language: Finnish
KAHDEN TULEN VÄLISSÄ
Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
JOHANNES KOIVUKANTA
Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1921.
HENKILÖT:
IISAKKI LÖNNBERG, kamreeri.
MIMMI MIETTINEN, emännöitsijä.
LILLI LINDEN, tupakkakaupan myyjätär.
HEIKKI LEHTINEN, kauppias.
KUSTAAVA ROSLUND, leski.
HILDA SIHVONEN, ajurin vainio.
TILDA, palvelijatar.
Tapahtumapaikka: Kamreeri Lönnbergin sali Helsingissä.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
LÖNNBERG (sytytellen sikariaan)
Niin — eikö olekin hieno aroomi?
LEHTINEN (poltellen)
Mistä sinä näitä ostat? Onko näitä Kairossa?
LÖNNBERG (hämillään)
Kairossa — hm — taitaahan näitä — ehkä näitä on.
LEHTINEN
Mitä sinä arastelet? (Katsoo hiukan hymyillen.) Vai onko näiden
sikarien takana joku salaisuus?
LÖNNBERG (tekeytyen välinpitämättömäksi)
Salaisuus! Mitä vielä — Kairostahan näitä saa.
LEHTINEN
Ahaa — Iisakki, Iisakki, Kairossa on se Lilli.
LÖNNBERG
Mikä Lilli?
LEHTINEN (nauraen)
Kuules, ei sinusta ole näyttelijäksi nyt yhtä vähän kuin ennenkään.
Vaikka enhän minä ihmettele. Lilli on soma tyttö, soma kuin vietävä.
LÖNNBERG (alkaa innostua)
Niin — mitäs sanot? Eikö sitten olekin? Sellainen vartalo ja se jalan
nousu. Jaa'ah! Ja ne silmät sitten!
LEHTINEN
Olivathan ne silmät Liukkosen Ruusullakin — ja — niin — entä ne
Bergmanin Maijan jalat toissa kevännä!
LÖNNBERG (jäähtyen)
Joutavia! — Lilli on toista maata.
LEHTINEN.
Toista se oli Maijakin aikanaan.
LÖNNBERG
Se nyt oli sellaista tavallista — pihkaantumista.
LEHTINEN
Niin — kun Mimmi ehti väliin.
LÖNNBERG (varmempana)
Mutta nyt ei ehdi! Ei totisesti. — Ja'ah — tiedätkös — tuota — Heikki,
nyt minä uskon sinulle yhden asian —
LEHTINEN
No —
LÖNNBERG
Mutta muistappa, ettet siitä hiisku — hm —
LEHTINEN
Mitä hittoja? Hiisku? Kerro nyt — äläkä turhia arkaile.
LÖNNBERG
No — kun et hiisku —
LEHTINEN
En, en —
LÖNNBERG
No niin! (tuumii).
LEHTINEN
No niin?
LÖNNBERG (alentaen ääntään)
Minä olen kihloissa!
LEHTINEN
Kihloissa!
LÖNNBERG (hätäisesti)
Hs! Älä huuda — hiivatissa!
LEHTINEN (tekeytyen vakavaksi)
En — en. Kerro enemmän. Sen Lillinkö kanssa?
LÖNNBERG (katsoen arasti oveen)
Hölö! Sinähän suorastaan kiljut!
LEHTINEN
No, hämmästyyhän sitä vähemmästäkin — saatikka. Mutta nyt olen vaiti.
LÖNNBERG
Ja minä olen jo kuulutettukin —
LEHTINEN (hämmästyy tosiaankin)
Kuulutettu? Nyt sinä huiputat minua — eihän —
LÖNNBERG (kauhuissaan)
Nyt Mimmi kuuli! (hiipii ovelle kuuntelemaan) Sinä pilaat asiat tuolla
huudollasi, kesken kaiken. Pahuusko minut paneekin puhumaan liian
aikaisin!
LEHTINEN (rauhoittaen)
Eihän sieltä kuulu mitään. Ei se kuullut. Suo anteeksi! Mitä sinä
sanoitkaan — kuulutettu?
LÖNNBERG (kuunneltuaan ovella palaa varpaillaan takaisin)
Niin — (kuuntelee uudelleen) jo kahdesti — ja — ja — ensi sunnuntaina —
(keskeyttää kuunnellen)
LEHTINEN
Mitä? Eihän vain jo vihitä?
LÖNNBERG (onnellisesti hymyillen)
Kyllä — vihitään!
LEHTINEN (kauhistuvinaan)
Herra varjele!
LÖNNBERG (silmät epävarmasti pälyillen)
Kuinka — kuinka niin?
LEHTINEN
Niin — varjelkoon sinua Mimmiltä — jollei hän jo nimittäin asiasta
tiedä.
LÖNNBERG (ilahtuen)
Siinäpä se, siinäpä se. Asia on pysynyt niin salassa, ettei hän tiedä
siitä hituistakaan. Kuulutus tapahtui Iitin kirkossa — Lilli on siellä
kirjoissa — ja...
LEHTINEN
Mutta kuuleppas nyt, Iisakki. Tämä on vakavampi juttu kuin osasin
arvatakaan. Oletkohan sinä nyt oikein harkinnut tekoasi? Sinähän olet
ollut tämän Mimmin kanssa kihloissa jo toistakymmentä vuotta.
LÖNNBERG (nolona)
Niin — niin — olen ollut.
LEHTINEN
No, onko se juttu purettu?
LÖNNBERG
Purettu — (yskii) — hm — mitäpä se purkamisesta paranee. Minä tuon
Lillin taloon ja —
LEHTINEN (vakuuttavasti olalle taputtaen)
Ei, hyvä veli, se vain niin käy päinsä Ehei! (nauraen) Te otatte
silloin kumpikin, niin sinä kuin Lillikin, Mimmiltä loimeenne, ja niin
että tuntuu.
LÖNNBERG (hölmistyneenä)
Häh?
LEHTINEN
Niin, niin, minä tunnen Mimmin, minäkin, (hymähtäen) Olimmehan mekin jo
kerta melkein kihloissa.
LÖNNBERG (vapautuen)
Mutta minä tulin silloin väliin, (nauraa).
LEHTINEN
Niin tulit, mutta sitten olet saanut pitää hänet kanssa Ja pidät
vastakin. Taikka Mimmi pitää — ei hän sinusta niin luovu! Mimmillä
alkaa, näet, olla jo ikiä. Ei sitä enää nainen nelisenkymmenen korvilla
uusia liittoja helposti solmi — ei tällaisiakaan.
LÖNNBERG
Luuletko niin?
LEHTINEN
Ei — ennen sinun Lillisi täältä lähtee kuin Mimmi.
LÖNNBERG
Jaah, mutta olenhan niinä isäntä talossani ja —
LEHTINEN (nauraa)
Sinä — suo anteeksi.
LÖNNBERG (loukkaantuneena)
Mitä sinä naurat? On sitä minussakin miestä.
LEHTINEN (ovelan näköisenä)
Vai on. Maltahan! (nousee ja sanoo ääntään korottaen) Sinä siis menet
naimisiin —
LÖNNBERG (syöksyy ovelle päin)
Ole vaiti — hiivatissa!
LEHTINEN (nauraen)
Näetkös nyt. — Mutta totta puhuen saa Mimmi sen tietää kuitenkin.
LÖNNBERG
Ei — ei vielä — saakoon myöhemmin. Nyt sillä pilattaisiin asiat.
LEHTINEN (istuu)
Iisakki, puhutaanpas nyt järkevästi ja palautetaan mieleen hiukan
menneitä asioita. Katsos, sinähän Mimmin kanssa viisi vuotta kihloissa
oltuasi luovutit tämän kotisikin jo hänelle. Annoit lahjaksi
huonekalustasi ja kaikki —
LÖNNBERG (levottomana)
Niin — tulihan sekin tehdyksi.
LEHTINEN
No, onko sinulla uusi koti toisaalla Lilliä varten, vai —
LÖNNBERG
Oletko sinä hullu? Uusi koti! Kuka sitä sellaisiin kulunkeihin jaksaisi
ruveta kamreerin palkoilla. Ehei. Minä lunastan Mimmin eroon —
LEHTINEN
Ohoh! Lunastat? Lunastat rahalla Mimmin? Mutta mitä sinä, mies, oikein
ajattelet? Ei Mimmi ole vain niin lunastettavissa kuin joku toinen.
Kun toistakymmentäkin vuotta on ollut kihloissa, niin siinä on ollut
oikeata kiintymystä, vaikka kysymyksessä onkin vain Mimmi. — No, ja
sinä tuot taloon uuden emännän, vaikka Mimmi olisikin siellä ennestään —
LÖNNBERG (tiukasti)
Ei emäntänä.
