Ruijassa.
Jauhovarastoni oli 1821 vuoden keväillä vähissä, suoloja ei ollut
laisinkaan, eikä näitä tavaroita kesällä Norjasta saada suuritta
vaikeuksitta ja lisäkulungeitta. Huhtikuun 29 p:nä pidettiin viimeinen
kirkonkokous ennen lappalaisten lähtöä Jäämeren rannikolle. Kohta sen
jälkeen hankkiuduin siis lähtemään ostoksia varten Vesisaareen. Eräs
rikas ja säyseä lappalainen suostui kyyditsemään minut sinne kuudella
porolla, ja toukokuun 1 p:nä varhain aamulla lähdettiin matkalle. Keli
oli hyvä ja ensimäinen levähdyspaikka Vetsenjargassa lukkari Juuso
Pietarinpojan luona, joka oli minua pyytänyt poikkeamaan asuntoonsa
ja nyt vieraanvaraisesti kestitsi minua. Juuso-lukkarin vuosipalkka
oli vaan 3 paperi-riksiä, josta hän noin puolet lahjoitti kirkolle,
mutta kumminkaan ei hän, ainakaan minun aikanani, laiminlyönyt yhtäkään
jumalanpalvelusta Utsjoella.
Klo 5:n aikaan saavuimme ensimäiseen norjalaiseen kylään, Puolmakiin.
Täällä asuu 15 — 16 suomalaista perhettä, kaikki polveutuvia Heikki
Peskistä, joka 1740 oli sinne muuttanut kolmen poikansa kanssa
Muonioniskasta. Ukko alkoi pitää karjaa, ja pojat, joista vain kaksi
jäi tänne asumaan, mutta kolmas muutti Utsjoen Nuorkamiin, jatkoivat
hänen toimintaansa. Lappalaistyttöjä he naivat, mutta perhekielenä
on yhä pysynyt suomi; ja vaikka opetus pyhä- ja rippikoulussa
käykin tanskan kielellä, lukevat he aina suomalaisia saarna- ja
virsikirjojansa. Heikki Eerikinpojan talossa, johon poikkesimme, oli 6
lehmää, ja kahdella vahvalla härällä isäntä juuri palasi Jäämereltä,
jossa hänen kaksi poikaansa nyt oli hyvällä menestyksellä kalastanut.
Huone, jonka minä, ja niinikään matkalla Vesisaareen oleva nimismies
Högman saimme asuttavaksemme, oli paraita, mitä olin tavannut tällä
puolen Sodankylää. Siellä oli sivelty uuni, ensimäinen sitä laatua,
jonka näin Lapissa. Mutta vaikkakin se johti savun suorastaan
ulkoilmaan, oli se sittenkin kokonaan savuttumisesta musta, syystä
että naisväki, joka oli näppärä ompeluksessa, käytti kahta suurta
hylkeenrasvalamppua, jotka runsaasti savusivat. Sellaisten valossa he
nytkin ompelivat. Ruoka oli oivallista, kun oli saatavana tuoretta
turskaa, ja yösijat olivat moitteettomat. Aamulla isäntä vielä meitä
kestitsi mainiolla kahvilla, josta ei puuttunut kerma eikä sokerikaan.
Määränämme oli tänään joutua Morttisen kauppalaan, jotensakin 6
penikulmaa täältä. Tenojoella oli hyvä keli, mutta kun meidän sitten
tuli kulkea Varankitunturin kahden penikulman pituisen taipaleen
poikki, pääsimme me vasta illalla Varankivuonon pohjukkaan. Siellä ei
ollut oikeata tupaa, vaan ainoastaan mahdollisimman kurja hökkeli,
jossa asui köyhä suomalainen mies, nimeltä Aikioniemi ja kotoisin
Sodankylästä, josta hän oli tänne siirtynyt usean lapsensa kanssa.
Kaikki hänen varansa olivat kuluneet 50:n penikulman siirtomatkalla.
Muutamia vuosia jälkeenpäin tapasin kumminkin hänet jotakuinkin hyvissä
varoissa — siksi kiitolliset ovat Jäämeren hurjat aallot niille,
jotka niissä henkensä uhalla ponnistelevat. Hökkelissä ei ollut
täysikasvuisen mahdollista seisoa suorana, kumarruksissa täytyi siellä
liikkua. Joku vasikka ja lammas käveli siellä irrallaan, eikä savukaan
päässyt hyvin räppänästä ulos. Tämä oli kuitenkin ensimäinen tapaamamme
ihmisasunto Poulmakista lähdettyämme. Hyvän jäkälälaitumen tähden
kyyditsijäni tahtoivat yöpyä tänne. Mikä auttoi! Tuntui mahdottomalta
kitua yökauden hökkelissä, jonka vuoksi päätin nukkua taivasalla.
Mutta pakkanen kävi siksi uhkaavaksi, että sittenkin heittäydyin kodan
sopukkaan, noin 10 tuuman paksulle maata peittävälle jo mädänneelle
risuläjälle, josta lampaat olivat lehdet syöneet. Vasikka kytkettiin
meiltä lainatulla nuoralla, mutta lampaat saivat kulkea irtaina. Minun
sijani oli sittenkin paras huoneessa, vaikka porontaljaakaan ei ollut.
Istua en voinut savun tähden, vielä vähemmin kauvan maata samalla
kyljellä, kun alustanani oli jopa tuumankin paksuja kuivia koivunoksia.
Selkäni sai siis kovat kokea ja olin juuri nukkumaisillani, kun lammas
astui pääni puoleen ilmoittaen omalla tavallaan epäkunnioituksensa
muutoinkin likaisille kasvoilleni. Mitä lepoa moinen yömaja antoi, sen
lukija käsittää.
Vielä oli Morttiseen 1 1/2 penikulmaa. Olin mielessäni kuvitellut
Finmarkun kauppaloita joiksikin pieniksi kaupungeiksi, joissa on useita
taloja ja kievareita. Mutta myöhemmin huomasin, että kauppamiehet itse
ovatkin kievareita, ja että muut enimmäkseen asuivat turvekojuissa.
Aikioniemellä en tahtonut enää oleskella, ja kello 8 illalla matkaa
jatkettiin. Se oli kylläkin vaivaloista, sillä paitsi että tie oli
kalteva mereen päin, niin että pulkassa täytyi istua väännettynä
vasempaan, josta kylki puutui, oli pakko jyrkimmissä paikoissa kiivetä
vuorelle mereen vierimisen välttämiseksi. Oli siis jo jotensakin
myöhäinen kun saavuimme Unjargan kirkolle. Merestä alkoi nyt tuntua
mitä ilettävin löyhkä. Olin kyllä kuullut merenlöyhkästä, mutta
en ollut koskaan ajatellut sitä niin ilettäväksi ja mädänneeltä
haisevaksi. Olin väsynyt ja uninen, ja kun puolihorroksissa
avasin silmäni, luulin niitä turvekojuja, joiden ohitse ajoimme,
lantakasoiksi ja uneksin tulleeni viljeltyihin seutuihin. Vielä
ei ollut väki laskeutunut makuulle, kun sivuutimme Bergbyn, jossa
lappalais-nimismies asuu. Kyytimies sanoi hänen olevan Thude Nilssen.
Olin kuullut puhuttavan hänen taitavuudestaan nimismiehenä ja hänen
sukkeluudestaan. Ihmeekseni asui herra nimismies juuri semmoisessa
turvekodassa. Sieltä samosi ulos joukko paljasjalkaisia lapsia, joilla
ei ollut muuta pukua yllään kuin vanhat, risaset ja karvaset turkit.
Toisilla oli toinen käsivarsi povessa, toisilla molemmat, ikäänkuin
olisivat ne paremman lämmön tarpeessa, kuin nuo paljaat jalat, ja
siten paljastui vielä enemmän nokinen rinta. Muljottaen ne minua
katselivat, eivät tervehtineet, eivätkä vastanneet tervehdykseeni.
