XVI.

Eron hankkeita ja lopullinen ero Lapista.

Matkustaessa Lappiin, tuntuu vieraasta ikäänkuin tämä maa pakenisi

matkustajan tieltä. Palatessani Inarista (1829), vietettyäni siellä

joulun pyhät, kuten tavallista, johtui taas mieleeni tämä usein

miettimäni ajatus. Ylväs kemiläinen pitää jo rovaniemeläistä,

jopa omia seurakuntalaisiaankin Tervolassa, puolilappalaisina ja

villi-ihmisinä. Rovaniemeläinen vuorostaan pitää semmoisina, ei

yksistään kemijärveläisiä ja sodankyläläisiä, vaan myöskin Ounasjoen ja

Kemihaaran kyläin asukkaita omassa pitäjässään. Ja Alaperän asukkaille,

vaikka nämä asuvat ainoastaan muutaman virstan päässä Kemijärven

pitäjän pohjoisrajasta, ja vaikka asumukset siellä ovat samanlaatuisia

ja ilmanala sama kuin heidän naapureillansa Lapinrajan eteläpuolella,

eivät nuo naapurit kumminkaan luule paremmin voivansa kostaa siitä että

nämä nauttivat Lapinoikeuksia, kuin sanomalla heitä lappalaisiksi,

ainakin milloin ei ole heistä kukaan saapuvilla. Molemmat polveutuvat

kuitenkin Kemijärveltä siirtyneistä oululaisista, ja kummallakin on

samat elämäntavat, paitsi sitä, että ne, jotka asuvat Lapin rajojen

sisäpuolella, ovat saamattomampia ja laiskempia kuin toiset, siitä

syystä että ne ovat kruununverosta vapaat. Näitä seikkoja tuntematon

luulee kuitenkin, että Pohjanlahdesta on vain jokunen penikulma

Lappiin, ja kun hän vihdoin saapuu varsinaiseen Lappiin, jossa tunturit

alkavat, hän hämmästyksekseen huomaa, ettei hän sielläkään tapaa

ihmisiä, jotka omaavat lappalaisnimityksen, sillä lappalaiset kutsuvat

itseänsä "Saameiksi" eli Saamenkansaksi ja maatansa "Saamemaaksi".

Jotain samanlaatuista huomaa etelään matkustaessa. Kun saavut

Utsjoelta eli Finmarkun tunturiseuduilta Inarin erämaihin, onnitellaan

sinua siitä, että olet päässyt tunturien alastomilta kallioilta ja

erämaista. Inarilainen, vaikka onkin niin köyhä, kertoo sittenkin

tunturilappalaisten kurjista asunnoista, kertoo kuinka ne halkojen

puutteessa lämmittävät kotaansa koivunrisuilla, joista ei synny

lämmintä eikä valosi, ja kuinka myrsky ajaa lunta heidän telttoihinsa

ja sammuttaa siellä tulen. Vaikkakin köyhempänä on toki täällä parempi

elää metsän suojaamissa rakennuksissa, vakuuttaa hän.

Kyrön kylässä Ivalon varrella näkee jo kyllä paljon parempaa. Emäntä

pyytää anteeksi, ettei hänellä ole kaikki niinkuin olla pitäisi.

"Kyllä", sanoo hän, "on Jumalan lahjoja, vaikka ei osata niitä käyttää

oikealla tavalla." Mutta isäntä muistuttaa siihen lyhyesti: "Tämä herra

tulee paikkakunnalta, jossa on totuttu huonompaan". Ja hän vuorostaan

puhuu Inarilaisten kylmistä pirteistä ja Utsjoen savuisista kodista,

ja tyytyväisenä hän lausuu, ettei täällä ainakaan tarvitse vilua nähdä

eikä joutua kinoksiin omassa asunnossaan. "Kylläkai siinä on perää",

vastaa emäntä, "mutta kun tulee ihmisiin pitäisi olot olla ihmisten

tavoin". "Mitä lappalaisista", hän vielä lisää: "Se on onneton kansa".

Sodankylän Sompion kylään on Kyröstä 13 penikulmaa. Siellä tuskin

myönnetään lappalaisen olevan ihmisen ja siellä ylönkatsotaan Kyrön

uutisasukkaita, vaikka ne sekä uskonnontiedossa että tavoissaan ja

esiintymisessään ovat etevämmät sompiolaisia, jotka yleensä polveutuvat

lappalaisista, kyröläiset pohjalaisista. Sen lisäksi kyröläinen, samoin

kuin inarilainen yleensä, viikkokausin oleskelee kirkolla, muiden

ihmisten parissa, ja saa siellä opetusta papilta. Kirkossa, Lapin

ainoassa sivistyksen seminaarissa, sompiolainen ja kemikyläläinenkin

käy pari kertaa vuodessa, mutta silloinkin vain jumalanpalveluksessa,

jolloin hän kohta palaa kotia, ellei hän pidä parempana viipyä jonkun

aikaa kapakassa.

