XV.

Käynti Venäjän Lapissa.

Helmikuussa 1829 ollessani Inarissa sain sen surullisen sanoman, että

äitini oli kuollut, ja että hautaus oli tapahtuva huhtikuun 5 p:nä.

Lähdin sentähden maaliskuun keskivaiheilla Rovaniemelle, ja suoritin

siellä viimeisen palveluksen äidilleni, tällä minulle muistorikkaalla

paikkakunnalla, jossa olen syntynyt.

(Otamme tähän aluksi erään lapsuudenmuiston Rovaniemeltä, joka on

kerrottu muistelmien neljännessä osassa.)

Syksyllä 1809 oli pohjois-Suomessa jäätävä pakkanen jo marraskuussa,

jolloin sodan kauheudet jo olivat levinneet maamme napapiirin

seuduillekin. Aina Lapin rajoille saakka saapui äkkiä tieto Olkijoen

sopimuksesta, jonka mukaan Suomen armeijan täytyi marraskuun 25 p:nä

luovuttaa Oulun kaupunki venäläisille. Kaikki kruunun omaisuus, jota

Suomen armeija ei voinut kuljettaa mukanaan, ja myöskin sairaat

sotilaat, jäivät venäläisten haltuun. Sairaita sotilaita Oulussa

olikin suuri joukko ja monet suuret sairaalat olivat niitä täynnä,

joka olikin kyllä luonnollista, koska peräytymässä oleva armeija oli

pakotettu kylmänä vuodenaikana liikkumaan mitä kurjimmissa vaatteissa

ja muutoinkin välttämättömimmänkin puutteessa. Väestössäkin raivosivat

taudit. Kansa oli kauhulla kuullut vanhanaikaisia kertomuksia

vihollisen elämöimisestä ison vihan aikana, ja se koetti senvuoksi

piilottaa arvokkaimman omaisuutensa metsiin. Minäkin, silloin

13-vuotiaana, olin avustamassa äitiäni, kun kätkettiin talon hopeat

ja mitä muutoin arvokkainta oli, sillä yhä saapui pakolaisia Kemistä,

kertoen että venäläiset jo olivat siellä.

Eräänä lauvantaina adventtiaikana olivat kaikki talon piiat, paitsi

erästä vanhaa vaimoa, lähteneet pakoon. Renkitupakin oli tyhjä, sillä

rengit olivat lähetetyt kokoomaan pappilaan vanhoja, köyhiä ja rumia

muijia, jotka, joutumatta yhtä suureen vaaraan kuin nuoret tytöt,

uskaltaisivat hoitaa talon karjaa. Isäni, silloin jo seitsemännellä

kymmenellä, oli lähtenyt sairaan luo, ja äitini puuhasi otsansa

hiessä talon askareissa, palvelusväkeä kun ei ollut. Silloin ajoi

reki pihaan. Siitä syntynyt suuri hälinä tyyntyi pian, sillä heti kun

toinen tulijoista karkealla sotamiesäänellä oli minulle huutanut:

hyvää päivää Jaakko, niin huomattiin, että ne olivatkin kodissamme

hyvin tuttuja upseereja. Tuo tervehtijäni, joka oli syntynyt ja

kasvanut pappilan läheisessä naapuritalossa, oli ensimäinen opettajani

luutnantti Clementeoff. Nykyään hän palveli Kajaanin pataljoonassa.

Toinen, myöskin kotonani hyvin tuttu, oli luutnantti W. Stjerncreutz,

Kuusamon hiihtäjäkomppanian päällikkö. He olivat venäläisten saapuessa

Ouluun lähteneet kotiseudulleen Kuusamoon, ja olivat nyt paluumatkalla

armeijaan. Kumpikin ajoi omalla taisteluratsullaan ja matka-tavaroita

hoiti sotamies Flink, joka istui kuormallaan urhoollisuudesta

saamansa mitali rinnassaan ja ladattu kivääri kupeellaan. Täydessä

kenttäpuvussa, heiluvat sapelit vyöllä ja kiiltävät pistoolit muassaan,

astuivat tervetulleet upseerit sisään; kiväärit vain jäivät rekeen.

Isäni palasi pian, ja häiritsemättä puhuttiin sodasta ja sen yhteydessä

olevista asioista. Mutta juuri kun oltiin levolle menossa, astui sisään

talonisäntä Olli Poikila. Hän toi Tervolan kappalaisen Isak Montinin

isälleni osoittaman kirjeen, jossa Montin ilmoitti että venäläinen

kapteeni, kuuden kasakan seuraamana ja tulkkina jalkasotamies, oli

kievarikyydillä matkalla Rovaniemeen, ja että ne luultavasti jo tänä

yönä saapuisivat pappilaan. Ei pidä paeta, oli Montin neuvonut, eikä

säikähtyä, sillä ne eivät tee kellekään pahaa.

Tuo tieto oli omiansa panemaan jo puoliksi riisuneiden vieraittemme

sotilasveren kuohumaan. Äkkiä he taas olivat täysissä pukimissa

ja Flinkin käskettiin asettumaan sopivan nurkan taakse pitämään

silmällä tulijoita, joille ensi hädässä aijottiin tehdä vastarintaa.

Clementeoff kuitenkin pian tyyntyi. Ei, sanoi hän, emme tahdo saattaa

isäntäväkeämme niihin ikävyyksiin, jotka auttamattomasti seuraavat jos

jäämme tänne. Lähdemme nyt Olli Törmäselle. Sieltä jatkamme huomenna

matkaa metsien kautta Länsipohjan rajalle ja sitten armeijaan. Niin

kävikin.

Mainittu tiedonanto ei ollut omiansa vaikuttamaan tyynnyttävästi

mielialaan pappilassa. Mentiin kuitenkin levolle. Mutta tuskin oltiin

nukuttu, kun noin kello l:n aikaan kuusi rekeä ajoi pihaan. Venäläiset

olivat siis jo täällä. Vaikkei heistä ollut monikaan siksi raitis, että

olisi kyennyt kunnollisesti kävelemään, astuivat he kuitenkin reistään

ja miehittivät päärakennuksen sisäänkäytävän. Kun ovi oli aukaistu,

astui tulkki sisään huutaen: "Kapteeni on kartanolla." "Käske kapteeni

sisään", vastasi isäni, joka oli pukeutumaisillaan. Ystävämme olivat

jo lähtenet, eivätkä pyytämättömät vieraamme mitään haittaa meille

tehneet, vaan pohmelossaan laskeutuivat heti levolle. Sunnuntaiaamuna

kestitettiin heitä runsaasti viinalla ja ruualla. Sillä mihin

tulivatkin, pyysivät he aina "viinuskaa", ja säikähtynyt kansa antoi

heille sitä, minkä verran he vain halusivat.

"Laplandia" sanoivat kun aamulla lähtivät jatkaaksensa matkaa

pohjoiseen. Heidän matkansa kulki aivan sen talon ohitse, jossa

upseerimme Flinkin kanssa silloin vielä lepäsivät. Clementeoff, joka

akkunasta katseli venäläisten ohimenoa ja oli heitä siksi likellä,

että huomasi heidän olevan täydessä humalassa, oli huudahtanut: "Voi

perkele kun ei saa noitten kanssa tapella", ja ne sanat hän vielä

toisti ruotsiksi kumppanilleen, vaikka tämäkin osasi suomea. Käännös

oli kuitenkin vapaa, sillä ruotsiksi oli hän lausunut: "Sata miljoonaa

tynnyriä kun ei saa tapella noiden perkeleitten kanssa." Sopimuksen

mukaan olisi nimittäin kaikkien meidän upseeriemme pitänyt jo silloin

olla Länsipohjassa.

Samassa humalassa sanottiin ryssäin jatkaneen matkaansa Kittilään

saakka. Heidän tehtävänänsä oli vain tutkia, löytyikö Oulun läänissä

vielä sotaväkeä tai kruunun omaisuutta. Kittilä kuului kuitenkin siihen

aikaan Länsipohjaan, ja heidän olisi siis jo siitäkin syystä pitänyt

olla siellä käymättä. Kittiläiset käsittivät, että tuo tunkeminen

Länsipohjan alueelle oli epäoikeutettu. He olivatkin kokoontuneet

noin 50:n miehen suuruisena joukkona venäläisiä vangitsemaan tai, jos

tappelu syntyisi, surmaamaan heidät. Mutta onneksi luopuivat he siitä,

kun vaimoväki ja vanhat muistuttivat isonvihan aikoja, ja vakuuttivat,

että jos näille tehtäisiin väkivaltaa, tulisi kyllä toisia polttamaan

heidän omaisuutensa, jopa heidät itsensäkin. Häiritsemättä saivat siten

venäläiset palata matkaltaan. Hevosia he ottivat mistä löysivät, mutta

muuta vauriota he eivät tehneet, paitsi että vaativat vapaan kyydin ja

ruuan.

Oulun sairashuoneessa parantuneista saapui alituisesti asumattomien

Pudasjärven metsäseutujen kautta Suomen armeijaan kuuluvia henkilöitä,

sekä päällystöä että miehistöä, Rovaniemelle, josta he synkkien

metsämaiden kautta pyrkivät Länsipohjan rajalle, siten yhdistyäksensä

armeijaan, joka kamppaili Tornion ja Ylitornion välillä. Joko siitä

syystä, tai estääksensä niitä lukuisia viljakuormia, joita väestö,

tyytyen näistä palveluksistaan saamaan rahan verosta paperilapulle

kirjoitetun kuitin, samojen metsäseutujen halki kuljetti Suomen

armeijalle, asettivat venäläiset kasakkaketjun Kemistä Rovaniemelle

saakka.

Monet näistä pakolaisista joutuivat sentähden kaikenlaisiin

seikkailuihin. Niiden joukossa, jotka pitkän jalkapatikkansa jälkeen

etsivät muutaman päivän tyyssijaa Rovaniemen pappilassa, oli

myöskin eräs kersantti Ammondt, jo lähes 60-vuotias mies, ja hänen

seuralaisensa, eräs sotamies Hämeen rykmentistä. Kun he täällä,

melkeinpä maailman äärimmäisessä sopukassa, hetken ajan nauttivat

kylläkin tarpeellista lepoa, saapui meille äkkiarvaamatta tusina

Venäjän husaareja. Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Kiireesti puettiin

Ammondt isäni vanhaan pappiskauhtanaan ja sotamies rengin takkiin.

Niissä valepuvuissa he pääsivät huomaamatta pujahtamaan pois. Toinen

aliupseeri Ammondt, 20-vuotias nuorukainen, oli Pudasjärvellä hankkinut

itselleen hevosen ja siviilipuvun. Myöskin hän oli pitkän metsämatkansa

jälkeen muutamia päiviä levännyt pappilassa, mutta silloinkin sattui

sinne tulemaan venäläisiä. Hätäisesti kätkettyänsä univormulakkinsa,

joka oli näkyvissä, hän nosti kellon seinältä ja rupesi sitä

hypistelemään, eivätkä venäläiset kellosepästä huolineet.