Kauhean surkeata! Pieni, vanha ukko, vieläkin nokisempi kuin muut,
keskeytti tämän näyn johdosta heränneet mietteeni, tervehdittyään
kyytimiestäni ja puhuttelemalla minua: "Hyvää iltaa, pappi. Minä olen
Varankin nimismies Thude Nilssen." Ja siitä virasta hän oikein ylpeili.
Kun v.t. kihlakunnan tuomari M., täällä pitäessään käräjiä, kysäsi:
"Onko täällä Thude Nilssen?" astui hän esille ja sanoi: "Mitä käskee
herra väliaikainen virantoimittaja, varaherrassyötinki ja vouti? Minun
nimeni on Thude Nilssen, Varangin vallesmanni". "Onko täällä viimeksi
pidettyjen käräjien jälkeen syntynyt äpärälapsia?" kysyi tuomari.
"Minun tiedostani ei muuta kuin piika Maria Pietarintyttären lapsi,
jonka isäksi herra väliaikaista j.n.e. voutia ja herrassyötinkiä
sanotaan", vastasi Thude. Minä tiesin sanoa Thudea nimismieheksi,
ja siitä hän oli minulle kovin suopea, kertoi paikkakunnan oloja ja
näytti minulle 4:n kyynärän korkuisen valaskalan luurankoa, josta lihat
kyllä olivat poistetut, mutta joka kuitenkin haisi niin kamalasti,
etten voinut paikalla olevia tikapuita nousta sen päälle. Vähän päästä
jatkoin matkaani ja saavuin yön aikaan Morttisen kylään. Sinne aijoin
yöpyä, jotta en herättäisi kauppalan asukkaita. Mutta kun kylässä
ei ollut kuin 5 turvekojua, ajoin läheiseen kauppalaan, ja pyysin
siellä yösijaa tynnyrintekijä Smittin luona. Se kyllä myönnettiin,
mutta kun en sallinut hänen herättää kauppiasta, sanoi hän minun
kaiketi ensi kertaa olevani Ruijassa, kun en tietänyt, että täällä
aina ollaan valmiit vieraita vastaanottamaan. Hän tarjosi minulle
vuoteensakin, mutta minä laskeuduin pitkäkseni täysin puettuna
lattialle levitetylle niinimatolle. Jo noin klo 6 aamulla saapui
tänne kauppias Nordvi ja moitti vakavasti Smittiä, kun ei ollut
häntä herättänyt. Se ystävällisyys, jolla Nordvi minua kohteli, sai
minut pian unohtamaan yön vaivat. Hän vei minut siistiin, hyvin
kalustettuun kamariin, jommoista tosiaankaan en ollut odottanut
löytäväni näiden pilvenkorkuisten vuorien keskellä, jossa ei puut, ei
ruoho eikä multa peitä kallioita, jossa paras kasvullisuus tavataan
suoperäisissä paikoissa, ja niissäkin pelkkää sammalta. Nordvi,
joka tiesi minun olevan suomalaisen, kysyi eikö minua vaivannut
meri-ilma, ja hän kertoi, että eräs minua aikaisempi pappi Utsjoella
oli matkallaan Vesisaareen pakotettu palaamaan täältä, kun hän ei
kestänyt merilöyhkää. Tämä kuitenkaan ei ole kaikkina vuodenaikoina
yhtä väkevä, ja kyllä siihen vihdoin tottuu, vaikka ensin luulee
sitä rutonsekaiseksi. Kauppalassa oli tarjona lappalaisille ja
paikkakunnan säätyläisillekin tarpeellisia tavaroita, mutta suolaa ei
ollut. Nautittuani Nordvin vieraanvaraisuutta lähdin klo 8 illalla,
päästäkseni yökylmän aikana Vesisaareen, mutta silloin rupesikin
suojaamaan ja satamaan. Vaikka vastenmielisesti, täytyi minun poiketa
turvekotaan, päästäkseni kastumasta. Tuollaiseen yövyinkin, ja tulin
siellä hyvin toimeen. Olen sittemmin monasti ollut hyvinkin hyvilläni
päästyäni semmoiseen vaivaloisilla lapinmatkoillani. Yhä oli ilma
suojaa, ja kulku oli perin vaikeata vajottavan lumen tähden ja kun
laaksoissa vesi nousi polviin saakka, mutta eteenpäin toki mentiin.
Vesisaareen saavuin noin klo 7 vaiheilla illalla, ja tervehdittyäni
ystävääni Esbenseniä, joka kerran oli käynyt luonani Inarissa, saapui
luokseni herra vouti ja tuomari Schjoldager. Hänen luona oli koossa
Vesisaaren herrasseura, nimittäin herra Esbensen, joka oli Norjan
rikkaimpia miehiä, pastori Daa ja pari asiamiestä, ja hän pyysi minua
heidän kanssaan maistamaan hänen punssiansa. "Terve, herra pastori",
kuului tullessani kaikkien suusta. "Olette kai saaneet kestää paljon
vaivoja tullessanne tähän vuodenaikaan Utsjoelta." Ja sitten juodaan
Venäjän keisarin, kuningas Kaarle Juhanan ja vanhan Norjan kunniaksi.
En ollut lähes vuoteen tavannut ainoatakaan sivistynyttä ihmistä.
Iloisessa seurassa unohdin väsymyksen ja unen, niin että tuskin luulin
parinkaan tunnin kuluneen ennenkuin aamuaurinko jo pilkisti akkunamme
läpi.
Sunnuntaina 6 p. minua pyydettiin kummiksi lapsenristiäisissä,
ja minulle neuvottiin kuinka täällä on meneteltävä sellaisissa
tilaisuuksissa. Kun jumalanpalvelus oli lopetettu ja tuo toimitus
suoritettu, melkein samaan tapaan kuin meillä, alkoi lukkari virren,
jonka aikana kummit samassa järjestyksessä, jossa olivat seisoneet,
kulkivat alttarin ympäri, joka norjalaisissa kirkoissa aina on seinästä
vähän erillään, ja laskivat kukin siihen rahan pappia varten; sitten
kuljettiin lukkaripenkin ohi ja siihenkin laskettiin "ropo", jonka
jälkeen istuttiin penkkiin. Kumpikin saaja kumarsi hieman antajalle.
Kutakuinkin varallinen pitää kohtuullisena antaa papille hopeariksin
ja lukkarille 24 killinkiä, jonka vuoksi sanotaan: kun papille sataa,
niin lukkarille tipahtaa. Lappalaiseni lähetin kotimatkalle jauhojen
ja suolan kanssa. Minä pastori Daan ja tuomari Schjoldagerin seurassa
lähdin matkalle Vuoreijaan.
Saavuttuamme sinne, oli rannalla meitä vastassa linnan komentajan
asiamies, joka saattoi meidät linnaan, jossa sen komentaja Pleim
otti meidät vastaan mitä ystävällisimmällä tavalla. Linnassa asui
ainoastaan komentaja ja miehistö; sen ulkopuolella luutnantti
Lychow ja sotilaslääkäri Krog. Jälkeen puolenpäivän toimitti vouti
veronkannon kojussa linnan edustalla, täydessä virkapuvussa ja miekka
vyöllä. Sunnuntaina oli tanssiaiset ja illallinen linnassa. Noin klo
yhdentoista aikana illalla nousi myrsky ja mitä ankarin lumisade.
Kauheampaa rajuilmaa ja runsaampaa lumentuloa en ole koskaan nähnyt.
Klo 2 yöllä seura aikoi erota, mutta linnanportista ei päästy, kun se
oli kokonaan lumen peittämä. 16 miestä komennettiin tietä aukaisemaan,
joka kuitenkin vasta klo 4:n aikaan saatiin kutakuinkin suoritetuksi.