Vaikka siis ei ole monta paikkakuntaa, jossa kansa myöntää olevansa

lappalaisia, on Lappi kuitenkin avara maakunta; siksikin avara,

etteivät eri osien asukkaat ole juuri missään tekemisissä toistensa

kanssa. Ilmanalankin erilaisuus on tuntuva. Kuusamossa, joka

suurimmaksi osaksi on napapiirin eteläpuolella, tavataan hyviä

honkametsiä. Utsjoella sitä vastoin on vain aniharvassa metsää,

ja sielläkin missä sitä on, on se pientä ja harvaa. Kelvollista

rakennusainetta tavataan vain pitäjän eteläosassa. Kuusamosta ja

Kittilästä on sitä vastoin tuotu kaupan suuria mastopuita. Siellä ja

Sodankylässä on maanviljelys, ja varsinkin karjanhoito, tuottanut

monelle varallisuutta. Siellä viljellään ohraa, jopa ruista, hamppua,

perunaa ja kaaliakin, samalla menestyksellä kuin pohjois-Pohjanmaalla.

Utsjoella ei ole koskaan vielä näitä kasveja viljelty menestyksellä.

Siellä, kuten Inarissakin, on enimmäkseen vain vuoria, sora-, hiekka-

ja nevamaita. Kittilässä sensijaan on kivettömiä peltoja ja niittyjä,

ja pitkin joenrantaa hyviä viljelysmaita.

Utsjoen ja Inarin erottaa Lapinmaan muista pitäjistä laaja erämaa,

jonka halki maanselkä kulkee, mutta ainoastaan Utsjoki on tähän aikaan

yksinomaan lappalaisten hallussa. Ne suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka

ovat tunkeutuneet Utsjoelle saakka, ovat sulautuneet lappalaisiin.

Muista pitäjistä, paitsi Utsjokea ja Inaria, ovat varsinaiset

lappalaiset joko kokonaan hävinneet tai häviämässä, sillä uutisasukas

turmelee porolaitumia.

Mutta jos eroa onkin ilmanalassa, niin on erotus pohjoisen ja

eteläisen Lapin taloudellisessa suhteessa vieläkin suurempi.

Inarissa ja Utsjoella lappalainen elää kalalla ja lihalla, jauhoja

on sillä vähä, ja lisänä pettua. Jos kalansaalis on huono, siirtyy

kalastajalappalainen toiselta järveltä toiselle. Porolappalainen

on vieläkin liikkuvampi. Hän kulkee porolaumansa mukana ja viipyy

tuskin viikkoakaan samassa paikassa. Hänelle porolauma tosin on

turvallisempi elatuksenlähde kuin kala kalastajalappalaiselle. Mutta

hänkin saattaa äkkiä joutua varallisuudesta kurjuuteen. Taudit, sudet

ja liittyminen villipeuroihin tekevät lopun hänen karjastaan. Muinoin

hänellä oli oikeus turvautua Jäämeren kultakaivoksiin, nimittäin

kalastukseen siellä, mutta nyt ei enään. Etelä-Lapissa on leivällä

suurempi merkitys. Talollinen siellä kylvää useita tynnyriä ja korjaa

tavallisesti 5 — 6 jyvän. Kun hänellä lisäksi on karjaa, niin hänellä

on sen tuotteita omiksi tarpeiksi, jopa myytäväksikin.

Pohjois-Lapissa ovat kulkumahdollisuudet huonommat kuin etelässä.

Siellä kuljetaan talvella aina poroilla, etelässä hevosellakin.

Suvella tapaa täällä järvien rannoilla asukkaita ja veneitä, nevoissa

on ainakin porraspuita. Toista on Pohjois-Lapissa. Usein täytyy

järviä kiertää, kun ei tapaa ihmisiä eikä ole venettä, jokien yli

täytyy kahlata, tavallisesti koskipaikoissa, koska vesi niissä on

matalin. Mutta tulee olla varuillaan, sillä kivet ovat liukkaita,

ja jos kompastuu, niin kastuu, ja saattaapa virta vielä kulettaa

syvemmille vesillekin. Talvellakin täytyy usein kulkea tunturipurojen

yli. Laaksoissa tavataan jokia, joiden yli täytyy päästä. Milloin

jää pettää, milloin taas on jäällä vettä niin, että se tunkee

pulkkaan. Semmoista kyllä sattuu järvilläkin. Suvella taas täytyy

kulkea taipaleita, jotka ovat yhtämittaisia kivikkoja, joissa jalat

käyvät aroiksi. Mutta kaikista näistä huolimatta on sittenkin

tärkeämpi yösijan hankkiminen. Maanselän eteläpuolella pääsee toki

asuinhuoneeseen, joka, joskaan ei ole mukava, on kuitenkin lämmin.

Ensi aikoina Lapissa ollessani, jolloin en tietänyt mitään kihdistä

ja luuvalosta, oli kyllä hanki minulle mieluisampi yösija kuin

Unarinperän, ja osaksi Sompion uutisasukkaitten haisevat pirtit. Mutta

semmoisiakaan ei aina tapaa Utsjoella ja Inarissa. Siellä varsin usein

täytyy yöpyä taivasalla. Eikä katonkaan suojassa mukavuudet ole suuria

teltoissa ja kosteissa risuja turvekojuissa. Jos joutuukin hirsimajaan,

joko autioon pirttiin tai lappalaisen asuntoon, ei niissäkään usein

ole sen parempaa. Ainakin ovat lappalaisten asunnot huonommat kuin

äsken mainittujen uutisasukasten, kuitenkin kilpaillen keskenään,

kuka epämiellyttävässä hajussa ja syöpäläisissä pääsee voitolle.