LEHTINEN (naurahtaen)
Jos ei nyt juuri —
LÖNNBERG (sekoittaen)
Niin — no — Lilli ottaa emännyyden —
LEHTINEN
Ja Mimmi pitää sen myöskin. Sillä käsitäthän sinä, ettei hän enää
palkollisen tilalle siirry — eikä poiskaan lähde. Ole sinä varma
siitä, (naureskellen) Jollen minä saisi häntä mukaani viuhautetuksi,
vanhalta muistilta! — Kuules, Iisakki — nyt en minä tahtoisi olla sinun
housuissasi. Minä tunnen vähän Lilliäkin — tuota — (hymähtää) tuleehan
sitä tehneeksi tuttavuuksia poikamies — ja siinä tytössä on sekä pontta
että pippuria.
LÖNNBERG (ilahtuen)
Niin on — Kyllä hän puolensa pitää.
LEHTINEN
Pitääpä kyllä — Iisakki parka!
LÖNNBERG
Parka!
LEHTINEN
Niin, niin, katastellaan asian kehitystä. — Mutta mitä sinä
oikeastaan rupesit hulluttelemaan? Olisit vain vähän hakkaillut ja
— Näet, Mimmihän on mainio emäntä ja mitä me poikamiehet muusta
välitämme. Mukava hoito kotona, mutta siltä riippumaton kenestäkään —
naiskahleista tarkoitan. Mimmi hoitaa sinutkin kuin prinssin. Saisinpa
minä hänen laisensa ihmisen talooni, niin —
LÖNNBERG
No, ota sinä hänet sitten. Minun puolestani kyllä hänet saat.
LEHTINEN
Jaa, kannattaa miettiä. Edullista se joka tapauksessa olisi — ja
mukavaa.
LÖNNBERG
Edullista ja mukavaa! Sinä olet se ainainen affäärimies. Näissäkin
asioissa. Minä vain ajattelen, että nuori vetreämpi. Ajattelehan
itsekin — Lilli — (ovelle koputetaan, säpsähtäen) Hst! Se on Mimmi.
Muista vaieta. — Sisään.
LEHTINEN (päätään puistellen)
Jaa'ah!
MIMMI (ovesta)
No, päivää. Täälläkös ne vanhatpojat taas jutustavat? (kättelee
Lehtistä) Mitäs sitä sitten kuuluu?
LEHTINEN
Kiitos, eipä erikoista.
MIMMI
Ja näin kuivin suin istutaan. Kait sitä pitää nyt olla jotakin
tarjottavaa vieraalle. Vai kuinka, kamreeri?
LÖNNBERG
Mimmi tuo vain. Maistuuhan se —
LEHTINEN
Kiitoksia, kiitoksia. Mutta mitäs sitä Mimmille kuuluu?
MIMMI
Mitäpä meille, (vilaisten hymyillen Lönnbergiin) Kamreeri voi hyvin,
kuten näkyy, ja minäkin olen terve.
LEHTINEN
Ja nuorekas, kuten aina. Ei se Mimmi vain naimisiin pyri?
MIMMI (nauraen ovea kohti)
Kaikkia se herra Lehtinen! Mikäpäs tässä kamreerin kanssa on mennessä —
(painokkaasti) näinkin. Vai naimisiin (menee).
LÖNNBERG
Puhu sinä sille vielä naimisista.
LEHTINEN
Älähän nyt harmistu!
LÖNNBERG
Viuhauttelet! Eikö minulla jo muutoinkin ole hänestä ristiä?
LEHTINEN
Suotta sinä, Iisakki, Mimmiä vierot. Hänhän on reilu, hyvä ihminen.
Vähän kivakka kyllä, mutta sellaisen minäkin ottaisin —
LÖNNBERG
Ota sitten!
MIMMI (ovesta totilaitteineen)
Kas niin! (laskee pöydälle)
LEHTINEN
Kuules, Iisakki, enkö minä sitä sanonut?
LÖNNBERG (härnäten)
Niin, niin —
MIMMI
Että mitä se herra Lehtinen?
LEHTINEN
Sitä vain, että kyllä Mimmi on mainio emäntä.
MIMMI
Aina te, herra Lehtinen, laskette tuota leikkiänne (vilkaisee
Lönnbergiin) — Mutta mitä se kamreeri siitä sanonee — (kaatelee
laseihin).
LEHTINEN (salavihkaa hymyillen)
Samaa kuin minäkin.
LÖNNBERG (hajamielisenä)
Niin — hm.
LEHTINEN
Siinä Mimmi nyt kuuli. — Ei, naimisiin teidän pilaisi jo mennä.
(Lönnberg mulkaisee).
MIMMI (nauraen)
Ettäkö tämän kamreerin ja minun?
LEHTINEN
Niin juuri.
MIMMI
Meidän — keskenämmekö? Sitäkö se herra Lehtinen?
LEHTINEN
Sitä, sitä. Tietysti. Mitäs minä muuta?
LÖNNBERG (hermostuneesti kelloaan katsoen)
Mitä kello on? Hiivatti, kun minulla on vielä se kokouskin!
MIMMI
Naimisiin! Hohhoh! Eihän minusta nyt enempää kuin ennenkään. Tässä on
jo vanhennuttu. (Huoahtaa.) Olkaa hyvät! — Olisipa siitä ollut puhetta
parikymmentä vuotta sitten niin herra Lehtisenhän minä silloin olisin
ottanut. Mutta eihän se puhunut silloin. — Kippis! (Kilistelevät).
LÖNNBERG
Kävisihän se vieläkin päinsä.
MIMMI (nauraen)
Aina tuo kamreerikin. Mutta mikäpä tässä teidän kanssanne auttaa.
LEHTINEN (syrjäsilmällä Lönnbergiin)
Ehti tämä Lönnberg ennen minua. Muutoinhan Mimmi olisikin meillä.
MIMMI
Niin, ehtihän se kamreeri. Vaikka kyllä sitä jo kelpaisi rouvanakin
olla. Olisipa tuo jo aikakin —
LEHTINEN
Olla kamreerskana —
MIMMI (hyvillä mielin)
Niinpä niin.
LÖNNBERG (keskeyttäen)
Milloin sinun pitikään, Lehtinen, olla konttorissasi?
LEHTINEN (Mimmille)
Ei suvaitsisi minun puhuttelevan Mimmiä näin tuttavallisesti.
MIMMI (Lehtiselle)
Ei — ei — (nauraen) se on aina ollut väliin mustankipeä tämä kamreeri.
LEHTINEN
Suottahan hän. En minä kuitenkaan kykene häntä laudalta lyömään.
LÖNNBERG (äreästi)
Lopeta jo.
MIMMI
Siinä sen kuulitte. Mitä se kamreeri nyt turhista. Ilmanhan herra
Lehtinen loruaa, (nousten) Sillä en minä tästä talosta lähde, kun minä
toden sanon. Suottahan kamreeri. (Lehtinen yskähtelee).
LÖNNBERG
Niin — niin —
MIMMI (askarrellen lasien kanssa)
Sitä on nähkääs niin jo koteutunut ja tottunut —
LEHTINEN
Kuin taloon rouvaksi konsanaan (Lönnberg mulkaisee).
MIMMI
Sanokaas muuta. Onhan sitä näinä vuosina sitäkin ehtinyt, ja jos minä
toden sanon, niin en minä tulisi kamreeritta aikaan.
LEHTINEN
Eikä hän ilman Mimmiä.
MIMMI (keimaillen)
Niin — kukapa sen tietää niistä naimattomista nuorista miehistä, jos
niillä osaa olla toisia ja kauniimpia —
LÖNNBERG (hämmästyen)
Että — mi-miten niin?
LEHTINEN
Eihän tämä Lönnberg nuoremmista.
MIMMI (ovella)
Eipä tainne, (katsoo merkitsevästi) Eikä olisi asiaksikaan! (menee).
LÖNNBERG (nyreästi)
Mitä sinä siinä joutavuuksia rupeat latelemaan. Panet ämmän päähän
kaikellaisia entisten lisäksi.
LEHTINEN
Minä tunnustelin vain maaperää, (nauraen) Ei tainne olla helposti
muokattavissa.
LÖNNBERG
Minä vähät välitän sinun muokkaamisistasi. Minä nain Lillin ja sillä
hyvä!
LEHTINEN
No niin, sehän nähtänee. Asia ei ole vielä lopussaan (nousee).
LÖNNBERG
Ei, mutta hyvällä alulla se on.
LEHTINEN
Hyvä niin, hyvä niinkin. Ja onneksi olkoon (kilistää) — jos menestyy,
(katsoo kelloaan) Kohta kuusi. Minun täytyy jo kiirehtiä konttoriini.
LÖNNBERG (nousee)
Joko nyt? Olisi tässä vielä illan kuluksi kilistelty. Ota nyt tuo
lasisi edes pohjaan.
LEHTINEN (kilistäen)
Terve. Ja hyvästi sitten (kättelee). Kiitos vain.