Seuraavana päivänä olivat käräjäasiat otettavat käsiteltäviksi;
mutta ne vähät jutut, jotka oli edellisten käräjäin jälkeen vireille
pantu, olivat jo sovitut. Kuitenkin oli rahvas valittanut, että erään
kauppamiehen kalamitat olivat liian suuret. Nämä mitat olikin vouti jo
ottanut takavarikkoon, ja kello 9 piti asia otettaman käsiteltäväksi.
Vouti ja kaikki herrat hänen seurassaan astuivat nyt ulos käräjähuoneen
portaille. Kaksi lautamiestä seisoi alempana pihalla. Kun oli
saatu selville, että mitta-astiat todellakin olivat liian suuret,
kysyi vouti, mitä edesvastuuta rahvas vaati kauppiaan tekemästä
laittomuudesta. Vastattiin että hänet velvoitettaisiin kustantamaan
lailliset mitta-astiat. "Tyydyttekö siis siihen, että saatte rikkoa
nämä astiat?" "Kyllä isä", huusivat kaikki, ja kohta olivat astiat
tuhansissa kappaleissa, ja niitäkin leikeltiin lastuiksi ja heitettiin
ilmaan, sekä kuului huutoja, että kyllä ne meille ovat maksaneet paljon
hikeä ja vaivaa. Sitten vielä päälle kajahutettiin kolminkertainen
"hurraa". "Kiitos, isä, oikeudesta", huusivat kaikki voudille, joka
vakuutti, että se heille aina suodaan maassa, jossa yksin laki on
vallassa. Siten päättyivät käräjät, vaikka vakuutettiin, että kauppias
oli näitä mittoja, jotka olivat 1/12 laillisia suuremmat, käyttänyt
pari kolmekymmentä vuotta. Laillisena ei kyllä pidetty sitä, että
vouti oli vapauttanut kauppiaan rangaistuksesta, mutta kun kaikki sitä
tahtoivat, niin voutikin siihen suostui, etenkin kun siten vältettiin
laaja ja kallis oikeudenkäynti.
Sen päivän vietimme vielä täällä, käyden kaupungissa jäähyväisiä
sanomassa, kaikki jalkasin, kun ei ollut kaupungissa eikä linnassa
hevosta. Ainoastaan komentajan rouva ajoi vähän matkaa hangella
pienessä kelkassa, jonka eteen oli valjastettu villakoira. Matkalla
tuli häntä vastaan muutamia koiria, jotka rupesivat riitaan vetojuhdan
kanssa. Se reippaus, jolla tuo neuvokas trondhjemiläis-nainen
piiskallaan hätyytti koiralaumaa ennenkuin jouduimme avuksi, oli
ihmeteltävä. Koko kaupungissa ei ollut enemmän rakennuksia kuin
keskikokoisessa talonpoikaistalossa maaseudulla. Niissä asui m.m. kaksi
sivistynyttä kauppapalvelijaa, tullintarkastaja ja kaksi kalastajaa.
Kaupungin koko väkiluku ei ollut kuin 14 henkeä. Ilta vietettiin
luutnantti Lychowin luona, jossa oli tanssitkin. Ja seuraavana päivänä
syötyämme aamiaispäivälliset komentajan luona, jolloin taas koko
seurapiiri oli koossa, palasimme takaisin Vesisaareen.
Linnan vähälukuiseen vartioväkeen kuului 60 henkilöä, joista 36 oli
tykistömiestä, 8 aliupseeria, 4 konstaapelia, ja sen lisäksi soittajia,
käsityöläisiä y.m., yksi aliluutnantti, ja komentaja, johon virkaan
tavallisesti määrättiin joku luutnantti Trondhjemin rykmentistä.
Palveltuansa täällä 4 vuotta, on hän oikeutettu astumaan rykmenttiinsä
kapteenina. Koko miehistö, paitsi muutamia lappalaisia, joita vuoron
jälkeen otettiin rahvaan joukosta, oli neljäksi vuodeksi pestattu
Trondhjemistä. Semmoisella aikansa loppuun palvelleella sotamiehellä
oli hyvä toivo päästä nimismieheksi, lukkariksi tai koulunopettajaksi.
Paitsi vakinaista sotaväkeä olivat kaikki Vuoreijan pitäjän miehet
velvolliset vihollisen hyökkäyksen sattuessa astumaan sotapalvelukseen
puolustaakseen maata ja linnaa. Linnassa oli 36 tykkiä ja 4 mörsäriä.
Jäämeri on paikkakunnan ainoa, mutta suuri ja runsas ruoka-aitta, joka
ei tyhjenny koskaan. Kala on väestön elatus, vaihtotavara ja rikkaus.
Monta tuhatta jokainen saa vuosittain, ja joskus muutamat kalamiehet
voivat muutamissa päivissä täyttää koko kannellisen laivan, eikä
sittenkään kalastus, hylkeiden saaliinhimo, eikä valaiden ahneus näy
vähentävän paljon siittävätä turskaa tai maukasta Jäämeren silliä, tai
jokiin pyrkivää lohta. Semminkin valaat nielevät suunnattomia joukkoja.
Harrebow mainitsee, että valaassa, joka, hänen pyytäessään turskaa
merenlahdessa, tarttui matalikkoon, löydettiin 600 osaksi vielä elävää
turskaa, paitsi suurta joukkoa sillejä ja merilintuja y.m.
Olin kerran tilaisuudessa näkemään tätä kalan saaliin runsautta.
Nuotta laskettiin paikkaan, johon arveltiin kalalauman saapuvan. Niin
kävikin. Kun ensin oli kaloilla täytetty ne neljä venettä, jotka olivat
toimessa, lähetettiin toisia noutamaan. Vielä 8 venettä täytettiin
tästä ainoasta apajasta, ja sittenkin jätettiin suunnaton joukko
korjaamatta, kun ei ollut useampia veneitä eikä riittävästi suolaa ja
kuivatus lavoja. Arvelin saaliin l,600:ksi puudaksi perattuja kaloja,
ja niiden arvon 400 puudaksi jauhoja.
Kyllähän kelpaa elää silloin kun kalansaalis on näin runsas; mutta
kun se on huono, on kurjuus täällä suuri ja täytyy elättää henkeänsä
kauppamiehiltä lainaksi saaduilla varoilla. Näistä veloista ei ole
helppo suoriutua, sillä velallinen on velvollinen myymään vastaisen
saaliinsa kauppamiehelle polkuhinnasta. Hätä silloin pakottaa
kalastamaan talvellakin, joka on varsin vaivaloista ja terveyttä
turmelevaa. Sillä vaikka suurin osa ruumista onkin rasvanahan peitossa,
niin ovat ainakin kädet ja käsivarret palelemisen vaarassa. Alituisessa
pimeydessä eksyy helposti ajojäihin, jotka voivat musertaa veneen.
Semmoista on kyllä tuon tuostakin tapahtunut; ja ellei silloin apua
saavu, niin kyllä kalastajaparka hukkuu tai palelluttaa raajansa.
Matkalla satuin näkemään Varankivuonossa useampia valaita kuin koskaan
ennen tai myöhemmin näin. Olin matkalla Vesisaareen, jossa pidettiin
käräjiä. Samassa seurassa oli useita veneitä. Meri oli rasvatyyni.
Juteltiin ja välistä soudettiin kilpaa. Mutta äkkiä syntyi yleinen
äänettömyys. Toisen valaan toisensa jälkeen nähtiin kohottavan mahtavan
selkänsä vedenpinnan yli. Ne uivat vedessä ikäänkuin pieninä saarina.