Luutnantti Björksten, sittemmin eversti Ruotsin palveluksessa, oli

kokonaista kuusi viikkoa venäläisten saapumisen jälkeen sairaana

virunut eräässä riihessä, mutta sittemmin hyvin hoidettuna majaillut

erään kauppamiehen perheessä. Parantuneena hän oli lähtenyt samalle

tielle kuin edellä mainitut, liittyäksensä armeijaan. Mutta vain yhden

yön levättyänsä vanhempieni luona tuli venäläisiä pihaan. Björksten

oli univormussa ja hämmästys oli suuri. Onneksi huomattiin toki heidän

olevan reppuryssiä, joten päästiin pelkällä säikähdyksellä.

Mutta kaikkien näiden epälukuisten isänmaallisuuden innostuttamien

miesten sankarilliset ponnistukset tyydyttivät tosin heitä itseään,

mutta muuta hyötyä niistä ei ollut. Sillä useimmat niistä, jotka

siten Iin, Pudasjärven, Rovaniemen ja Tornion erämaiden halki etsivät

rykmenttejänsä ja armeijaa, joutuivat Seivisten sopimuksen mukaan

venäläisten käsiin, ja heiltä riisuttiin aseet Kemin kirkon edustalla.

Sotamiesten oli siellä luopuminen aseistaan, mutta he heittivät ne

mieluummin kiroten maahan, tai löivät ne rikki kiviin, purkaen yhä

suuttumustaan yli-päälliköitä kohtaan.

Upseerit saivat myöhemmin suuriakin etuja, mutta sotamiesten täytyi

luopua torpistaankin ja ruveta palkollisiksi, muutoin kohdeltiin

heitä irtolaisina. Moni heistä, kestettyänsä sodan kärsimykset,

vietti lopun elämästään köyhyydessä ja sairaudessa, ja useat kuolivat

ruotuvaivaisina. Harvat vielä elossa olevat ovat nyt vihdoin 50 vuoden

rauhan jälkeen saaneet maanmiestensä kunnioituksen ja kiitollisuuden

osakseen. [Kirjoitettu 1850-luvun lopussa.]

* * * * *

Mutta palatkaamme matkakertomukseen. Tultuani Ouluun, oli minun

suunniteltava matkaani takasin Utsjoelle, jonne lähdin huhtikuun 23

päivänä. Monesta syystä päätin palata sinne Venäjän Karjalan ja Venäjän

Lapin kautta. Matkustin siis Puolangan, Hyrynsalmen, Vuokkiniemen,

Jyvälahden, Uhtuan, Paanajärven ja Usmanalan kautta Vienanmeren

rannalle. En kuleksinut runoja keräämässä, mutta mitä lähemmäksi

ylänkömaata tulin, sitä yleisemmin kuulin laulettavan. Laulua kaikui

pihalta, huoneessa ollessani, ja samoin huoneista, kun olin ulkona. Kun

hevosta odottaessani pyysin heitä laulamaan, niin lauloivat pienestä

palkkiosta nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — tytöt enimmiten hää-

ja hautauskuluja. Idempänä lauloivat naiset kehrätessään, miehet

verkkoa kuteessaan. Tämän tavan huomasin kumminkin vallitsevan rajamme

länsipuolella vasta Järvelässä, ja Venäjän puolella Jyvälahteen saakka,

jossa se loppui. Pyytämällä sai vielä jonkun laulamaan kauvempanakin

Venäjän Kemijoen seuduilla.

Tässä laulujen ja runojen kotimaassa ovat vielä metsästys ja

metsäeläinten pyynti pääelinkeinona. Auringon noustessa miehet

laulaen ja jutellen palasivat metsonsoidinnasta. Vielä sata vuotta

sitten pidettiin seutua Lapinmaana, vaikka lappalaiset jo silloin

olivat täältä kadonneet. Lappalainen on kuitenkin vielä ivanimenä

monelle suomalaiselle, joka asuu sisämaan harjanteilla eikä vielä

ole ruvennut maata viljelemään, vaan elää, kuten sanotaan, Lapin

tavalla. Mutta kyllä täällä jo on laulettu ennen suomalaisten tuloa,

sillä lappalaisiltakin on, kuten edellisessä on kerrottu, ollut

kansanlauluja, vaikka kehittymättömämmässä muodossa kuin suomalaisilla.

Rajaseuduissa — Kivijärvellä ja Vuokkiniemellä — en vielä

huomannut, että minua, vaikka olin muukalainen, olisi kohdeltu

suvaitsemattomuudelta. Kreikkalaisoikeauskoiset ovat yleensä

suvaitsevaisia, mutta starovärtsit, vanhauskoiset, jotka täällä ovat

enemmistönä, eivätkä tahdo olla missään yhteydessä valtiokirkon kanssa,

ovat suvaitsemattomia, ei yksistään muukalaisia, vaan toisinuskovia

maanmiehiäänkin kohtaan. Heidän johtajiaan en valitettavasti tavannut,

enkä siis saanut selvää käsitystä heidän opeistaan. Omia pappeja heillä

tavaltansa on. Ne toimittavat lasten kasteen, hautaavat, ripittävät

ja suorittavat muut tavalliset papintehtävät. Starovärtsit maksavat

kuitenkin palkkaa myöskin oikeauskoiselle papistolle, mutta he eivät

käy valtiokirkon jumalanpalveluksessa, koska se heidän mielestä ei

ole puhdasoppinen. Aniharva heistä on lukutaitoinen, jonka vuoksi

erotus starovärtsien ja oikeauskoisen kirkon välillä lieneekin vain

muutamissa ulkonaisissa menoissa, esim. siinä, että oikeauskoinen

tekee ristinmerkin peukalolta, etu- ja keskisormelta, starovärtsit

peukalolta, nimettömällä ja pikkusormelta.

Jokaisessa paremmassa talonpoikaistalossa Venäjän Kemin seuduilta

oli "vääräuskoisia" varten eri astioita, "mieron kupit," koska

starovärtsit eivät syö samoista astioista kuin "vääräuskoiset". Kun

kylissä pyysin ruokaa tai juomaa, oli ensimäinen kysymys: oliko

minulla oma kuppini. Janossani täytyi minun kerran juoda suorastaan

kaivosta. Mutta tuskin olin siihen ryhtynyt, kun jo joukko raivoisia

muijia syöksyi asuinrakennuksesta täyttä kurkkua huutaen: "Pakanoitset

kaivon". "Pakana" onkin tavallinen muukalaisesta käytetty nimitys.

Eräässä paikassa minua sanottiin "Ruotsin pakanaksi", kun en tehnyt

ristinmerkkiä huoneeseen astuessani.

* * * * *

Vaikka olin matkustanut yöt päivät Kajaaninläänin itärajalta, saavuin

leutojen ilmojen tähden vasta toukokuun 2 p:nä Kemiin. Olisin sieltä

jo seuraavana päivänä saanut matkakumppanin Kuolaan, mutta väsymys

ja vilustuminen pakottivat minut kieltäytymään hyväntahtoisesta

tarjouksesta. Sairastuinkin, vaikka en vaarallisesti. Oloni sairaana

aivan oudolla paikkakunnalla, pelkkien suvaitsemattomien starovärtsien

ympäröimänä, ei mitenkään ollut miellyttävä. Lääkäriä ei ollut, täytyi

turvautua pieneen matka-apteekkiini, sillä eihän käynyt luottaminen

loitsuihinkaan. Talonväki kohteli minua ystävyydellä, ja hyvä olisi

ollut, kun vain olisin voinut luopua tupakoimisesta. Mutta olihan

piippu jonkun helpomman kirjallisuuden ohessa ainoana huvinani.

Tupakoimiseni vuoksi tulin kuitenkin vastenmieliseksi talonväelleni,

jotka ystävällisesti olivat luovuttaneet minulle parhaan huoneensa, ja

siinä oli runsaasti pyhien kuvia, jotka eivät tupakkaa sietäneet.

Täytyi siis etsiä toinen asunto, ja siinä sainkin luvan tupakoida,

kun talossa ei ollut starovärtsejä muita kuin itse isäntä, vanha,

raihnainen hurskasmielinen mies. Kun olin toipunut senverran, että

olisin voinut lähteä matkalle, oli jää jo siksi heikkoa, ettei se

kannattanut, ja maalla keli oli vieläkin mahdottomampi. Täytyi siis

odottaa sulaa vettä. Asunnossani viihdyin hyvin, kävin paikkakunnan

virkamiesten ja arvokkaimpien säätyläisten luona, niin että aika kului

jotenkin miellyttävissä oloissa.

Kuudenkymmenen virstan päässä Kemistä on muhkeasti rakennettu, mainio

Solovetskin luostari. Kun se kansan keskuudessa nauttii suurta arvoa,

käy siellä suunnaton joukko pyhiinvaeltajia läheltä ja kaukaa.

Pyhiinvaeltajat saavat luostarissa kolmen päivän aikana maksuttomasti

asunnon ja ruuan, ja kauemminkin jos myrskyt estävät lähtemästä. Siitä

hyvästä ja sielunsa autuuden tähden he lähtiessään antavat luostarille

suuriakin lahjoja. Niinpä eräs rouva Kalugasta lahjoitti 80,000

ruplaa, ehdolla että hänen kuolemansa jälkeen vuosittain vietettäisiin

sielumessua, ja melkein saman verran sanottiin erään rouvan

Astrakanista antaneen. Mutta näitä anteliaita joskus petkutetaankin.

Ainakin kerrottiin, että eräs eron saanut virkamies Kemistä, joka usein

vaelsi luostariin, hankki itselleen tuloja sillä, että hän luostarissa

kävijöille valitti tahtovansa antaa lahjoja pyhäkölle, mutta rahoja

hänellä ei ollut. Tätä varten hurskaat pyhiinvaeltajat antoivat hänelle

runsaita summia, jotka hän kuitenkin käytti omiin tarpeisiinsa.

Toukokuun 17 p:nä laski maihin aivan akkunani alle kaksi venettä,

jotka toivat mukanaan pyhiinvaeltajia sisämaasta: Paanajärveltä,

Jyskyjärveltä ja kauvempaakin. Näitä sanottiin Kemissä Järveläisiksi,

koska he asuivat järviseuduilla, ja myös "Karjalan miehiksi," kun

olivat Venäjän karjalaisia. Luostariin lähdössä oli useita muitakin

veneitä. Päätin seurata heitä erään Jyskyjärveltä olevan sairaalloisen

makasiininhoitajan ja hänen vaimonsa seurassa. Aamulla tehtiin lähtöä,

ja hiljalleen liitelivät venekunnat eteenpäin. Melkein jokaisella

kalliolla ja saarella käytiin munia kokoomassa luostarille vietäviksi.

"Ketä te kuljetatte veneessänne", kysyttiin toisesta veneestä ankaralla

äänellä. Vastattiin: "Svenski pastoria". Mutta tämä vastaus näytti

herättävän yleistä tyytymättömyyttä.

