(menee ruokasaliin päin) Tilda! Leikkaappas siitä isommasta kaakusta.
Se on siinä yläosassa. (Toiset laskevat kuppejaan.) Taisi jo jäähtyäkin?
KUSTAAVA (Hildan kiitellessä myöskin)
Kiitoksia. Mitä vielä!
MIMMI
Kaadan sitten tuosta kuumempaa. — (Korottaa ääntään.) Usein sitä katoo
tavara ihan käden käänteessä.
KUSTAAVA
Niin, ja välistä se on ihan silmän kuvaimessa —
HILDA
Eikä siltä löydy.
LÖNNBERG (tullut sillä välin takaisin eteisen ovelta)
Jo nyt on kumma paikka, (alkaa hermostuneesti hääriä huoneessa).
MIMMI
Ehkä minä tulen avuksi (nousee).
LÖNNBERG
Ei — ei. Mimmi istuu vain.
KUSTAAVA (kohottautuu)
Jos se olisi täällä sohvalla —
HILDA (kohottautuu)
Tosiaankin!
LÖNNBERG
Ei — ei se siellä. Rouvat istuvat — tehkää hyvin.
MIMMI
Ei se mahtanut olla sikarikotelokaan?
LÖNNBERG
Mikäpä se niin tärkeä sitten olisi?
KUSTAAVA
Mutta ehkä lompakko?
LÖNNBERG (yhä levottomampana)
Ei se ollut — asiapaperi vain — (raappii korvallistaan ja menee
eteiseen).
MIMMI
Asiapaperi! (nauraa) Ihan sääliksi käy. Ukkopaha!
KUSTAAVA
Hm — ja tässä!
LÖNNBERG (palaa vielä kerran takaisin)
Jo nyt on itse hiivatti! (Jää tylsänä tuumimaan. Samassa ovikello soi.
Säpsähtää) No, nyt se tuhonsa teki! (syöksyy ovesta ruokasaliin päin
Tildaa vastaan, jonka kaakkuvati lentää lattialle) Ohoh! (katoaa).
TILDA
No, voi sinä sen tuhattäytinen! Sinne se nyt meni. Pahuksen enkeli!
MIMMI
Voi — minun mantelikaakkuni! Ei sinun kanssasi, tyttö, tule aikaan. —
KUSTAAVA
Voi mikä vahinko!
HILDA
Noin kaunis kaakku! (ovikello)
MIMMI
Ja tuokin se rämpyttää. Nouki nyt ne palat siitä.
TILDA
Lensi kuin päätön kana, siinä — (ottaa paloja ja laskee pöydälle)
MIMMI
Kun paninkin siihen niin hyvät aineet. Käy hakemaan siitä harja ja
rikkalapio. (Tilda menee. Kustaava ja Hilda rupeavat ahmimaan kaakun
paloja pöydältä. Ovikello). No, kuka kumma se siellä? (menee eteiseen).
HILDA (suu täynnä)
Maukasta kaakkua.
KUSTAAVA (syöden)
Kyllä ne palvelustytöt ovat sellaisia —
LILLI (eteisessä)
Eikö se kamreeri jo joudu? (Tilda käy tällä välin sivahuttamassa
lattian).
MIMMI (eteisessä)
Neiti käy sisälle tänne saliin. Kyllä kaiketi se pian tulee.
KUSTAAVA (huudahtaa)
Mutta eikö se ole Lilli?
HILDA (suu ammollaan)
Maltahan!
LILLI (eteisessä)
Olisi jo niin kiire, kun —
HILDA
Herra siunaa! Sehän se on.
MIMMI
No, astukaa vain sisälle.
LILLI (tullessaan)
Te kaiketi nyt olette se Mimmi. (Tervehtii.) Minä olen Lilli Linden.
MIMMI
Kiitoksia. Kyllä minä tunnen vanhastaan. Näinhän minä, kun Lilli ennen
paljasjalkaisena tuossa kadulla ruutua hyppäsi —
LILLI
Niin — lapsena, (kääntyy Hildaan) Ja täälläkös se Sihvoskakin? Päivää.
(Tervehtii).
HILDA
Päivää. No, onpas se Lilli nyt nättinä. (Lilli on morsiuspuvussa) Niin,
tässä on rouva Roslund — jos saan kunnian esitellä, (tervehtivät).
MIMMI
Istukaa, olkaa hyvät. Minä otan Lillille kahvikupit.