Huolestuneella tarkkuudella ruvettiin pitämään silmällä niiden suuntaa
ja ohjaamaan veneitä siihen vuonon kulmaan, johon niiden ei luultu
saapuvan. Pahin oli se, että valaan kiima-aika oli parhaillaan,
jonka vuoksi niiden suunta ei ollut säännöllinen. Yhä ne kohosivat
merenpinnalle ja sukelsivat taas veteen, jotkut meistä loitompana,
mutta toiset varsin likelläkin. Vaadin monen muun kanssa että
laskisimme rantaan, mutta toiset laskivat mereen lakkinsa ja vyönsä,
vakuuttaen ettei ole hätää mitään, sillä noissa mereen lasketuissa
esineissä muka oli majavannahkaa ja hampaita, joiden hajua valaat
sanotaan siksi kammoavan, että pakenevat koko seudulta. Kuinka lienee,
mutta kyllä valaat tällä kertaa lähtivät ulommaksi.
Sitten, kun ei enään ollut vaaraa peljättävänä, oli varsin hauskaa
katsella niiden kisaa. Nähtiin kuinka koiras läheni naarasta melkein
pystysuorassa asennossa. Kun ne kohtasivat toisensa, sukelsivat ne
syvyyteen, josta taas toisia nousi. Näistä toiset, kaiketi semmoiset,
joidenka kiima-aika jo oli ohitse, puhalsivat sieramistaan mahtavia 30
— 40 kyynärän korkuisia vesisuihkuja, joita ne näkyvät laskevan ilmaan
aina kuljettuansa noin 100 jalan matkan. Vähitellen ne sitten katosivat
näkyvistämme.
Jo viisi tahi kuusisataa vuotta on kulunut siitä, kun ihmiset oppivat
keinon voittamaan näitä meren hirviöitä, joiden paino on ihmiseen
verrattuna 500 kertaa suurempi. Kuitenkaan nämä ihmeen suuret kalat
eivät enään tule yhtä suuriksi kuin ennenmuinoin. Grönlannin valaan
pituus ei ole enään kuin 60, korkeintaan 70 kyynärää, mutta ennen
sitä on mainittu 100 kyynäräiseksi. Siihen pienenemiseen sanotaan
olevan syynä se, että valaat kiihkeän pyynnin tähden eivät enään pääse
samaan ikään kuin ennen. Buffon arveli valaan elävän aina 1000 vuoden
ikään saakka. Kun kompassi tuli johtajaksi merellä karien ja usvien
läpi, parantui purjehdustaito, ja siten ihmisen himo etsiä kaukaisten
ilmanalojen aarteita kiihtyi kiihtymistään. Uhmattiin vaaroja ja
napamaiden pelottavia jääkenttiä ja alettiin muun muassa sota valaita
vastaan niiden hyödyllisen ihran ja ruotojen hankkimiseksi.
Paitsi syötäviä kaloja saavat Ruijan asukkaat melkoisia tuloja
myös muista meren eläimistä, etenkin valaansukuisista. Varsinaista
valaanpyyntiä ei harjoiteta, mutta näitä eläimiä ajavat rantaan tai
matalikolle niiden viholliset, ja kun sitten luode äkkiä sattuu, eivät
ne, etenkään Grönlannin valaat, silloin aina pääse syville vesille
takaisin. Mutta valasta sen pahimmat viholliset, hylkeet ja merisiat,
eivät ainoastaan ajele rannikolle, ne sitä myös usein haavoittavat,
niin että se kuolee. Kun tavallisesta kalastajaveneestä sattuu näkemään
tämän merenhirviön taistelussa vihollistensa kanssa, on se mitä
kauheinta. Valas vimmatussa raivossa syöksyy eteenpäin; siinä on kiinni
joukko noita kidutushenkiä, kohisevina koskina aallot kuohuvat sen
kupeilla, niin että luulisi sen kykenevän vaikka kumoamaan laivan tai
murtamaan vuoriakin. Se sukeltaa meren syvyyteen, nostaa enemmän kuin
puolen ruumistaan vedenpinnan yli, ja etsii semmoista, jota vastaan se
voisi hieroa ruumistaan, irroittaakseen siitä nuo paholaiset. Mutta jos
niitä on monta, joutuu se tavallisesti hyökkäysten uhriksi. Semmoisesta
eläimestä saadaan tavallisesti 100 tynnyriä rasvaa ja sitä paitsi suuri
joukko ruotoja. Merenrantalaiset syövät sen lihaakin, eivätkä sitä
moiti. Muutoin valas on rauhaisa eläin. Turvallisesti saattaa, jos on
tottuneet soutomiehet, kapeassakin vedessä soutaa, vaikka se jonkun
sadan jalan päässä kohottaakin suunnattoman ruumiinsa vedenpinnan
yli, purskahuttaa vettä ilmaan, sukeltaa syvyyteen, ja kohoaa taas.
Suurin täällä saatu valas oli 60 jalan pituinen, 35 jalan paksuinen,
ja selän leveys 11 jalkaa. Suurempia valaita on myös sarvivalas.
Semmoisen saivat minun ollessani Vesisaaressa Varankivuonon asukkaat,
ja sen torahammas tahi sarvi, joksi ne sitä sanovat, tuotiin sinne
harvinaisuutena. Sen pituus oli 3 1/2 Norjan kyynärää, ja läpimitta 3
tuumaa juuresta, josta se vähitellen soukistui kärkeen päin.
Toista luonnetta kuin nämä mahtavan suuret eläimet ovat merisiat,
joista kärsävalas (Delphinus orca) ansaitsee ensi sijan. Sen tavaton
ahneus ja ihran himo saa sen ryhtymään verisimpiinkin taisteluihin,
ja siitä on sen vuoksi tullut ihraeläinten verivihollinen. Semminkin
Grönlannin valasta se ajelee aina lahdelmiin saakka. Suuruuteen
ja voimaan nähden hyppijä (Delphinus Delphi), joksi sitä sanotaan
sentähden että se joskus koko ruumiillaan heittäytyy vedenpinnan yli,
on kyllä vähäpätöisempi, mutta rohkeudessa ja ajelemisen tarmossa se ei
ole edellistä huonompi. Vaikka se ei ole kuin 5—6 kyynärää pitkä, on
sillä rohkeutta ajaa kalaveneitäkin takaa. Ainakin ajoi semmoinen minua
takaa enemmän kuin penikulmaa, kun purjehdin hyvässä myötätuulessa,
eikä se kai olisi sittenkään hellittänyt, ellei minua kyyditsevä
lappalainen olisi sille antanut aimo lämäystä päähän. Monenmoisia muita
samansukuisia eläimiä vilisee Jäämeressä. Paljon ne kaloja haaskaavat,
mutta kyllä niistä asukkaille hyötyäkin lähtee. Useita kuljettavat
aallot vuosittain kuolleina rantaan, ja niiden ihralla täytetään monta
aamia Ruijan makasiineissa. Myöskin hylkeitä ammutaan jäälautoilta.
Varsin harvinaisia eivät ole mursutkaan. Ne usein etsivät kallioita ja
kiviä, joissa ne vuoksen aikana kernaasti auringonpaisteessa nukkuvat,
pää vedenpinnan yläpuolella. Nämä eläimet ovat hyvin sitkeäuniset, ja
niiden kuorsaaminen kuuluu pitkiä matkoja. Kun sellaisen silloin tapaa
sopivassa paikassa, lähtevät muutamat reippaat miehet sinne, pistävät
keihäänsä sen kylkeen ja soutavat sen nuorilla sidottuna kotiinsa.
Saaliin arvo on noin 15 à 20 hopeariksiä.
Metsäeläimistäkin on asukkailla tuloja, semminkin ketuista. Saukkokin
nousee rannalle, ja joutuu silloin usein lappalaisen saaliiksi.
