Tultuaan pikkusillan yli ja kuljettuaan luostarin muurin sivustaa
joutui Lazare linnan aitaukselle. Kohta saapui hän suurelle
linnan portille. Vastapäätä tätä porttia ja tielle päin oli leveä
platanipuisto lumivalkealla sannalla. Tämä puisto varjostavana ulottui
ylös kukkulalle, josta näkyi linnan hahmo. Toisen portin vierellä
olevan paviljongin vierellä oli pieni veräjä, arvatenkin palvelusväkeä
varten. Tämän käytävän kelloa nyt munkki soitti.
Eräs portinvahti tuli, aukasi ja kysyi hämmästyneenä:
— Mitä te haluatte, rakas veli?
— Tahtoisin puhutella neiti Sartillya, vastasi Lazare.
— Neiti Sartillya itseäänkö?
— Niin, jos se on mahdollista.
— Minä en tiedä ottaako neiti nyt juuri vastaan, mutta ilmoitan joka
tapauksessa teidät hänen tädilleen, kreivinna Manzanilille, joka
varmaankin ottaa teidät mielihyvin vastaan. Tahdotteko seurata minua?
Ja portinvartija alkoi kävellä platanipuistotietä.
Lazare seurasi alasluoduin silmin. Hän ei uskaltanut katsoa viheriöitä
nurmikoita ja kukkalaitteita. Tällainen loisto peljästytti köyhää
munkkia, joka vuosikausia oli viettänyt kolkossa ja synkässä
luostarissa. Mitä voisi hän tehdäkään tässä vieraassa linnassa? Eikö
hänen sinne tunkeutumisensa ollut ennenkuulumatonta tunkeilevaisuutta?
Mitä voisi hän sanoa neiti Sartillylle jos häntä saisikin puhutella?
Miksi kuvitteli hän juuri tämän linnanneidin laulaneen puistossa? Eikö
sellainen neiti pidä itseään korkeassa arvossa? Hänkö heittäisi omenan
puolikasta?
Lazarea vavistutti. Askeleensa kävivät yhä hitaisemmiksi ikäänkuin hän
tahtoisi kääntyä takaisin. Mutta hän kuuli kellon kirkontornissa lyövän
10, ja ajatus taas siirsihe Martiniin, joka ammuen odotti pelastustaan.
Tästä sai hän taas rohkeutta seurata portinvartijaa.
He tulivat linnaan. Aroin katsein huomasi hän suuren päärakennuksen ja
kauempana punakattoiset karjatot.
— Olkaa hyvä ja astukaa sisään! — sanoi portinvartija ja avasi oven
Lazarelle. — Minä heti ilmoitan teidät kreivinnalle.
Munkki huomasi olevassa pitkähkössä ja soikeassa huoneessa, joka
oli kalustettu korkeilla nahkapäällystuoleilla. Hänen sydämensä löi
rajusti. Ennen pitkää näki hän vanhan naisen astuvan sisään, jonka
jälkeen palvelija sulki oven hänen jälkeensä. Hän oli pitkä, laiha,
miehevän näköinen. Kun hän puhui, huomasi Lazare ilokseen heti, ettei
se ollut eilinen ääni. Mikä erehdys olisi ollutkaan luulla tämän ruman,
lakastuneen ja epämiellyttävän naisen voivan omata sellaisen äänen mikä
oli hänet eilen lumonnut!
Nainen selvästi espanjaksi murtaen virkkoi:
— Istukaa, rakas veli! Te haluatte puhua kanssani?
— Ei, rouva — vastasi munkki viattomasti — tahdon puhua neiti Sartillyn
kanssa ja esittää hänelle erään pyynnön.
Vanha kreivinna katsoi tuota merkillistä vierasta suoraan silmiin.
Sitten hän nousi ja sanoi:
— Hyvä, minä ilmoitan sisarentyttärelleni.
Eikä Lazare ymmärtänyt, että hän oli loukannut vanhaa rouvaa.
Hän jäi yksin. Hän risti sormensa. Alkoi suhista korvissa ja esineet
näyttivät tanssivan hänen ympäristössään. Ei ikinä ollut hän tällaiseen
mielenliikutukseen joutunut, ja hän jo alkoi peljätä pyörtyvänsä linnan
hoitajattaren edessä.
Vaan pian hän nousi. Keveitä askeleita kuului, ovi avautui äkisti ja
Lazare tunsi huoneeseen jääneen jotain valkoista, kevyttä ilmavaa, joka
huojui häntä kohden.
— Tehän tahdoitte puhua minun kanssani? Tässä olen. Istukaa täällä.
Mielelläni kuuntelen Teitä.
Lazare sulki silmänsä puoliksi Se oli _ääni_! Nuoren munkin huulet
tulivat valkeiksi, eikä hän voinut esiin puristaa ainoatakaan sanaa.