Eräällä saarella ruvettiin aterioimaan. Naisetkin näyttivät

tyytymättömiltä siitä, että oli otettu mukaan vääräuskoinen. Mutta

sen veneen omistaja, jossa kuljin, ja makasiininhoitajakin puhuivat

minun puolestani. Saaren kukkuloilta tarkastaessamme merta näimme

jäälauttoja, ja nyt arveltiin, tahtoivatko pyhimykset laisinkaan

päästää meitä perille. Matkaa kumminkin jatkettiin, ja parin penikulman

päästä näkyivät jo luostarin korkeat tornit. Mutta kl. 9 aikaan

lisääntyivät uiskentelevat jäälautat yhä, ja vihdoin oli edessämme

laaja jääkenttä. Raaka sumu nousi niistä ja jähmettyi jääksi veneiden

laidoissa. Ei tietty enään missä oltiin, mutta vihdoin pääsimme eräälle

saarelle, jossa löysimme kalastajien rakentaman saunan.

Toisena päivänä yritettiin vielä eteenpäin ja luvattiin runsaita

lahjoja pyhimyksille jos ne auttaisivat meitä perille, mutta eipä

auttanut yksikään heistä; ja jääsuhteet pakottivat siis lähtemään

paluumatkalle. Syypäänä onnettomuuteen tahdottiin pitää minua. Sisämaan

asukkaat puhuivat suomea, rannikkoasukkaat venäjää, ja kuulin minusta

sanottavan: "Sinä pakana pakanoitset meidän seuramme", ja "Kristus

branit tebja" (Kristus kiroo sinut).

Kohta tämän onnistumattoman matkan jälkeen Kemin kaupunkilaiset

rupesivat panemaan aluksiansa kuntoon lähteäkseen kalastukseen

Jäämerelle. Kesäkuun 27 p:nä lähtivät viimeiset alukset Kemin

satamasta, ja samaan aikaan minäkin vapauduin Kemistä ja jatkoin

matkaani pohjoiseen päin, seuraten Vienan meren läntistä rantaa. Meri

oli tyyni ja kulku erittäin miellyttävää. Jotkut valaansukuiset eläimet

leikkivät veneeni läheisyydessä.

Gridina on viimeinen kylä Kemin alueella. Suonostroffissa, ensimäinen

paikka Kuolan piirissä, jossa tapasimme ihmisiä, on starovärtseillä

munkkiluostari. Kaksikymmentä virstaa sieltä on nunnaluostari, jossa

kävin. Solakka metsä sen ympärillä oli hyvin hoidettu ja rakennusten

ympäristö huolellisesti siivottu ja laastu, olipa siellä vielä pieni

perunamaakin. Vanhin nunnista, joka oli Arkangelista kotoisin, sanoi

asuneensa täällä 50 vuotta. Toiset olivat kaukaisista seuduista, jotkut

heistä paljonkin sivistyneempiä kuin yleensä täkäläinen rahvas.

Kieretin kylä, johonka sieltä saavuin, sijaitsee kohisevan kosken

varrella, ja näyttää kaupungilta, joksi sitä joskus sanotaankin. Se on

rakennettu samaan tapaan kuin yleensä kylät Vienanmeren rannikolla.

Kylän läpi kulkee pääkatu, josta lähtee joku poikkikatukin. Rakennukset

ovat yksikerroksisia, mutta tapaapa jonkun kaksikerroksisenkin. Lattiat

pidetään huolellisesti puhtaina, ja sylkeminen ei ole ainoastaan

luvaton vaan vieläpä uskontoakin loukkaava. Teekeittiön (samovaarin)

näkee melkein jokaisessa perheessä; sillä jos ei jääkään muuta

perintöä, niin ainakin täytyy olla samovaari.

Matkustin kansan keskuudessa, joka hyväntahtoisesti auttoi minua

eteenpäin. Miehet olivat jo yleensä kaukaisilla kalastusmatkoilla.

Suvisin kuljettavat sentähden naiset postia ja matkustavaisia; joskus

vain on mukana joku vanha ukko. Kansa on sävyisää ja naiset reippaita

ja taitavia purjeiden hoidossa. Minua tosin pidettiin pakanana ja

kastamattomana, eikä minua uskottu papiksi koska minulla ei ollut

partaa, vaan olin heidän luulonsa mukaan joko vakooja tai jalojen

metallien etsijä. Mutta mitään pahaa minulle ei tapahtunut. Kieretistä

tullaan Koudan kylään, jossa on hyvä lohensaalis.

Muinoisina aikoina ovat suomalaiset polttaneet Koudankylän ja

upottaneet kirkon kellot. Vanhasta kirkosta oli pelastettu taulu, joka

vielä oli tallessa. Siinä sanottiin olevan monta vihollisen keihään

pistämää läpeä, mutta sitä tietysti ei näytetty "pakanalle".

Roudasta on Näsän kylään 30 virstaa. Matkallani sinne huomasimme

eräällä niemellä kurjan hökkelin, ja siellä tapasimme nuorenpuoleisen

vaimon mitä surkeimmassa tilassa. Hän kulki rauhattomana lapsi

kummallakin käsivarrella, jota paitsi kaksi kelmeätä ja laihaa lasta,

pitäen kiinni hänen hameestaan ja leipää itkien, kulki hänen jälessään.

Mies oli otettu sotapalvelukseen, ja vaimo oli sentähden aivan surun ja

epätoivon vallassa. Me annoimme hänelle tuoretta kalaa, leipää ja rahaa

ensi hätään. — Senkin kylän polttivat muinoin suomalaiset.

Nyt on kylässä 20 taloa. Raunioista päättäen oli kylä muinoin ollut

nykyistä kylää paljon suurempi. Kirkkokin oli ollut 8 syltä pitkä

ja 4 s. leveä. Ei missään Vienanmeren kylässä minua kohdeltu niin

ystävällisesti kuin täällä. Siisteys oli suurempi kuin muualla, ja

sivistyskin näytti olevan tavallista korkeammalla. Pari talon isäntää

oli tänne siirtynyt Kuusamosta. He olivat jo täysin venäläistyneet,

lapset eivät osanneet suomea, sillä äidit olivat venakoita. Venäjä

onkin pääkielenä kaikissa Vienanmeren kylissä.

Paitsi varsinaisia lappalaiskyliä on Kuolan piirissä 26 kylää, osaksi

venäläisiä, osaksi suomalaiskarjalaisia. Niitä seutuja, joissa on

suomalaisia kyliä, sanotaan yhteisesti "Korelskoiksi". Ainoastaan

näissä kylissä harjoitetaan maanviljelystä, mutta harvalla on enemmän

kuin 2 lehmää, eikä hevosta laisinkaan, vaan he ajavat poroilla.

Tärkeämpänä elinkeinona on järvikalastus, metsästys ja majavan pyynti.

Näsästä suuntasin matkani Kantalahdelle ja saavuin sinne iltapäivällä.

Kohtasin kylän starostan (vanhimman), joka nähtyänsä passini oli heti

valmis neuvomaan minulle asunnon. Mutta minua ei kukaan suostunut

ottamaan taloonsa, koska poltin tupakkaa. Minulla oli kuitenkin

näytettävänä Kemin ispravnikalta avoin kirje, jossa käskettiin kaikkia

avustamaan minua matkallani; ja seuraus siitä oli, että kapineeni

heti kannettiin suureen, jotensakin siistiin huoneeseen. Talonisäntä

ei kuitenkaan tahtonut olla minun kanssani missään tekemisissä, jota

vastoin kylän rättäri oli halukas rupeamaan palvelukseeni. Ruokaa

kyllä oli tarjona, mutta millään ehdolla ei annettu käytettäväkseni

astiaa. Omat astiani olivat matkalla särkyneet, paitsi kahta teevatia.

Lihan, kalan, voin ja mitä muuta oli, kaatoivat sentähden pöydälle. Oli

joku tuonut maitoakin 10 kopeekan arvoisessa saviastiassa. Saadakseni

tätä herkkua juodakseni tarjosin hänelle astiasta 80 kopeekkaa, mutta

vastattiin, ettei sitä myydä 8 ruplastakaan, koska Kristus kieltää

uskovaisen myymästä käyttämiään astioita pakanalle.

Oli siis kyllin ruokaa ja juomaa. Olin nälissäni, mutta näytti siltä,

kuin tulisin täällä kärsimään Tantaluksen tuskia. Muun muassa oli

minulle tuotu kaunis lohi, mutta pataa sen keittämiseksi ei tahtonut

kukaan antaa, koska olin kalaa kädelläni koskenut. Kyllä minua

säälittiin, mutta ei kukaan rohjennut minua auttaa. Väkijoukossa oli

myöskin Kuusamosta tänne siirtynyt nainen, kreikan uskoon kääntynyt,

mutta ei hän kuitenkaan ollut starovärtsi. Hän sääli tilaani, lähti

asiasta puhumaan papille, ja palasi tuoden häneltä kyökki- ja

pöytäastioita, vieläpä tuoden tervehdyksenkin papilta, että ei voinut

itse saapua, sillä hän oli rakennustöissä. Tätä naista sain kiittää

siitä, että vihdoin pääsin ikävästä pulasta.

Noin puoliyön aikana, kun olin jo aikeissa panna levolle omille

päällysvaatteilleni — sillä vuodevaatteita minulle tietysti ei annettu

— saapui arvaamattani tuo hyväntahtoinen pappi, lopetettuaan päivän

työnsä. Hän oli ennen ollut lukkarina Kuolassa, sitten päässyt papiksi

tänne, ja oli sangen tyytyväinen asemaansa. Eikä ihmekään.

Seuraavana päivänä halusin käydä eräällä korkealla vuorella joen

toisella rannalla, mutta se minulta ankarasti kiellettiin. Sain

kuitenkin rättärini taivutetuksi soutamaan minut sinne. Sillä puolella

oli kirkko ja osa kylää. Mutta heti kun sinne saavuin sai rättärini

kovan käskyn viemään minut takaisin. En halunnut totella; mutta kun,

väestöä peläten, en rohjennut yksin mennä vuorelle, lähdin papin luo

pyytämään, että hän hankkisi minulle saattomiehen sinne. Mutta hän

vakuutti ei voivansa minua tässä kohden auttaa, ellei antautuisi

väestön vihan alaiseksi. Luultiin, näet, että vuoresta etsin hopeata ja

kultaa, ja että minä, jos niitä löytäisin, hankkisin itselleni väestön

oikeuksia loukkaavia etuja, tai että kruunu laittaisi sinne kaivoksia,

joissa väestöä pakotettaisiin tekemään työtä.

Noin 200 vuotta sitten eräs suomalainen partiokunta Iistä ja Oulun

seuduilta erään Paso-nimisen Iin talonpojan johdolla hävitti

Kantalahden kylän. Sekä Suomen että Venäjän puolella mainitaan useita

semmoisia suomalaisten talvisaikaan tekemiä ryöstöretkiä. Vanhat

tietävät kertoa, että johtajat olivat puetut rautapantsareihin ja

kypäriin, mainitsevatta venäläiset, että näiden talonpoikien joukossa

oli "Ruotsin knihtejäkin". Siitä ovat kaikki kertomukset yhtäpitävät,

että kylä ainakin kaksi kertaa ryöstettiin ja poltettiin.