Vihdoin oli kotimatkallekin lähteminen. Saavuin Puolmakiin Utsjoen
rajalla. Heti pyydettiin minua jäämään sunnuntaiksi ja toimittamaan,
ellei jumalanpalvelustakaan, niin ainakin ristiäisiä ja pitämään
rippisaarnaa, sillä puoleen vuoteen heidän pitäjänsä oli ollut
pappia vailla, eikä jumalanpalvelusta heidän kylässään oltu pidetty
puoleentoista vuoteen. Päätin kuitenkin varovaisuuden vuoksi, kun olin
ulkovaltakuntalainen, toimittaa seuraavana päivänä jumalanpalveluksen,
ei täällä, vaan Nuorkamissa, joka on ensimäinen kylä Utsjoella, ja
vain puolen penikulman päässä Puolmakista. Siihen Puolmakilaisetkin
mielellään suostuivat ja seurasivat sinne miehissä. Täällä saarnattiin
kahden valtakunnan alamaisille, ja seurakunta olikin lukuisampi
kuin tavallisesti Utsjoen kirkossa. Kaikki ymmärsivät suomea, sillä
ne olivat noita, paikkakunnalla kainulaisiksi kutsuttuja, maahan
muuttaneita suomalaisia. He ovat siitä merkillisiä, että ovat maailman
pohjoisimmat maanviljelijät, ja ensimäiset, jotka tässä osassa maata
ovat asettuneet säännöllisesti asumaan. Koska pellonviljelys täällä,
ilmanalan ankaruuden tähden, ei kannata, olivat he asuntopaikoikseen
valinneet semmoisia paikkoja, joissa edullisesti voitiin harjoittaa
karjanhoitoa. Puvun puolesta he eivät paljonkaan eroa lappalaisista,
mutta tapojen puolesta kokonaan. Kainulaiset ovat Ruijan kunnollisimmat
asukkaat; he ovat ahkeria, huolellisia, rauhallisia ja hiljaisia, sekä
etenkin halukkaita uutisviljelykseen. Merimies-elämän turmiollinen
vaikutus, levoton suuremman voiton pyytäminen, osaamatta säästää
pahoja päiviä varten, ei ole koskaan niin ilmaantunut kainulaisissa
kuin lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten siirtyminen Ruijaan
tapahtui jo ammoin, etenkin Kaarlo XII:nen aikana, jolloin he tässä
kaukaisessa maansopukassa löysivät tyyssijan sodan riehuessa.
Sittemmin on niiden luku vähitellen lisääntynyt sitenkin, että moni
Lapin rajoilla tai Lapinmaassa asuva uutisasukas katovuosina on tänne
muuttanut; joskus sitenkin, että jonkun rikollisen on onnistunut
paeta tänne vankeudesta. Nyttemmin on Ruijan kainulaisten luku niin
lisääntymässä, että vieläpä lappalaisetkin pelkäävät niiden aikoja
myöten karkoittavan heidät täältä.
Etevin suomalainen siirtokunta Ruijassa on Alatiossa. Siellä asuu heitä
yli tuhat henkeä, ja aniharva heistä osaa norjankieltä. Sentähden he
eivät käykään yleisissä jumalanpalveluksissa, mutta sitä kernaammin
he lukevat Suomesta ostetuita kirjojansa. Sunnuntaisin he kokoontuvat
jonkun lukutaitoisen luo, jolla on suomalainen postilla ja lukee heille
siitä päivän saarnan. Yleisimmin käytetään Franken, Eerikki Sorolaisen
sekä Vegeliuksen saarnakirjoja, etenkin viimemainittua.
Matkakumppaninani oli ollut kauppias Kolderup, jonka kohtalot ovat
kertomisen arvoiset. Hän oli niin mieltynyt Puolmakiin ja sen väestöön,
että hän oli päättänyt jäädä sinne elinijäkseen. Kaikki hänet tunsivat,
ja kaikkien ystävyyden oli hän saavuttanut. Kaikkialla oli hän
tervetullut vieras ja oleskeli joskus parikin viikkoa jonkun ystävän
luona. Hänen ensimäinen uransa tutkinnon suorittaneena juristina
oli hoitaa voudinvirkaa, mutta liian sävyisenä, hyväsydämisenä ja
auttavaisena hänen aina oli vaikea suorittaa tilit ylöskannostaan,
jonka vuoksi hän ei kauvankaan kelvannut voudiksi, vaan pantiin
tuomariksi, jossa virassa ensin oli kaikkien mieliksi. Mutta kun
hänelle tuomarina kuului ala-ikäisten perintöosuuksien hoitaminen,
niin niistä hänen taas oli vaikea tehdä tiliä. Hänet määrättiin nyt
tullinhoitajaksi, joka virka oli viimeinen, jossa hän on palvellut.
Nyt hän oli muutamia vuosia sitten saanut oikeuden asettua Puolmakiin
kauppamieheksi; mutta kun hänellä ei ollut mitään, millä kauppaa
käydä, oli sekin elinkeino hänelle hedelmätön. Sen vähän, mitä hän
sukulaisilta ja ystäviltä oli saanut kaupan alkajaisiksi, oli hän
antanut velaksi köyhille, eikä hänellä ollut sydäntä kiristää sitä
takaisin. Parina vuotena hän jo oli kärsinyt todellista puutetta, olipa
ollut pakoitettuna vastaanottamaan apua köyhiltä puolmakilaisiltakin.
Kun hätä oli ylimmillään, sai eräs hänen veljensä, valtioneuvos
Kolderup-Rosenvinge Köpenhaminassa, tiedon hänen tilastaan ja maksoi
sitten Puolmakissa asuvalle veljelle vuosittain 150 riksiä. Rosenvingen
kuoltua hänen poikansa, professori Köpenhaminan yliopistossa, on
säännöllisesti täyttänyt isänsä määräyksen eläkkeen suhteen. Sittemmin
on toinenkin veli antanut vähän lisää, niin että herra Kolderup nyt
tulee hyvin aikaan. Hän on seuranhaluinen ja iloinen, mutta Puolmakista
hän ei tahdo luopua. Vuosittain käy hän minun luonani Utsjoella, ja
ainakin pari kertaa norjalaisten ystävien luona muualla Ruijassa. Hän
opettaa kylän poikia lukemaan ja kirjoittamaan ja lukee sunnuntaisin
saarnan kyläläisille.
Eräs toinen matkani Ruijaan aiheutui seuraavasta syystä. Luokseni
saapui kauppias Esbensen Vesisaaresta. Hänellä oli poika, joka oli
jo kauvan ollut kihloissa erään neiti Klaagin kanssa. Jo vuoden ajan
oli odotettu papin saapumista paikkakunnalle, mutta erinäisistä
syistä häntä ei kuulunut. Rovasti Deinbollkaan ei palannut tänne
suurkäräjiltä, vaan lähti kotimaahansa Tanskaan, ja rovasti Jordan oli
kuollut.
Herra Esbensen oli tullut pyytämään minua Vesisaareen vihkimistä
toimittamaan. Jouluaikana kuulutettu helmikuun kokous Inarissa oli
kuitenkin lähellä, enkä siis silloin voinut seurata herra Esbenseniä.
Mutta hän olikin tällä kertaa vain tahtonut asiasta sopia minun
kanssani, itse saisin määrätä otollisen ajan. Näin ollen lupasin
vastedes saapua.