LÖNNBERG
Terve, terve. Kiitos itsellesi.
LEHTINEN (ovesta)
Älä nyt pane pahaksesi tätä —
LÖNNBERG
Joutavia, näkemiin asti vain, (ovessa) Käy toistekin. — (Palaa
huoneeseen, katsoo kelloaan ja sytyttää sitten tupakan. Ottaa
sanomalehden ja istuutuu).
MIMMI (ovesta)
No, joko se Lehtinen meni?
LÖNNBERG (lehden takaa)
Jo.
MIMMI (yhtä toista askarrellen)
Aina sekin jaksaa kujeilla, — (nauraen) vai naimisiin! — (äkkiä) Vaikka
olen minä, kun minä toden sanon, sitäkin ajatellut.
LÖNNBERG (rapistelee lehteä)
Jaa kuinka?
MIMMI
Sitä naimisiin menoa. Eikä suinkaan kamreerillakaan olisi mitään sitä
vastaan (kamreeri yskii hämillään). Tässä vanhennutaan kumpikin. Ja
aina sitä tarvitsisi ijällisempänä paremmin toinen toistaan. Niin
minä kuin kamreerikin, tarvitsisi — miten nyt sanoisin — noin — vielä
vähän läheisemmin. Sattuu sairautta ja sellaista, niin oltaisi tässä
ihan kuin toistemme turvana (Lönnberg vääntelehtii tuolissaan). Vaikka
en minä mene sitä sanomaan, että nytkään vieroksisin. Enhän toki.
Pidän kuin omanani, niin ihan kuin omanani toki. Mitenkäs muuten? Ja
mitenkäpä me nytkään tässä ilman toisiamme (on ottanut käsityön ja
istuutunut) — kaksi ijällistä ihmistä. Ijällisiähän tässä jo ollaan,
Jumala paratkoon! Mutta olisi se sentään se papin vihkiminen — niinkuin
sanotaan — selvempää kuin tämä kihlaus. Noin — kun toden sanon —
ihmistenkin mielestä —
LÖNNBERG (hätäisesti)
Niin — niin (yskähtää).
MIMMI
Olisi — selvempää se olisi. Minäkin olisin, (nauraen) niinkuin Lehtinen
sanoi, silloin kamreerska. Ihan se naurattaa. Ja kelpaisi meidän sitten
tässä elellä.
LÖNNBERG (äkkiä)
Soiko siellä ovikello?
MIMMI (kuulostaen)
Ei — ei siellä mikä soinut. Ei. — Ohhoh! — Ja sitten sopisi minunkin
noin kamreerin kanssa näyttäytyä ulkosalla, kaduilla ja teatterissa. Se
on sentään niin nöyryyttävää, kun sanotaan vain Lönnbergin Mimmiksi,
vaikka nyt ollaankin oltu kihloissa ja — niinkuin sen koko maailma
tietää — saman katon alla monet vuodet —
LÖNNBERG (katsoo hajamielisenä kelloaan)
On —
MIMMI
Niin — on. On se. Ja niinkuin me olemme toisiamme aikoinamme hellineet.
Mutta tahtoo se rakkauskin haihtua pois näin — mitenkä minä sanoisin —
kuiviltaan. Hm! (alkaa vetistellä) Sehän se meidät yhdisti. Liekö nyt
mikä eroittamassa ja vieroittamassa, kun kamreerikin on tullut niin
harvasanaiseksi ja — (merkitsevästi) ja ruvennut nyt niin yhtäkkiä
käymään niissä kokouksissaan — iltasin.
LÖNNBERG (säpsähtäen)
Eihän meitä nyt mikään — on vain tullut otetuksi liiaksi kaikellaisia
toimia noissa yhdistyksissä —
MIMMI
Liiaksi, liiaksi. Sitähän minäkin olen sanonut. Niillä väsyttää vain
itsensä, kun on raskaat virkatoimet. Kustaava Roslunnillekin sanoin
siitä. Hänenkin miehellään oli niitä kokouksia jokikinen ilta, sanoo
Kustaava. Hm, oli muka, vaikka kyllähän minä sen Roslund-vainajan
tunsin. Oli sillä kokouksia, hyvin kyllä, — tillikoissa ja — (yskähtää)
tupakkapuodeissa —
LÖNNBERG (hermostuneesti)
Niin, taisi olla.
MIMMI
Oli, tiesinhän minä. Mutta ei se Kustaava sellaisia hoksannut. Ja
olisiko tuo ymmärtänytkään. Pakkailee kuitenkin aina juoruamaan muista
— sellaisia — — — kamreeristakin —
LÖNNBERG
Häh?
MIMMI
Niin, vaikka enhän minä niitä usko. Joutavia sitä aina on puhuttu.
Eihän sitä enää meidän ijällä. (Nauraa väkinäisesti.) Kyllä minä
kamreerista huolen pidän, minä olen sanonut Kustaavalle. Jopahan minä
laskisin hänet harhailemaan, olen sanonut. Eikä hän pyrikään, olen
sanonut.
LÖNNBERG (levottomana)
Ei — ei mitenkään.
MIMMI
Kyllä minä kamreerin askeleet tiedän ja niistä selvän otan.
LÖNNBERG
Mitä niistä — tuollaisista jutuista!
MIMMI (kuivasti)
Niin — niin. Sitä minä olenkin aina Kustaavalle sanonut. Kamreerilla
on oikeita kokouksia. Eihän se jouda kaikista Bergmannin Maijoista
eikä Liukkosen Ruusoista huolimaan — ei — saatikka — (katkaisee rihmaa
hampaillaan) saatikka Lilli Lindenistä!
LÖNNBERG (hätääntyneenä)
Ei, — ei — Mitä — mi-mitä ne puhuvatkaan? Ketä ihmisiä ne sitten taas
ovat?
MIMMI
Eihän kamreeri niitä tunnekaan. Enkös minä sitä ole sanonut. Tämä
Lindenin tyttö kuuluu olevan siinä Kairon tupakkakaupassa. Ja hänestä
ne nyt taasen juoruavat — kamreeriin —
LÖNNBERG
Kuules pahuuksia. Enhän minä siitä edes tupakkaanikaan osta. Kaikkea
sitä — keksitäänkin!
MIMMI
Siinäpä se. (Ovelasti silmäten.) Minä päätinkin ruveta ostamaan
itse kamreerin sikarit, (nousee) Tuossakin kaapilla on nyt laatikko
Baharabatia, niitähän kamreeri polttaa. Kävin itse hakemassa, ettei
kamreerin tarvitse tupakkapuoteihin pistäytyä ja joutua juoruihin. Ja
noudan vastakin. Tässä lähellä kun on tuo turkkilainen tupakkakauppa.
Säästyy kamreeriltakin jalkavaivat. Mitäpä sitä nyt Kairossa
käymäänkään.
LÖNNBERG (nolona)
Jaah! Mutta minä — olen — tuota — tuuminut muuttaa sikarilajia.
MIMMI
Mikä vahinko sitten, kun ostin näitä!
LÖNNBERG
Täytyy itseni käydä maistelemassa eri lajeja. Baharabatista saa yskää,
kun sitä yksistään polttelee —
MIMMI (yskähtää merkitsevästi)
Ilmankos minä olenkin kuulostanut, että miten sen kamreerin kurkku on
välistä niin käheänä. Vai siitä se tulee! Mutta minä pistäydyn heti
tuohon turkkilaiseen — vai missä nyt olisi paras valikoima — ja tuon
eri lajeja maisteiksi.
LÖNNBERG (avuttomasti)
Ei — ei — kyllä minä itsekin. Tulee kalliiksi ostaa tarpeettomia. Minä
poltan kernaimmin − − tuota − Hollandsia —
MIMMI
Hollandsia! Niitä tarjottiin minulle juuri tuosta turkkilaisesta. Eihän
toki kamreeri itse — ei, kyllä minä menen ja vaihdan nämä Hollandsiin.
Kyllä minä menen, eihän kamreeri toki. Menen tästä keittiön rapun
kautta, vain liina hartioilla, (menee kiireesti)
LÖNNBERG
Hiivatti. — Kylläpä se nyt vartioi, (raappii korvatustaan. Ovikello)
Kukas nyt siellä? (menee eteiseen)
LILLI (eteisessä)
No, päivää, Iisakki.
LÖNNBERG (hämmästyneenä)
Mutta — Lilli! Miten sinä tänne ja tähän aikaan?
LILLI
Sain siskoni sijaiseksi täksi iltaa ja tulin tuomaan sinulle samalla
sikareja. Kun et tänään käynyt, niin arvelin olevan lopussa, (astuu
sisään) Toin Claroja, prima kvaliteeta, mietoja. Sinähän pidät niistä.
LÖNNBERG
Kiitos, kiitos. Olinkin juuri lähdössä sinua tervehtimään. (Laskee
paketin kaapille).