Karamsinkin otaksuu että Pohjanmaan talonpojat tekivät tänne kaksi

retkeä. Tästä asiasta löytyy Iin kirkkoarkistossa käsikirjoitus,

joka enemmän kuin sata vuotta sitten on laadittu laamanni-oikeuden

lautamiehen Antti Hiltusen ja kihlakunnan lautamiehen Antti Sävelän

kertomusten mukaan, ja jossa muun muassa sanotaan:

"Kerrotaan täytenä totena, että muinoisina sota-aikoina Venäjää vastaan

eräs tämän pitäjän Kiimingin kylän talonpoika Pietari Vesa valloitti

venäläisen Kantalahti nimisen kaupungin Venäjän eli Rudjan meren tällä

puolella, Lapin rajalle päin, siten, että hänen johdossaan oli suuri

joukko talonpoikia, jotka hän juhannus-aattoyönä vei muassaan kaupungin

läheiseen metsään, kieltäen jokaista liikkumasta tai ääntä päästämästä,

kunnes hän käskee. Kun väki huoletonna tuli ulos kaupungista, tavan

mukaan leikkiäksensä juhannuspäivänä, ja he aamulla auringon noustessa

palasivat kaupunkiin, hyökättiin heidän kimppuunsa, jolloin osa heistä

tapettiin, osa vangittiin; hyökkääjät menettivät vain yhden miehen ja

saivat suuren saaliin".

Kantalahdesta lähdin heinäkuun 10 p:nä. Vuolas Nivajoki on ainoastaan

osittain veneellä kuljettava, jonka vuoksi matka Imandra-järvelle on

suureksi osaksi suoritettava jalkapatikassa. Sekä joen että järven

rannat ovat enimmäkseen kivisiä, mutta viheriäin metsien ympäröimiä.

Imandra, lapiksi Averjavre, on 90 Venäjän virstaa pitkä ja veneellä

kuljettava.

Kantalahden ja Kuolan välillä on kunkin 15:n tai 30:n virstan

päässä asemia matkustavaisia varten. Paikoin on turvekojuja,

paikoin hirsisalvoksia, joissa on lavat ja karjalaissaunan tapaiset

uunit. Niissä asuu aina lappalaisia, joiden velvollisuus on kyyditä

matkustavaisia. Siihen ovatkin he hyvin nopsia. Toista on Suomen,

Norjan ja Ruotsin Lapissa. Siellä näitä, tosin vaatimattomia, mutta

sittenkin matkustaville mieluisia laitoksia ei ole, ja välimatkat

asuttujen paikkojen välillä ovat usein suunnattomat. Etenkin

talvimatkat ovat Venäjän Lapissa monestakin syystä paljon mukavammat

kuin läntisessä Lapissa. Tie kulkee täällä tasaisten maiden poikki

ja tiheät metsät lieventävät pakkasia. Tuskin koskaan käynee täällä,

niinkuin etenkin Ruijassa, että matkustaja, saavuttuaan vihdoin suurten

vaivojen jälkeen autioissa tunturiseuduissa kurjaan hökkeliin, on

siellä pakotettu päiväkausia odottamaan parempaa keliä tai kyytiporoja.

Jokaisella asemalla on sitä paitsi käytettävänä n.s. kibitka. Tämä

ajopeli on paljon mukavampi kuin tavallinen ahkio. Se on katettu ja

suurempi kuin meidän pulkkamme, niin että siinä voi maata pitkänään,

jopa nukkuakin, mutta se on raskaampi ja sitä vetääkin kaksi poroa.

Tämä kaikki ei ole mahdollista meidän tuntureillamme, joilla ei ole

teitä ja joilla usein täytyy laskea vuoria ja kallioita myöten alas tai

kavuta niitä ylöspäin.

Vaikka kyytimieheni täälläkin tahtoivat minua estää, onnistui minun

kuitenkin nousta seudun suurimmalle vuorelle. Tällä vuorella, joka

on nimeltään Kipinä tahi Umptek ja sijaitsee Imandran rannalla,

oli kasvullisuus aivan toisenlainen kuin Utsjoella. Juhlallista on

vuoren korkeimmalta huipulta katsella kaunista järveä lahtineen,

salmineen, niemineen ja saarineen ja sen majesteettisen ympäristön

mahtavia vuoria, joiden vielä osaksi lumen peittämät huiput kimmelsivät

auringonvalossa, samalla kun alemmat osat olivat viheriöiden metsien

verhoomina ja kauniina kuvastuivat tyynen järven pintaan.

Mutta kauvan en saanut nauttia tätä lumoavaa näköä enkä poimia

harvinaisia kasveja, sillä oppaani, kun pienellä vasarallani koputin

vuorta, suuttuneella äänellä huusi: "mitä siellä teet", ja vaati

pontevasti lähtemään paluumatkalle. Kun en ollut halukas taipumaan,

uhkasi hän että hukka minut perii, ellen heti lähde; ja samassa

hän juoksi vuorta alas, ikäänkuin olisi tahtonut minut jättää. Hän

katosikin näköpiiristäni, mutta ilmestyi taas hetken kuluttua ja

pyysi nyt sydämellisesti minua tulemaan pois, koska häntä ankarasti

rangaistaisiin, jos hän sallisi minun vielä täällä viipyä. Lähdin siis.

Kantalahdesta pohjoiseen ei asu venäläisiä muualla kuin Kuolassa.

Muutoin koko Kuolan niemimaalla, paitsi sen eteläistä rantamaata

Ponoijoen suulle saakka, asuu yksinomaan lappalaisia. Niinikään on

Imandran ja Kuolanlahden länsipuolet heidän hallussaan. Tällä alueella

asuu noin 2,000 lappalaista. Ne jakautuvat kolmeen ryhmään:

1. Imandran lappalaiset, jotka asuvat Ekostrofin, Babian, Rasnjargan,

Maanselän, Akkalan ja Kildinin kylissä.

2. Kuolasta itäänpäin, Semiostrofissa, Lavoserossa, Voroninskissä sekä

Svjätoinosin ja Ponoijoen seuduilla asuvat; ja

3. Lappalaiset, jotka asuvat Kuolanlahden länsipuolella, osaksi

merenrannalla, osaksi myös Tuloman vesijakson alueella. Tuloman

lappalaisia on kaksi ryhmää, Nuottijärven-lappalaiset ja

Suniel-lappalaiset, yhteensä noin 60 perhettä.

Kaikki ovat kastetut Kreikkalaiseen uskoon, mutta lukea ei osaa

yksikään. Joka kylässä on kirkontapainen, mutta varsin kurja rakennus,

ja monessa ei vuosikausiin pidetä jumalanpalvelusta.

Venäjänkin lappalaiset kutsuvat itseään _Saameiksi_ tai

_Saamekansaksi_, ja maatansa Saamemaaksi. Venäläistä nimeään "Lopar"

en kuullut lappalaisten koskaan käyttävän, vaikka kyllä muutoin heidän

kielessä löytyy lukemattomia venäläisiä sanoja. Imandran lappalaisten

puku on varsin Inarilappalaisten puvun kaltainen, milloin eivät käytä

venäläistä pukua. Naisten päähineet ovat enimmäkseen venäläisiä.

Sitä vastoin ovat jalkineet kummallakin sukupuolella lappalaiset ja

Inarilaisten jalkineiden kaltaiset. Tervehdystapakin on sama kuin

Inarissa. Yhden erotuksen huomasin kumminkin. Kun inarilaiset pitkän

eron jälkeen tapaavat jonkun sukulaisen tai tuttavan, syleilevät

he toisiansa lausuessaan tervehdyssanan "puorest", ja koskettavat

poskellaan toisen poskea. Imandran lappalaiset sitä vastoin työntävät

nenänpäät yhteen.

Imandran lappalaiset ovat ainoat Lapin asukkaat, jotka vielä

tuntuvassa määrässä harjoittavat majavanpyyntiä. Saalis on joskus

runsaskin. Paitsi arvokasta nahkaa saadaan siitä myös majavanhaustaa,

joka on hyvin kallishintaista. Mutta majavanpyynti on jo muuttunut

täydelliseksi hävityssodaksi. Tapetaan säälimättä sekä tiineitä

naaraksia että poikasiakin.

Säälimättömästi kohtelevat nämä lappalaiset yleensä eläimiä. Kun

tulevat johonkin, jossa viinaa on saatavana, täytyy onnettomien

porojen usein seisoa vuorokausia ilman ruokaa. Matkoilla he ajavat

paljon kovemmin kuin muut lappalaiset. Koiraansakin kohtelevat he

varsin tylysti. Sutta kohtaan ovat he erittäin julmia. Kun se tavataan

elävänä raudoissa, kidutetaan sitä julmasti, koska sitä pidetään kylän

jonkun poron, tappajana. Erään kerran oli susi ensin kahlehdittu niin,

ettei se voinut käyttää hampaitaan, ripustettiin sitten takajaloista

puuhun ja nyljettiin elävältä sekä kidutettiin vielä sittenkin monella

tavalla, kunnes se vihdoin heitti henkensä.

Täällä sanotaan lappalaisten vielä palvelevan seitoja, jota

kumminkaan en sattunut näkemään, ja noituuttakin harjoitetaan.

Rasnjargassa Imandran rannalla tapasin poppamiehen, joka nautti

suurta arvoa tietäjänä. Hänen luonaan käydään läheltä ja kaukaa,

jopa Suomestakin. Joku vuosi sitten oli hänen luokseen saapunut eräs

Jurvanen Pudasjärveltä ja eräs Körkö-niminen mies Rovaniemeltä.

Poppamies oli "langennut loveen" (tainnoksiin) ja herättyänsä

vastannut Jurvaselle, joka haki apua vaimolleen: "Vaimosi on loukannut

itsensä heinänkorjuussa, lähde kotiin, siellä tapaat hänet terveenä";

Körkölle taas, joka poti kaatumatautia, sanoi hän: "Sairautesi ei ole

satunnainen, eikä sitä sentähden voida parantaa."

Jotensakin samaan aikaan tuli hänen luokseen Liperistä mies, joka haki

apua, koska hän ja hänen talonväkensä olivat useita vuosia olleet

sairaalloisia. Siihen hän sai vastauksen: "Sairaalloisuus talossasi

tulee siitä, että kaivoosi on viskattu ihmisluita. Kaiva uusi kaivo

toiseen paikkaan, niin tulette terveiksi."

Tämä muka yliluonnollisella kyvyllä varustettu mies oli yksi

kyyditsijöistäni. Hänen kumppaneiltaan sain kuulla hänen maineestaan.

Aluksi hän kielsi omaavansa moisia ominaisuuksia ja kielsi voivansa

sairaita parantaa, mutta myönsi vihdoin, kun toiset yhä pysyivät

väitteissään. Kysyttyäni, tahtoiko hän opettaa taitoansa minulle,

selitti hän ettei hänen ennustuskykynsä riippunut mistään taidosta vaan

luonnollisesta taipumuksesta.

