Neiti Geneviève de Sartilly oli 19-vuotias. Hän oli hintelä ja
vaaleaverinen, vilkkaat sinisilmät ja kiharat hiukset, jotka näyttivät
ympäröivän hänen otsaansa kuin kultainen pilvi. Joku kuvanveistäjä
tuskin olisi häntä erittäin ihaillut, sillä hänen piirteensä olivat
kaukana klassillisista säännöistä. Hänen silmänsä ja suunsa näyttivät
hieman liika suurilta, kaulansa liika kapealta ja nenänsä liiaksi
pystyltä. Mutta jokainen piirre säteili eloa ja muodosti ilahduttavan
kokonaisuuden, joka huoletta olisi voinut kilpailla ylistettyjen
kaunottarien kanssa. Jos hänen ruumiillinen olentonsa ei ollut täysin
kehittynyt, niin oli hänen sielunsa vielä enemmän kypsymätöin.
Bontucq-linnan haltijatar käyttäytyi joskus kuten joku koulutyttö ja
teki usein lapsellisuuksia.
Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, saivat kuitenkin hänen silmänsä
harvinaisen vakavan ilmeen ja surullinen piirre laskeutui hänen suunsa
ympärille. Hänen isänsä, loistava kavaljeeri Lanniosta Bretaguesta, oli
viettänyt elämänsä toimettomuudessa vähemmän tai enemmän romanttisissa
seikkailuissa ja kuollut 40 vuoden ijässä väsyneenä ruumiillisesti
ja henkisesti. Hänen äitinsä, kukoistava espanjatar Wallodolidista,
periytynyt keuhkotautisesta perheestä, kuoli nuorena voimatta kestää
kaikkia hyljätyn vaimon vaivoja.
Tämä pari oli kuitenkin lähes 4 vuotta ollut hyvin onnellinen. Vaimo
oli kaunis ja mies näytti hänelle uskolliselta. Geneviève syntyi
ja alkoi pian tulla isäänsä. Eräänä päivänä totesi lääkäri rouva
Sartillyssa ensimäiset keuhkotaudin oireet ja neuvoi nuoren parin
muuttamaan vähemmän kosteaan seutuun kuin oli Lannion.
Bretagnessa oleva tila myytiin ja tila Bontucq-en-Béarn ostettiin.
Vaimo viihtyi oivallisesti Montségurissa, mutta mies katsoi tämän
asunnon liian kaukaiseksi akasiapuistoista Boulognen metsissä. Hän
oleksi täällä vain metsästysaikoina, jolloin ei katsota soveliaaksi
näyttäytyä klubissa.
Kun rouva Sartilly kuoli, ei hänen miehensä vuodattanut kyyneltäkään.
Hänellä ei ollut enää minkäänlaisia tunteita.
Geneviève jäi siten yksin Bontucqin linnaan. Hän oli ainoastaan 12
vuoden vanha. Hänelle asetettiin holhoja, joksi tuli Lorenzo Miraléz,
äitinsä nuorempi veli. Eräs varattomaksi joutunut täti, joka oli leski,
kreivinna Enriquita Manzanil, muutti luoksensa. Hän oli rouva Sartillyn
ja holhojan vanhempi sisar. Tämä pienen Genevièven suojelijatar näytti
sotilaalta ja oli taikauskoinen kuin povariakka. Hän oli itsepäinen ja
kiivas, kiroillen työväkeä ja purkaen pahaa sisuaan ulkona ahertaville.
Molempain kuolemantapausten pelottamana meni nuori tyttönen harvoin
ulos. Hänen tuttavapiirinsä tuli yhä harvemmaksi. Silloin tällöin
kävi hänen holhojansa Bontucqissa. Hän oli erään laivayhtiön johtaja
ja vaimonsa oli hurmaava parisitar, jonka kauniit silmät olivat hänen
lumonneet. Mutta nämäkin vieraat viipyivät Béarnissa vain pari viikkoa
paluumatkallaan Luchonista tai Biarritzasta. Yleensä piti Geneviève
tapanaan kuljeskella laulaen puistossaan, soittaa, opettaa koiria
tai lentävää vauhtia ratsastaa tilusteillään. Pari kolme kosijaa oli
pyytänyt jo hänen kättänsä. Mutta jo ajatuskin naimisiin menosta sai
hänet kalpenemaan. Muistaen äitinsä kärsimykset hän päätti jäädä
naimattomaksi huolimatta siitä metsästyksestä, jonka aiheuttaisivat
hänen miljoonansa.
Sellainen oli se kevyt, hilpeä olento, jonka edessä Lazare oli vapissut
ja johon hän ei ollut uskaltanut, peläten munkin ankaroita sääntöjä,
nostaa katsettaan.