Inarista palattuani ja pidettyäni kokouksen Utsjoella, olin taas ollut
kahdeksan päivää yksinäisyydessäni, kun huoneeseni astui lappalainen,
niin kokonaan puettuna poronnahkavaatteisiin, että näkyvissä oli
vain silmät, nenä ja suu, ja kauttaaltaan niin lumisena, kuin olisi
hän juuri kinoksesta noussut. Hän toi tervehdyksen kauppias S—ltä
Tromsasta, jonka sanoi olevan ulkona ja pyysi yösijaa. Monen kursailun
jälkeen istuimme kauppiaan kanssa pöydässä, ja hyvällä ruokahalulla
söimme äsken valmistettua vaatimatonta ateriaani. Myrsky tuntui yhä
kiihtyvän, jysky ja humina kuului ulkona, ja vieraani oli sangen
hyvillään, kun oli päässyt katonsuojaan. Hänen juuri laskeutuessaan
tunturilta Utsjoen laaksoon, olivat vuoret ruvenneet humisemaan ja pyry
riehumaan. Jos matkaa olisi kestänyt vielä muutamakin minuutti, olisi
hän kyllä saanut yöpyä taivasalla.
Samoin oli, niin hän jatkoi, hänen isänsä, joka 1789 vuoden sodan
aikana oli komennettu lääkäriksi Vuoreijaan, papinrouva täällä ottanut
vastaan. Itse pappi, kirkkoherra Sund, oli silloin ollut matkalla
Inariin. Isänsäkin oli vilustuneena pysähtynyt pappilan mäelle ja
lähettänyt kyytimiehensä kysymään, saako vihollisen valtakunnan
alamainen tyyssijaa, saattamatta itseänsä ja taloa vaaranalaiseksi.
Oli näet sodanaika. Silloin oli rouva astunut portaille ja kehoittanut
matkustajaa sanoilla: "Tulkaa sisään vieras! Tapelkoot ja sotikoot
kuninkaat; me täällä elämme ystävinä."
Lappalaiset ovat uteliaita, ja niinpä nytkin kirkonisäntä, tuo vanha
Matti Samuli, tahtoi puhutella tulijaa. Ensimäinen kysymys oli: "Missä
asioissa herra S. aikoi matkustaa Vesisaareen tähän vuoden aikaan aina
Tromsasta saakka, kaiketi yli 50 penikulmaa?" Mutta vieras vastasi
varsin lyhyesti ei aikovansa kenellekään puhua asioistaan, mutta
huvikseen hän ei ollut tälle matkalle lähtenyt. Minä sitä vähemmin
halusin tiedustella mitään herra S—n matkasta, kun itsekin olin miltei
valmis lähtemään jo mainittuihin häihin. Herra S. oli varsin halukas,
outo kun oli paikkakunnalla, pääsemään seuraani; sillä jo Tromsassakin
kauhistutaan matkoja Lapissa. Suostuin mielelläni hänen esitykseensä,
etenkin kun hän näytti neuvokkaalta, reippaalta ja iloiselta, sekä
moneen asiaan perehtyneeltä.
Ilman erityisiä seikkailuja saavuimme eräänä selkeänä talvi-iltana
Vesisaareen. Kirkas iltarusko valaisi kylän, kun laskimme alas
viimeistä rinnettä myöten, jossa nuoriso huvittelihe suksilla,
kelkoilla ja pulkilla, vanhempien mielihyvällä katsellessa nuorten
reipasta urheilua. Täältä saimme melkoisen lisän seuraamme.
Vesisaaressa ei ole vetojuhtia. Poroja ei voida pitää jäkäläin
puutteessa, eikä siellä nähdä, kuten idän puolella, valjastettuja
koiria, harvoin härkiäkään. Kauppalan nuorisossa nousi siis
suuri riemu, kun he näkivät porokulkueen. Etenkin lisäsi heidän
uteliaisuuttaan se, kun huomasivat matkustavaiset säätyläisiksi,
joita kaksi lappalaista palveli. "Kuka matkassa" huudettiin.
"_Otsjoga paappai_", vastasi lappalainen yhtä äänekkäästi, niin että
kaikki kuulivat. Olimme pian ensimäisten kalastajakojujen luona,
joista väkeä tuli ulos kuin haamuja, lisäten meidän jo ennestäänkin
suurta ja iloista seuraamme. Kaikissa huomattiin uteliaisuutta ja
kohteliaisuutta, avustuksen halua ja hyvyyttä. Väestön ilakoidessa,
lasten kirkuessa ja koirien ulvoessa, vietiin meidät ikäänkuin
juhlakulkueessa kylän läpi kauppiaan taloon, jossa häitä piti
vietettämän. Sieltä heti kiväärien ja tykkien paukunnalla ilmoitettiin,
että vieraita oli saapunut. Isäntä tuli vastaani, ja minä esitin
hänelle matkakumppanini. Mutta hän jo tiesi sekä hänen nimensä että
hänen asiansa. Kun isäntä oli minulle osottanut huoneen, jossa
minun tuli asua, piti herra S. turkistani kiinni, pyytäen, että hän
kaikinmokomin saisi minun seurassani tulla sisään. Silloin minä ääneen
sanoin: "Älkäämme viivyttäkö isäntäämme täällä pakkasessa, vaan
astukaamme sisään." Siten pääsi S — kin kaikella kunnialla taloon.
Olin joutuisammin pukeutunut kuin salaperäinen S., ja olin
noudattamaisillani kutsua teepöytään, kun hän taas rukoili, että
ottaisin hänetkin mukaan, kun lähden naisväkeä tervehtimään. Hänen
hartaasta pyynnöstänsä minä hänet esitin emännälle, jonka luona
paikkakunnan kaikki säätyläisnaiset jo olivat koossa. Moniksi niitä ei
olisi muualla sanottu, mutta täällä ne muodostivat rattoisan seuran.
Niitä oli, Köpenhaminassa kasvatettu emäntä, talon vastainen miniä,
yksi talon oma naitu tytär, voudin rouva ja muutamia naimattomia
naisia. S—ää kohtelivat emäntä ja muutkin naiset ystävällisesti. Kun
teepöytä oli korjattu pois ja yksi huomispäivän morsiustytöistä oli
asettunut hyvin viritetyn pianon ääreen poloneesiä soittamaan, pyysi
vouti emäntää kävelyyn, ja minulle toimitusmiehenä, ilmoitettiin,
että maan tapa "vaatii", että minä kävellytän morsianta. Poloneesiä
jatkui kunnes naiset olivat "vaihdetut", s.o. kunnes jokaisen kanssa
oli kävelty. Iltasella huomasin että S—n kapineet olivat siirretyt
huoneestani pois.
Varhain seuraavana aamuna kävi vouti luonani. Hän kysyi muun muassa:
"tietääkö pastori kenen kanssa olette matkustanut?" — "Tietysti
Tromsan kauppiaan S—n kanssa", vastasin minä. "Mutta tiedättekö missä
tarkoituksessa S. on tullut tänne?" "Mitä asioita hänellä lieneekin,
sanoin minä, siitä en välitä tunturimatkoilla; hän on kohtelias ja
siivo ja olimme toisillemme suureksi hyödyksi." "Niinpä niin", vastasi
vouti, "mutta muutoin hän on tullut tänne rangaistusta varten. Kun hän
on säätyläinen, talonomistaja Tromsassa ja varakas, on hänelle sallittu
kunniansanallaan omalla kustannuksellaan saapua tänne määräaikana.
Kiellettyjen tavarain maahan tuonnin tähden on hän, paitsi melkoisia
sakkoja, karkoitettu Ruijaan kuudeksi kuukaudeksi, ja minua on käsketty
kahdeksan päivän kuluessa sijoittaa hänet palvelukseen, ellei hän
sitä ennen ole itse hankkinut palveluspaikkaa." Kun kohteliaisuudesta
pikimmiten kävin voutia tervehtimässä, tapasin siellä S—n, ei enään
herraspuvussa, vaan merimiesröijyssä, joka oli tehty karkeasta
kankaasta, istumassa ovenpielessä voudin työhuoneessa, voudin
tarkastellessa häntä koskevia kirjeitä ja passia.