Siitä, mitä tässä olen kertonut, huomaa että täkäläisten lappalaisten

valistus on varsin alhainen. En tavannut yhtäkään, joka osasi lukea.

Mitään yhteistä jumalanpalvelusta kodeissa heillä ei ole, kuten

Suomen, Ruijan ja Ruotsin lappalaisilla. Eivätkä he yleistäkään

jumalanpalvelusta harrasta, harvoin sinne saapuvatkaan. Syynä siihen

ei ole yksistään puuttuva uskonnollisuus eikä tietämättömyys, vaan

muutkin asianhaarat sen vaikuttavat. Osaksi pelkäävät he semmoisissa

tilaisuuksissa joutuvansa itsekkäiden naapurien petkutettaviksi,

sillä nämät koettavat viinalla ja petoksella houkutella heiltä

heidän tavaroitansa ja pieniä rahasäästöjänsä, osaksi, ja sepä pahin

kaikesta, heillä ei ole mitään halua tavata pappiansa. Sillä papit,

samoinkuin siviilivirkamiehetkään, eivät nauti kansan luottamusta

ja kunnioitusta. Virkamiehillä kyllä onkin niukat palkat, jonka

tähden ne ovat riippuvaisia antimista, jotka nähtävästi jo ovat

käyneet velvollisuudeksi, ja ovat kansassa herättäneet katkeruutta

ja alentaneet virkamiesten arvoa. Papeilla taas ei ole mitään

vakinaista palkkaa. He ovat siis riippuvaisia seurakuntalaisten

anteliaisuudesta ja toimituksista saaduista tuloista. Olin kerran

saapuvilla ristiäisissä, ei lappalaisen vaan venäläisen luona. Pappi

oli humalassa, ja toimituksen kestäessä hän useampaan kertaan riiteli

kummien kanssa siitä paljonko hän saa vaivastaan. Täällä onkin on papin

toimeentulo siksi huolestuttava, että hän paikottain on pakotettu

päiväläisenä tekemään työtä talonpoikien luona. Myöskin saa hän tuloja

siitä, että hän rahasta päästää paastoamis-velvollisuudesta. Lisäksi

täkäläiset virkamiehet ja papit ovat kaikkea tieteellistä sivistystä

vailla ja juoppoja, joten ei ole ihmeteltävä, etteivät he nauti kansan

kunnioitusta. Eräässä Vienanmeren kylässä kävi pappi luonani pyytämässä

viinaa. Pyysin isäntää minun puolestani antamaan sitä hänelle. Sen

lisäksi isäntä häntä omastakin puolestaan kestitti, ja seurauksena oli,

että pappi juopui ja kävi hävyttömäksi, jonka vuoksi isäntä hänet ajoi

porstuaan. Siellä hän sitten lojui kaikkien nähtävänä, kunnes hänet

pyynnöstäni saatettiin kotiin.

Saavuin vihdoin Kuolaan. Oli tavattoman kuuma sää; lämpömittari näytti

+32. Minulla oli onni päästä asumaan kaupungin ainoan kauppamiehen

Aleksej Ivanovitsch Popoffin luo, joka kohteli minua sangen

ystävällisesti.

Tulin erämaan rappeutuneista kojuista ja nokisista saunoista, ja nyt

olin siivoissa, hyvin kalustetuissa huoneissa viehättävine vuoteineen,

ja puhtaine vuodevaatteineen. Leposija, jona erämaassa oli ollut

sammalet ja puu, oli nyt muuttunut höyhen- ja untuvapatjoiksi, ja

nokisten seinien sijassa oli nyt ranskan tapeteilla verhotut seinät.

Kaupungissa oli vain yksi pääkatu, ulottuen toisesta kaupunginpäästä

toiseen; sairashuone, jonka on rakentanut Popoff, ylläpidetään hänen

lahjoittamillaan rahoilla; mutta mitään oppilaitosta siellä ei ollut,

eikä porvaristo sen tarpeellisuutta myöntänytkään.

Isäntäni Aleksej Ivanovitsch Popoff oli paikkakunnalla siksi mahtava

ja huomattava mies, että hänestä kannattaa laveamminkin kertoa.

Häntä kunnioittivat yleisesti ei ainoastaan kaupungin asukkaat

vaan etenkin seudun lappalaiset. Hän oli sotamiehen poika ja oli

nuorempana itsekin ollut sotamiehenä, ja silloin pari kertaa käynyt

Inarissakin n.s. "Ryssän veron" kannossa. Tarmollaan ja kyvyllään

oli hän hankkinut itselleen kelpo omaisuuden, jonka nyt, kun hän oli

lähes 40 vuotta ilman sanottavaa kilpailijaa kauppaa harjoittanut,

arveltiin nousevan miljoonaan. Lappalaiset kunnioittivat ja rakastivat

häntä kaupungin ja sen ympäristön suosijana ja suojelushaltijana sekä

omana isäntänään. Hänen tahtonsa oli heidän lakinaan, eikä Venäjän tai

Karjalan mies rohjennut joutua hänen epäsuosioonsa. Hänen sanottiin

olevan tuiki lujan päätöksissään. Ketä hän tahtoi auttaa, sitä hän

hyväntahtoisesti auttoi. Ja sen, jota hän tahtoi kukistaa, hän yhtä

perinpohjaisesti kukisti. Hän oli joutunut semmoiseen asemaan, ettei

hän ollut kenestäkään riippuvainen, mutta melkein kaikki hänestä;

sillä Kuolan kaupungissa ja koko Kuolan piirissä ei ollut montakaan,

jonka nimeä ei olisi ollut hänen kirjoissaan. Virkamiehille hän ei

lainannut rahaa, mutta hänen mielestään apua tarvitsevaa hän ilmaiseksi

auttoi. Aina Kantalahdesta, Kieretistä ja Koudasta saakka etsi ja

sai hänen apuansa se, joka oli menettänyt aluksensa tai muutoin oli

joutunut onnettomuuteen. Itse satuin olemaan semmoisessa tilaisuudessa

saapuvilla.

Tuloman ja Kuolan vesijaksoin varsilla asuvia lappalaisia hän kohteli

alaikäisinä holhotteinaan. Kaikki heidän tarpeensa hän heille hankki,

ja kaikki mitä he työllään ansaitsivat, sen he hänelle kantoivat.

Hän oli kuin talonisäntä ja he hänen alustalaisiansa. Heille hän

lakia laati ja sitä käytti. Hallitsijan käskyjä ei noudateta niin

täsmällisesti, kuin lappalaiset hänen antamiaan noudattivat. Ei

tarvittu sanoa muuta kuin: "Hasjäin (isäntä) on käskenyt", niin se

kyllä suoritettiin. Heidän maa- ja vesi-oikeuksistaan sai hän tosin

voittoa, samoin heidän työstäänkin, mutta sensijaan olivat hänen

runsaasti varustetut aittansa aina heille avoinna. Parhailla keinoilla

suojeli hän lappalaisteta oikeuksia, ja sentähden he eivät olleetkaan

virkamiesten sorrolle ja täkäläisten venäläisten petkutuksille alttiit.

Ja sotamiehen otossa, jos arpa lankesi hyvämaineiselle venäläiselle tai

lappalaiselle, hän antoi tälle etukäteen rahoja, joilla hän voi ostaa

itsensä vapaaksi. Mutta juopot ja huonomaineiset saivat mennä.

Se huoli, jota Popoff piti lappalaisistaan, oli heille, joilla

kuitenkin oli oikeus tuottavaan lohikalastukseen Tulemassa ja

Kuolanjoessa, ehkä terveellinenkin, heidän kehittymättömään asemaansa

nähden, sillä siten oli heillä turvattu toimeentulo sekä hyvänä

että pahana aikana. Että tämä tuotti Popoffille voittoa, sehän on

luonnollista, ja kyllä se olikin päälähteenä hänen paikkakunnalla

tavattomaan rikkauteensa. Vahinko vaan, ettei Popoff mitenkään

avustanut heidän henkistä kehitystään, sillä hän piti lappalaisia

ihmisinä, joiden ei tarvitse ajatella, ja joille tiedot olivat ei

ainoastaan tarpeettomia vaan vahingollisiakin, mikäli he pysyivät

maassaan ja tavallisissa ammateissaan.

Mutta hän ei myöskään tahtonut avustaa Kuolan kaupunkilaisten kehitystä

sivistyksessä. Ainakaan hän ei ollut halukas tätä varten mitään

uhraamaan. Hänen mielipiteensä oli, että Kuolassa ei saisi olla muuta

kuin yksi kauppias, muitten tulisi hänen mielestään olla kalastajia.

"Yhden pitää ajatella, muiden toimia hänen käskynsä mukaan. Silloin on

kaikilla toimeentulo täällä pohjolassakin", arveli hän.

* * * * *

Heinäkuun 21 p:nä oli minun lähdettävä kotimatkalle, sillä olin

kuuluttanut kokouksen Inariin elokuun 2:ksi päiväksi. Popoffin miesten

kuljettamassa veneessä, jolla lähtivät noutamaan lohia 60 virstan

päässä olevasta Tullompaikesta, seurasin minäkin. Sydämellisten

jäähyväisten jälkeen erottiin, saapuivatpa kaupungin herratkin

rannalle, ja kajahuttivat "hurraa" sekä huusivat "do svidanja",

näkemiin asti.

Tämä Tuloman koski oli siksi kalarikas, että sinne kalastusaikana

lähetetään joka viikko kaksi viisihankasta venettä noutamaan

suolattuja lohia, kaikki Popoffille kuuluvia. Kalastusoikeus tosin oli

lappalaisten, mutta sen haltija oli nyt elinajakseen Popoff ainoastaan

sillä, että hän maksoi lappalaisten verot. Itse kalastuksen suorittivat

kunnollisimmat lappalaiset eri maksua vastaan. Saaliin sanottiin

vuosittain nousevan 5000 puutaan, jota paitsi tuleville ja meneville

näkyi olevan maksuton ruokailu. Mutta olivathan ne kaikki lappalaisia,

Popoffin "lapsia".

Suurta hämmästystä herätti lappalaisissa Popoffin käsky, jonka

soutajani heille toi. Sen mukaan tuli heidän saattaa minut täältä

lähimpään lappalaiskylään Inarissa. Alussa he pitivät matkaa

mahdottomana, mutta kun veneeni perämies lyhyesti lausui: "Isäntä

käski", evät he enään epäröineet. Matkalle mentiin. Ensin kuljettiin

jalkapatikassa Nuorttejavrelle, jossa astuttiin veneeseen. Matka

Nuorttejavrella, joka on 60 virstaa pitkä, kesti vielä seuraavan

päivänkin, niin että 22 p:nä yövyimme kauniissa seudussa Luttojoen

suulla.

Ilman vaikeampia seikkailuja kuljimme vuorokauden toisensa jälkeen

eteenpäin, ja nyt pyrimme Sulkesjavrelle, joka on ensimäinen järvi

Inarissa. Sinne oli 30 virstan taipale jalkaisin kuljettava.

