Kemin markkinat.
Nautittuani lääkärinhoitoa Oulussa vuonna 1825, siirryin vähitellen
pohjoisempaan ja saavuin Rovaniemelle samaan aikaan kun siellä
valmistauduttiin matkalle Kemin kuuluisille markkinoille. Muutaman
päivän siellä oltuani lähdin Turun pappienkokoukseen. Melkein joka
mies tarjosi minulle vapaan paikan veneessään Kemiin saakka, ja minä
kiitollisuudella otin erään vanhan tuttavan tarjouksen vastaan. [Tästä
matkasta on kirkkoherra Fellman kirjottanut laveat muistiinpanot,
kuvaten sen ohessa koko suuren Kemijoen vesistöä sekä taloudellisia
ja henkisiä oloja tämän joen varrella. Otamme tähän vain hänen
kertomuksensa Kemin markkinoista.]
Kemin pitäjän kirkonkylä on vanha kauppa- ja markkinapaikka. Jo
ennenkuin perustettiin kaupunkeja maan pohjoiseen osaan, oli Kemi jo
semmoisena tunnettu, ja kunink. kirjeessä vuodelta 1531 "laittomasta
kaupasta, laillisista ja laittomista satamista pohjoismaissa",
säädetään, "että Hernösand, Huddiksvall ja muut laittomat satamat ovat
kiellettävät, eikä mitään laivakulkua saa harjoittaa paitsi neljään
satamaan, jotka ovat Tornio, Oulu, Kemi ja Ii". Tämänkin vuoksi halusin
tutustua näihin markkinoihin, joihinka siis samosin mukana.
Ensi markkinapäivänä kokoontui paljon väkeä markkinapaikalle, ja
minäkin sinne suuntasin askeleeni. Markkinat olivat ennen pidetty
saarella kirkon luona, mutta tulipalo 1821 hävitti kaikki siellä olevat
markkinakojut, joita oli noin 40 — 50, Oulun ja Tornion porvarien
omistamia. Osa niistä oli jo semmoisessa asussa, että ne näyttivät
olevan Kustaa Aadolfin ajoilta, jolloin aijottiin-tänne perustaa
kaupunki. Oli päivällisaika kauniina suvipäivänä jolloin tulipalo
syttyi näissä hökkeleissä. Sadottain ihmisiä saapui paikalle, enemmin
suojeluksensa pappilaa, joka oli läheisyydessä, kuin vielä tuleen
syttymättömiä rakennuksia markkinapaikalla. Ne olivat aikanaan olleet
kaiken irstaisuuden tyyssijoja ja luultiin että niissä riehui itse
paholainen. Valistuneet ihmiset paikkakunnalla kertoivatkin minulle,
että rahvas tarkasti silmäili tulipaloa nähdäksensä pakeniko paholainen
liekeistä. Tuli tarttui pian pahimpaan kapakkaan, jota kutsuttiin
"Orren tuvaksi", siitä syystä että se aikanaan oli ollut Orre-nimisen
kapakoitsijan oma, ja sitten monessa polvessa perintönä kulkenut.
Siellä oli tapahtunut paljon varkauksia, murhia ja muita ilkeyksiä.
Kun kaikkien silmät olivat siihen kiinnitetyt, ajoi tuulenpuuska, joka
tulipaloissa ei ole harvinainen, savutorvesta patsaan savua, santaa
ja tuhkaa, joka sihisevällä äänellä osaksi putosi veteen, jolloin
savupatsas kääntyi pappilaan päin. Silloin kuului äänekkäitä huutoja
hämmästyneestä väkijoukosta, joka ei tietänyt minne paeta. Mutta kun
paholainen — sehän se tietysti savutorven kautta pakeni — huomasi
useiden pappien seisovan rannalla, kääntyi se pohjoiseen, ja sitä
tervehti väki hurraahuudolla. Siellä se kuitenkin kohtasi paikkakunnan
vanhan pyhäkön "Mikaelin", — se oli kirkon nimi — jolloin paholainen
kiireesti kääntyi etelään ja pakeni verrattomalla vauhdilla kirkon ja
pappilan lomitse Tornioon päin, jonne Hiiden väkikin, kun se katoliseen
aikaan karkoitettiin Kemistä, oli paennut.