LILLI
Ei — ei — kiitoksia, Mimmi hyvä. Eihän toki. Minulla ei ole mitenkään
aikaa. Piti vain välttämättä tavata kamreeria. Missä se viipyykään? Kun
unohti vihkimäsormuksen kotiin.
TOISET (hämmästyvinhän)
Niinkö?
LILLI
Oltiin juuri lähdössä papin luo, kun vasta huomattiin.
HILDA
Kaikkea sitä sattuukin!
KUSTAAVA
Sitä se kamreeri tässä sitten hakikin.
MIMMI
Enpäs minä arvannut.
LILLI
Sitä se tietenkin. Mahtoi se sen löytää?
TOISET
Löysi kai!
LILLI
Mutta kylläpä se nyt viipyy? (koputtaa sänkykamarin oveen) Iisakki,
Iisakki.
MIMMI
Ei se ole siellä. Lilli istuu. Minä menen katsomaan. (Ruokasaliin päin).
KUSTAAVA (Hildalle)
Tästä se vielä jytä nousee.
HILDA
Päästiinpäs näkemään. (Lilli peilin edessä. Koettelee hänen pukuaan)
Oikein se on täyttä silkkiä. Mitähän tuo on maksanut metriltä?
(Kustaavakin hypertelee).
LILLI
Kalliiksihan se on tullut. Nousi pariin sataan.
HILDA (vihellellen)
Älkää nyt?
KUSTAAVA
Kyllä sen arvaa. Silkki maksaa.
LILLI
Niin, ja laskee siihen vielä brodyyrit ja pitsit. Tekopalkkakin nousi
yli viidenkymmenen. Mutta se onkin makasiinissa ommeltu.
HILDA
Ohhoh! Lilli näyttää nyt koko komeutta meille, kun kerran satuttiin
paikalle.
LILLI (estellen)
Ei minulla nyt olisi juuri aikaa —
KUSTAAVA
No, sen verran toki.
LILLI
Niin, ehkäpä se pappi hiukan odottaa.
HILDA
Totta kai.
LILLI (levitteleikse)
Tällainen tämä nyt on.
HILDA
Siunaa, miten ihana!
KUSTAAVA (päätään keinutellen)
Ohhoh, ohhoh! (Lilli pyörähtelee ja nostelee laahustinta) Ja sellainen
laahustin! Ihanhan siihen on mennyt metrittäni silkkiä.
LILLI
Onhan sillä pituutta.
HILDA
Lilli kääntää vielä tuota selkäpuolta. Kylläpä se on hyvin ommeltu.
Istuu kuin valettu. Se onkin Lillillä tuo ruumis!
KUSTAAVA
Niin — muutoinkos kamreeri. Ja komeat sillä on morsiamella nuo
rannerenkaat, kellot ja sormuksetkin. Katsoppas, Hilda.
HILDA (Lillin näytellessä)
Arvaa sen, kun isoisten morsian on.
LILLI
Kamreeri osti tämän rannerenkaan Fagerroosilta ihan väkisin. Enhän minä
olisi, kun sekin maksoi satakahdeksankymmentä.
HILDA (viheltelee)
Satakahdeksankymmentä!
LILLI
Ja kello perineen 160 markkaa.
KUSTAAVA
Mutta sitä onkin sitten morsian kaunis.
HILDA
On, on. Kelpaa sen kanssa astua vihille. (Lilli astun peilin eteen).
MIMMI (ruokasalista hölmistyneenä)
Soo-oh! — Vai tämmöinen se nyt sitten on se kamreerin morsian!
KUSTAAVA
No, miltäs se näyttää. Mimmi?
HILDA
Onkos vikaa?
MIMMI
Olisihan tuossa morsianta kerrakseen — jos, vain vihille pääsisi.
HILDA (Kustaavaa tyrkäten)
Pääsisi?
KUSTAAVA
Onhan se tätä myöten valmista. Ei muuta kuin pallin päälle vaan.
MIMMI
Siinäpä se mutta onkin!
LILLI (kääntyy)
Mikä mutta?
MIMMI
Niin — mutta, sillä ei se kamreeri vain niin papin eteen astu.
LILLI
Oohoh! Ei astu papin eteen?
HILDA
Mikäs sille on tullut?
KUSTAAVA
Niin, mikäs sille?
LILLI
Herra siunaa! Eihän vain Iisakki ole sairastunut? Tuollako se on?
(ruokasalia kohti) Minä menen katsomaan.
MIMMI
Ei se ole siellä — ja ties missä se on.
HILDA
Kamreeriko?
KUSTAAVA
Sinnehän se pistäytyi.
MIMMI
Niin — pistäytyi, mutta ei häntä siellä vain näy.