Paikkakunnalla oli, kuten tavallista, enemmän nais- kuin miesväkeä,
enkä tiedä, voudin luvalla vai luvattako, emäntä oli kutsunut myös
S-—n häihin; mutta sen huomasin, että hän nuorten luona oli varsin
tervetullut, ja aina hänellä oli ensi sija, koska hän oli muita
etevämpi tiedossa ja tanssissa. Lopputulos oli, että sekä nuoret
että vanhat mieltyivät häneen, ja ellei hän olisi ollut naimisissa,
niin ei hänen olisi ollut vaikea viettää täällä häitänsä. Naistenko
välityksestä, tai siitä että vouti olisi itse mieltynyt häneen
ja säälinyt häntä, sitä en tiedä, mutta seuraavana päivänä näin
hänet työssä voudin konttorissa sekä huomasin häntä kohdeltavan
talon ystävänä. Ja siten hän voudin konttoriapulaisena suoritti
kuuskuukautisen rangaistuksensa Vesisaaressa, josta hän, kuten
sanottiin, olisi lunastanut itsensä vapaaksi vaikka millä rahoilla.
Ellei hän olisi tätä konttoritointa saanut, olisi hänen ollut pakko
palvella kalastajarenkinä jonkun veronalaisen norjalaisen, kainulaisen
tai lappalaisen luona.
Kun vihkimystoimi oli suoritettu, niin juhlallisesti kuin suinkin,
huomasi vieraista selvästi, että viinit olivat hyviä, punssi maukasta,
soitanto tyydyttävää, tanssi virkeää, ja morsian viehättävä.
Noin kello 9 aikaan, tanssien lomassa, pani vouti univormuhattunsa
päähänsä ja miekan kupeelleen, lähteäksensä rattoisasta seurasta.
Luulin jonkun hälinän syntyneen kokoontuneessa väkijoukossa. Kysyin,
ja sain vastaukseksi; "Minun täytyy hetkeksi lähteä virkatehtävään."
Onko mikään vaara tarjona? "Ei toki, minulla on vanki, jota täytyy
mennä katsomaan." Haluten tutustua paikkakunnan vankeinhoitoon lähdin
minäkin mukaan. Vankila ei ollutkaan kaukana häätalosta. Tuo mies
oli joku kuukausi sitten otettu kiinni ja havaittu erääksi suureksi
pahantekijäksi etelä-Norjasta. Järjestys ja siivo oli vankilassa
oivallinen. Huone oli parempi ja lämpöisempi kuin ne, joita useimmat
veronalaiset norjalaiset Vesisaaressa jaksoivat itselleen hankkia.
Ruoka, jota vangille nyt tuotiin, oli tuore ja puhtaasti valmistettu.
Ystävällisesti vouti häntä puhutteli, kysyi puuttuiko mitään — ruokaa,
juomaa, kirjoja, lämpöä — kuinka hän jaksoi y.m. Toisena päivänä
vouti uudisti käyntinsä vangin luona, edellä ja jälkeen puolenpäivän.
Paitsi sopivia hartauskirjoja, joita vankilassa on saatavana,
annettiin hänelle pyynnöstä muitakin käsillä olevia uskonnollisia ja
siveellisiä kirjoja. En ole ennen enkä sen jälkeen nähnyt vankeja
kohdeltavan semmoisella laupeudella, mutta vouti väitti, että tämä on
Norjassa tavallista. Ja sittenkin siellä on paljon vähemmin vankeja ja
rikollisia kuin meillä. Vieläpä nimismieskin oli velvollinen käymään
vangin luona joka päivä. Vanginvartijan velvollisuutena oli vangin
ruoan laittaminen, vankilan puhdistaminen ja vartioiminen. Kaikki
puhuttelivat vankia ystävällisesti, ja siten totutettiin hänetkin
ystävällisyyteen, alistumiseen, rohkenenpa sanoa siveellisyyteen. Pidin
tätä enemmän kouluna ja ojennuslaitoksena, kuin vankilana, enemmän
keinona saada rikollinen oikealle tielle, kuin rangaistuksena hänen
tekemästään rikoksesta. Tätä nykyä täällä ei ollut muita vankeja. Asia
onkin niin, että jos joku täällä asuva joutuu tutkimuksen alaiseksi,
vaikkapa törkeästäkin rikoksesta, niin hänen sallitaan itse pitää
toimeentulostaan huolta, ja pysyä vapaana, kunnes on saatu selville,
onko hän rikollinen vai ei. Näin kertoi vouti. Tämä käy päinsä, arvelin
minä, paikassa, jossa karkaaminen ei ole edes mahdollinen. Karkaaminen,
selitti vouti, ei ole meidän lakiemme mukaan rikos, eikä sitä
semmoisena rangaista, koska ei ole rikos pyrkiä vapauteen. Pienemmistä
rikoksista, myöskin varkaudesta, kun varastetun arvo ei nouse yli
10 taalarin, rangaistaan siten, että rättäri 5 korttelin pituisella
pampulla, voudin, lautakunnan ja käräjäväen läsnä ollessa, antaa
tuomitulle lyöntejä kahdeksasta aina 30:een saakka, ohuiden vaatteiden
päälle. Vouti pitää väestölle puheen, ja rangaistu kiittää voutia
armollisesta rangaistuksesta. Yli 10 taalarin varkauksista ei ole
ruumiin rangaistusta, vaan karkoitus lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.
Paluumatkallani Vuorelasta tapasin Varangissa kaksi nuorta ihmistä,
jotka olivat sinne karkoitetut kolmeksi vuodeksi. Toinen oli nuori
nainen Vuoreijan linnasta, rangaistu siitä, että oli aviopuolisojen
kesken aiheuttanut epäsopua, josta oli seurauksena itsemurha, ja
toinen, varkaudesta tuomittu mies, Alatiosta.
Häätaloon palattuamme alkoivat tarjoilut, ja tietysti maljat. Juotiin
Norjan menestykseksi, jota norjalaiset punssilasin ääressä harvoin
laiminlyövät. Juotiin malja "naapurivaltakunnalle" ja liitolle, jonka
johdosta laulettiin. Puolittain säälien puhuttiin ruotsalaisista
kansana, joka on ollut suuri, mutta joka nyt on vanhentunut, ja jota
on rakastettava ja kunnioitettava kuten rakastetaan ja kunnioitetaan
vanhusta, joka on aikansa elänyt. Mutta Norjaa kuvattiin reippaaksi
nuorukaiseksi, joka tarmolla pyrkii edistymään, vaikka onkin lapsi,
mutta joka kyllä on voittava kaikki luonnon esteet; kansaksi, joka
elämän ja kuoleman uhalla astuu eteenpäin. Niin, se on kansa,
jonka suurin omaisuus on "tuo hyvä perustuslaki", jota alhaisinkin
norjalainen osaa arvossa pitää, ja jonka puolesta hän tahtoo uhrata
kaikki, mitä hänellä on.
Kun innostus valtiolaitokseen on suuri rahvaassakin, ei virkamies- eikä
rahamiestenkään piirissä huomaa paljon mahtia ja mahtavuutta. Kumpaakin
siedetään, mikäli ne tarkoittavat maan etuja, ja sen tietää kansa.