Nykyinen markkinapaikka oli avara ja tilava, mutta sittenkin oli tungos
toisin paikoin suuri. Paikkakunnan käsitöitä ei kyllä näkynyt siellä
laisinkaan, mutta sitä runsaammin oli ulkomaan teollisuustuotteita ja
siirtomaiden tavaroita saatavissa. Taloissa olivat kaikki huoneet niitä
täynnä, tallitkin. Jotkut viinikauppiaat Oulusta ja Torniosta olivat jo
hyvään aikaan ennen markkinoita hankkineet itselleen suojan. Pahimpien
kapakoitsijain täytyi tyytyä saunoihin tai tilapäisiin kojuihin, joissa
heillä oli pöytä, tai ainoastaan lautaan, jonka päällä he kokon ääressä
valmistivat kahviplöröjänsä. Ja jos haloista sattui puute, tavattiin
kyllä aina hyväntahtoisia ihmisiä, jotka niitä ryypystä hankkivat.
Läheisyyteen oli asettunut myöskin jokunen vanha merimies tai
merimiehen vaimo, joka koetti rahaksi muuttaa pienen varastonsa neuloja
ja halpaa kiiltokalua. Moni ostaa jos jotakin. Rahvaan kunniaksi toki
mainittakoon, että kultasepillä sittenkin kauppa kävi paraiten, josta
huomaa, että se yleensä on hyvinvoipaa ja sitä paitsi siksi järkevää,
että se mieluummin ostaa kunnon tavaraa kuin kaikenmoista roskaa, jota
ei luulisi kenenkään ilmaiseksikaan haluavan. Voitonhimoiset ihmiset
sekä maalta että kaupungeista ovat keksineet kaikkia mahdollisia
keinoja täällä rahaa kerätäkseen. Joka on keksinyt jotakin uutta,
siltä käy kauppa yhä paremmin. Mutta ei semmoisessa melussa hiljainen
katselija viihdy. Poikkesin kauppiaan luo, jolle minulla oli tili
suoritettava. Kaupanteko oli vireä, eikä hänellä tällä kertaa ollut
aikaa puuhata minun kanssani, pyysi vaan odottamaan. Hänen apulaisensa
oli ahkerassa toimessa, palvellen ostajia.
Olihan kuva eloisa, mutta yksitoikkoiseksi sittenkin jo kävi sen
katseleminen, kun samassa astui sisään kookas vanha ukko, päätään
pitempi muita läsnäolijoita. Hänen ryhtinsä ja virkamieselkeensä
olisivat kyllä valmistaneet hänelle tilaa tungoksessa, vaikka sitä nyt
ei olisikaan annettu siitä yleisestä kunnioituksesta, jota hän sai
osakseen kaikilta, jotka hänet tunsivat. Hän oli paikkakunnan arvossa
pidetty ruununvouti, assessori N., jo kauvan tällä paikkakunnalla
asunut vanhus, joka oli ollut yleisön palveluksessa yli 50 vuotta.
Hänellä oli sama asia kuin minullakin — tilattujen tavarain maksu —
mutta siihen hänkään nyt ei saanut tilaisuutta. Hän istuutui rinnalleni
vuoteen syrjälle. Kun hän tiesi miksi olin tänne tullut, ryhtyi hän
keskusteluun ja pyysi minua luoksensa. Siihen suostuin sitä kernaammin,
kun hän lupasi ruveta oppaakseni ja neuvojakseni paikkakunnan oloissa,
jotka hän perinpohjin tunsi. Lähdimme siis kävelylle, ja hän huomautti
minulle kaikesta mikä huomiota ansaitsi. Hän tunsi tarkoin tavarain
tuonnin markkinoille, lohipatojen luvun ja rakennuksen, kuinka paljon
kalastus tuotti, sekä yleensä paikkakunnan tavat ja olot. Aika kului
hupaisesti, ja kun olimme kulkeneet tunnin ajan, lausui ukko: "Nyt
saatamme vähitellen poistua täältä tullaksemme kotia teeaikaan".