Talonpoikain ja uutisasukkaiden luona saa toki, paitsi suojaa, myös

ruokaa ja vuodevaatteita. Utsjoella ja Inarissa on pakko kuljettaa

niitä muassaan.

Yhden päivän sietää kyllä matkoillaan nahkapukua, mutta jos illalla

ei ole tilaisuutta sitä riisua, ei se yöllä enään tunnu varsin

miellyttävältä. Kun ei ole ajettua tietä, niinkuin usein sattuu,

ei pääse montakaan penikulmaa päivässä. Pahan ilman ollessa täytyy

useinkin pysyä yöpymispaikassa. Silloin saa kiittää onneansa jos

ollaan metsässä tai sen läheisyydessä, tai jos löytää metsäkojun,

vaikkapa lumen täyttämän. Milloin ei ole semmoistakaan suojaa, etsii

lappalainen vuorirotkon tai tunturijyrkänteen, eikä hän siitä valita,

kun semmoiseen suojaan lasketaan levolle ja herätään palellen tuulen

yhä vinkuessa ja pyryn raivotessa. Kun nyt koettaa liikkeillä saavuttaa

lämpöä, tuntuu ruumiissa epämiellyttävä syhy. Nuotiolla yhä lisääntyy

syhyminen, varsinkin päässä ja otsassa. Kolmantena ja neljäntenä

päivänä turkki käy yhä rasittavammaksi ja vihdoin sietämättömäksi.

Jos sattuu lauhkea ilma, tuntuu suloiselta paljastaessaan päänsä ja

pyyhkiessään kasvoiltaan hikipisarat ja lian. Kun ilma on ainakin siksi

lämpöinen, että voi riisua turkin edes joksikin tunniksi päivässä,

niin tuntuvat kyllä vaivat ja matkan rasitukset paljon vähemmin. Mutta

suurintakin varovaisuutta käyttämällä ei ole mahdollista matkalla

Inarista Sodankylään välttää syöpäläisten tunkeutumista vaatteisiin,

jos ei ole viettänyt kaikki yönsä taivasalla tahi metsäpirteissä. Kun

vihdoin saa riisua puvun, on se sanomattoman suloista.

* * * * *

Alakuloisuus alkoi minua Lapissa rasittaa; ei ainoastaan sielullisista

syistä, vaikka olinhan täällä elänyt useita onnellisiakin vuosia, vaan

ruumiillisestakin raihnaudesta. Ne rasitukset, joita olin kestänyt

yllä kerrotuissa oloissa, olivat niin vaikuttaneet terveyteeni, ettei

luonnostaan vahva ruumiini enään voinut vastustaa niiden seurauksia.

Sairastuin kolmannen kerran Lapissa ollessani. Sairaus oli mielestäni

siksi vakavaa laatua, etten uskonut enään, kun edelliset sairaudet

olivat minua heikentäneet, voivani siitä suoriutua. Senverran kuitenkin

toivuin, että saatoin lähteä tavalliselle talvimatkalleni Inariin,

ja sieltä Ouluun lääkärin apua etsimään. Lähtöni tapahtui sillä

edellytyksellä, etten enään parantuisi senkään verran, että voisin

tulla takaisin vielä palvellakseni Lapissa. Kun siis otaksuin, etten

enään saisi nähdä tätä kansaa, jota kymmenen vuotta olin pappina

palvellut, ja jonka kanssa mielelläni olisin elämäni päivät viettänyt,

jos ilmanala olisi ollut lauhkeampi eikä Lapin pitkä talviyö olisi

liiaksi rasittanut mieltäni, lausuin jäähyväiset kuulijoilleni — kuten

luulin viimeisen kerran.

Ero oli minulle tuskallinen, ja sitä se näytti olevan

sanankuulijoillenikin. Lähtöpäiväni oli määrätty keskiviikoksi, ja

vaikkei enään ollut mitään toimituksia tiistainakaan, jäi kuitenkin

koko edellisen sunnuntain jumalanpalvelukseen kokoontunut rahvas

odottamaan lähtöäni.

Kirkon kirjasto ja arkisto siirrettiin pappilasta kirkkoon, jotta se

olisi siellä paremmassa turvassa. Lappalaisetkin pitivät näitä kirjoja

ja asiapapereita kallisarvoisina ja harrastivat suuresti tätä siirtoa,

kirkossa kun ei ikinä ole käynyt varkaita. Utsjoen kirkon arkisto

olikin suuriarvoinen, sillä se sisälsi useita harvinaisia, Lapille

tärkeitä asiakirjoja, jotka kuitenkin Utsjoen pappilan tulipalossa

Huhtikuun 10 p:nä 1834 lienevät palaneet.

Jäähyväiset kestivät kauvan ja olivat vähän väsyttäviä. Jokainen

tarttui käteeni eikä sitä hellittänyt ennenkun oli lausunut

siunauksensa. Kun olin asettunut pulkkaan, kokoontui kansa ympärilleni

ja vanha lukkari viritti vanhasta virsikirjasta virren n:o 335.

