäni teidät.
Sitten käänsihe hän alasluoduin silmin.
— Te olette nyt olleet täällä jo toista kuukautta ja kaikki ovat teihin
erittäin tyytyväisiä. Minä tahtoisin, koska en uskalla tarjota teille
mitään paikkaa, osoittaa teille kiitollisuuttani. Jos minä tuttavieni
välityksellä taikka suoraan tekisin jotain hyväksenne, niin sanokaa
vaan, se olisi minulle iloista...
— Siinä tapauksessa pyydän minä teiltä yhtä ainoata asiaa — vastasi
Lazare. — Olen huomannut viime aikoina rakastavani elämää liika
paljon. Luostarissa oli se meille niin vähän merkityksinen, että
olimme tyytyväisiä saadessamme kaivaa omaa hautaamme. Nyt en tiedä
missä löydän kuolemani enkä voi kaivaa hautaani. Se työ olisi minulle
terveellisempää. Neiti Sartilly, tahdotteko lahjoittaa minulle yhden
näistä pienistä puista, jotka kasvavat täällä?
— Mitä varten? Ristiksennekö, herra Lazare? Se ei voi olla täyttä
totta! Mitä maksaa vaivaa puhua sellaisista asioista. Se pahoittaa
mieltäni.
— Jumala tietää, etten koskaan tahdo tuottaa teille surua. Mutta minä
en näe siinä mitään pahaa jos ajattelee kuolemaa. Sanotaanhan, että
kun tunnetaan täydellistä onnea, ajatellaan silloin kuolemaa vasten
tahtoakin.
Geneviève oli tullut vakavaksi.
— Tulkaa, sanoi hän Lazarelle.
Hän meni metsään, tulien pienelle purolle. Siellä seisoi eräs nuori
poppeli, runko suora, lehdet väriseviä. Neiti Sartilly viittasi siihen
ja sanoi:
— Tuon puun lahjotun teidän ristipuuksenne.
— Saanko hakata sen?
— Silloin kuin tahdotte.
— Ja kreivinna ei tule siitä mitään sanomaan?
— Ei, se puu on kaksinkertaisesti minun, sillä olen itse sen
istuttanut. Ottakaa se, Lazare!
Neiti Sartilly oli lausunut nämä viimeiset sanat harvinaisella
äänenpainolla. Silloin uskalsi Lazare ensi kertaa katsoa häntä suoraan
silmiin. Mutta hän kääntyi heti poispäin, sillä hän tunsi ihmeellistä
pyörtymystä...
— Vai niin, te olette täällä! — huusi äkisti katkera ääni, joka sai
molemmat hätkähtämään. — Te etsitte sieniä, sehän on selvää, — jatkoi
ääni terävästi. — Minä en ole löytänyt ainoatakaan. Se on naurettavaa!
Ei näy olevan ainoatakaan sientä tänä vuonna. Huh, kun alkaa tuntua
kylmältä! Emmekö mene sisälle, Geneviève.