Ystävällisellä kädenlyönnillä hän minua tervehti kodissaan, jossa
järjestys ja vieraanvaraisuus oli ilmeinen. Tuolla vanhalla miehellä
tosin ei ollut erinomaisia luonnonlahjoja, eikä hänen kirjalliset
tietonsa olleet suuria, mutta hän oli mitä kunnollisin virkamies,
nautti täysin määrin päällikköjensä luottamusta ja kanssaihmisten
kunnioitusta, sillä hän oli rehellinen ja säännöllinen, yleisöä altis
palvelemaan ja rahvaalle myötätuntoinen. Hän ei viihtynyt ilman
työtä, ja huveista hän ei välittänyt, ellei niihin liittynyt jotakin
hyödyllistäkin. Ahtaammassa seurapiirissä, jossa hän sai esittää
mietteitänsä hyödyllisistä elinkeinoista, siitä mimmoinen kansa
oli, ja mimmoisen sen tuli olla, ja kuinka sitä oli sen pyrinnöissä
avustettava, häntä mielellään kuunteli. Hänen nuoruudessaan hätä oli
opettanut hänet säästäväisyyteen ja kieltäymyksiin, niin että hän
yli 70-vuotiaana kuollessaan jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden.
Hän oli syntynyt eräässä kappelissa Vaasan läheisyydessä ja oli
kasvanut ylen niukoissa oloissa. Aliupseeri, joka nuorempana oli ollut
sotavankina Siperiassa, ja siellä tottunut rukoukseen ja hartauteen,
oli hänen ensimmäisenä opettajanaan. Mutta opettajallakaan ei ollut
sen laveampia tietoja kuin yksinkertainen uskonnon käsitys, lukutaito
ja vähäinen taito laskuopissa. Kaiken muun hän sanoi oppineensa omin
neuvoin. Rutiköyhiä kun olivat, hän kuin opettajansakin, olivat he
sunnuntaisin menneet kirkkoon takki ja saappaat kainalossa, jotteivät
kuluisi. Jumala auttoi hänet ensin kirjuriksi, ja silloin hän jo sai
pieniä säästöjä kokoon; Pian hän sitten pääsi Pohjanmaan rykmenttiin
kirjuriksi. Kun ruununvoudin virka Kemin piirissä oli kuolemantapauksen
kautta joutunut avoimeksi ja kassassa huomattiin vajaus, pidettiin
se lähinnä pääsemään virkaan, joka tahtoi ja voi täyttää vajauksen.
Lääninkamreeri tarjosi nyt viran N:lle, joka toki piti sitä
pilkantekona. Mutta asiasta tuli täysi tosi, ja 20 vuotiaana N. pääsi
voudiksi. Säästäväisenä hän pysyi vaurastuttuaankin, mutta antelias
hän oli niille, jotka ilman omaa syytänsä olivat köyhyyteen joutuneet,
ja myös sukulaisilleen avulias. Tietystikin semmoinen mies ei voinut
hyväksyä yhä lisääntyvää ylellisyyttä rahvaassa. Talonpojan pitää pysyä
säädyssään, sanoi hän, eikä ruveta herraksi. Nyt hän juo kahvia ja
rommia, sekä pukeutuu herrasmieheksi, ja se se ukkoa harmitti.
