Kello oli lähes kaksitoista. Lazare kiiruhti kulkuansa. Mutta kun hän
pääsi lähemmä luostaria sai hän yhä herpaisevamman tunteen.
Todellisuus alkoi yhä selvempänä astua hänen eteensä. Nyt kun Martin
oli turvassa, tunsi sen herra lähenevänsä onnettomuutta. Ja muurin
juurelle ehdittyänsä tuli hän aivan epätoivoiseksi. Nyt näki hän
tekonsa ja sen seuraukset täydessä valaistuksessa...
Hän oli aikonut poistua vain pariksi tunniksi, ja nyt oli mennyt 15
tuntia! Kaikki luonnollisesti olivat huomanneet hänen poistumisensa ja
hän luultavastikin tulisi luostarista poisajetuksi.
— Mitähän minusta voisi tulla, ajatteli hän läheten muuria ja aikoen
nousta sen yli, kuten ulostullessaankin. Vaan mitä se hyödyttää?
Pahentaisi vaan asiaa. Parasta olla rehellinen. Ja hän päätti mennä
sisälle suuresta portista.
— Priori odottaa teitä, sanoi hänelle portinvartija.
Lazare ymmärsi.
Hän meni yli pihan. Lukevat munkit, joitten ohi hän kulki, loittonivat
hänestä ikäänkuin saastaisesta.
Hän meni sisälle luostarin päärakennukseen. Kappelin oven nähdessään
ajatteli hän: »Täällä et enää saa rukoilla». Ja akkunasta nähdessään
luostarin puutarhan ja vainioita tuntuivat ne sanovan: »Täällä et saa
enää työskennellä.»
Hän astui priorin huoneeseen, sulki silmässä seisoen niin muutamia
sekunttia liikkumatta.
Priori istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän käännähti. Ja Lazare risti
kätensä.
— Herra Etienne Hontarrède, kas tässä 490 frankin, jotka kuuluvat
teille. Mistä ne johtuvat, saatte nähdä tästä kirjasta. Olkaa hyvä ja
antakaa kuitti niistä.
Lazare kuuli sanat, ja kun kynä ojennettiin hänelle, kirjoitti hän
konemaisesti nimensä vanhalle, kellahtavalle paperille.
— Menkää nyt portinvartijan luo — jatkoi nyt priori. — Siellä saatte
vaihtaa munkin puvun tavallisiin vaatteisiinne. Jääkää hyvästi! Jumalan
rauha kanssanne!
Silloin tapasi Lazaren lamauttava tunne. Tuntui kuin suonensa
olisivat avautuneet ja hiljaa elonsa neste alkanut vuotaa. Hän ei
edes koettanutkaan pyytää anteeksi, sillä hän tunsi voimansa tähän
puuttuvan. Muutamia tuntia myöhemmin löysi hän itsensä erään tien
varrella, jaloissaan saappaat, päässään hattu ja pieni musta kirja
kädessään.
Muutamassa taskussaan oli hänellä seteleitä ja pientä rahaa ja toisesta
hän löysi rukousnauhan sekä palan mustaa leipää. Silloin ratkesi hän
itkuun.
Seuraavan päivän aamuna kun neiti Sartilly tätinsä kanssa palasi
messusta, näkivät he kummastuksekseen miehen istumassa aivan
liikkumattomana ruohostossa linnan aitauksen ja luostarin muurin
välissä.
— Mutta sehän on meidän eilinen munkkimme! — huudahti nuori tyttö.
— Hänellä ei enää olekaan munkin pukuansa, sanoi kreivinna Manzanil.