LILLI
Hyväpä että ehdin ennen sinua. Pitäähän minun nähdä sinun kotisi,
(keskellä huonetta) Annas, kun katson!
LÖNNBERG (levottomana)
Minun täytyy olla viidentoista minuutin perästä eräässä kokouksessa.
(katselee kelloaan) Joudunkin sinua siten saattamaan.
LILLI
No, ei sinulla saa niin kiire olla, etten minä ehtisi sinun kotiasi
katsomaan, (katselee) Tällaistako täällä on. Sievät huonekalut, mutta
vähän mauttomasti järjestetty. — (Katselee ja tuumii.) Tuon sohvan
tahtoisin siirtää tälle seinälle ja tuon piirongin tuonne — noin — se
vaikuttaisi paremmalta — olisi enemmän tasapainoa. Kuules, Iisakki,
minä teenkin sen paikalla. (Riisuu palttonsa) Katsos! Näin! Käy apuun.
LÖNNBERG (aivan hölmistyneenä)
Ei — ei nyt! Katsos mehän ehdimme sitten. Minulla — minulla on nyt
kiire. Muutellaan toiste.
LILLI (joutuisasti)
Ei — äkkiä tämä käy — minä — nostan nuo tuolit syrjään — kas noin — ja
nyt ota sinä sohvan päästä. — No — ota, ota!
LÖNNBERG
Maltahan (tarttuu vastahakoisesti) —
LILLI (siirtäen)
Kas niin! — vielä vähän — näin — Eikös sovi? — Ja sitten sohvapöytä!
— Tuo pöytäliina on ruma! — (Lönnberg hermostuneena kuuntelee ja
kurkistelee) Tuolit noin! — Tämä on hauskaa työtä. Minä niin mielelläni
aitta möbleeraan. — Kukatkin on sijoitettava toisin. Kas, tämä tänne
näin. — Ooh, miten oudot ruukkupaperit! — Ota sinä tuo palmu ja nosta
se tuonne sotivan sivuun. Kuuletkos, Iisakki! Mitä sinä oikeastaan
töllistelet? — Tartu, tartu nyt siihen. (Lönnberg siirtää)
LÖNNBERG (yhä hätäisemmin)
Niin, näes, minä pelkään, että emännöitsijäni saapuu ja kun hän näkee —
LILLI
Niin hän suuttuu, (nauraa) Piika! Hyvä tässä suuttuu! Annas, kun minä
tulen taloon, niin ei siinä suututa. — Tuon rihkaman uunin otsikolta
korjaan heti pois. Se on niin prostoita. Kaikellaisia porsliineja ja
helyjä. Ei tuollaisia hienoissa paikoissa käytetä.
LÖNNBERG
Älä — älä — kajoo niihin. Älä —
LILLI (ei ole kuulevinaan)
Odotas. Minä nostan ne tuonne takahuoneeseen. (Menee ovelle).
LÖNNBERG
Älä hiivatissa mene enää sinne!
LILLI
No, mikä siellä sitten on? Sekö Mimmi? Lönnbergin Mimmikö?
LÖNNBERG
Ei — ei — Hän on ulkona, mutta jos sattuisi —
LILLI
Tulemaan, (nauraa) Tulkoon, (menee)
LÖNNBERG
Hiivatti noita naisia. Paha heidät periköön, (kuuntelee ovella) Ei
Mimmi onneksi ole siellä —
LILLI (tulee)
Tuon täältä palvelustytön avukseni. (Tildalle) Mikäs sinun nimesi on?
TILDA (ovessa)
Tilta.
LILLI
Vai niin. — Tilda ottaa kiinni tuosta hyllyn sivusta. Nostamme
sen tälle seinälle. — Sillä tavalla! — Tuo matto siirretään
keskilattialle.---Hei, kuinka tämä käykin. — Minusta tulee, Tilda,
sinun emäntäsi, ettäs tiedät.
LÖNNBERG
Lilli — no, no!
TILDA
Oikeako rouva?
LILLI
Rouva, rouva tietysti.
TILDA
Herra siunaa! Eikä Mimmi-neiti ole mitään puhunut.
LILLI
Mitäpä hän. — Ja nyt siirretään tuota taffelipianoa vähän syrjemmälle.
— Iisakki, tule apuun.
LÖNNBERG (epätoivoissaan)
Jumala siunatkoon!
LILLI
Emmekö jaksaisi. Mokomaakin rähjää. Kevyt kuin höyhennaula.
(Siirtävät.) Näin vaan! — (katselee) Nyt täällä alkaa näyttää joltakin.
— Tilda, ota nuo maljakot tekokukkineen ja vie ne kyökkiin. Tuo sitten
tomuliina tullessasi. (Tilda menee)
LÖNNBERG (vaipuu sohvalle)
Ohhoh!
LILLI
Joko nyt rupesi uuvuttamaan.
LÖNNBERG
Tuli kuuma.
LILLI (heittäytyy Lönnbergin viereen ja laskee kätensä tämän kaulalle)
Sinä olet heikko mies, Iisakki-kulta. Sinun pitää vahvistua. Jahka
minä tulen taloon, niin saat hyvää ruokaa. Esimerkiksi kaurapuuroa
aamiaiseksi joka päivä.
LÖNNBERG (uupuneesti)
Sitä minä jo saan nytkin.
LILLI
Olutjuustoa sitten.
LÖNNBERG
Sitäkin juon.
LILLI
Niin, no sitten täytyy keksiä jotakin muuta vahvistavaa. Esimerkiksi
munia. — (Halailee) Kyllä täällä tulee suloista, Iisakki. Tuleehan?
LÖNNBERG (nyrpeästi)
Mahtaa tulla (huokaa).
LILLI (yhtäkkiä)
Ai, ai, tuo taulu on hirveä. Mihinkä se Tilda jäi? (ovella) Tilda!
(Tilda tulee) Ota tuo taulu ja vie se kyökin seinälle. Odotahan tuossa
on vielä pari muutakin. (Tilda menee)
LÖNNBERG
Minut perii paholainen!
LILLI
Kaikkea sinä olet antanut sen Mimmin tänne laahatakin. Tilda! (Tämä
tulee) Kanna tuo fikus vaikka pellolle. Sehän on kamalasti rapistunut.
(Tilda menee) Minä tuon rihkaman vielä (ovelle).
LÖNNBERG
Lilli, Lilli!
LILLI
No, mitä nyt?
LÖNNBERG
Älä, rakas Lilli, mene sinne.
LILLI
Ja miksikä en?
LÖNNBERG
Sieltä voi — siellä on — siellä on niin sekaista, vielä sekaisempaa
kuin täällä —
LILLI (nauraa)
Ooh, sen kyllä uskon. Mutta mitäpä minä siitä (menee).
LÖNNBERG (syöksyy ovelle)
Älä Lilli-kulta! (kuuluu naurua) Mitä tästä perältäkin tulee? —
Hiivatti sentään! — Ei — minä juoksen tieheni (menee eteiseen).
LILLI (tulee takaisin)
Iisakki — Iisakki!
LÖNNBERG (eteisessä)
Täällä olen. Minulla, suo anteeksi, on jo tulinen kiire.
LILLI (eteisen ovella)
No mitä vielä. Odotahan nyt. Tulen tästä minäkin. Mutta minunhan piti
käskeä Tildan pyyhkimään tomut. Tilda! — Tule hetkiseksi vielä sisään,
Iisakki.
LÖNNBERG (palttoo päällä ovella)
Missä minun knallini olikaan?
LILLI (huomaten sen pianolla)
Tässä näin, (sieppaa sen) Pidänkin sitä siksi, kunnes lasken sinut
lähtemään. Yhdessähän me menemme, rakas Iisakki.
LÖNNBERG (happamena)
Parasta lienee.
LILLI
Tilda! Ei silläkään tytöllä ole korvia. Kaikki ne ovat samallaisia.
Tilda!
LÖNNBERG (varoittaen)
Hst, hst!
LILLI
Ääntä sitä talossa olla pitää. (Tilda tulee) Oliko Tildalla nyt se
tomuliina?
TILDA
On.
LILLI
Hyvä on. Alkaa nyt tuosta pianolta. Ja tekee tarkkaa, sillä kun minä
ensi kerran tulen taloon, niin kiiltää pitää paikkojen. Ymmärtäähän,
Tilda?
TILDA
Kyllä!
LILLI (istahtaa sohvalle)
Katselen vielä kerran ympärilleni. Nyt tämä jo joltakin näyttää. —
Mutta kyliä kyökissä oli sekaista ja ruokasalissa sitten. Missä,
Iisakki, sänkykamari on?
LÖNNBERG (viittaa keittiöön päin)
Se on tuolla.
LILLI
Siellähän on ruokasali ja keittiö. Oletko sinä päästä pyörällä,
Iisakki? — (nousee) Tuolla se mahtaa olla — (menee oikealle).