Olin kiitollinen ja liikutettu tästä heidän ystävyydestään. Lukkari

piti puheen, jossa hän toivotti minulle runsasta onnea, lopettaen

sanoilla: "Ellette enään palaa tänne, älkää kuitenkaan lakatko meidän

puolestamme rukoilemasta." Nyt luulinkin ainaiseksi eronneeni kansasta,

jonka keskuudessa olin elänyt miehuudenikäni parhaan ajan, koskaan

huomaamatta mitään vilppiä tai vastenmielisyyttä minua kohtaan,

kansan keskuudessa, jota olin oppinut rakastamaan enkä koskaan lakkaa

rakastamasta, ja jolla luullakseni oli yhtäläisiä tunteita minua

kohtaan.

Ikävintä oli minusta se, etteivät lappalaiset uskaltaneet toivoa

saavansa vastedes heidän kieltään osaavaa pappia. Sillä noin 70

vuotena ennen minun tuloani ei ollut heillä yhtäkään pappia, joka

olisi tätä kieltä harrastanut, jonka tähden siihen aikaan kun

lähetyssaarnaajia toimi Norjassa moni muutti sinne, koska Jumalan sanaa

silloin siellä saarnattiin ja opetettiin lapinkielellä. Ikävintä oli

heidän luulonsa, että korkea esivalta oli kieltänyt heidän kielisien

kirjojen käyttämisen. Se heidän käsityksensä on anteeksi annettava.

Lappalaiset ovat sitä mieltä, että ne virkamiehet, jotka silloin

tällöin käyvät heidän luonansa, ovat läheisessä suhteessa hallitsijaan

ja kuuluvat hänen neuvoskuntaansa, ja kontrahtiprovastia he pitävät

miltei Kristuksen sijaisena maan päällä. Kun siis 1760 vuoden

piispankäräjissä Kemissä ehdotettiin ja päätettiin, että lappalaisten,

ja varsinkin heidän lastensa, tuli oppia suomea ja suomi oleva heidän

opetuskielensä, niin ei saa oudoksua, että he pitivät kieltänsä

vainottuna.

Kun piispa Mennander suostui tuohon ehdotukseen Lapin kielen

syrjäyttämisestä oppikielen asemasta, tapahtui se kaiketikin siitä

syystä, että tämä valistunut ja etevä mies oli asiassa saatettu

harhaan. Tuo epäonnistunut yritys saada Utsjoen lappalaiset

pakotetuiksi oppimaan suomea, on kuitenkin ollut uskonnonopetukselle

sangen haitallinen, ja lukutaito on sentähden tähän aikaan huonompi

kuin se oli 60-70 vuotta tätä ennen. Vuonna 1821 hylkäsi Turun

tuomiokapituli niinikään ehdotuksen lapinkielen käyttämisestä

opetuskielenä Utsjoella. Ja rovastinkäräjissä siellä ja Inarissa 1828

määräsi silloinen tarkastaja että lappalaisten piti 32 killingin

sakon uhalla lapsiensa kanssa puhua suomea, ottamatta Inariin katsoen

huomioon osasivatko kaikki vanhemmat tätä kieltä vai ei. Ihmisyystunne

vaatii jokaista virkamiestä olemaan välinpitämätön tämmöisten

määräysten suhteen.

Matkani sujui kaikin puolin suotuisasti. Ilmanala, joka niin usein oli

minua täällä pahoin pidellyt, tahtoi kai nyt sääliä minua ja siten

myös minussa vahvistaa kaipauksen tunteita paikkakuntaa kohtaan,

jossa riittävästi palkattuna olin viettänyt useita onnellisia

vuosia, ja jossa olisin vieläkin hyvin viihtynyt, kun vain ei

ilmanalan kovuus olisi turmellut terveyttäni ja uhannut katkaista

elämääni. Edeltäjistäni oli kirkkoherra Helander kuollut 38 vuoden

ijässä, oltuansa Lapissa lähes 14 vuotta. Kuoleman oli aiheuttanut

vilustuminen, sillä hän oli 5 vuorokautta oleskellut eksyksissä

tuntureilla. Högman kuoli oltuansa 15 vuotta Utsjoen pastorina.

Kirkkoherra Castrén ei kestänyt täyteen kolmea vuotta ja kuoli

32 vuoden ikäisenä. Toinen Castrén hoiti virkaa kolme kuukautta,

sairastui, mutta pysyi kuitenkin virassa kunnes kuoli parhaassa

miehuuden ijässä. Eräs Holmberg hoiti seurakuntaa jonkun aikaa, tuli

kivuloiseksi ja kuoli 36 vuoden ijässä, muutamia vuosia poismuuttonsa

jälkeen.

Poikkesin silloin jo virasta eronneen Högmanin luona. En tahtonut erota

Lapista hänelle jäähyväisiä sanomatta. Sieltä saavuin Matti Aikion luo,

joka mitä sydämellisimmällä tavalla otti minut vastaan, ja jossa sain

oivallisen yömajan. Suuressa köyhyydessä oli Aikio alussa elänyt. Nyt

hän kuitenkin oli verrattain siedettävissä oloissa, kun kalastus tuotti

kohtalaisesti, vaimo oli kunnollinen, ja lapset työkuntoiset.