LILLI
Siunatkoon! Sittenhän se odottaa minua landoossa. Ja minä rupatan
tässä. (Vetää kappaa ylleen.) Olen minäkin hupakko. Kyllä minun nyt
täytyy mennä —
MIMMI (edellä eteistä kohti)
Minä tulen samalla katsomaan.
LILLI (katellen)
Hyvästi nyt, Sihvoska. Hyvästi, rouva.
HILDA
Hyvästi ja onneksi olkoon.
KUSTAAVA
Hyvästi, hyvästi. Onnea vaan. (Lilli kiittelee ja menee).
HILDA
Mutta onkohan se kamreeri vain landoossakaan?
KUSTAAVA
Saas nähdä.
HILDA
Minulla on niin pahat aavistukset. — No, olisi sekin juttu.
KUSTAAVA
Että jos olisi juossut niinkuin —
HILDA
Tiehensä!
MIMMI (eteisessä)
Mutta, hyvät ihmiset.
LILLI (eteisessä)
Eikös Mimmi katsonut sitä sieltä sisältä? —
HILDA
Ei se ollutkaan siellä.
KUSTAAVA
Ei —
MIMMI (touhuissaan läpi huoneen ruokasaliin)
Siinä kaakkukahakassa se hävisi. Tilda, Tilda!
LILLI (jälessä)
Tilda! (menee).
KUSTAAVA
Mennäänpäs mekin. (Ovelle).
HILDA
Mennään (jää ovelle).
MIMMI (ruokasalin puolella)
Näitkö sinä, mihin se meni?
LILLI (ruokasalissa)
Tännekös se tuli?
TILDA (samalla taholla)
No, kun se sen kaakkuvadin minun käsistäni sorvasi, niin tännepäinhän
se tuosta ovesta livahti. Eikä sitä sitten enää ollut kyökissäkään,
kun minä tulin sitä harjaa hakemaan. Eikä sitä äsken Mimmi-neitikään
löytänyt, vaikka kaapitkin katseli.
MIMMI
Se meni sittenkin pihan kautta.
LILLI
Siellähän se —
MIMMI
Juokse sinä, Tilda, kadun puolelta vastaan. Minä menen täältä. (Tilda
huoneen läpi eteiseen).
LILLI
Minä tulen Mimmin mukana.
MIMMI (mennessään)
Pysyisi nyt edes siellä!
HILDA (eteisen ovella)
Tulipa siitä koko jahti. Mahtaakohan löytyä.
KUSTAAVA
Katastellaan. (Kumpikin keskilattialla.) Sanoppas nyt, Hilda, mitä sinä
tästä oikein meinaat?
HILDA
Tästäkö menosta?
KUSTAAVA
Niin, näistä häistä.
HILDA
Sanoppas itse ensin.
KUSTAAVA
Että kaikkiin meitä on —
HILDA
Niin, Savosen sanoin — eikä meitä muuten kaikkiin olisikaan. Mutta en
minä vain nyt tahtoisi olla kamreerin housuissa —
KUSTAAVA
En, Jumala paratkoon, minäkään, (eteisen ovi käy). Maltahan, Tilda
tulee. (Tilda ovesta). Näkyikö sitä?
HILDA
Oliko se kadulla?
TILDA
Ei sitä siellä ollut.
HILDA
Entä Sihvonen?
TILDA
Se issikkako?
HILDA
Niin, ajuri, minun mieheni?
TILDA
Tuossa se vain oven edessä istua köröttää (ovikello) Ketäs sieltä nyt
tulee? (menee avaamaan).
MIMMI (eteisestä puhkuen)
Eikö Tildakaan tavannut sitä?
LILLI (samoin)
Eikö sitä näkynyt?
TILDA
En minä nähnyt. (Tulevat peräkkäin) Kävin tuolla kulmassa asti, mutta
ei sitä ollut koko kadulla.
HILDA (Kustaavalle)
Jo teki tepposet.
KUSTAAVA
Jo'o — arvasinhan minä sen.
MIMMI
Ei löydy koko herraa (Tilda menee).
LILLI
Hyvä Jumala, mihinkä se nyt osasi hävitä.
MIMMI
Läksi lipettiin — tietenkin.
LILLI
No, ei se nyt minua pakoon lähtenyt.
MIMMI (hohottaen)
Minuakos sitten?
KUSTAAVA (tyhmäksi tekeytyen)
Mikähän sille mahtoi tulla — sulhaselle?