LÖNNBERG (poissa suunniltaan)
No, älä nyt, Jumalan nimessä, mene enää sinne!
LILLI (ei ole kuulevinaan — ovella)
Soma huone. Hiukan vain toisin järjestettävä. Sängyt toiselle seinälle
— noin — ja toisellaiset oviverhot. Valoisampia värejä!
LÖNNBERG
Niin, niin! Lähdetään jo. Minä myöhästyn. Tule, Lilli-kulta!
LILLI
Oletpa sinä hätäinen, Iisakki rakas. En olisi sitä sinusta uskonut.
Sinä, joka olet itse levollisuus.
LÖNNBERG
On kiire, on kiire. Annappa minun hattuni, (saa sen) Kas niin! Nyt
mennään (ovelle).
LILLI
No, mennään, mennään, (ovelta) Tilda, muista nyt pyyhkiä tomut
tarkkaan. — Hyvästi — Sano Mimmille terveisiä, (menevät)
TILDA (ällöttää)
Hyvästi — (pyyhkii tomuja).
LÖNNBERG (hiipii takaisin)
Tilda!
TILDA No?
LÖNNBERG
Ei sanaakaan Mimmi-neidille, että täällä on ollut vieraita. Ymmärräthän!
TILDA
Ei, ei — mutta entä nämä — (viittaa huonekalutkin)
LÖNNBERG
Jätä silleen, kunhan pysyt ääneti. Pysythän?
TILDA
Mitäs minä tässä lörpöttelemään!
LÖNNBERG
Tässä olisi vähän Tildalle (antaa rahaa), kun sai rehkiäkin.
TILDA (niiaten)
Suuri kiitosta, paljon kiitoksia. Suottahan se kamreeri, kiitoksia.
Kyllä minä tällaisia herroissa ennenkin — kiitoksia! (Jatkaa
pyyhkimistä)
LÖNNBERG
Sano sille, että minä menin kokoukseen, (ovella itsekseen) Mutta jos se
tulee kadulla — Tulkoon, hiivatissa! (menee)
TILDA (töllistelee).
Jaa, on tässä setvimistä!
MIMMI (puhuu ruokasalin puolella)
Ei, ei. Tulkaa vain tänne. Minulla kun ei ole paraatirapun avainta.
(kuuluu ääniä) Kamreeriko? Kotona se on toki — kotona. — Mutta mitä
ihmettä? — Mitäs se Tilda nyt on tehnyt? — Jestas sentään! — Tilda! —
Missä se on? — Tilda!
TILDA
Täällä!
MIMMI (ovessa)
Mi-mi-mitä sinä täällä! — No, Herra varjele! Mitä — mitä sinä nyt
oikein? — Jumala paratkoon tuota ihmistä! — Missäs kamreeri on?
TILDA
Sanoi menevänsä kokoukseen.
MIMMI
Ja sinä täällä yksin rumsteeraat! — Siunaa tätä siivoa! — Kaikki
ylösalaisin.
TILDA
No, kun kamreeri käski.
MIMMI
Kääntämäänkö kaikki nurinpäin? Sohva tuolla — Jestas sentään! — piano
poissa paikoiltaan — ja tuolit — pöytä! No, voi valkoisen kirjava!
(ruokasalin ovelle) Hilda, Kustaava. Tulkaapas katsomaan. Oletko sinä,
Tilda, menettänyt vähäisenkin järkesi?
TILDA
En minä — kun kamreeri —
MIMMI
Kamreeri! Eihän täällä näy koko ihmistä — Hilda ja Kustaava! Tulkaa nyt
Jumalan nimessä.
HILDA (ovessa)
No, mikä sillä Mimmillä on hätänä?
KUSTAAVA (ovella)
Niin — mitä —
MIMMI
Katsokaa nyt tätä!
KUSTAAVA
Missäs sohva on?
HILDA
Ja piano tuolla!
KUSTAAVA
Niin, ja pöytä!
HILDA
Tuossahan se ennen —
MIMMI
Niin, tuossahan ne — Täällä on kaikki sekaisin.
KUSTAAVA
Ihan toisia päin — Kuka se —
HILDA
Niin, miten ihmeessä?
MIMMI
Tuo Tilda! Kun minä tulen sisään, niin en ole huonetta samaksi tuntea.
Kaikki on mullin mallin.
TILDA
Kamreerihan se määräsi.
KUSTAAVA
Kamreeri!
HILDA
No, mitä vasten se —
MIMMI
Kamreeri — ja kanssa. Sehän on mennyt kokoukseen —
HILDA (nykäisee Kustaavaa)
Kokoukseen!
MIMMI
Niin — Mutta ehti se tuo ihminen. Tuskin tupakkapuotiin pistäydyin ja
tuossa kulmassa Riikoskan kanssa puhuin pyykinteosta, kun tämä saa
sillä aikaa tämän siivon aikaan. Katsokaa nyt! Kukat! Missäs fikus on?
TILDA
Kyökin nurkassa.
MIMMI
Mieletön! Minun muistikukkani kamreerilta. — Ooh, ja pystyt tuosta
uunin ranssilta! Entä taulut seiniltä?
TILDA
Kyökissä.
MIMMI
Kyökissä! Sinun seinälläsi! Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset. Oletteko te
milloinkaan tällaista nähnyt. — (Katselee.) Ei tässä tiedä, itkeäkö vai
nauraa.
TILDA
Kamreerihan se käski viemään pois fikukset ja porsliinit ja
kuvapaperit. Vie nuo kyökkiisi, sanoi. Oisinkos minä muuten?
MIMMI
Kamreeri ja taas kamreeri. Mene kyökkiin siitä. — Jestas sentään!
(Tilda menee) Mihis minä nyt osaan käskeä vieraat istumaan.
KUSTAAVA
Onpas tämä outoa!
HILDA
On —
MIMMI
Niin on kuin vieraassa huoneessa. Rumsteerata nyt tuolla tavalla. Mutta
miten se on jaksanut? En minä usko, että kamreeri —
KUSTAAVA
Mitä joutavia.
HILDA
Ilman puhuu.
MIMMI
Mutta mitä se ihminen oikein on meinannut!
KUSTAAVA (äkkiä)
Entä jos se on —
HILDA
Niin — Herra siunaa — jos se on hullu!
MIMMI
Mutta jos se tosiaankin on —
KUSTAAVA
Nähkääs, on sellaista ennenkin sattunut.
HILDA
On — on useinkin.
MIMMI
Jos se olisikin sitä!
HILDA
Sitä se on.
KUSTAAVA
On se, sitä se on.
MIMMI (nousee)
Olisikohan ihan lääkäri haettava? Kun nyt tällä tavalla. — (Katselee
huonetta) Mutta on sillä sentään jotakin järkeä ollut. Ei tämä näinkään
olisi hullummin. Katsokaapas, kun tämä hyllykin on oikein sopivalla
paikalla.
KUSTAAVA
Niin, ja sohva kanssa.
HILDA
Ja mikäs vika on soittokoneessa?
MIMMI (on löytänyt sikaripaketin kaapilta)
Mutta mitäs tässä on? (avaa) Sikareja! Claro — enhän minä näitä ole
ostanut. Mitäs tämä on. Tilda! (ovelta) Tilda! — Tuleppas joutuun tänne.
TILDA (ovesta)
No?
MIMMI
Mistä nämä sikarit ovat?
TILDA
En minä tiedä. Siinä se paketti oli kaapin päällä.
MIMMI
Mitä ihmettä. Odotappas. (Katselee käärepaperia) Kairon tupakkakaupan
käärepaperissa!
KUSTAAVA
Kairon!
HILDA
Siellähän se on se Lindenin Lilli.
KUSTAAVA
Tosiaankin, siinä Kluuvin kulmassa.
MIMMI
Vie sinua! — Tilda, kävikö täällä äsken ketään?
TILDA
Vieraita — en minä tiedä.
MIMMI
En minä tiedä! Kuuleppas, sano nyt siekailematta, kävikö täällä joku!
TILDA
Niin, mistä minä sen tiedän. Kamreeri istui sisällä, kun minä pesin
astioita kyökissä —
MIMMI
Älä sinä kiertele! Katso minua silmiin! Tuliko tänne äsken joku
juoksupoika tai naisihminen? Joku, joka olisi tuonut tämän paketin?
TILDA
Johan minä sanoin —
MIMMI
Sinä itsepäinen juntti! No, mutta sen sinä ainakin tiedät, milloin
kamreeri siirrätti nämä huonekalut? Häh?
TILDA
Se huusi minut kyökistä tänne ja sanoi, nostetaan sohva tuohon, pöytä
tuohon —
MIMMI
Älä nyt valehtele, Tilda! Minä kysyn sinulta vielä kerran — tämän
ainoan kerran — kuka tupakat toi?