Hänen naapurinsa, Pietari Antinpoika Sauvan luona sain sitä vastoin

nähdä köyhyyden koko alastomuudessaan. Vaimoineen ja pienine lapsineen

hän edellisenä vuonna oli asettunut turvekojuun joen varrella. Kodissa

ei ollut mitään ruokaa, vaikka järvi oli kalarikas; sillä hänellä

ei ollut monta verkkoa ja nekin harvat huonoja. Jouluna olivat jo

suven varat syödyt, mutta alistuen hän lausui: "Herra kai ei salli

meidän nälkään kuolla, sillä hän pitää omistaan huolta. Mutta jos

hänen tahtonsa olisi sellainen, on se kyllä meille hyödyksi". Ainoana

lohdutuksena hänellä nyt oli tuulastus koskessa, silloin kun yöt olivat

pimeät. Ja viimeisen toivonsa hän perusti ostamaansa puoleen leiviskään

hamppuja, joista vaimo oli kehrännyt joltisia lankoja verkkojen

kutomiseksi. Huono pyssy, kirves, tuura ja veitsi, siinä koko hänen

omaisuutensa. Suotuisemmissa paikoissa tuskin voidaan käsittää kuinka

vähällä Lapissa tullaan toimeen.

Kuusi penikulmaa matkustettuani saavuin taas lappalaiskotaan. Paikan

ystävällinen isäntä valitti ettei hänellä ollut muuta syötävää

kuin muuramia. Todeksi sen huomasi, kun näki kodan edessä suuren

kasan pettua varten kuorittuja honkapölkkyjä. Tämä mies oli ainoa

seurakunnassa, joka oli saanut raippavitsarangaistusta, jota hän

oli kärsinyt poronvarkaudesta. Hän oli Inarin lukkarin poika ja

kylävallesmannin vävy, molemmat arvossa pidettyjä miehiä. Isä ja appi

olivat hänet tuoneet tuomarin eteen sanoen: "Me luovutamme tässä

esivallan käsiin tuhlaajapojan, jota jumalanpelkoon kasvattamaan meidän

kurituksemme ei ole riittänyt". Itse hän tunnusti rikoksensa, eikä

hänestä sen koommin mitään pahaa ole kuulunut.

Kolmantena päivänä saavuin Inariin, jossa taas minut ystävällisin

katsein vastaanotettiin. Suoritettuani parin viikon aikana tavalliset

toimitukset, sanoin seurakuntalaisilleni jäähyväiset ja lähdin etelää

kohti.

Vaikeudet Lapin matkoilla lukija jo tuntee kutakuinkin. Enontekijäistä

lähestyessämme rupesi jo uutisasutuksen jälkiä näkymään. Pari

penikulmaa Peltovuomasta olisi pitänyt syöttää poroja, mutta jo näkyi

heinäpieleksiä; ja siitä tiesi, ettei paikalla enään ollut jäkäliä,

sillä itsekäs uutisasukas polttaa jäkälät heinämaittensa ympäriltä

karkoittaaksensa lappalaiset läheisyydestään. Siten hän hävittää

metsämaan penikulmien laajuudelta, vaikka hän siten saa hankkia

polttopuunsa varsin etäältä. Mutta hänellä on omat tarkoituksensa.

Hiljainen, rauhaisa lappalainen, joka ketään loukkaamatta asuu

poroineen kalarikkaan järven rannalla, josta hänen esi-isänsä monessa

polvessa ovat hankkineet elatuksensa, tuottaa uutisasukkaassa

kateutta. Ei onnistu aina saada häntä häädetyksi lain varjolla; mutta

silloin uutisasukas sytyttää metsän ja hävittää porolaitumen, eikä

lappalaiselle tule muu neuvoksi kuin etsiä uusi asuinpaikka.

Puoliyön aikaan saavuimme Peltovuomaan. Sanomattoman suloiselta tuntui

astua lämpöiseen huoneeseen ja riisua lappalaisturkki, johon aina

Inarista saakka olin kiireestä kantapäähän ollut käärittynä.

Ensimäinen uutisasukas asettui asumaan Peltovuomaan noin sata vuotta

sitten. Hän oli suomalaislappalaista sekarotua, ja semmoinen on väestö

siellä vieläkin. Kylässä pidetään 5 — 6 hevosta, noin 30 lehmää ja

80 lammasta. Ainoastaan ohraa kylvetään ja sekin harvoin tuleentuu.

Voita vaihdetaan Norjassa jauhoihin. Melkoisia tuloja kylä saa

viinanmyömisellä lappalaisille.

Kittilän Jokelan talossa tervehti minua vanha harmaahapsinen mies,

sininen takki yllään ja Suomen talousseuran mitali rinnassa.

Hän oli talon isäntä, ja kohteliaasti hän minut vei siistiin

vierashuoneeseensa. Pöydällä oli komea hopeapikari, sekin saman

talousseuran lahjoittama.

Tämä toimelias mies oli parhaassa ijässään luovuttanut talon vävylleen,

itse muuttanut erämaahan ja siellä raivannut toisen talon toiselle

vävylleen. Nuoren poikansa kanssa hän sitten siirtyi nykyiselle

paikalleen, raivataksensa pojallensakin talon. Täällä hän likeisestä

järvestä kaivoi ojan nevaa kohti, johon tulvavesi nyt vuotuisesti

kokoaa mutaa. Siten hän on tästä talon läheisyydessä olevasta

rämeisestä nevasta luonut niityn, josta hän korjaa sata kuormaa heinää.