MIMMI
Vielä häntä kysyy. Eihän sitä nyt kukaan väkipakolla vihille. Pääsikin
juuri minulle sanomasta, että eihän hän Mimmiä —
LILLI (ivaten)
Ettäkö kamreeri Mimmiä —
MIMMI
Niin — Mimmiä juuri. Ei se Lönnberg vain niin Mimmiä jätä. Jopahan!
Vaikka niitä tuleekin poskesta kaiken maailman västäräkkiä —
LILLI
Västäräkkiä — ettäkö minä kaiken maailman?
MIMMI
Hyvä kun on sellainenkin. Kaikki ne tässä tuppaakin kamreerin rouvaksi!
LILLI
Toki se kelpaa siihen, mihin yksi Mimmi Miettinenkin!
MIMMI (hämmentyy)
Niin — niin — ruvetaan tässä noin vielä sortamaan. Luulettekos minun
niin hyvillä päivillä tässä olevan? Joka vuosi, joka Jumalan kevät tämä
sama kuhina niinkuin soitimessa. Vaikka ei nyt ihan vihille asti —
eihän niitä niin pöhköjä — (itkeä tuhertaa).
LILLI
Nyt se jo möläjää!
MIMMI
Onhan sen ennen saanut niiltä varjelluksi. Se on hyvä mies, Lönnberg,
sellainen taipuisa ja se antaa perään jokaiselle, tulkoon ihminen
mistä maan ääristä tahansa. Mutta keväisin se aina joutuu noihin
motkelluksiin. Sitten kesän päälle se taas tasaantuu ja syksyllä on
siivosti kotona kaiket illat —
HILDA (nöyrästi)
Se on se luonto —
KUSTAAVA
Niin — joka vetää —
MIMMI (huoaten)
Sehän se. Ja heikkoja kuolevaisia tässä ollaan jokainen.
HILDA
Ollaan, ollaan.
MIMMI
Se on kunkin vereen pantu. En minäkään siitä Lönnbergiä tuomitse, en —
jopahan. Kun vain nyt tulisi, niin hyvänä pitäisin, hyvänä —
KUSTAAVA
On se tuo Mimmi niin kelpo ihminen.
LILLI (kärsimättömästi)
Mistähän sitä arvaisi lähteä haeskentelemaan.
MIMMI
Kyllä se nyt saa Lillikin tällä kertaa hakemiset jättää ja saa jättää
vastakin.
LILLI
Eipästä vain! Vai jättää! Ehei! En minä ole niitä ihmisiä, jotka heti
vetistelevät, en. Enkä minä alullepantua lyö lapeittiin. Tämä onkin
sellainen tyttö, ettei —
MIMMI (navakasti)
Mutta minä olen kanssa Mimmi minä! Ja sen minä sanon, ettei minultakaan
toinen ensiksi omaani ota.
LILLI (ilkkuen)
Sepähän nähdään, kuka tässä pitemmän korren vetää. Minäkö vai Miettisen
Mimmi?
MIMMI
Nähdään vain, sillä kyllä tässä on kanssa sellainen, joka pitää —
TILDA (ruokasalin puolelta)
Se issikka —
HILDA
Niin — Sihvonen —
TILDA
Se käski kysymään, että lähteekö se Lindenin Lilli sieltä vai —
HILDA
Sihvonen kiirehtii —
LILLI
Lähdetäänhän tästä.
MIMMI (Tildalle)
Sano sille, että kyllä se pian täältä kursasee. (Tilda menee).
HILDA
Niin, sillä on Sihvosellakin kiire asematisuuriin.
LILLI
Olkoonpahan nyt, kyllä sulhanen maksaa..
MIMMI
Sulhanen. Tavota sitä nyt liepeistä! (nauraa hohottaa).
LILLI (lähdössä)
Tavotan ja tapaan kanssa.
MIMMI
Niin, eipä se liene tämä Lilli ensi kertaa kiinniotolla.
LILLI (ovella kääntyen)
Niin, sitä minun piti vielä kysästä, että mistäs se Mimmi nyt miehen
ottaa, kun minä Lönnbergin siltä vien (nauraa hohottaa). Hyvästi,
(menee).
MIMMI
No, Jumalan kiitos, nyt se meni.
HILDA
Meni se.
MIMMI
Ja minä istun tässä ja odotan, sillä tulee se Lönnberg kerta kuitenkin
takaisin.
KUSTAAVA
Niin, kenenkäpäs se muun luokse —
HILDA
Kuin Mimmin!
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
MIMMI (istuu ja ompelee. Tildalle, joka seisoo eteisen ovella)
Kuka se siellä taas?