Käyttämämme vene vedettiin sentähden rannalle, kaadettiin kumoon ja

matkan helpottamiseksi jätettiin osa tavaroitani sen alle, koska

luotin kyytimiesteni rehellisyyteen ja lupaukseen tuoda ne mukanansa

seuraavana jouluna Inariin tullessaan. Lupauksensa he rehellisesti

täyttivätkin.

Vuorenhuippuja näkyi kaukana, kuitenkin ainoastaan oikealla ja

vasemmalla, mutta ei matkamme suunnalla. Mäet siis eivät rasittaneet

kulkuamme. Se maanselkä, joka muodostaa vedenjakajan Kuolavuonon

ja Patsjoen vesiväylien välillä, näkyi olevan jotensakin suoraan

pohjoiseen päin kulkeva harjanne. Se taas, joka oli rajana niiden

vesien välillä, jotka juoksevat toiselta puolelta Pohjanlahteen ja

toiselta puolen Jäämereen, oli kokonaan alaston, täynnä mutkia,

laaksoja ja kukkuloita. Jalkataipalettamme sanottiin 30 virstan

pituiseksi, ja saattaapa niin olla, jos saisi kulkea suorinta tietä.

Mutta kaikkine mutkineen se varmaankin oli melkoisesti pitempi, sillä

varsin varhain olimme lähteneet matkalle, ja vasta kello 8 aikana

illalla näkyi Sulkesjavre.

Järven saarella oli lappalaiskota, ja kyytimieheni koettivat sentähden

kimeillä huudoilla saada sen asujamet liikkeelle. Se kutakuinkin pian

onnistuikin, ja veneellä meidät noudettiin kotaan. Astuessamme veneestä

tunsi minut jo kaukaa lappalainen lautamies Olli Antinpoika Walle, joka

juoksujalassa riensi luokseni. Tervehdittyämme kertoi Walle unessa

nähneensä, että minä olin tätä tietä tuleva, jonka vuoksi hän minua

odottikin. Tämän todistivat useat läsnäolevat, ja Wallen vaimo sanoi

miehensä lausuneen, kun hän aamulla lähti halkoja hakkaamaan, että

täytyy hakata runsaammin, sillä tänään saapuu kirkkoherra. Samaa sain

kokea erakoilta Kuolan ja Kemin piireissä. Tapahtui tuon tuostakin,

että heille saapuessani he sanoivat odottaneensa tuloani.

Kaukaisissa lappalaiskodissa, joissa ei ole milloinkaan ennen, tai

ainakin hyvin harvoin, pappi käynyt, herättää hänen tulonsa suurta

iloa ja hälinää. Ei nyt tiedetty miten oikein riemu olisi ilmaistava.

Lautamies Walle tuli, paikkakunnan olojen mukaan, hyvin toimeen. Paitsi

nuottaa oli hänellä muutamia käsiverkkoja sekä useita ketun ja suden

rautoja. Aitassa, joka oli rakennettu korkeille pylväille ja oli noin

6:n neliökyynärän suuruinen, oli kaikenlaista tavaraa talven varalle.

Seinällä riippui saukon nahka, josta hän toivoi Inarin markkinoilla

saavansa 6 puutaa jauhoja.

Kyytimieheni, jotka eivät olleet antaneet minulle mitään aihetta

tyytymättömyyteen, päinvastoin olivat varsin ystävällisiä, palasivat

täältä. He olivat, kuten kaikki Venäjän lappalaiset, tietämättömiä

ja välinpitämättömiä. Siitä on luonnollisena seurauksena, etteivät

vanhemmat opeta lapsiansa tahi yritä mitenkään kehittää niiden sielua

tai älyä. Lapset ovat sentähden vieläkin yrmeämmät kuin vanhemmat.

En ole koskaan nähnyt niiden leikkivän, vielä vähemmin kinastelevan.

Ne istuvat vain jossakin kodan sopukassa, jotteivät olisi kenenkään

tiellä. Jos joskus tahtovat ilman pakottavaa syytä poistua nurkastaan,

uhkaavat vanhemmat niitä nyrkillä tai koivunvitsalla. Lasten

kuolevaisuus onkin pelottavan suuri. Köyhyys ja vanhempien kaiken

käsityksen puute säännöllisestä lastenhoidosta on tietysti siihen

suurimpana syynä. Ilmanalan ankaruus tosin estää viljan viljelystä

suuremmassa määrässä, mutta sittenkin sopisi viljellä vähän ohraa,

nauriita ja räätiköitä, jopa perunaakin, puhumattakaan siitä hyvästä

menestyksestä, jota karjanhoidosta olisi. Nauriita lappalaiset

mielellään syövät, ja kyllä he niitä syksyllä saivatkin Popoffilta.

Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei hanki heille nauriinsiemeniä, vastasi

hän, etteivät he semmoisia asioita ymmärrä, eikä heidän tarvitsekaan

ymmärtää, sillä hän kyllä varustaa heidät kaikella, mitä tarvitsevat,

nauriillakin.

Vieraita nämä lappalaiset varsin kauhistuvat. Kun täällä matkustaa,

etenkin suvella, varoittavat kyyditsijät matkustajaa puhumasta

liian kovalla äänellä, tai millään lailla kolisemasta asumusta

lähestyttäessä, sillä talonväki pelästyy ja pakenee metsään. Jos asunto

on aavalla paikalla, niin että vieraat näkyvät kaukaa, piiloutuvat

varmaan asukkaat, jos vaan tulijoiden joukossa huomaavat jonkun, joka

ei ole lappalainen. Joku kyytimies, joka tuntee lymypaikat, etsii

sieltä pakolaiset, ja kun he ovat saaneet tietää, ettei ole mitään

vaaraa, palaavat he vähitellen.

Tuloman lappalaiset ovat laiskempia, välinpitämättömämpiä ja

toimettomampia, kuin muut lappalaiset. Ei edes viitsitä asettaa ansoja

riekoille, joita talvisin vilisee joka kodan ympärillä. Poroja heillä

on vähän, korkeintaan 5 tai 6 perhettä kohden, ja perheitä on noin

60. Pyydysten puutteessa he vuokraavat kalavetensä Inarilaisille,

ja pyssyjen puutteessa myöskin metsästysmaansa. He elävät siis

paljoa kurjemmassa tilassa kuin Jäämeren rannikolla asuvat Venäjän

lappalaiset, joilla siellä on hyvä kalastus. Tuloman lappalaisten

asunnotkin ovat mitä kurjimpia. Tiheät metsät näkyvät heille olevan

parhaana suojana pohjoistuulta vastaan.

Heidän käsityksensä jumalasta (Ibmel) on kovin epäselvä. Sillä

nimellä he nimittivät myös aurinkoa, ukkosenilmaa ja sateenkaarta.

Ukkosen jyrinää kuunneltiin hämmästyksellä ja tarkkaavaisuudella,

ja sen jyminästä luulivat he voivansa päättää, oliko jumala suopea

tahi suutuksissaan. Sateenkaaressa huomattiin lempeä ja tyytyväinen

jumala, sitä kumarrettiin, ja kysyttiin näkyikö semmoista jumalaa minun

kotimaassani. Myöntäväisen vastauksen saatuaan, sanoivat sen olevan

hyvän, mutta mitä hyvää tuosta koitui, sitä eivät minulle selittäneet.

Myös koskilla sanoivat he olevan oikkuja. Sattui joskus, että

kyytimieheni kauvan aikaa silmäilivät koskea, jota oli noustava, astuen

edes ja takasin sen rannalla ja pitäen keskenään pitkiä keskusteluja.

Kun kysyin, mikä tässä esti matkan jatkamista, vastattiin kosken ei

olevan hyvällä tuulella. Tuon tuostakin he sillävälin kumarsivat

koskea, aina tekemällä myöskin ristinmerkin, jos luulivat minun

näkevän, mutta ilman sitä jos arvelivat etten heitä huomaisi. Vihdoin

voi tapahtua että päätettiin vetää vene maata pitkin kosken ohi,

vaikka tämä ei näyttänyt vaarallisemmalta kuin moni muu, jossa vene

sauvomalla vietiin ylös. Sanoivat silloin aina kosken olevan huonolla

tuulella; ja kun minä väitin ettei koskella ole mitään mielentilaa,

vakuuttivat silläkin olevan haltijansa. Jumala, vastasin minä. Niinpä

niinkin, myönsivät he, mutta väittivät koskella sitä paitsi olevan oman

jumalansa tahi isäntänsä; ja siihen asia päättyi.

Kun aurinko laski, sanoivat he: "Jumalaa ei enää näy"; ja kun se

nousi, tervehdittiin sitä monilla kumarruksilla, aina nytkin tekemättä

ristinmerkkiä, jos luulivat etten heitä huomaisi, mutta vastaisessa

tapauksessa aina ristinmerkkiä tehden.

Mutta vaikka Tuloman lappalainen on raaka, toimeton, viheliäinen ja

laiha ja vaikka hänen kurjassa asunnossaan pata on melkein ainoa, joka

muistuttaa sivistyksen vaikutusta, ei hän kumminkaan ole raju eikä

laittomuuksiin taipuvainen. Tyytyväisenä hän asunnossaan suopi sijaa

syöpäläisillekin. Nöyryydellä täyttää hän vatsansa petulla, niinkuin

inarilainenkin. Hän kuolee elettyään tuntematta tuskaa kärsimyksistään,

sillä koko hänen elämänsä on yhtämittaista horrostilaa, enkä ole

tavannut heissä yhtäkään, joka olisi käyttänyt aikaansa muuhun kuin

pakottavimpiin elatushuoliin ja lepäämiseen. Kaikessa köyhyydessään he

kumminkin näyttävät olevan erittäin valmiita suorittamaan papilleen

korvauksen kaste- ja vihkimistoimituksista, sillä he tietävät hänen

olevan köyhän. Kansansa syntyperästä ei heillä ollut mitään tarinoita.

Sukulaisuussuhteistaan olivat he erittäin tietämättömiä, eivätkä

edes tienneet esi-isiensä lappalaisia nimiä; ainoastaan kruunun

veronkantokirjoihin kullekin pannut venäläiset nimet olivat heille

tutut, vaikkakin moni heistä ainoastaan hyvin puutteellisesti puhui

venättä.

* * * * *

Lautamiehen saattamana lähdin heinäkuun 31 p:n aamulla taivaltamaan

Kyröön, jonne saavuin samana päivänä. Väestö kutsuttiin

jumalanpalvelukseen. Olin nyt Ivalon rannalla, saman isännän talossa,

jossa kerrotulla käynnilläni 1822 olin ollut matkalla Utsjoelle, ja

jonka luona minua niin ystävällisesti oli kohdeltu. Täällä sain nytkin

levätä siistissä huoneessa, jossa ei ollut sääskiä. Sain lisäksi

kaikkea, mitä minulta oli puuttunut Kuolasta matkustaessani: maitoa,

piimää ja kelvollista voita, sekä leipääkin.