Pienoinen valkea olento oli tällä välin istuutunut ja näytti odottavan,
liikutellen edestakaisin pienoista jalkaansa, jonka Lazare näki
pistävän esiin vaalean leningin alta.
Ääni aloitti uudelleen hieman kärsimättömästi.
— Kuulin teillä olevan jonkun pyynnön esitettävänä minulle. Mitä se
koskee? Olen valmistautunut kuuntelemaan.
— Neitiseni — sanoi Lazare, ja hänen äänensä kävi niin heikoksi että
se kummastutti häntä itseäänkin — minä en ole kahdeksaan vuoteen
puhunut naiselle, ja minä vapisen esiintyessäni teidän edessänne. Olkaa
jalomielinen ja antakaa anteeksi että lähestyn teitä! Olen ainoastaan
köyhä munkki Montségurin luostarista, enkä liene koskaan elämässäni
nähnyt yhtään nuorta neitiä. Mutta minä olen eilisestä alkaen hyvin
onneton ja olen yhdeksi päiväksi unohtanut lupaukseni. Neitini, on
teidän vallassanne antaa munkkiraukalle, joka tulee vast'edes elämään
köyhyydessä ja kieltäymyksissä, ainoa maallinen onni, jota hän vielä
voi itsellensä toivoa. Elkää kummastelko, jos minä puhun sekavasti ja
käyttäydyn tyhmästi. Se, jonka tahtoisin sanoa, näyttänee teistä hyvin
lapselliselta ja te ehkä nauratte sille. Olkaa laupias, neiti Sartilly,
elkääkä pitäkö minua kovin tunkeilevana taikka kovin naurettavana!
Tahtoisin puhua kanssanne eräistä elukasta, härkäraukasta kotoisin
minun kotiseudultani, joka tuli luostariin samaan aikaan minun kanssani
ja joka tulisi illalla surmattavaksi ellen satu löytämään jotakuta
osaaottavaa olentoa, joka tahtoisi ostaa sen. Se on jo vanha härkä,
joka on työskennellyt minun edesmenneitten vanhempaini luona. Ja minä
olen kiintynyt siihen. Se herättää minussa kaikkia niitä muistoja,
jotka minun sydämelleni ovat rakkaat, ja tuntuu siltä kun tahdottaisiin
sen kanssa surmata minun nuoruuteni. Pelastaakseni sen olen minä ollut
esimiehilleni tottelematon, minä olen rikkonut järjestyssääntöjä,
olen tehnyt raskaita syntejä. Olen paennut luostarista ja viettänyt
suurimman osan yöstä etsiessäni härkääni, jonka todella löysinkin
muutamasta tallista Montségurissa. Neiti Sartilly, tämä härkä nykyisin
kuuluu herra Dubourdieulle, kylän teurastajalle. Se on vahva ja
kelvollinen ja osaa työskennellä; se ei potki eikä syö paljoa. Se on
hurskas ja säveä kuin lammas niin että lapsikin voisi sitä ajaa. Olkaa
armollinen minulle ja sille! Ostakaa se ja pitäkää muutamia päiviä.
Ja jos ette ole tyytyväinen sen työskentelyyn, tulen 8 päivän perästä
ottamaan sen takaisin, kun isoisälläni, joka on rikas ja jonka toivon
taivuttavani, antaa 400 frankit, jotka tarvitaan sen ostamiseen.
Lazare vaikeni. Hän oli hyvin kalpea. Hän ei ollut kertaakaan
uskaltanut katsoa nuorta tyttöä, ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan
sykkimästä. Mutta hän kuuli kevyen, henkimäisen olennon liikkuvan häntä
kohden ja _ääni_ sanoi:
— Mieltäni kiinnittää teidän härkänne ja tahdon tehdä tuttavuutta sen
kanssa.
Neiti ojensi oikean kätensä ja painoi soittokellon nuppia,
Eräs kamarineiti tuli esille.
— Onko herra Peyroux jo mennyt ulos, kysyi ääni.
— Ei, neiti.
— Pyydä häntä heti tulemaan tänne.
Ja _ääni_ lisäsi selitykseksi:
— Herra Peyroux on minun valtuutettuni. Hän voi tulla kanssanne
Dubourdieun luokse.
Eräs pienoinen herra näyttäytyi.
— Herra Peyroux, olkaa hyvä ja seuratkaa tätä herraa ja ostakaa minun
laskuuni se härkä, jonka hän teille näyttää!
Kun Lazare kuuli nämät sanat, tahtoi hän puhua, vaan ei saanut yhtään
sanaa kuuluville. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
— Menkää nyt, rakas veli, sanoi _ääni_, sekin vähän liikutettuna.
Voitte kiittää minua toisella kertaa.
Ja valkoinen, kevyt, henkimäinen olento katosi kuten kevätpilvi.