TILDA
Se on se sama kultakaluunainen herra.
MIMMI
Aina se. Sano sille, että kamreeri on niin heikkona, ettei se jaksa
ottaa vastaan vieläkään. (Tilda menee) Hyvä Jumala sentään.
TILDA (tulee)
Se jätti nämä ja sanoi, että kamreerin on pantava näihin nimensä, ja
että ne pitää olla huomenna ennen kello kolmea valmiina. Se herra tulee
noutamaan.
MIMMI
No, etkö sanonut sille, että kamreeri makaa vuoteessa, ettei se jaksa?
TILDA
Sanoinhan minä, mutta se mutisi vain jotakin kapakoista ja meni.
(ovikello).
MIMMI
Taas se soi. Tätä höntyytä se on nyt ollut päivästä päivään. Tilda, käy
katsomassa, kuka siellä on, ja kysy, mitä sillä on asiaa. (Tilda menee)
Minä en totisesti jaksa tätä enää. Lähden tästä lipposilleni.
TILDA (tulee)
Se on se herra Lehtinen (menee).
MIMMI
No, Jumalan kiitos, viimeinkin oikeita ihmisiä. (Koputetaan.) Sisään,
tehkää hyvin. Sisään.
LEHTINEN (tulee)
No, hyvää päivää, Mimmi.
MIMMI
Hyvää päivää. Tervetuloa.
LEHTINEN (kiitellen)
Kuinka täällä tänään jaksetaan?
MIMMI
Kiitos, kuten näkyy. Tehkää hyvin ja istukaa. Sitä samaa levottomuutta
aamusta iltaan. Kuinka monta päivää siitä jo tänään lieneekään. Eihän
niitä enää osaa pitää luvussakaan.
LEHTINEN
Eikö Lönnbergistä vain ala mitään kuulua?
MIMMI (huoaten)
Ja vielä mitä. Missähän maleksinee? Lieneekö tuo enää hengissäkään koko
ihminen!
LEHTINEN
Hengissä toki. Mikäpä sille olisi tullut, järkevälle miehelle.
MIMMI
Järkeväkö lie vai mikä. Mutta ei se tuo Lindenin tytön juttu ainakaan
mitään järkevätä ollut. Ruveta nyt, kihloissa kun on, noin vain
äkkipäätä naimiskauppoihin toisen kanssa ja vielä vanhalla ijällään.
LEHTINEN
Niin no, se puolihan siinä kyllä oli joutavata, kun on kihloissa toisen
kanssa, mutta eihän Mimmikään kaiketi naimiskauppaa sellaisenaan
vieroksuisi!
MIMMI
Jos ihminen kerta on yli sen ijän — ja tässä muutenkin.
LEHTINEN
Millähän ijällä Mimmi sitten pitäisi sen parhaimpana?
MIMMI
Kaikkiakin se Lehtinen taas kyselee. Itsestäänhän tuon kait paraiten
arvannee.
LEHTINEN
Jaa, jos minä saan ajatukseni siinä asiassa sanoa, niin käy se vaikka
näin minunkin ijälläni ja Mimmin ijällä myöskin.
MIMMI
Nyt se Lehtinen jälleen meni väärään puuhun, (nauraa) En minä ainakaan
sellaista jaksa ajatella. Sitä on jo ohi aikansa. Mitäs minunlaiset
enää kuhertelemaan!
LEHTINEN
Vai minunlaiset! Paljonkos sitä vielä on Mimmillä ikiä. Alle
viidenkymmenen. Muistanhan minä vielä hyvin hyvästi ne ajat, kun me
vähän niinkuin armasteltiin.
MIMMI
Kaikkia se muisteleekin. Ne ovat niin monen talven takaisia, ettei
niistä enää kannata puhua. Eikä se tullut parailleenkaan.
LEHTINEN
Ei, kun kerkisi Mimmi Lönnbergiltä kihlat ottaa. Niin, onpas vain sen
kanssa sitä asiaa ajatellut Mimmi vieläkin!
MIMMI (naurahtaen)
Niin — no se on erittäin.
LEHTINEN
Ja erittäin minä? Niinkö? Minäkö se sitten olenkin ijällä pilattu?
MIMMI
No, voi sitä Lehtistä! (elävämmin) Anteeksi, kun olin aivan unohtaa
sikarit! (tarjoa) Tässä pitäisi olla hyvää lajia. Tehkää hyvin.
LEHTINEN
Kiitoksia. Mielellään sikarin sytyttääkin, kun Mimmin kädestä sen kerta
saa. Niin, se tuntuu sekin antajan mukaan aina paremmalta.