Lohihinnoista kinasteltiin markkinoilla. Kauppiaat eivät tahtoneet
määrätä hintaa, koettivat saada tavarat avonaisella kaupalla, kuten
sanotaan, siis hinta riippuvaksi siitä, mitä Tukholmassa kalasta
saadaan. Semmoisessa kaupassa myyjä saa käsirahana noin 3/4 arvatusta
hinnasta, mutta lopputili suoritetaan vasta seuraavana talvena, kun
tavara on Tukholmassa myyty. Kohtuullisena pidetään, että kauppias
kustakin lohitynnyristä pidättää korvauksena 12 à 15 riksiä.
Yritteliäimmät talonpojat kuitenkin eivät aina myy, vaan päinvastoin
ostavat kaloja, kuljettaaksensa ne sitten Tukholmaan, ja he tyytyvät
vähempään välittäjäpalkkioon kuin kauppiaat.
Toisena markkinapäivänä tuotiin isännälleni yhä tietoja siitä, kuinka
yöllä oli mässätty ja pelattu ravintoloissa. Vanhuksen harmaat hapset
nousivat pystyyn, hänen näitä kuullessansa. "En ymmärrä", sanoi hän,
"nykyajan ihmisiä, jotka jo nuoruudessaan, jolloin heidän paremmin
sopisi juoda maitoa ja vettä, tottuvat laiskuuteen ja väkeviin juomiin.
Heitä nähdään, ei ainoastaan iltasin vaan edellä puolenpäivänkin
istumassa totilasin ääressä, joka turmelee sekä heidän ruumiinsa että
sielunsa. He kerskailevat opinnoistaan, mutta sittenkin heiltä puuttuu
siivo käytös ". Siten ukko valitteli.
Markkinapaikalla kaikki ovat touhussa. Miehet yleensä käyvät
pitkävartisissa pieksusaappaissa, housut varsiin pistettyinä.
Jonkinmoisella ylpeydellä osa heistä kuleksii rannalla olevien
veneittensä lähellä keskustellen tärkeimmistä asioistaan, kun taas
toiset, jotka jo ovat myyneet tavaransa avonaisella kaupalla,
kiertelevät täydellisessä markkinahumalassa. Tuolla pistetään
talonpojan ja kauppiaan puumerkit lohi- ja voitynnyreihin, jotka
numeroidaan ja pannaan kirjoihin. Tuolla kuleksivat talonpoikien
pojat ja tyttäret, rengit ja piiat. Joskus näkee veneessä morsiamen
ompeluksineen vanhemman naisen seurassa, jonka kanssa hän sitten,
joenrantaa seuraten, jalkaisin kulkee talosta taloon keräämässä
morsiusapua. Morsiamet ovat mitä komeimmin puetut, sormus melkein joka
sormessa.
Tätä vaeltavaa joukkoa kartuttavat huijarit ja laiskurit omasta
ja vieraista seurakunnista, ostavat ja myyvät, mutta enimmäkseen
töllöttävät. Niiden paras tuntomerkki on horjuva käynti, sininen
takki ja merivahapiippu, sekä äsken ostettu huivi kaulassa. Paremmat
talonpoikaistyttäret esiintyvät hienoissa kotikutoisissa villapuvuissa,
ilman ulkomaan koristeita, paitsi ehkä yllään joku silkkihuivi.
Huonomaineisia naisia liikkuu makeisia tarjoten ja pyytäen. Jos joku
siivo tyttö on tullut niin petetyksi, että hän on joutunut huomattavaan
humalaan, on hänen vaikea enään saada kelpo ylkää. Satama on täynnä
veneitä ja jaaloja. Toisia tyhjennetään, toisia täytetään. Lohi- ja
voikauppa on täydessä vauhdissa. Tavarain joukossa tavataan myös
muuramilla täytettyjä nelikoita, mutta marjat niissä eivät ole sen
arvoiset ja niin siistit, kuten ovat Venäjän Kuolassa. Rannalla ja
maantiellä vilisee näiden tositoimessa olevien joukossa ihmisiä,
jotka toisiinsa nojaten tai käsikynkässä osottautuvat yhä enemmän
olevansa toisten tuen tarpeessa. On joukossa kerjäläisiäkin pussineen.