Hän oli sitä paitsi raivannut itselleen monta muuta niittyä, ja ruokki

nyt talossaan paitsi hevosia, 20 nautaa ja 50 lammasta. Rakennuksetkin

olivat hyvät.

Pikari oli täytetty viinalla. Kun häneltä kysyin, miten hänellä oli

niin väkevää juomaa, vaikka viinanpoltto oli Lapissa kielletty, vastasi

hän: "Kielto kyllä koskee kaikkia, paitsi pappia ja nimismiestä,

mutta aina sitä sentään tipahtaa syrjäänkin. Sitä paitsi suuri voitto

houkuttelee muitakin luvattomaan viinanpolttoon. Siihen käytetään

hallanpanemaa viljaa ja se vaihdetaan jauhoihin, joista sitten pettuja

lisäämällä valmistetaan leipää. Lappalaisilta saadaan poro muutamilla

korttelilla viinaa, kun hän ensin on saatu päihtymään. Olisi tosin

hyvä", sanoi hän, "jos esivalta joka meille antaa hyviä asetuksia, myös

pitäisi huolta niiden noudattamisesta." Itse hän kielsi polttaneensa

viinaa, eikä sanonut vastakaan polttavansa.

Seuraavana päivänä saavuin Kittilän pappilaan. Sikäläinen kappalainen

Juho Nordberg oli minulle vanha tuttu, yhdessä meidät papiksikin

vihittiin. Kappeli oli niin äskettäin perustettu, että kirkko vielä

oli rakennuksen alaisena. Rappiolle joutunut ruununtila oli annettu

virkataloksi kappalaiselle. Suuri, tavallinen savupirtti oli sisustettu

asunnoksi ja aidattu neljäksi kamariksi. Kahta niistä lämmitettiin

yhteisestä uunista, toiset kaksi olivat kylmiä ja käytettiin

varastohuoneina. Tyytyväisenä eli täällä Nordberg vaimonsa ja 8

lapsensa kanssa, joista vanhin oli jo 10-vuotias. Toimeliaan vaimonsa

avulla hän siitä huolimatta tuli toimeen mitättömällä, noin 400 markan

palkalla.

Ilman mainittavia hankaluuksia saavuin Ouluun, josta, nautittuani

kaikkea sitä hyväntahtoisuutta ja vierasvaraisuutta, josta tämän

kaupungin asukkaat ovat tunnetut, lähdin Helsinkiin. Siellä, sekä

osaksi Tallinnassa, käytin kylpyjä ja join terveysvesiä etevien

lääkärien hoidon alaisena.

Lääkärini kyllä kielsi minua ajattelemastakaan palaamista Utsjoelle;

mutta tätä neuvoa en voinut noudattaa, sillä en saanut viransijaista.

Terveytenikin oli parempi kuin olin voinut toivoakaan, jonka tähden

lähdin, Jumalan apuun turvaten, matkalle Helsingistä marraskuun

30 p:nä Utsjokea kohti. Lunta ei ollut, rattailla täytyi kulkea

routaisella tiellä Mikkeliin asti, josta oli seurauksena, että sain

sekä Orimattilassa että Hollolassa pahoinvoipana kitua kummassakin

vuorokauden. Mikkelistä lähtien oli rekikeli, vaikka huono, ja

yhtä jaksoa ajoin Ouluun. Mutta vasta joulukuun 18 p:nä sivuutin

Lapin rajan; ja saavuin Kittilään samana päivänä, 19 p. joulukuuta,

jolloin minun siellä tuli, välipuheen mukaan, tavata maaherra

Stjernschantz. Kansa oli kutsuttu Kariniemeen neuvottelemaan maaherran

kanssa paikkakunnan asioista. Kun hän ei osannut suomenkieltä eikä

kruununpalvelijoita paikkakunnalla ollut, pyysi hän minua kielen ja

paikkakunnan tuntijana, olemaan saapuvilla. Häntä ennen ei ollut

yksikään maaherra käynyt Kittilässä, josta syystä kansa häntä tervehti

ilolla, varsinkin kun hän esiintyi hyväntahtoisena ja kohteliaana.

Vaivaloisen matkan jälkeen pahassa ilmassa ja huonolla kelillä saavuin

vasta joulupäivän aamuna Inariin, jossa kokoontunut kansa ilolla otti

minut vastaan. Matkaamme oli melkoisesti hidastuttanut sekin, että

pilvisen ilman tähden ajoimme harhaan, ja vasta sitten kun pilvet

haihtuivat ja oppaamme näki Oaggun, — siksi sanovat lappalaiset

Kalevan miekan tähteä — pääsimme oikealle uralle. Eipä ollut hauska

tämä kiertomatka pyryilmassa ja 35 asteen pakkasessa. Väsymyksestä

huolimatta suoritin jumalanpalveluksen tavallisessa järjestyksessä, ja

joulukuun 28 p:nä lähdin Utsjoelle, vieläkin epäedullisemmissa oloissa

kuin matkallani Inariin, jonka vuoksi saavuinkin kotiin vasta vuoden

viimeisenä päivänä 1830.

