Heidät huomatessaan oli Lazare noussut.
— Hyvää päivää — sanoi Geneviève. — Miksi olette pukeutuneet tuolla
tavalla? Ettekö enää olekaan luostarissa?
— En, neiti Sartilly; eilen minut ajettiin sieltä pois Martinin vuoksi
— sammalsi Lazare painaen päänsä alas.
— Ahl — Ja missä olette yönne viettäneet?
— Täällä puitten alla.
— Todellakin. Ja missä aijotte viettää ensi yön?
— Sitä en vielä tiedä.
Nuori neiti katseli häntä muutaman silmänräpäyksen ajan ja virkkoi:
— Tulkaa Bontucqiin, niin katsotaan emmekö voisi jotain tehdä
hyväksenne.
Lazare seurasi alistuvana molempia naisia.
— Sanokaa minulle mitä voisitte tehdä? — kysyy Geneviève.
Sanat kuultuaan kirkastui Lazaren otsa ja äkillinen ilo näytti saavan
silmiinsä.
— Minä osaan kyntää ja karhita. Osaan leikata viinimarjapensaita ja
vehnää myös, korjata maissia ja heiniä, hoitaa härkiä ja hevosia
sekä ajaa niitä... Jos te voisitte antaa minulle jotain työtä, mitä
hyvänsä jollakin tiluksellanne, niin sitoutuisin hoitamaan toimeni
tunnontarkasti ilman mitään palkkaa, kunhan saisin jonkun olkilyhteen
maatakseni ja naulan kovaa leipää päivässä syödäkseni.
Tuntia myöhemmin antoi herra Peyroux viikatteen entiselle munkille ja
näytti hänelle paikan heinäniityllä.
Millä innolla tarttuikaan Lazare työhönsä! Täysin voimin sinkautteli
hän viikatettaan ja päästi fanfarimaisen soiton teroittaessaan asettaan.
Sen työn tehtyään sai hän lapion, jolla sai ryhtyä maata kaivamaan.
Illalla näytettiin hänelle pehmoinen vuode, josta saattoi kuulla
Martinin mylvinää. Ja kun yöllä soi luostarin kello kutsuen munkkeja
rukoukseen, rukoili Lazare vuoteensa ääressä yhteenliitetyin käsin,
suljetuin silmin ja sydän iloa täynnä. Yhä kasvavalla hartaudella hän
rukoili ja kiitti nykyisestä onnestaan. Tuntui kuin ristiinnaulittu
Kristus ei olisikaan enää vertavuotava, eikä sureva Jumalan äiti
lävistetyin sydämin, vaan että jotain valkoista, vapaata, henkimäistä
olisi hänen sieluunsa yhtynyt, ikäänkuin hän olisi kuullat suloisen
enkelin äänen — kuten nuoren viattoman tytön, hyvän ja armahtavan
suoneen hänelle uutta lohtua, mielen auvoa, josta hän ansaitsi hänen
koko sielunsa kiitollisuuden.
* * * * *
Päivät vierivät. Lazare oli onnellinen. Hän työskenteli ahkerasti.
Hänen nykyinen pakonsa ei vaivannutkaan häntä, kuten oli luullut,
eikä hänen katumuksensakaan ollut niin syvä kuin hän oli ajatellut.
Luostarin kello öisin ei häntä häirinnyt enää. Jos jokin suru kaivautui
vielä menneisyydestä esille, tarttui hän sitä ankarammin moukariinsa
käsiksi ja upotti pian surunsa innokkaaseen työhön.
Hän oli melkein keskeytymättä yhdessä Martinin kanssa. Bontucqin
isännöitsijä oli ostanut markkinoilta toisen samanlaisen sonnin ja
antanut sen Lazaren ajettavaksi, eikä Martin näyttänyt olevan lainkaan
mustasukkainen niistä taputteluista, joita myöskin toveri »Jean» sai
heidän yhteiseltä herraltaan.
Lazare jatkoi Bontucqissa yhtä kieltäytyvää elämää kuin luostarissakin.
Hän ei nauttinut lihaa eikä viiniä, voita eikä rasvaisia
ruokalaitteita, vaan salli kuitenkin joskus, ollessaan itseensä ja
käytökseensä tyytyväinen, nautinnoksi muutaman omenan.
Alassa oli hän päättänyt kuten luostarissa maata täysissä
vaatteissaan, mutta kun hän kuuli palvelusväen laskevan leikkiä hänen
liinavaatteistaan, luopui hän tuosta aikeestaan. Oikeauskoiselle
munkille on puhtaus synti, sillä sielun puhtauden pitää muodostaa
jyrkkä vastakohta paidan puhtaudelle. Lazare luopui pian tästä
uskonkappaleesta.