Raajarikko tyttö istuu kainalosauvojensa vieressä, pussi täynnä
ruokatavaroita, ja yhä siihen tipahtaa rinkilä tai lantti. Siten oli
ulkona.
Rouva H:n ja mamselli B:n "hyvinjärjestetyissä" tahi kuten sanottiin
"siivoissa" ravintoloissa, joissa vain "parempi kansa" saattoi
juopotella, huvitteli toisenkaltainen yleisö. Kävin niiden ohi erään
kauppamiehen seurassa. Kaukaa jo kuului: "kuutoset kaikki", "neloset
kaikki" y.m. Kumppanini tiesi kertoa monista, jotka edellisestä
päivästä saakka olivat olleet täällä hienommassa ryöstelyssä, jossa he
lopuksi kaikki menettävät, ja kapakoitsija yksin voittaa. Tutustuakseni
tähänkin markkinain puoleen, astuimme sisään. Kyllä siellä riitti
piippuja, tupakkaa, viiniä ja punssia. Siellä oli koossa säätyläisiä
likeltä ja kaukaa. Istuipa siellä myös oven tai uunin ääressä joku
varakkaampi talonpoikakin, jonkun herrasmiehen tuoma. Tarjoiltiin
toinen toiselleen "puolikorttelia". Tämä aamupuolen kestitys oli mitä
ilettävin, sillä ei ollut puhettakaan muusta kuin "puhdistetusta"
ja "karvaasta", joita sanoja jokainen sisääntulija toisti.
Epämiellyttävämpää ei voi nähdä kuin nähdä nämät ihmiset mässäämässä
ja antautumassa onnensattumalle, himon kasvoista kuvastuessa. Mutta
siivous estää lähemmin kertomasta tästä seurasta. Eräs 30-vuotias
herrasmies, joka jonkun aikaa oli ollut valtion palveluksessa, mutta
siitä jo luopunut, istui huoneen sopukassa suuren uunin varjossa. Hän
ei ottanut osaa peliin, kun hänellä ei ollut rahaa, ei rahan arvoista
eikä luottamusta. Hänen peräti rappeutunut ulkomuotonsa ilmaisi
kyllästymistä elämään, itseensä ja koko maailmaan, ja hän näytti
valmiilta ampumaan luodin aivoihinsa. Hän oli kauvan työskennellyt
humalatarhassa. Se, jolla oli hyvä onni pelissä, antoi viedä lasillisen
tälle surkealle ihmisvihaajalle. Mietteisiinsä syventyneenä hän
ikäänkuin heräsi, kun huomasi lasin. Hän näytti iloisemmalta, mutta
myös kamalammalta, kun hän mitä suurimmalla ahneudella joi ensimäisen
kulauksen. Jotkut Ruotsin upseerit istuivat muutamien Tornion
kauppiaiden seurassa tyhjä malja edessään, odottaen lisää, jota myös
tuotiin. Tässä iloisessa seurassa keskusteltiin politiikasta. Siellä
osattiin antaa hyviä neuvoja korkeille virkamiehille, opetettiin
valtiosäätyjä laatimaan viisaita lakeja ja kuningasta hallitsemaan
valtakuntaansa. Kuului pilkkaa ja moitetta, parjausta, ivaa ja naurua
ilman käsitettävää aihetta. Eipä tuo ollut mikään ylentävä esimerkki
rahvaalle. Olimme jo nähneet riittävästi ja poistuimme.