Vastoin kaikkea otaksumistani olin siis taas täällä, ja ilolla

tervehtivät minua ei ainoastaan lappalaiset, vaan vanha Kolderupkin,

joka, samaan aikaan kuin minäkin, odottamatta saapui Puolmakista ja

pysyi vieraanani tammikuun 8:teen päivään.

Täällä, kuten Inarissakin, oli kovat ajat. Nälkä ja puute nyt

rasitti surkeasti paikkakuntaa. Samoin kuin vuonna 1829, oli nytkin

lohen kalastus Tenossa ollut sangen huono. Riekkojakaan, tavallista

hätävaraa, ei nyt ollut saatavissa. Kalastajalappalaisten ainoana,

elatuskeinona oli susien raatelemien porojen kerääminen ja lihan

kerjääminen porolappalaisilta, jotka ovatkin varsin anteliaat köyhille

kalastajille. Onpa porolappalaisia, jotka, kun heidän laumansa on

hyvin menestynyt, ovat vuosittain antaneet köyhille kalastajille

toistakymmentä teurastusporoa melkein lahjaksi, tai velaksi. Norjan

lappalaiset ovat rikkaampia, ja meillä ollessaan vieläkin anteliaampia.

Inarilaisen ravinto on kyllä pääasiallisesti pettu, mutta siihen hän

tarvitsee 1/6 tahi ainakin 1/12 lihaa, kalaa tai rasvaa, joka on

voimana hänen pettuvellissään. Pelkästä petusta hän ajettuu, maha

joutuu epäkuntoon, ja ellei semmoinen onneton saa apua, kuolee hän pian.

Porohoidolle ovat sudet aina suurimpana vaarana, mutta tänä

vuonna (1831) oli niitä tavattoman runsaasti. Niiden aikaansaama

vahinko ei toki riipu yksistään niiden lukuisuudesta, vaan myös

lappalaisen valppaudesta laumansa kaitsemisessa. Tätä nykyä

vilisee porolappalaisten luona viinanmyyjiä, osaksi oman maan

kalastajalappalaisia, joiden kalansaalis on ollut huono, osaksi

suomalaisia, jotka viinalla houkuttelevat porolappalaisilta

suunnattoman joukon teurastusporoja. Kun sitten lappalainen häärii

juomingeissa, laiminlyö hän karjansa. Kun susijoukon onnistuu pelottaa

pois porolauma vartijansa luota, saattaa se yhtenä yönä tappaa 50,

jopa 100 poroa. Jotkut lappalaiset ovat tänä talvena susien tappamina

menettäneet yli 200 poroa. Arviolaskun mukaan ovat porolappalaiset

Utsjoella menettäneet kaikkiaan noin 1,200 poroa.

Loppiaisena kaikki Utsjoen seurakuntalaiset taas olivat koossa

kirkolla. Yöllä tammikuun 8:tta päivää vastaan nousi pohjoisesta niin

kauhea myrsky, että senkaltaista harvoin sattuu tuntureillakaan.

Huoneet rutisivat, malat pieksivät kattoja, mutta pahempia vaurioita

ei kuitenkaan sattunut, kuin että jotkut lappalaiskojut tuntureilla

luhistuivat. Korkeammista paikoista tuuli vei kaiken lumen, jota

vastoin toisiin paikkoihin lumi kasaantui korkeiksi kinoksiksi, niin

että esimerkiksi pappilan rakennuksen toisessa päässä oli niin korkea

ja kova kinos, että sitä myöten saattoi astua talon kurkihirteen saakka.

Tammikuun 20 p:nä saapui luokseni lähellä asuva lautamies. Hän sanoi

asiansa olevan kuulustella miten jaksoin. Mutta keskustelu, joka kesti

klo 10:een illalla, koski kuitenkin kysymystä mitenkä olisi Utsjoen

seurakunnan tilaa parannettava. Hän on ainoa lappalainen täällä, joka

on käynyt Suomessa, aina Oulussa asti. "Nyt", sanoi hän, "me kalastamme

useilla padoilla, jotkut vain 2—3 sylisillä, ja niissä kussakin on

meidän oloihin nähden varsin kallis verkko. Muutoin tiedän omasta

kokemuksestani varsin turmiolliseksi sen, että asetetaan sulkuja

lähelle joen suuta"; ja syyt siihen hän laveasti selitti sekä esitti

kalastusvälineiden parantamiskeinoja, jotka minunkin mielestäni olivat

varsin huomiota ansaitsevia.

Tammikuun 23 p:nä olivat melkein kaikki Utsjoen lappalaiset

kokoontuneet kirkolle. En ole ennen saarnannut moisessa pakkasessa — 45

asteessa. Alkoi rippikoulukin. Rippilapsia oli tavallista runsaammin,

kaikkiaan 13. Olihan siinä huvia jos työtäkin. Koulua pidin salissani.

Pakkasessa, joka kesti koko viikon, ei sitä voinut pitää lämpöisenä,

ääneni lankesi, tunsin raukeutta, särkyä rinnassa, ja varsinkin öisin

rasitti minua sietämätön yskä.