TILDA
Mistä minä teidän tupakkanne tiedän, tiedän jo! — Kaikkiin sitä
pitääkin joutua syyttömän ihmisen. (Menee paiskaten ovea).
MIMMI
Vai niin — hm — Kairon kaupasta!
KUSTAAVA (äkkiä)
Mutta jos se Lindenin Lilli on käynyt täällä?
HILDA
Jos se onkin ollut se!
MIMMI
Täällä! Älkää joutavia lörpötelkö!
KUSTAAVA
Niin sinä sen sanot, Mimmi. Mutta yhden asian minä sinulle sanon, usko
jos uskot. Lindenin Lillin perässä se Lönnberg juoksee —
HILDA
Niin — juoksee —
MIMMI
Eihän kamreeri tunnekaan koko letukkaa.
HILDA
Tunne!
KUSTAAVA (nykäisee toveriaan)
Hm!
HILDA
Niinkuin ei Sihvonen tietäisi. Töissäkin iltana kuskasi Eläintarhaan
näitä.
KUSTAAVA
Ja Lindenskä — siinähän ne asuvat meidän naapuritalossa Lindenit —
puhuu koko maailmalle, miten meidän Lillistä nyt tehdään kamreerska.
MIMMI
Kamreerska! Ei vähät mitään. Tuosta pyykki-Lindenskän tytöstä (nauraa).
HILDA
Sittenhän kuulet.
KUSTAAVA
Et sinä, Mimmi, pidä silmiäsi auki.
HILDA
Et. Niin vievät sinulta kamreerisi, että livahtaa.
KUSTAAVA
Vievät.
MIMMI (rehevästi)
Ehei. Ei meiltä vain niin Lönnbergiä oteta. Saattepa nähdä. Vai niin,
että Lindenin Lilli tässä. Mokomakin. Tuossa juoksenteli vielä joku
vuosi sitten kakarana kadulla —
KUSTAAVA
Mutta se on Lillikin siitä vain paisunut ihmiseksi.
HILDA
Niin on ja näpsä onkin näöltään.
KUSTAAVA
Ja panee vielä monen herran pään pyörälle.
HILDA
Panee.
MIMMI
Panee mitä panee, mutta ei se kuitenkaan Lönnbergiä, ei niinkauvan kuin
minun sormeni liikkuu.
KUSTAAVA
Pidä sinä vain varasi.
HILDA
Niin —
MIMMI
Pidän kylläkin. Ja mikäs minun on pitäessä. Kenenkäs luulette tässä
kaiken olevan? Minun ne ovat mööpelit, minun kaikki. Minulle ne on
kamreeri luovuttanut —
HILDA
Jestas, mitä se Mimmi nyt?
KUSTAAVA
Ettäkö ihan?
MIMMI
Että ihan. En minä ole ruvennut niitä lointelemaan, kun kerran niin on
sovittu. Mutta niin se vain on.
HILDA (lyö käsiään ja viheltää)
Kuulkaapas!
KUSTAAVA
Ettäkö tuossa kaikki?
MIMMI
Niin, niin. Sopimus tehtiin sellainen. Kyllä Lehtinen, se Kuosmasen
kompanjooni, tietää. Kysykää siltä, jollette usko. Että ei täältä vain
niin kamreeria kuljeteta. Tulkoon sitten Lindenin Lilli, tulkoon.
Tyhjän saa. Oisinkos minä tässä ilmaiseksi rehkinyt, ollut kaikessa
vastuussa vain piian paikalla? Ehei! Lönnberg on Mimmi Miettisen
Lönnberg, ettäs tiedätte — kaikkine hynttyineen.
HILDA
Onpas se Mimmi asiansa valvonut.
MIMMI
On — on se sellainen Mimmi!
KUSTAAVA
Entä jos se kuitenkin vihityttää itsensä siihen Lilliin?
HILDA
Niin —
MIMMI
Vihityttää?
KUSTAAVA
Niin, mikä sen tietää, jos lakimiehet tähänkin jonkin metkun keksivät.
MIMMI
Yrittäköönpäs. Annas, kun minä tästä nousen töppösilleni, niin —
(kyökistä kuuluu astioiden kilinää) Mitä se Tilda siellä särkee?
(menee).
KUSTAAVA
Joutui se Mimmikin ahtaalle.
HILDA
Joutui. Mutta onpas osannut.
KUSTAAVA
No, tietenkin. Ainahan se on Mimmi ahne ollut. (Kuuluu kiivaita ääniä)
Kuules nyt!
MIMMI (ovesta)
No, voi, hyvät ihmiset! Nyt se särki minun pystyni.
HILDA
No, älkää nyt, veikkoset!
MIMMI
Pieniksi pirstoiksi. Tilda! Tuo se nyt tänne, senkin! (Tilda tulee)
Pahuusko sinun panikin viemään sen sinne kyökkiin? (näyttää kappaleita).
KUSTAAVA
Ihan kappaleina. Ja niin nätti kun se oli?
MIMMI
Niin minun käy kylläkseni. Milläs sinä sen nyt maksat?
TILDA
Maksat? Maksakoon se neiti!
KAIKKI
Neiti!
TILDA
Niin juuri, se, joka täällä äsken huushollasi. Minä vain en sitä maksa
(menee).
KUSTAAVA
Neiti!
HILDA
Ja huushollasi!
KUSTAAVA
Se oli Lindenin Lilli!
HILDA
Siinäpä se!
MIMMI
Lindenin Lilli! (Nyrkkiä puiden.) Voi, Lönnberg, Lönnberg!
TOINEN NÄYTÖS.
LÖNNBERG (liivisillään)
No, eikö sitä Tildaa jo ala kuulua? Kello on kohta viisi ja minun
pitäisi ehtiä ajoissa päivällisille.
MIMMI
Missä kummassa se viipyykään? Olisihan sen jo pitänyt ehtiä takaisin.
Vaikka mikäpä sen tietää, onko Sillmanskakaan saanut kauluksia
valmiiksi, kun se muutoinkin jätti ne näin sunnuntaiksi. Eivät ne
pidä puheitaan silittävät. Jos tilaat täksi lauvantaiksi, saat viikon
perästä. Olisikin kamreeri antanut vain minun ne silittää. Mutta kun
niiden nyt piti olla niin erittäin hienoja tällä kertaa.
LÖNNBERG
Niin, päällikön päivällisillä. Sinnehän tulee koko virasto.
MIMMI
Onko sillä tirehtöörillä sitten jokin merkkipäivä, vai mitä se nyt taas
juhlii? Vastahan siellä oli kemut.
LÖNNBERG
On — on — lienee ollut kaksikymmentä vuotta ylitirehtöörinä. — Mutta
kyllä se nyt viipyykin. Onko puku muutoin kunnossa?
MIMMI
On toki. Itse omin käsin prässäsin, (ottaa esille frakkipuvun) Kamreeri
katsoo. Klahvit ovat niin sileät. Ja eikös kelpaa housutkin? Poimut
niin selvät ja terävät. (Antaa puvun).
LÖNNBERG
Onhan ne. Kyllä Mimmi osaa. Tietää sen. Kiitoksia vain, (menee. Alkaa
kuulua kopinaa)
MIMMI
No, sieltä se nyt tuleekin. (Tilda ovesta) Kyllä sinä taasen viivyit.
Anna tänne kiireesti paketti, (ottaa paketin)
TILDA
Kun sillä oli sellaista touhua. Vasta otti käsille, kun menin.
MIMMI
Arvasinhan sen. (Avaa paketin.) Minä valitsen kiiltävimmät. Tuossa on
mansetit. Eivätpä ne nyt ole oikein viimeisen päälle. Tuossakin on
ruostetta. — Odotas, Tilda! — Tuo kaulus lienee kiiltävin. Ja tämä
sileä rinnustin. Vie ne nyt kamreerille, (antaa Tildalle) Siellä on
kait kamreerilla napit ja rusetti. Silkkinenäliina on pöydällä. (Tildan
mennessä) Kylläpä se nyt laittelee itseään. (Tilda palaa) No, mitä
töitä sillä Sillmanskalla nyt oli niin kiireellisiä näin pyhäpäivänä?
TILDA
Sanoi silittävänsä Lindenin neidin hameita ja laitoksia.
MIMMI
Lindenin neidin?
TILDA
Niin, sen pyykkärin tytön tuosta Mariankadulta. Onhan sillä
Lindenskalla meidänkin pesetetty.
MIMMI
Niin, kyllä minä sen tiedän.
TILDA
Sillä kun pitäisi olla jotkin juhlat. Olivatko ne nyt vallan häät? En
minä oikein oivaltanut.
MIMMI
Oohoh!
TILDA
Häät ne olivat sittenkin, häät tosiaan, koska sen pitäisi saada oikein
sellainen isonen virkamies. Oliko se ihan oikea kamreeri?
MIMMI
Mitä? Mitä sinä siinä taas lörpöttelet?