Hämärässä vielä vilisi valkoisia, sinisiä ja punaisia olentoja, mutta
pimeän tultua oli ulkona kaikki hiljaista, eikä ollut helppo käsittää
mihin oli joutunut tuo ihmisjoukko. Ajetaan, tai kävellään kotiin,
kohdataan käveleviä ja ajavia, mutta melua ei kuulu. Rahvaan kunniaksi
on sanottava, että täällä harvoin sattuu tappeluja ja vielä harvemmin
varkauksia. Sittenkun rahvas oli mennyt levolle mikä veneisiinsä,
mikä taloihin, ja kauppaliike oli keskeytynyt, lisääntyi herrojen ja
puoliherrojen luku ravintoloissa, asetuksissa kiellettyjen, mutta
salaisesti siedettyjen pelipöytien ympärillä. Täällä kolisevat taas
nopposet, täällä huudetaan "pankkoota" päivän sarastukseen saakka,
jolloin kauppias rientää liikkeeseensä, mutta toiset jäävät, ottavat
"päänparannuksia", laskevat voittoansa ja tappiotansa, ajattelevat
miten saada menetetyt rahat takaisin tai voitot vieläkin suuremmiksi
kolmantena markkinapäivänä.
Kolmantena päivänä kauppias oli jo aamusta alkaen samassa toimessa
kuin edellisinä päivinä, ja kyllä huomasi, että ainoastaan se oli
tervetullut, joka toi myytäviä tai rahaa; nyt oli markkinain viimeinen
päivä. "Paljon", sanoi hän, "oli tehty vähemmän edullista, paljon oli
jäänyt tekemättä". Toinen harmitteli yhtä paljon kuin toinenkin. Rahvas
niinikään oli vireässä liikkeessä ja järjesti asiansa. Ainoastaan ne
ihmiset, jotka olivat viettäneet yönsä "kunnollisissa" ravintoloissa,
saivat vielä tuntea noppapelissä ja yö-valvonnassa väsyneiden silmiensä
ympärillä tuon pienen, unikukilla seppelöidyn jumalan kääreet.
Jos tuli kysyneeksi jotakin mahtavampaa talonpoikaa, voi saada
vastaukseksi: "Tiesi missä hän makaa, hän on yöllä ollut herrain kanssa
juomingeissa". Ja kaduilla ja maanteillä tapasikin vielä herroja, jotka
tulivat suorastaan yöllisistä hurjailuistaan. Eräs, jolle tie näkyi
olevan liian kapea, huusi jo kaukaa vastaantulevalle ystävälleen:
"Minulla on tusina täynnä".
Rannalla oli vilkasta elämää. Yläpuolen asujat, siksi sanottiin
Rovaniemeläisiä, Kemijärven ja Tervolan miehiä, olivat irroittamassa
veneistään väliaikaiset sivulaudat, jotka jätettiin maanomistajan
käytettäviksi, tahi olivat he kantamassa matkatavaransa niihin,
siivoina ja raittiina kuten heidän tapansa on. Toiset olivat jo
lykänneet veneensä vesille ja sauvoivat sitä ylös vuolaassa joessa.
Takin he olivat lämmön vuoksi riisuneet, ja punaraitaisen liivin
sanottiin olevan vuorattuna pankkoseteleillä, joilla, jos hänellä
ei ole lohikalastukseen osallisuutta, hän ensi sijassa maksaa veron
maanomistajalle, jolta hän on kalastusoikeuden vuokrannut, ja uhraa
sitten rovon seurakunnan kirkolle tai vaivaiskassaan. Tänne oli
niinikään kokoontunut joukko Torniolaisia, Arkangelin talonpoikia
ja reppuryssiä, metsästäjiä y.m. Kuultiin rovaniemeläisen kimakalla
äänellä huutavan: "ei silmhäänkhään", kemiläisen: "varokhoon
torniolainen kinthaithaan", torniolaisen: "perkele viekhöön" y.m.
Täällä käytettiin ruotsia ja suomea monenlaisissa murteissa tavalla,
johon hyvin sopii Holbergin lause: "se mesopotaamian kieli on
kummallinen kieli". Yleinen riemu syntyi, kun kalalokki iski suurempaan
kalaan, kuin minkä jaksoi nostaa, ja siipiään räpyttäen jonkun aikaa
täytyi seurata kalaa veden syvyyteen.
Minä astuin ajopeliini ja jätin nämä kummalliset markkinat.