MIMMI
Kyllä se osaa, (nauraa) Mutta siksipä minä Lehtisestä pidänkin. Ei sen
seurassa tule ikäväksi olo.
LEHTINEN
Samat sanat. Sen vuoksi minäkin haen aina ne hetket, kun Lönnberg on
poissa ja talo tyhjänä.
MIMMI
Se tyhjyys onkin niin ikävää.
LEHTINEN
Mutta me annamme ikävän haihtua — vai kuinka?
MIMMI
Niin, kun minä nyt oikein toden sanon, niin ihan mieleni kevenee, kun
kuulen, että Lehtinen sieltä tulee — oikein tuntuu kodikkaalta.
LEHTINEN
Vanha suola, vai miten? (nauravat) Niin tulen minäkin kuin kotiin tänne
Mimmin luo — muulloinkin, saatikka nyt, kun saan olla näin kahden
kesken Mimmin kanssa.
MIMMI
Mutta mitähän kamreeri tuumisi, kun se kuulisi nuo Lehtisen puheet?
LEHTINEN
Lönnberg? Mitäpä se? Tyhjän päältäkö hän on ruvennut Lindenin Lilliä
riijastamaan?
MIMMI
Ettäkö se ei enää minusta niinkuin välittäisikään? Sitäkö se Lehtinen?
LEHTINEN
Sitäkin. Ei Mimmi pahana pidä — mutta muutoinkos Lönnberg vähän väliä
olisi toisiin takertunut. Emme me miehet muutoin mekään. Niin — ja
tunteehan tuon Mimmi itsestäänkin.
MIMMI
Niin, niin. Tunteehan sen. Enkä minäkään kait muuten, mutta kun on se
sormus. Se niin yhdistää.
LEHTINEN
Yhdisti tietenkin aikanaan, ymmärtäähän sen. Mutta eihän sen tarvitse
enää olla yhdistämässä.
MIMMI
Ei — ei — Mutta sitä on sentään niin kotiutunut kohta parissakymmenessä
vuodessa, kun on saman katon alla kerta elänyt, vaikka ei ihan täydessä
aviossakaan — niin, ja tottunut.
LEHTINEN
Mutta sitä tottuu ja tottuu poiskin. Sitä tottuu johonkin toiseenkin.
MIMMI
Ettäköhän ihan tottuisi!
LEHTINEN
Niin — vaikkapa minuunkin.
MIMMI
Voi, voi, kun se Lehtinen kujeilee! —
LEHTINEN
Ei, ei. Leikki aikanaan. Totta niinä tarkoitan. Ja onhan Mimmi minun
viittauksistani sen ennenkin ymmärtänyt. Ja jos ei Mimmi usko, niin
tarjoon tässä (kaivaa laskujaan) sitten sormuksenkin. Sehän se
yhdistää, kuten Mimmi itse jo sanoi.
MIMMI
Mutta mitenkä se nyt oikein kävisi päinsä? Voi sentään! — — Vaikka,
kun minä toden sanon, niin kylläksi tämäkin elämä käy. Enhän minä, jos
Lönnberg kerran ja kahdesti, mutta anna kun joka ikinen kevät. Ja jos
vain olisi, niinkuin sitä sanotaan, kurtiseerannut ja lirttaillut,
mutta ostaa nyt sormukset ja vihille lähteä!
LEHTINEN
Kyllä se jo onkin liikaa, että vallan vihille asti joka kevät.
MIMMI
Sitähän minäkin sanon. Eihän se Lehtinen toki milloinkaan niin
pitkälle, tarkoitan, toisten kanssa.
LEHTINEN
Jopahan — ei hetikään!
MIMMI
No, siinä se on minun mieleisen! mies.
LEHTINEN
Sitähän minäkin. Mitäpäs tässä sitten muuta kuin Mimmi muuttaa meille.
Siellä on minulla tilaa enemmän kuin täällä. On neljä huonetta, hyvin
kalustettua — tietäähän ne Mimmi. Ja mitä minun tuloihini tulee, niin
aina ne ovat vähän paremmat kuin Lönnbergillä. Ja säästöjäkin on —
arvaahan sen Mimmi.
MIMMI
Aivaan, arvaan toki. — Olisi se somaa. — Mitähän se Lönnberg meinaisi,
kun —
LEHTINEN
Mitäpä hän siitä. Puhuvat, että Lillin hän vain ottaa. Kuuluu aivan
valalla vannoneen.
MIMMI
Ihankos todella?