Kertomus härästä, niin yksinkertaisesti kerrottuna ja nuoren munkin
kainous oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän tunsi itsensä
onnelliseksi saadessaan tehdä hyväntyön.
Hän ajatteli vielä sitä hauskaa seikkailua edellisenä iltana kun
hän näkymättömälle munkille heitti omenan puolikkaan. Ehkä hän tuli
häirinneeksi pahastikin tuon munkin rauhaa. Mikähän hänet oli oikein
tuohon tekoon yllyttänytkään? Geneviève oli katunut tätä koko yön ja
tämä hyvätyö hyvin sopi nyt hyvikkeeksi munkille ja hänen härälleen.
Kun kello oli lyönyt 11, jätti neiti Sartilly äkisti vaalean
aamupukunsa ja pukeutui kesäpukuun, otti olkihattunsa ja meni
terassille. Täällä ojensi hän kiikarinsa Montségurin kylää kohden
nähdäkseen jo kaukaa sen härän, jonka vuoksi nuori munkki oli
kyyneleitä vuodattanut.
Ennen pitkää hän huomasikin sen sekä munkin ja valtuutetun
rahastonhoitajansa. Ja kun ne olivat saapuneet lähemmäksi, kiisi neiti
Sartilly portaita alas ottaen kaksi astuinta yhdellä askeleella kuten
koulutyttö. Hän meni portille ottaakseen vastaan hemmoitellun härän.
Ilo loisti hänen silmistään, poskensa tulivat hohtaviksi hengästyksestä
ja niin pian kuin veli Lazare katsoi häntä arvasi hän että tulisi
tuottamaan hänelle paljon vastusta kiinnittäessään katseensa yhtämittaa
maahan. Lazare katsoi rahastonhoitajan vääriä sääriä joka ei ollut
hänelle kiellettyä!
Genaviève lähestyi Martinia. Nähtyään sen huudahti hän:
— Mutta sehän on erinomaisen kaunis. Sillä on andalusialaiset silmät!
Ja hänen hieno kätösensä silitti eläimen niskaa.
— Pitääkö se sokerista? Eikö? Luuletteko niin? ... Ai, sehän on totta —
härän, joka tulee luostarista, täytyy pitää rediseistä. Meillä on kyllä
retiisejä. Tulkaa tänne!
Hän puheli ja lörpötteli keskeytymättä iloissaan siitä, että jotain sai
sanoa kuten lapsi.
Hän meni talliin sanoen härälle:
— Ole hyvä ja seuraa minua, rakas vieras. Näytän sinulle huoneesi.
Hän kumartui ja nyhtäsi kouran täyden ruohoa härälle, joka niitä
haistoi ja otti armollisesti vastaan tarjouksen.
— Sillähän on hirmuinen nälkä! huudahti Geneviève. Eläin raukka! Herra
Peyroux, menkää pian tallirengin luo ja käskekää hänen tuoda kelpo
annos heiniä.
Siten tultiin talliin, jonka hieno sisustus näytti paljon oudoksuttavan
luostarin synkässä tallissa seissutta härkää.
— Tämä tässä on Rosinan — aasin — asunto. Toivon härkänne hyvin
viihtyvän tässä — sanoi neiti Sartilly. Voimme ostaa sille toverin
jotta se saisi seuraa. Ja kun se on kiltisti työskennellyt, saa se 24
pientä tiukua kaulansa ympäri niinkuin kiltit härät minun tätinäkin
luona. Onko siten hyvä?
Lazare oli kuin halvautunut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan että
Martin vanhoilla päivillään voisi saada sellaisen hyväntekijättären.
— Neiti Sartilly, minä en löydä sanoja esittääkseni kiitollisuuttani,
mutta minä tulen rukoilemaan puolestanne koko ikäni. Minä palaan
luostariin ja tulen luultavasti viettämään siellä loput päivistäni.
Mutta kun te olette olleet niin erinomaisen hyvä munkkiraukkaa
kohtaan, uskallan minä vielä esittää erään rukouksen. Luostarissa on
eräs vastaanottohuone ja joskus saavat vieraat puhua muutaman sanan
munkeille, jotka tuntevat. Lähettäkää joku kerta luokseni halvin
palvelijanne kertomaan minulle entisestä toveristani. Se tekisi minut
niin onnelliseksi! ... Jääkää hyvästi, neiti Sartilly! ... Hyvästi,
Martin!
Lazare taputteli eläintä kuten hän oli monta kertaa ennenkin tehnyt ja
peljäten itkuun ratkeavansa kiiruhti hän ulos tallista suoraa päätä
linnan portille palatakseen Montségurin luostariin.