TILDA
Lörpöttelet! En minä mitä lörpöttele. Sillmanska sitä sanoi. Oikein sen
pitäisi olla suuria herroja, koska elelee hyvillä palkoilla, kuulemma.
MIMMI
No, ja milloinka ne häät ovat?
TILDA
Tänä iltana. Kello neljään olisi pitänyt kaiken olla valmiina —
sillähän se Sillmanskakin niin hätäili — kun kuulemma kuudelta vihitään.
MIMMI (kiivaasti)
Äläpäs!
TILDA
Totta se on. Kuudelta se oli. Lindenskä siellä jo istui itsekin
odottamassa ja pani sellaista porua.
MIMMI (itsekseen)
Mutta joko ne nyt sen tulessa!
TILDA (äkkiä)
Herra siunaa, mutta olen minäkin nyt aika hölmö. Sehän on tämä meidän
kamreeri, kun se neiti silloin itse sanoi —
MIMMI
Suusi kiinni siinä! Ja menekin jo matkaasi.
TILDA
Siunatkoon tuota ihmistä (menee).
LÖNNBERG (tulee vetäen käsiinsä hansikkaita)
Jaahah! Viittä vailla. No, ehtiihän tästä. (Laskee pienen paketin
kaapin kulmalle) Kas, kun tuo on kireä, ei tahdo mahtua. Olisiko Mimmi
hyvä ja auttaisi?
MIMMI (ynseästi).
Täytynee tässä. Mutta näinköhän se kamreeri onkaan päivällisille
lähdössä?
LÖNNBERG (hämillään)
Päivällisille. Kuinkas muuten?
MIMMI
Taidanpa minä ne päivälliset tietääkin.
LÖNNBERG
No, mitä se Mimmi nyt —
MIMMI (tiukemmin)
Mitä jos Lönnberg ei nyt lähtisikään?
LÖNNBERG
Kuinka — kuinka niin?
MIMMI
Jos Lönnberg jääkin nyt vain kotiin!
LÖNNBERG (tekeytyen huolettomaksi)
Mutta mitäs kummia Mimmi nyt oikeastaan? Minähän menen Tähti-hotelliin.
MIMMI
Vai, siellä ne hääpäivälliset aijottiin syödäkin?
LÖNNBERG
Johan Mimmi nyt vallan mahdottomia! Kenen hääpäivälliset?
MIMMI
Lönnberg sanoo vain kenen? Jos minäkin sattuisin vähän tietämään.
LÖNNBERG
Mi-mi-mitä ihmettä?
MIMMI
Niin, sattuu sitä Mimminkin korviin kulkemaan sellaisia ihmeitä.
Lönnberg, Lönnberg! Muistaako, Lönnberg, mitä Lönnberg sanoi, kun se
tuo tytönhetale viimeksi täällä rumsteerasi? Muistaako?
LÖNNBERG
Mu-muistanhan —
MIMMI
Muistaako — että Mimmi pysyy Mimminä? Muistaako, Lönnberg?
LÖNNBERG
Muistan —
MIMMI
Että se on jäävä sellaiseksi kuin jäi Bergmanin Maijankin juttu, ettei
se uusiinnu, että se painetaan siihen, muistaako?
LÖNNBERG
Kyllä — kyllä —
MIMMI
Ja sentähdenpä ei näistä häistä eikä hääpäivällisistä nyt tulekaan
mitään. Ymmärtääkö, Lönnberg?
LÖNNBERG
Näistä päällikön päivällisistäkö?
MIMMI
Vieläkö se Lönnberg vain kiertelee? Ei minua petetä nyt, ehei! Vai
päällikön päivälliset! Ei niihin Lindenin tyttären hameita tärkätä.
LÖNNBERG
Hiivatti!
MIMMI
Jokos vetäsi se naula? Ja että Lönnberg kehtaa veijata vanhaa Mimmiä.
Olen tässä vuosikymmenet puuhannut ja rehkinyt. Ja kenenkä eteen?
Kamreerin, aina vain kamreerin, (alkaa tulla liikutetuksi) En ole
vaivojani säästänyt, en. Surkeilematta olen juossut ja häärännyt,
paistanut ja leiponut ja — (alkaa itkeä) ooh!
LÖNNBERG (hätääntyy)
No — no — mitä Mimmi nyt joutavia. Enhän minä Mimmiä.
MIMMI (itkee rajusti)
Muistaahan kamreeri, kuinka sovittiin, kun minä nämä mööpelitkin sain?
Muistaahan? Kun luvattiin vielä, että vihitäänkin, kun virka nousee
ja palkat paranevat, vaikkei kiirettä pidettäisikään. Minä hupsu, kun
silloin suostuinkaan. Olisi silloin pitänyt hoksaamani ja ottaa, kun
oli otettavissa. Ooh!
LÖNNBERG (itsekseen)
Hiivatti. Mikä tässä nyt valaisee? (ääniä vasemmalta)
TILDA (ovessa)
Täällä on Roslunnin rouva.
MIMMI
Ohhoh, (kuivaa kiireesti silmiään) Käske sisään. Käske istumaan
ruokasaliin. (Tilda menee).
LÖNNBERG (itsekseen)
Jumalan kiitos!
MIMMI
Mikä sen nyt siihen paiskasi parahiksi? (menee)
LÖNNBERG (kiireesti toisesta ovesta)
Tulipas kuin käsketty!
MIMMI (ruokasalissa)
Kustaava istahtaa hetkiseksi. Minä tulen heti. (Ovessa.) Ei se
Kustaavakaan muulloin. — Mihin se kamreeri meni? (naputtaa sänkykamarin
ovelle) Onko kamreeri siellä? (Avaa oven.) Ei ketään! (Eteiseen.)
Mennyt! — Ja menikö se sittenkin? Mitä Herran nimessä minä nyt teen?
— (miettii) — Kustaava, Kustaava! (ruokasalin ovella) Tulehan tänne,
Kustaava! (Kustaava ovella) Kuule nyt, se — se meni!
KUSTAAVA
Mitä — mikä meni?
MIMMI
No, kamreeri, (hätääntyneenä) Meni se!
KUSTAAVA
Ja minne se sitten meni?
MIMMI
Herra siunaa, etkö sinä sitä tiedä? Ooh! (itkee) Mitä minä nyt teen?
(katsoo vielä kerran ovesta) Mennyt se on. Tyhjä huone.
KUSTAAVA
No, jos meni, niin anna mennä. Kerrankos ne herrat menevät. Ruveta
niitä vahtimaan! Suotta sinä, Mimmi, tuolla lailla yhteen kiinnyt,
elähtänyt ihminen. Ruveta heti vetistelemään, jos toinen lähtee vaikka
vähän kävelylle.
MIMMI
Kävelylle! Jospa se olisikin lähtenyt kävelylle, mutta — kun se —
me-meni —
KUSTAAVA (nauraen)
Tuutingillei Ja kas siitä on vaaraa vakaantuneelle herrasmiehelle —
MIMMI (torjuen)
Ei — ei —
KUSTAAVA
Niin no! Itsehän ne mittansa tietävät. Ei ne milloinkaan liikoihin
mene niinkuin nuo jätkät. Lasin pari ottavat. Kas, tästä nyt sitten
mies keikahtaa. Joutavia! Eikä se tämä kamreeri olekaan mikään viinaan
menevä. Ei ainakaan ole mainittu —
MIMMI (melkein huutaen)
Ei — sehän meni omiin häihinsä — ooh!
KUSTAAVA
— Sus siunatkoon!
MIMMI
Niin!
KUSTAAVA
Omiin häihinsä? Puhutko sinä, Mimmi, nyt pehmeitä?
MIMMI
Se vihityttää itsensä siihen Lindenskan tyttöön —
KUSTAAVA
Lilliin?
MIMMI
Niin — siihenhän se!
KUSTAAVA
No, ei tässä maailmassa! Kaikkiakin!
MIMMI
Ja kun minä en uskonut sinua ja Sihvoskaa!
KUSTAAVA
Mutta — ihanko todella?
MIMMI
Mitäs minä muuten tässä itkeä tuhertaisin?
KUSTAAVA
No, yhtä sitä kuulee! Mutta mistäs sinä sen sait tietoosi? Sanoiko se
kamreeri itse?
MIMMI
Vai sanoi? Tilda sen kuuli Sillmanskalta, siellä kun tärkättiin sen
hameita —
KUSTAAVA
Tildanko?
MIMMI (kyllästyneenä)
Eei! Kun sen Lindenskän tytön!
KUSTAAVA (huojuttelee ja viheltää)
No, totta se sitten on! Ja enkös minä sitä sanonut? Kun se Lönnberg
kerta joutui sen tytön koukkuihin, niin siihen tarttui. Sanoinhan minä
sen. Se on toista kuin Bergmanin Maija. Sellainen lintu. Ja sillä on
sisua niinkuin Lindenskälläkin —
MIMMI
Ja kun minä olen sillä muijalla vielä pyykkinikin pesettänyt ja
tuollaisen tekee!