Siirsin sentähden koulunpidon kamariini, mutta vastusta siitä oli,

ei yksistään minulle vaan lapsillekin. Jo ensi päivänä kahden tunnin

aikana lapsista toinen toisensa perästä pyörtyi lattialle, kun eivät

sietäneet 16 asteen lämpöä. Tahdoin siirtää heidät asuntoihinsa, mutta

siihen heillä ei ollut halua. He heittäytyivät hangelle, hautoivat

päätään lumella, vaikka oli 44 asteen pakkanen. 15 minuutin kuluttua

lapset olivat taas reippaita, eikä yksikään heistä tässä pakkasessa

saanut yskää. Helmikuun 5 p:nä rippikoulu lopetettiin. Raihnauteni sai

minut alakuloiseksi, ja minua painosti alituinen pimeys, joka, kuten

eräs valistunut kirjailija sanoo, saattaa ajatuksetkin pysähtymään.

Seuraavana päivänä saapuivat tunturilappalaiset viettämään rukouspäivää

kirkossa. Muassa oli heillä myöskin vakahaisia lapsia kasteen

vahvistamista varten, sillä useimmat lapset Inarissa ja Utsjoella

saavat hätäkasteen. Kirkkoväkeä oli runsaasti, ja ripilläkin käypiä 78

henkeä.

Helmikuun 8 päivänä sairastuin rinnan ja nivelten särkyyn. En

jaksanutkaan, niinkuin aikomus oli, 9:nä p:nä lähteä Inariin.

Kahteen viikkoon ei käynyt kukaan minua katsomassa, eikä unikaan,

tuo ajankuluttaja, ollut minulle suotuisa. Vasta 19 p:nä voin käydä

ulkona. Tämän kuun lopulla ja maaliskuun alussa pidettiin useita

jumalanpalveluksia. Lähdin Inariin.

Maaliskuun 20 päivänä saapui runsaasti väkeä siellä kirkolle. Eräs

matkustaja Sodankylästä toi mukanaan postin, jossa oli sanomalehtiä

helmikuun 3 päivään saakka, mutta kun ensin oli virkatoimet

suoritettavat, jäi postin lukeminen yöhön. Vihittiin neljä

morsiusparia, ja noin k:lo 4:jän ajoissa alkoivat kestitsemiset.

Tarjottiin keitettyä poronlihaa, "kakkua" (hiilillä paistettua

leipää) ja voita. Nuori pariskunta ynnä likeiset sukulaiset pyytävät

näihin tilaisuuksiin vieraita niin paljon kuin kojuun mahtuu. Viinaa

tarjotaan morsiusparin puolesta, ja vieraat antavat lahjoja. Sitten

kiitetään Jumalaa virrenveisuulla. Morsiusvuodetta ei laiteta, sillä

nuoret vihityt näyttävät melkein ujostelevan toisiansa, jonka tähden

morsiuspari useinkin viettää ensi yönsä hangella, kuten lukija jo

edellisestä tietää.

Kohta pääsiäisen jälkeen lähdin Inarista, en kuitenkaan Utsjoelle vaan

etelään. Jätin silloin viimeisen kerran Lapin, ja erosin kansasta,

jonka puolelta aina olin saanut osakseni vilpitöntä hyväntahtoisuutta.

Olin itsekseni vakavasti päättänyt, etten enää palaa. Sillä olin

huomannut, että lääkärini varoitukset viime syksynä olivat täysin

pätevät, ja ettei terveyteni enään sallinut minun palvella tätä hyvää

kansaa täällä pohjoisessa. Tunsin itseni nöyrästi kiitolliseksi

Jumalalle niistä monista onnellisista päivistä, jotka olin viettänyt

täällä äärimmäisessä Pohjolassamme, siitä kokemuksesta ja erilaatuisten

ihmisolojen tuntemisesta, jonka täällä olin saanut, ja siitä, että näin

pitkänä aikana olin voinut säilyä hengissä. Sillä niillä matkoilla,

joita kirkkoherra on velvollinen suorittamaan, niinkauvan kuin hän

yksin hoitaa sekä Utsjoen että Inarin seurakuntia, hän aina on vaarassa

ei ainoastaan menettää terveytensä, vaan vieläpä hukkuakin tai kuolla

nälkään ja viluun.

Vaikka olinkin hyvilläni, jättäessäni nämä monessa suhteessa

kovaosaiset seudut, erosin kuitenkin surulla ja vilpittömällä

kaipuulla paikkakunnasta ja seurakuntalaisistani, joiden ystävyyden ja

luottamuksen luulen voittaneeni; sillä jo ennen ja nytkin sain siitä

monta todistusta sekä Inarissa että Utsjoella.

Säilyttäkööt rakkaat seurakuntalaisen! tuolla kaukaisessa pohjolassa

kauvan yksinkertaiset tapansa, viattoman maailmankatsomuksensa ja

hurskaan lapsenuskonsa. Sillä kun karu luonto ja kova ilmanala

myöntävät heille ainoastaan niukkoja luonnonetuja, eivät he olojen

kehittyessäkään muuten voi siellä onnellisina elää.

Kaikkivaltias heitä suojelkoon ja varjelkoon, sekä antakoon taivaan

valkeuden loistaa kirkkaana heidän sydämissään ja luoda niihin enemmän

lämpöä, kuin mitä luonnon valo suo heidän ruumiillensa.