Elokuun 2 p:nä pidettiin jumalanpalvelus Martti Martinpojan suuressa

tuvassa. Väkeä oli koossa ei yksistään Auveljoen seuduilta, vaan

Patsjoeltakin ja muista paikoista, joista oli tänne lyhyempi matka kuin

Inarin kirkolle. Maanantaina lähdin täältä, mutta äkillinen myrsky

pakotti meitä yöpymään Inarijärven saareen. Olimme kuitenkin turvassa

sateelta kumoon käännetyn veneen suojassa.

Tottumuksesta, johon hätä on inarilaiset pakottanut, kestävät he

pitkää paastomista. He ovatkin sentähden hoikkia ja laihoja, nälkävyö

tiukasti vyötäisille vyötetty. Mutta kun kalastus tai metsästys on

hyvin onnistunut, syövät he runsaasti, ja vyön solkea on silloin

siirrettävä. Yksin vyöstä voi asiantuntija päättää onko ollut hyviä

tai pahoja aikoja. Kotimaassaan lappalainen ei kerjää, olkoonpa vaikka

kuinkakin köyhä. Terveenä ollessaan, arvelee hän, ei puutu elatusta,

sairasta ja voimatonta auttavat sekä omaiset että vieraat. Mutta kyllä

Inarin ja Tuloman lappalainen syökin suden jättämiä poronjäännöksiä,

ja merenrannalla hän ei hylkää puolimädänneitä, meren maalle ajamia

haaskoja.

Inarissa sain kuulla surkeita uutisia. Ei oltu koskaan minun

palvelusaikanani Lapissa niin huonoilla enteillä talvea odotettu.

Nälkä oli jo suvella yleinen. Kuinka käyneekään nyt tämän köyhän

kansan. Kalastus oli ollut kurja. Susi oli syönyt useimmat lampaat,

ja pelättiin samaa teurastusta porolaumoissakin, jotka vielä olivat

metsässä. Uutisasukkaalla ei ollut mitään toivoa pellosta, sillä

halla oli turmellut kaikki. Hänellä on kuitenkin karjasta apua, mutta

kalastajalappalaisille ei tullut muu neuvoksi kuin tarttua pettuun.

Matkalle Utsjoelle ryhdyttiin tiistaina elokuun 11 p:nä noin

parinkymmenen miehen suuruisena joukkona. Saavuimme ensin Aili Vuolleen

suviasuntoon. Hän oli rientänyt ennen muita, oli jo kokenut verkkojaan

meidän tullessamme ja saanut joukon kauniita kaloja. Kuljin kirkkoväen

seurassa Vastus- ja Muddusjärvien poikki. Monessa paikassa ovat nämä

penikulman pituiset järvet siksi matalia, että ruoho kasvaa vedenpinnan

yli. Tämä seikka sai erään Juho Abrahaminpoika Aikion tuumimaan näiden

järvien kuivattamista, saadakseen niistä uutisviljelysmaita. Ja

niin hän rupesi puhkaisemaan soraharjua. Hän oli jo saanut puoleksi

valmiiksi kanavansa, joka yhdessä paikassa oli 5 — 6 kyynärää syvä,

mutta silloin sora vyöryi ja hänet löydettiin kuolleena soraläjän alta

itse kanavassa. Häneltä jäi kaksi reipasta poikaa, jotka kuitenkaan

eivät ole jatkaneet isänsä työtä, vaikka se kyllä oli järkevästi

mietitty, joskin varomattomasti suoritettu.

Päätin käydä Suomen Lapin pohjoisimman uutisasukkaan luona

Muondusjärven rannalla, kaksi penikulmaa Inarin kirkolta pohjoiseen.

Tosin hänen asuntonsa oli matkastamme syrjässä, mutta Lapissa

sellaisista mutkista ei välitetä. Leipää ei ollut talossa, mutta

minulla oli sitä muassani. Mitä talossa oli, tuotiin runsaasti

pöydälle. Aterian jälkeen kuunneltiin tarkkaavaisuudella puhettani, ja

sehän onkin silmin nähtävän hyväntahtoisuuden ohessa paras palkinto,

mikä papin osaksi Lapissa voi tulla.

Kalastettiin ja saatiin myös muutamia vesilintuja evääksi matkallemme

Jorgastakiin, johon täältä lähdimme, toivoen joutuvamme sinne kahdessa

päivässä. Ennen auringonlaskua saavuimme Tervettivassa olevaan kotaan.

Ylen kurja, likainen ja haiseva se oli, sillä siinä olivat lampaat

viettäneet suvensa. Siellä kuitenkin nukuin ja heräsin oikein herran

ilmaan. Satoi lunta taivaan täydeltä, mutta pian se taas rupesi

sulamaan. Täytyi odottaa kunnes metsä kuivuisi, jonka tähden vasta

puoliyön aikaan lähdimme liikkeelle, ja saavuimme ensin Riutumuotkan

Aikion luo, saman miehen, jonka kodassa pari päivää sitten olimme

käyneet. Täältä alkoi mitä autioin tunturiseutu. Metsää siellä ei enää

kasvanut ja pensaat olivat liian pienet nuotiota varten. Laskeuduimme

yöksi kuivalle ylängölle. Matkalaukku oli päänalustana, tunturi

vuoteena, sammal ja viittani vuodevaatteina. Eräs lappalainen ehdotti

että lämpimän vuoksi makaisimme selätysten. Siihen suostuinkin ja

olihan siten vähän lämpöisempi, mutta kalliisti sain tämän hyvän

maksaa, sillä runsaasti vähensin hänen syöpäläistensä lukua.

Toresoivea pidetään lähinnä Peldoivea tämän seudun korkeimpana

tunturihuippuna. Sen juurellakaan ei kasva muuta kuin koivuja. Täältä

näkyivät siintävässä kaukaisuudessa Venäjän tunturit, joita en edes

kaukoputken avulla saattanut erottaa pilvistä. Norjan tunturit olivat

meitä lähempänä ja yhtä alastomia kuin Toresoivekin. Tulin ajatelleeksi

mikä mitätön hitunen minä olen näihin suunnattomiin suuruuksiin

verrattuna, miten olen maasta tullut ja maaksi jälleen muutun. Mutta

mitä ovat sittenkin nämä elottomat vuoret elävän, kaikkivaltiaan

Jumalan rinnalla, joka on luonut koko maailman, joka runsaasti

ylläpitää miljoonittain eläviä olentoja maan pinnalla ja hallitsee

lukemattomia maailmoita.

Saavuttuamme pieneen metsään, jossa oli tuuheata jäkälää, näimme

suuren porolauman, joka kiiti ylös tunturille. Kun en käsittänyt syytä

niiden pikaiseen pakoon, arvelivat lappalaiset, että ne pelkäsivät

meitä, ja että ne pelästyneinä aina etsivät alastomimpia ylänköjä.

Vielä pakinoidessamme ilmestyi susi läheisestä pensaasta. Tuo peto

siis olikin pelon aiheuttanut. Sittenkin saattaa yksinäisessä

täysikasvuisessa peurasonnissa kiima-aikana olla sekä voimaa että

rohkeutta saada susi pakenemaan. Nyt nuo kauniit, ylväästi juoksevat

eläimet, tuuheat, monihaaraiset sarvet taaksepäin painettuina riensivät

hyvältä laitumella, ikäänkuin tahtoisivat näyttää jäntereittensä

joustavuutta. Sillä ne eivät kuitenkaan voi peittää oikeata syytä, joka

on pelko siitä, etteivät voisi puolustautua yhtäkään sutta vastaan.

Melkein samanlainen on luonteeltaan lappalainen. Suomalainen

raivostuneena, norjalainen uhkaavalla kerskailullaan, venäläinen

todellisella tai teeskennellyllä vimmallaan, saa koko lappalaisväestön

pakenemaan. Ja sittenkin tapaa lappalaisessa rohkeutta ei ainoastaan

päälle karkaavaa peuraa vastustaessa, vaikka se ei suinkaan ole

ylönkatsottava vihollinen, vaan vieläpä taistellessa raivoavaa

karhuakin vastaan. Yksinäinen lappalainen voi kohdata sen ja voittaa.

Sitä vastoin on tuo metsäin kuningas repinyt monen suomalaisen,

venäläisen ja norjalaisen, jääden itse henkiin.

Vasta kolmannen päivän iltapuolella lähdettyämme Tervettivan kodasta

lähestyimme sitä harvaa ja kitukasvuista metsää, joka ikäänkuin

ennustaa Teno- tai Inarinjoen laaksoa. Reippaasti kuljettiin eteenpäin,

sillä ilmakin oli edullinen, ja vihdoin oli tuo 10 penikulman pituinen

tunturimaa, kaikesta paitsi vuorista ja kivistä köyhä, takanamme.

Iloisena silmäilee viheliäistä metsävyöhykettä, joka jokea ympäröitsee.

Tästä alkoi venematka. Sillä aikaa kun vähän ravistunutta venettä

tiivistettiin, nautin minä pohjolan satakielen laulusta, joka

miellyttävänä kaikui metsässä. Se lauloi jäähyväisvirtensä, ja tuntui

ikävöivän etelän ruusupensaita ja alituisesti viheriöiviä lehtoja,

joissa kinoksia ei milloinkaan ole, ja joissa vettä ei peitä jää, eikä

maata kovenna pakkanen. Mutta nämät mietteeni katkasi oppaani sanat:

"Kaikki on lähtöä varten valmiina", ja heti liukui vene joen tyynellä

pinnalla. Jonkun matkan päässä näkyi neljä kalastajakotaa. Mikä ilo

olikaan nähdä ihmisiä valkoisissa mekoissa — lappalaisten juhlapuvussa

— juoksentelevan kotain ympärillä. Kaikki, yksin koiratkin, olivat

täydessä touhussa ja miehet rannalla viskelivät äsken saatuja lohia

veneistä. Lausuin iloni heidän hyvästä saaliistaan, ja vastattiin:

"arvelimme sinun tähän aikaan saapuvan tänne ja rupesimme sentähden

kalanpyyntiin, jotta meillä olisi sinulle tarjota tuoretta kalaa".

Olin siis joutunut kaipaamalleni Jormastakin kalastuspaikalle, jossa

ikimuistoisista ajoista on asunut neljä perhettä, eikä lisää ole

tullut. Minua varten oli yksi kota tyhjennetty. Kunniasijalla oli

käyttämätön porontalja ja sen päällä kirstu tuolina. Padasta, jossa

lohi oli keitetty, annettiin lientä ilman muuta maustetta kuin vähän

ruohosipulia, ja silloin huomasin todeksi sananlaskun: "nälkä on

ruuassa paras mauste". Omat evääni olivat supistuneet varsin vähään.

Harvoin olen niin makeasti nukkunut kuin nyt tässä kodassa, jossa

paitsi minua ainoastaan isäntä makasi, ollakseen valmiina tarvittaessa

minua palvelemaan.

Jormastakin pienestä kylästä on lähimpään naapuriin 9 penikulmaa. Kylä

sijaitsee kalarikkaan joen rannalla, solakkain mäntyjen suojassa.