KUSTAAVA
Hm — siitäkö ne sellaiset!
MIMMI
Niin — vähätpä. — Mutta mitä minä nyt tässä oikein teen? (nousee)
KUSTAAVA
Mimmi-raasu! Voi sitä ihmisten pahuutta! Ja että se Lönnbergkin
viitsii, vanha mies! Minkä sekin siitä saa? Pahan vaimon, sanon minä.
Ei Lilli ole Mimmin veroinen, ei. (Mimmi on peilaillut kaapin edessä ja
pyyhkinyt kasvojaan. Huomaa silloin Lönnbergin äsken unohtaman pienen
paketin ja katselee sitä).
MIMMI
Jaa'a, kyllä se käy niin sydämelle, että — (avaa paketin) Jestas!
Sormus!
KUSTAAVA
Mikä se on?
MIMMI (riemastuen)
No, tässä — tässä se on! Tässä — (katselee sisustaa)
KUSTAAVA
Mikä on?
MIMMI
Vihkimäsormus!
KUSTAAVA
Siinä?
MIMMI
Se se on. Näet, kamreeri on sen unohtanut.
KUSTAAVA
Vihkimäsormuksensa nyt unohtanut!
MIMMI
Niin, kun minä tässä panin kiinni sen hansikkaan nappia, niin eikös se
laskenut sitä tuohon kaapille ja — (nauraa) Vihkiköönpäs nyt!
KUSTAAVA
Annas, kun minäkin sitä vilkasen. (Ottaa sormuksen.) Oikein siinä
on päivänmäärät ja kaikki. Ja kuinkaan siinä on Lindenskä mahtanut
pöyhkeillä! Mutta nyt hämminki syntyy, kun sormusta ei löydykään.
MIMMI
Syntyy! (nauraa) Oikein sydämeni keventyi.
TILDA (ovella)
Rouva käy vain sisään. Siellä on muitakin vieraita. (Poistuu).
HILDA (astuu)
No, päivää. (Toiset tervehtivät).
KUSTAAVA
Tuli se Hildakin oikeaan aikaan. (Mimmi tarjoo Hildalle tuolin).
HILDA
Ja teillä on täällä niin lystiä!
KUSTAAVA
No, eipä tässä itketäkään.
MIMMI (iloisesti)
Onhan sitä lystiäkin välistä. Varsinkin näin hääpäivänä (Kustaava
nauraa).
HILDA (epäillen)
Ettäkö Mimmilläkin?
MIMMI
Mikä sitten ettei minullakin?
HILDA (vähän nyreästi)
No, puhukaapas jo poskeisellekin.
MIMMI
Kerrohan nyt sinä ensin, mitä tiedät. Ei vain se sinun miehesi ole
tänään sen nuoren parin kuskariksi sattunut?
HILDA (ilostuen)
No, ei paremminkaan käy! Sattuihan se ja siitä minun pitikin tullakseni
kertomaan.
KUSTAAVA
Älästä mitään? Kerroppas!
MIMMI
Sitäpä kelpaa kuulla!
HILDA (touhukkaasti)
Se oli nyt sillä tavalla, että meidän äijä oli juuri siitä ilta-ajolle
lähdössä tuossa viideltä, kun Lindenskä tuli meille sellaisen touhun
kanssa. Sanoi juosseensa kaiken päivää landoota hakien —
KUSTAAVA (viheltää)
Oikein landoota —
MIMMI (hämäten)
Äläpäs nyt! Anna Hildan puhua!
HILDA
Niin — landoota. Minä luulin ensin, että se sitä haki jollekin
herrasväelle hautajaisiin. Mutta ei vähät mitään. Lillin hääajoonhan
se. — »Olin Sillmanskalla», sanoi, »Lillin hameita odottamassa ja
näin viivyin», sanoi. »Mutta saisikos teiltä vielä sellaista? Kun se
kamreeri tahtoo, että papin luo on ajettava sellaisessa», sanoi. —
»Mikäpäs siinä», sanoi Sihvonen. Kuuluvat papin luota sitten ajavan
Alppilaan illallisille. Landoo tilattiin puoleksitoista tunniksi.
KUSTAAVA
Niin sitä pitää. Vai sitten Alppilaan? No, sanoiko tuo, ketä sinne on
kutsuttu?
MIMMI (nauraen)
Ainakin nyt Lindenskä. — Mutta et sinäkään ehättänyt ennen puhumaan.
HILDA
Samassa läksin kun äijäkin. Kiireen kaupalla. — (Epävarmasti.) Mutta —
tiesikös se Mimmi sitten siitä?
MIMMI
Tiesikös? Tietysti.
KUSTAAVA
Se on vain paha juttu, että vihkimäsormus on vielä Mimmillä.
HILDA
Älä nyt siinä lorua!
KUSTAAVA
Ihan todesta, on se. Näytäppäs, Mimmi, sitä tuolle Hildalle.
MIMMI
Onhan toki. Missäs se muualla? (antaa sormuksen) Niin — niin — katsele
vain tarkkaan!
HILDA
Vie sinua! On kun onkin. Päivänmäärät ja kaikki! (toiset nauravat).
Miten tämä täällä —
KUSTAAVA (lyöden Hildaa polvelle)
Kamreeri unohti sen!
HILDA
Unohti — Mimmille?
MIMMI
Niin — (nauravat).
HILDA (hämmästyneenä yhä enemmän)
No ei taivaan kannen alla!
MIMMI
Paha enne.
KUSTAAVA
Paha!
HILDA
Jaa, jaa! Ei tullutkaan nyt Lillistä kamreerskaa. Sitä se tietää.
MIMMI
Ei!
KUSTAAVA
Eikä Lindenskasta kamreerin anoppia.
HILDA
No, sille se oli ainakin parahiksi!
KUSTAAVA (Hildaa nyhkästen) Kelpaa meidän nyt tälle jutulle nauraa.
MIMMI
Niin — ja kahvit sen päälle juoda pitää (ovelle) Tilda, onhan sinulla
jo kahvi siellä?
TILDA (keittiössä)
On. Minä panin sen jo tuohon tarjottimelle valmiiksi.
MIMMI
No, tuo vain sisälle sitten. (Tilda tulee) Laske tuohon pöydälle. —
Onhan se vain nyt kuumaa?
TILDA
On. Juuri hellalta nostin pannun (menee).
HILDA (Mimmin askarrellessa) Tuosta Tildasta muistuu mieleeni se
viimekertainen suursiivous —
KUSTAAVA
Jaa, kun se Lilli täällä emännöi —
MIMMI
Rupesi ennen aikojaan, (nauravat. Eteisen ovi kuuluu käyvän) Mutta
kukas se siellä?
KUSTAAVA (puoleksi kuiskaten)
Jos se on kamreeri.
HILDA
Niin — tulee sormusta noutamaan (tirskuvat).
MIMMI
No, olkaapa» hyvät ja ottakaa tuosta kahvia. — Pysykää vakavina.
(Ovelle.) Kas, kamreeriko se siellä? Pianhan sieltä palattiin. Minulle
tänne sattui tulemaan vieraita. Eihän kamreeri pane vain pahakseen?
(Kamreeri kurkistaa ovelta ja vetäytyy takaisin.) Kamreeri astuu
sisään! Kyllä minä vieraineni tästä siirryn tuonne ruokasalin puolelle.
LÖNNBERG (eteisessä)
Ei, ei. Istukaa vain. Minä pistäydyn tuolla, (ovi sänkykamariin käy).
KUSTAAVA (kuiskaavalla äänellä)
Se hakee sitä sieltä.
HILDA
Ja luulee löytävänsä (tirskuvat).
MIMMI
Hst! (kamreeri kurkistaa sänkykamarin ovesta) Mitä se kamreeri? Mikäs
nyt on jäänyt? (Toiset iskevät silmää. Mimmi menee ovelle) Jos se olisi
täällä. Mikä se mahtaa olla?
KAMREERI (sänkykamarissa)
Ei se mikään. Pahusko sen —? (astuu sisään ja sanoo sivumennen) Päivää
(hakee ympäri huoneen). Kas, kummaa! (Koettelee taskujaan).
MIMMI
Mikä se nyt oikeastaan on hukassa?
LÖNNBERG
Olipahan vain. (Kurkistaa ruokasaliin päin) Olisikohan Tilda —?
MIMMI
Ei Tilda ole täällä käynytkään, (kamreeri peräytyy ovesta). Olisiko se
ollut kovin tärkeääkin?
LÖNNBERG (itsekseen)
Olisinhan minä sitä tarvinnut. (Koettelee uudelleen taskujaan.)
Hiivatti sentään! (menee jälleen sänkykamarin puolelle).
MIMMI (kuiskaavalla äänellä)