LEHTINEN
Virastossa oli ainakin tovereilleen vakuuttanut.
MIMMI (miettii)
Ettäkö ihan vakuuttanut! Jaa'a! Kyllä minä sen sanon, että kun kerta
sellainen on ihmistä kohtaan, joka semmoisen ajan on hänestä huolta
pitänyt, juottanut, syöttänyt, pitänyt puhtaana paidasta alkaen, niin —
LEHTINEN
Että olkoon kerrakseen. Kyllä minä jo Mimmin sijassa antaisin mennä!
MIMMI
Ja ettäkö minä ihan lopultakin muuttaisin sitten Lehtisen luo?
LEHTINEN
Minun luokseni. Tietenkin.
MIMMI
Mutta mitenkä se nyt oikein kävisi päinsä, kun minulla on nämä
tavaratkin ja kaikki? Että ottaisinkos minä nekin sitten?
LEHTINEN
Mitä me niillä. Me teemme, Mimmi, omat sopimuksemme. (Asettuu sohvalle
Mimmin viereen.) Jos sitten koeteltaisiin tätä sormusta. (Painaa
sormeen.) Kas noin!
MIMMI
Voi sentään!
LEHTINEN
Niin, Mimmi, (nojaa Mimmin olkapäähän) Minä olen niin kovin yksinäinen,
Mimmiseni.
MIMMI (halailee)
Heikki-raasu!
LEHTINEN
Sitä väsyy vanhanpojan kodin kolkkouteen.
MIMMI
Mutta miksi ei Lehtinen nuorempia?
LEHTINEN
Nuorempia? Niitä aikanaan. Ja mikäs vika on Mimmissä? On maiheva ja
verevä. Kelpaa sen kanssa! — (nousee) Ei muuta kuin matkaan vaan!
MIMMI
Ettäkö näin tältä sijalta? — Ja lopulta rouvaksi kanssa?
LEHTINEN
Niin, rouvaksi kanssa.
MIMMI
No, kun kerta rouvaksi kanssa, niin — mutta minulla on täällä sentään
tätä rihkamaa. Ja onhan sitä vaatettakin mukaan otettavaa.
LEHTINEN
Se on sekin hetken työ. Mimmi rupeaa vain panemaan tavaroitaan kokoon.
Minä noudan muuttomiehen.
MIMMI (nousee)
No, voi, voi, sitä Lehtistä, kun se on kiireinen. Enhän minä kerkiä
tässä kunnolla kääntymäänkään, kun jo —
LEHTINEN
Ollaan tiellä. Hei, hopsan (pyöräyttää Mimmiä) Se on siis sovittu
(halailee).
MIMMI (moiskauttaa suudelman)
No, sovittu kun sovittu! Kyllä siinä on tuossa Lehtisessä miestä.
Toista se on kuin Lönnberg. Mitähän se sanonee?
LEHTINEN
Lönnberg on nyt viimetalvista lunta. Minä menen sitten noutamaan sen
muuttomiehen. Hyvästi siksi, Mimmi! Palaan pian (menee).
MIMMI (miettii)
Niin — no mikäpäs siinä, (ovelle) Tilda! — Kun kerran rouvaksi kanssa.
— Tilda! — (Tilda tulee) Mies se on Lehtinen. — Mistä kumman päästä
minä alotan? — Niin, Tilda, kuules, otappas siitä välikonttorista ne
kaksi juurikoria ja se pärekori.
TILDA
Tuonko minä ne tänne?
MIMMI
Tänne, tänne. Minnekäs muualle? (Tilda nousee. Mimmi hyräilee ja kokoo
laatikoista erilaista tavaraa. Tilda palaa). Laske se tuohon. (Tilda
poistuu jälleen. Mimmi kiireesti pakkaa. Ovikello) Pahuksen kello! —
(Tilda tuo toisen korin). Meneppäs avaamaan! (Tilda menee).
KUSTAAVA (ovesta)
Päivää, Mimmi.
MIMMI
Päivää. (Tilda menee ohi).
KUSTAAVA
Mitä sinä nyt puuhaat? Ihanhan sinä rupeat pakkaamaan tavaroitasi!
MIMMI (pakaten ja hääräten)
Mitäpä tässä muutakaan!
KUSTAAVA
No, muutatko sinä johonkin, vai mitä sinä nyt?
MIMMI
Tässäkös sitä sitten ikänsä pitäisi ruveta nuhjottamaan? Ja toisia
odottelemaan! Minä vähät koko talosta.