Niinpä hän eräänä päivänä meni kylän markkinoille ja osti sieltä hienot
alusvaatteet, koristetut nenäliinat, muodikkaan kaulaliinan ja vieläpä
hansikkaatkin. Mutta sovittaakseen tätä turhuussyntiä nukkui hän kaksi
yötä paljaalla lattialla.
Työskennellessään lähellä linnaa kuuli hän joskus keveitten askeleitten
lähenevän hiekkakäytävällä, ja hän aavisti että se oli neiti Sartilly
joka tuli. Silloin tunsi hän herpaantuvassa ja hänen teki mielensä
panna kätensä ristiin kuten muinoin ehtoollisleivän sulaessa hänen
suussaan.
Nuori tyttö meni melkein päivittäin hänen ohitsensa ja pari kertaa
oli hän puhunutkin hänelle. Ensi kerralla kysyäkseen hänen todellista
nimeänsä.
— Etienne, — vastasi hän — Etienne Hontarrède.
— No, kuinka me tulemme teitä kutsumaan, Etienneksi vaiko Lazarekseksi?
— Sen nimen, jonka neiti tahtoo antaa, tulen minä pitämään.
— Siinä tapauksessa on se Lazare. Minä pidän siitä enemmän.
Seuraavalla kerralla kysyi neiti Sartilly josko hän viihtyy Bontucqissa.
Ja Lazare vastasi ei voivansa ajatella sen miellyttävämpää elämää.
Muuan päivä tämän jälkeen pyysi Geneviève kantamaan hänen
päivänvarjoansa linnaan.
Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tästä tehtävästä.
Kun neiti Sartilly oli puhunut, oli entinen munkki tehnyt omituisen
havainnon: häntä oli hävettänyt hänen puukenkänsä, takkinsa, karkeat
kätensä ja huonosti leikattu partansa. Ja se oli saattanut hänet
surulliseksi.
Eräänä päivänä sanoi neiti Sartilly hänelle:
— Tehän osaatte lukea, eikö totta, Lazare?
— Kyllä, neiti.
— Hyvä. Menkää ylös linnaan ja pyytäkää minulle Lamartinen
_Méditations_.
— Ensimäiset vaiko uudet? — kysyi hän.
— Ah, te olette niinmuodoin kirjallisuuden tuntija! Sitä ette ole
minulle sanoneet. Ensimäiset, ensimäiset.
Ja nuori mies poistui nopeasti salatakseen punehtumistaan.
Erään toisen kerran meni Geneviève hänen ohitsensa sininen paperi
kädessään.
— Ettekö ole nähneet kreivinna Manzanilin menneen kotiin, herra Lazare?
— En, neiti.
— Se oli ikävää. Minä olen saanut espanjalaisen sähkösanoman ja siinä
on eräs sana, jota minä en ymmärrä.
— Ehkä voisin minä olla neidille avuksi?
— Osaatteko siis espanjaa?
— Olen opiskellut sitä.
— Vai niin! Sanokaapa sitten mitä merkitsee »el agradecimento».
— »El agradecimento» luullakseni merkitsee kiitollisuutta.
— Niinpä kyllä, niin sen täytyy ollakin. Aivan oikein, nyt muistan
sen. Mutta tehän olette hirvein oppinut! — huudahti nuori tyttö. —
Taidatteko vielä muitakin eläviä kieliä?
— Muutamia
— Englantia?
— Ja italiankieltä.
— Ah! ...
Genevièven silmät siristyivät ihmetyksestä.
— Miksi ette sitä sanoneet minulle jo heti! Olisin koettanut etsiä
teille sopivan paikan Orthesissa tai Paussa.
— Minä pidän yhtä paljon työskentelystä Bontucqissa neiti Sartilly —
vastasi Lazare hiljaa.
Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.
Mutta samassa tuli kreivinna.
— Minä voin kertoa sinulle suuren uutisen, täti — huudahti Geneviève
iloisena. Herra Lazare, joka täällä kylvää nauriita, osaa espanjaa,
englantia ja italiankieltä.
— Minä en ole koskaan sitä epäillyt — vastasi kreivinna ivallisesti. Se
mies näyttää todellakin oppineelta. Te olette varmaankin olleet jonkun
viinikellarin päällysmies, eikö totta?
— En, rouva kreivinna, minulla ei ole ollut sitä kunniaa.
— Sittenpä olette olleet koti- tai tanssinopettajana jossakin linnassa?
— En sitäkään. Mutta minulla on ollut omassa kodissani sekä koti- että
tanssinopettaja.
Kreivinna Manzanil oikasihe.
— Kuinka, linnassako? Te? Sepä oli merkillistä. Kertokaa vähän siitä
meille!
Silloin kuului narskauksia kaalinpäistä, joita irtipäässeet lehmät
söivät Lazaren takana.
— Anteeksi, sanoi entinen munkki ja meni ajamaan lehmiä pois.
Ja kreivinna palasi linnaan päästäen raikuvan naurun.