Ystävällisesti minut täällä otettiin vastaan, kuten aina ennenkin.

Luonto oli suurenmoinen, mutta karu. Kalastus oli pääelinkeinona.

Aamulla miehet ja naiset vielä olivat valkoisissa mekoissaan. Lapsetkin

olivat siistityt ja heidän tukkansa kammatut. Kaikki oli järjestetty

ikäänkuin jumalanpalvelusta varten sunnuntaina. Verrattuna siihen,

mitä äsken olin nähnyt merenrannikolla, jossa tavat eivät ole omia

vaan eri kansoilta saatuja, minä suuresti kunnioitin tämän väestön

yksinkertaisia menoja. Ne olivat luonnolliset ja suorat.

Aamulla, kun jotkut pienemmät papilliset toimet olivat suoritetut, oli

vene valmiina viemään minut tuohon lähimpään naapuriin Tenojoella,

9 penikulman päässä. Nopeasti liukui vene Palton soutaessa ja

Aikion perää pitäessä. Ei näkynyt merkkiäkään metsäpalosta, eivätkä

kyyditsiäni koskaan sanoneet semmoisista kuulleensakaan, joka on

todistuksena siitä, etteivät suomalaiset vielä ole ehtineet tänne.

Lappalaiset ovat kovin varovaisia tulen käyttämisessä, eivät

vanhemmatkaan ihmiset Utsjoella muista muuta kuin yhden metsäpalon

siellä olleen. Se oli raivonnut kirkon pohjoispuolella vuonna 1780 ja

mainitaan sen olleen kauhean, sillä ankara tuli syttyi kovan kuivuuden

aikana. Tuhassa oli tavattu lukemattomia riekon pesiä ja niissä

naarasten luurankoja. Niin helliä ne olivat olleet poikasilleen, että

tulesta huolimatta olivat pysyneet paikoillaan niitä suojellakseen.

Palaneella alalla jäkälä ei ollut vielä 1830 päässyt entiseen

tuuheuteensa, ja puutkin vielä olivat kurjia.

Aikio ja Palto olivat paremmissa varoissa kuin tavallisesti

inarilaiset. Aikio kertoi edellisenä talvena kaataneensa karhun,

joka syksyllä oli saarrettu. Kun lappalainen metsästysretkillään

tapaa karhunjälkiä, seuraa hän niitä. Karhu on tavallisesti jo

lokakuussa valmistanut itselleen talviasunnon. Sen ympäri metsästäjä

tekee kierroksen. Vaikka kyllä Inarissa ja Karasjoella on melkoisia

honkametsiä, ei karhuja kuitenkaan siellä usein tapaa. Aikionkin

tapaama karhu oli yksin. Ne ovat jo Sodankylän pohjoisessa osassa ja

etenkin Utsjoella harvinaisia. Muurahaispesiä, jotka keväällä ovat

karhun ensimmäisenä hätävarana, on kyllä sielläkin, mutta karhulta

puuttuu siellä varmaankin muita viihtymisen ehtoja.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, emmekä olleet koko päivänä huomanneet

mitään, josta voisi päättää täällä olevan ihmisiä. Mutta nyt saavuimme

padon luo, joka oli rakennettu poikki koko joen, joka tällä kohdalla

vielä on kapea. Se oli laiton ja vahingoksi kyyditsijöilleni. Verkoissa

oli puumerkkejä, ja niistä havaittiin, että rikolliset olivat kaksi

veljestä, toinen Utsjoelta, toinen asuva Norjan puolella. Asia

oli sittemmin sovittu siten, että veljekset hajottivat patonsa ja

korvasivat vääryyttä kärsineille, antamalla heille kaksi teurastusporoa

ja yhtä ja toista muuta vähäpätöisempää.

Olimme nyt Utsjoen pitäjän rajalla, noin 8 penikulmaa Jorgastakista.

Hämärsi jo kun mieheni ilmoittivat, että ensimäinen heinäsuova oli

näkyvissä. Siellä heidän mielestään oli hyvä yöpyä, ja hyvä siellä

olikin. Aamulla nousin reippaana ja levähtäneenä ja aivan kuivana,

vaikka oli koko yön satanut.

Karasjoen kirkonkylässä, kahden penikulman päässä täältä, asuu

15 huonekuntaa, enimmäkseen suomalaisten jälkeläisiä, harjottaen

karjanhoitoa runsaammin kuin missään muualla Lapin tunturien

pohjoispuolella. Ne ovat muinoin, ensi asutuksensa aikana 18

vuosisadalla, viljelleet ohraakin. Jorgatakissa sitä vastoin ei ole

koskaan ollut lehmiä, vielä vähemmin maanviljelystä. Kun miehilleni

puhuin karjanhoidon hyödystä, lupasivat he, kun toiste saavun,

kestittää minua maidolla ja voilla. Sitä lupausta heidän ei kuitenkaan

ole tarvinnut täyttää, sillä en ole sen jälkeen käynyt enkä luule

vastakaan käyväni siellä. Olen kuitenkin kuullut mainittavan, että

sinne on ostettu pari lehmää. Jorgastakista on 11 penikulmaa Inarin

kirkolle ja 10 penikulmaa Korasjoen kirkolle, jossa he joskus

käyvät talvisin, sillä suvisin siellä ei ole pappia. Käyntiä Inarin

kokouksissa he sitävastoin harvoin laiminlyövät yhtä vähän suvella kuin

talvellakaan.

Aamulla lähdimme uudestaan matkalle. Kuljimme pitkin mahtavaa

Tenojokea. Joku autio asumus näkyi rannalla. Kalastajat olivat niistä

jo poistuneet.

Tenojoen rannalla Karasjoen suusta alaspäin ei näkynyt yhtäkään

talvikotaa, jonka ympärillä ei olisi ollut viheriöivä ala, sillä

täällä on kaikilla joku lehmä, ja maa lannoitetaan, niin että ruoho

kasvaa rehevästi. Tulot karjasta ovat melkoiset, ja tuotteet myydään

kalliiseen hintaan Norjassa. Jos inarilaiset, jotka nyt ovat, Venäjän

lappalaisia lukuunottamatta, köyhempiä kuin mikään minun tuntemani

kansa, olisivat joutuneet karjanhoidossa samalle asteelle, eivät he

suinkaan nälkää kärsisi.

Outakoskella, jossa osa kalastajia vielä oli koossa, ei oltu vielä

pidetty aamurukousta, kun sunnuntaiaamuna saavuin paikalle, kuljettuani

kaksi penikulmaa. Outakoski on ensimäinen kylä Utsjoen seurakunnassa,

tultaessa pitkin Inari- ja Tenojokea Inarista. Tänne on 20 penikulmaa

Inarin kirkolta, ja minulla oli vielä seitsemän penikulmaa Utsjoen

kirkolle. Ilo täällä tapaamisesta oli molemminpuolinen. Tuo hyvä rahvas

tahtoi kuulla Jumalansanaa. Täällä oli sitäpaitsi muutamia iäkkäitä

ja raajarikkoja, jotka eivät kyenneet käymään kirkossa ja sentähden

pyysivät saada täällä käydä Herran ehtoollisella.

Jumalanpalveluksen jälkeen lähdin taas matkalle. Poikkesin parissa

paikassa rannalla asuvien lappalaisten luona, enkä senvuoksi päässyt

muuta kuin pari penikulmaa, kun kulku oli hämärän tähden keskeytettävä.

Äsken satanut lumi pysyi vielä Raste- ja Gäinokaissen huipuilla, jotka

kohosivat valkoisina kupooleina viheriästä alustasta. Vesilintujen

äänet kuuluivat valittavilta ja rastas oneasti raksutteli. Lappalaiset

makasivat ja kuorsasivat, mutta minä olin riittävästi nukkunut

Jorgastakissa, levännyt pari päivää veneessä, enkä enään tuntenut

mitään tunturimatkojen vaivoista. Senpä vuoksi enimmäkseen valvoin

surumielisenä silmäillen syksyn enteitä, taivaanlaella kimmeltäviä

tähtiä, joita monen kuukauden aikana en ollut nähnyt.

Aamulla varhain olimme taas kulussa. Klo 3 aikaan jälkeen puolisen

laskimme maalle Utsjoen suun läheisyydessä. Tästä oli vajaa penikulma

kotiini. Pidin parempana kävellä maata myöten, ja vapautin kyytimieheni

enemmästä vaivasta. Ne vähät tavarat, jotka minulla oli muassani,

nostettiin Högmanin nyt asumattomaan kotaan, josta kirkkoväki toi ne

kirkolle. Kello 4 rupesin taivaltamaan reppu selässä ja kello 6 olin

kotona.

Astuessani tätä viimeistä taivalta ajattelin yhtä ja toista matkalla

näkemiäni ja kokemiani. Muistelin niitä lakkaamattomia verisiä

taisteluita, joita muinoin kävivät keskenään suomalaiset heimot, sitten

kun lappalaiset olivat karkoitetut; miten ne silloin vuorotellen

hävittäen syöksyivät toinen toisensa alueelle, ja miten silloin

julmuudessa kilpailtiin. Ajattelin myös sitä harmaata muinaisuutta,

jolloin lappalaiset vielä asuivat, ei yksistään Pohjanmaalla, Vienan

meren rannoilla ja sillä avaralla niemimaalla, joka sijaitsee tämän

meren ja Jäämeren välissä, vaan vieläpä kaukana lännessä Atlantin

rannoille asti; muistelin miten heidän maansa on ollut riidan

aiheena niiden korkeiden valtojen kesken, jotka pitkinä aikoina

verisissä taisteluissa ovat kilpailleet herruudesta Pohjolassa; miten

lappalaisten oikeuksia ja etuja silloin jalkoihin tallattiin, ja miten

ne, saadaksensa rauhaa, maksoivat veroja kahdelle, jopa kolmellekin

valtakunnalle. Ajattelin mitenkä Lapin kansan pienet rippeet, jotka

vielä ovat olemassa, ovat hajoitetut eri valtakuntiin ja mitenkä heidän

kielensä heitä ympäröivien kansojen vaikutuksesta on hajonnut eri

murteiksi, niin etteivät enään toisiansa ymmärräkään.

Niin, surkea on ollut lappalaisten kohtalo. Mikä osa tällä kansalla,

joskus ehkä kylläkin lukuisana, on ollut ihmiskunnan kehityksessä, se

on meiltä salattu. Mutta varma on, että nyt on sen aika mennyt, ja että

se ei enää koskaan saavuta suurempaa merkitystä, sillä jo aikoja sitten

on se kansana alkanut hävitä. Se ajankohta ei ole kovinkaan kaukana,

jolloin tämän kansan olemassaolo elää pelkkänä muistona, varsinkin jos

sitä arvostellaan historian aikakausien mitalla.

Siten oli nyt pitkä kiertomatkani päättynyt. Sattumuksesta oli se

saanut toisen luonteen ja kestänyt kauvemmin, kuin tarkoitukseni

alkuaan oli ollut.