KUSTAAVA
Sooh! — Ja vieläkö se on vain Lönnberg kaupungilla?
MIMMI
Siellä tuo lienee. (Tildalle, joka tulee) Pane se tuonne. (Tilda
poistuu) Onko siitä mitä kuulunut?
KUSTAAVA
No, sanovat nähdyn eilen illalla jossakin ravintolassa
keskikaupungilla. Lindbergskan mies — se kun on sellainen
tampuurimajuri — sitä oli tiennyt puhua.
MIMMI (askartelee edelleen. Välinpitämättömästi)
Vai oli nähty.
KUSTAAVA
Oli ja hatussaan se oli ollut. »Antaa akkaväen odotella», oli sanonut,
kun Lindberg oli kysynyt, että kotiinkos se kamreeri nyt. »Toiseen
kapakkaan», oli sanonut.
MIMMI (kivakammin)
Vai odotella! Mimmipä ei enää odottele. Se on sellainen Mimmi,
(kiireesti) Rupeappa tuossa vähän avuksi. Täytä sinä sitä koria. Minä
otan vaatteita tuolta kaapista, (menee ruokasalin puolelle).
KUSTAAVA (ryhtyy koriin. Mimmi tulee)
Tähänkö koriin minä —
MIMMI
Siihen vain. (Antaa vaatteita.) Tuossa! Pakkaa vain kiireesti, ei ne
jouda siinä kauvan olemaan, (menee uudelleen ruokasaliin. Ovi avoinna).
KUSTAAVA
Ettäkö se Mimmi ihan muuttaa?
MIMMI (toisessa huoneessa)
Muuttaa, muuttaa! (tulee) Ja mikäpä muuttaessa, kun on, minne muuttaa
(taas ruokasaliin).
KUSTAAVA
Mikäs siinä sitten (pakkaa).
MIMMI (palaa)
On minne muuttaa. Ja on niitä aina Lönnbergin laisia. (Pakkaa).
KUSTAAVA
On — on — mutta on sillä Mimmillä, kun nämä huonekalutkin.
MIMMI
Huonekalut! En minä niitä selkääni sälytä (käy ruokasalissa). Minulla
on toisia ja parempia. Nuo minä lahjoitan Lönnbergille.
KUSTAAVA (keskeyttää ällistyen pakkaamisen)
Mutta meneekö se Mimmikin nyt sitten naimisiin, vai mitä se?
MIMMI
Kihloihin juuri on menty — (pakkaa).
KUSTAAVA
Vai sillä lailla. — Mutta, Mimmi, sanoppas nyt aivan selkeesti, että
oikeinko sinä todella hennot jättää sen Lönnbergin.
MIMMI (keskeyttää työnsä)
Hennot jättää! Mokomankin, joka juoksee jokikisen naakan perässä! Hyvän
tässä toki jättää. Jätän — jätän varsin — kuulithan sen ja muutan
kanssa. Ja tänäiltana. Tästä paikasta, (on sitonut koria kiukkusesti).
KUSTAAVA (pakkaa)
Niin, no mikäs siinä, kun kerran sen on niin päättänyt.
MIMMI (kiskoo nuoria)
Tehtävä se on, mikä on tehtävä.
KUSTAAVA
Sopisiko tuota kysästä, että minne sitä tästä —
MIMMI
Muutanko? Nuoren miehen emännöitsijäksi, morsiameksi ja rouvaksi.
Vanhaan virkaanihan minä. En minä uria muuttelemaan, visu ihminen.
KUSTAAVA
Visuhan se on Mimmi.
MIMMI
On — ja naseva kanssa. Enkä minä menekään enää millekään kuivuneelle
virkaelätille. Jopahan! Liikemies se on ja rikas kuin prinssi.
KUSTAAVA
Eipä vähä mitään. Mikähän tuo olisi nimeltään?
MIMMI (kiskasee nuoraa) Ei sanota vielä.
KUSTAAVA
Niin — no, ehtiihän tuon sittenkin kuulla —
MIMMI
Ja nähdä, (tarttuu korin toiseen päähän) Nostappas tuosta toisesta
päästä. Kas niin. Ja valmis se on tuokin. (Nostavat.) Ohhoh! (ovikello)
Taas! (menee avaamaan. Eteisessä) Päivää, Hilda.
KUSTAAVA
Ahaa, se on Sihvoska.
HILDA (eteisessä)
Päivää. No nyt se on löydetty!
MIMMI (kylmästi)
Vai on löydetty (tulevat).
KUSTAAVA
Päivää (kättelyä). Jaa, tämäkö Lönnberg?