Sentähden, kun tapaa korkean ja ankaran virkamiehen ja kysyy rahvaalta,
mitä se pitää semmoisesta "suurmiehestä," (siksi virkamiestä usein
sanotaan), saa useimmiten vastaukseksi: "No, hän on hyvä mies, hän on
Norjan kunnia." Meillä norjalaisilla on meidän lakimme mukaan kaikilla
samat oikeudet, mutta meillä ei ole kaikilla samaa kykyä ja samoja
tietoja. Sentähden tulee sen hallita, joka siihen on omansa, jolla on
viisautta ja älyä; ja Norjan kunnia vaatii, että eteviä miehiä pidetään
suuressa arvossa ja saavat palkkiota ansionsa mukaan. Raharikkaita ei
vihata eikä kadehdita, vaan ollaan varsin tyytyväisiä että niitä on. Ne
ovat, sanotaan, pylväitä, ja ymmärretään varsin hyvin, mikä hyöty on
valtiolle heidän aarteistaan. Ne ovat hyödyksi monenkaltaisten verojen
suorituksessa maassa, jossa maanviljelys ei jaksa yksin kantaa verojen
taakkaa, vaan jossa varallisuus ja liikkeet taksoitetaan uskottujen
miesten toimittaman arvostelun mukaan.
Tuota paljon huudettua norjalaisten kansallisylpeyttä en huomannut
kovin loukkaavaksi, joskin se näytti naurettavankin puolensa. En
myöskään kuullut heidän puheissaan tuota paljon mainittua vihaa
ruotsalaisia kohtaan. Saattoi kyllä joskus, aiheesta tai aiheettomasti,
kuulla, ettei Ruotsin perustuslaki ollut paraita, sekä että jos kerran
nousisi puhe yhtäläisistä laeista veljeskansoille, niin kyllä olisi
luonnollisempi, että Ruotsi omaisi Norjan valtiojärjestyksen kuin
päinvastoin.
Nuoremmissa konttoristeissa ja äsken tutkintonsa suorittaneissa
siviilivirkamiehissä saattaa pöyhkeileväisyys joskus rehottaa, mutta
sitä en huomannut koskaan upseereissa, jotka päinvastoin paheksuivat
sitä nurjuutta naapurikansaa kohtaan, jota kuulivat kauppa- ja
siviilisäätyyn kuuluvilta. Minulla oli kuitenkin onni tavata useita
upseereja, ja monta voutiakin. Voutien seurassa ei tarvinnut kauvan
oleskella, ennenkuin sai kuulla, että he olivat "kuninkaan vouteja".
Ja kun ystävällisesti kysyin, kuinka he saattoivat menetellä niin
omavaltaisesti monissa asioissa, niin vastattiin: "Voudit ovat
kuninkaita Ruijassa!" Ja kun viittasin norjalaiseen tasa-arvoon,
sanottiin: "Olen kuninkaan vouti, ja hoidan oikeutta kuninkaan nimessä;
mutta muutoin olen samanarvoinen kuin köyhä kalastaja".
Mutta norjalaisten kateus, joka ei ilmene ruotsalaisia kohtaan,
ilmaantuu heidän omassa keskuudessaan. On kilpailu ja kauna Itä- ja
Länsinorjan välillä, vielä enemmän Kristianian ja Trondhjemin kesken.
Kuten Ruijassa, samoin muissakin maakunnissa, moititaan toisiansa,
joka osaksi riippunee eri luonnoneduista ja vuonoin kautta toisistaan
eristetystä asemasta, osaksi siitä, että verotus käy varallisuuden ja
liikkeen mukaan. Yleinen verotus määrätään suurkäräjissä kiivaiden
keskustelujen jälkeen, sitten voutikunnittain, vihdoin pitäjittäin,
jolloin rahvas käräjissä valitsee kaksi uskottua miestä, jotka
määräävät, paljonko jokaisen yksityisen tulee suorittaa. Sitten taas,
kun on kysymys "Norjan menestyksestä", ovat he yksimielisenä kansana.
Ruijan virkamiehet ovat enemmäksi osaksi "Sunnanfjells" harjanteiden
eteläpuolelta. Ne ovat tavallisesti nuoria miehiä, jotka nykyisin
ovat suorittaneet opintonsa Kristianian yliopistossa, ja kuuluvat
siis Kristianian liittoon. He puhuvat mielellään Trondhjemilaisten
ylpeydestä, ikäänkuin säälien paikan alennustilaa, se kun ennen oli
ollut kuninkaan istuimena. He soivat kuitenkin Trondhjemille sen, mikä
sillä on, mutta säälien he katselivat sen valtiollista vähäpätöisyyttä.
Sanalla sanoen, he eivät ihailleet sen asukkaita, vaan kunnioittivat
itse paikkaa. He olivat ylpeitä Trondhjemin tuomiokirkosta, Olavin
sankarintöistä ja norjalaisten muinaisista viikinkiretkistä; mutta
olivat hyvillään siitä, että se aika oli ohi. Nyt halusivat he vain
pysyä rauhassa, nauttien meren ja vuorten rikkauksista. Sentähden he
yhä vähentävät armeijaansa. Tahdomme kyllä, sanoivat he, puolustaa
itseämme, siihen kuitenkaan ei riitä armeijamme. Mutta me lähdemme mies
talosta, tappelemme isänmaan, naistemme ja lastemme puolesta viimeiseen
kynteen saakka. Jos meitä vastaan hyökätään, niin kyllä näytämme, että
Norjassa on sekä rautaa että ruutia ja käsivarsia, millä se itseänsä
puolustaa. Meitä moititaan, että pidämme ruoka-aineet ja työn korkeassa
hinnassa; mutta sehän juuri on politiikkamme. Me rohkaisemme työläisiä,
ja saamme siten kunnollisia työmiehiä. Niinpä esim. kyytimaksu meillä
enemmän tarkoittaa maan kuin matkustajan etuja.
Meitä suomalaisia näkyvät he katselevan, niinkuin Aleksanteri Suuri
juutalaisia, laupeudella ja säälillä. Suomalaisilla ei kuitenkaan
tarkoitettu herrasluokkaa, joka heillä käy ruotsalaisen tai
venäläisen nimellä. Niinpä minulta kysyttiin, tahdoinko pitää itseni
ruotsalaisena, vaiko venäläisenä; sillä he eivät tietäneet mistään
itsenäisyydestä Suomessa tahi, niinkuin he sanovat, Suursuomessa,
eivätkä sitä tunnustaneetkaan, kun sitä nyt, kuten ennenkin,
hallitsivat ruotsalaiset virkamiehet, eikä maankieltä käytetty edes
virastoissa eikä oikeudenkäynnissä, vaan kuten heillä lappalaisten
luona norjankieltä, samoin Suomessa ruotsinkieltä.
Kolmantena päivänä häiden jälkeen ryhdyin paluumatkalle Utsjoelle.
Sillä matkalla tuli minun kulkea Varankitunturin poikki. Olin
saapunut Nyborgin kauppalaan ja asuin erään herra Tveden luona, joka
kehoitti minua viipymään, sillä yhä riehui rajuilma. Jätin oppaalleni
ratkaistavaksi rohjettiinko lähteä tunturille, jossa muuan minun
edeltäjäni, kirkkoherra Helander rajuilmassa eksyi edellä ajajastaan,
ja sai siellä kuolettavan taudin. Oppaani suuresti epäröi, tutki
pilviä, tarkasti tuulensuuntaa, ja kehoitti vihdoin odottamaan
vielä jonkun ajan. Mutta ei edes auringon noustuakaan, jolloin ilma
tavallisesti muuttuu, rajuilma lakannut. Nyt eräs toinen lappalainen,
jolla oli sama matka kuin meillä, halusi lähteä, vaikkei rohjennut
yksin. Opastanikin jo vaivasi koti-ikävä. Olisin mielelläni viipynyt,
enkä suostunut lähtemään, ennenkuin molemmat olivat vakuuttaneet,
ettemme eksyisi. Lupasivat, olipa ilma mikä tahansa, viedä minut
Puolmakiin, kunhan porot vain eivät väsy, ja heille suodaan aikaa
niiden syöttämiseen. Syötyäni hyvän aamiaisen lähdimme, vaikkakin
lappalaiset nyt selittivät ettei matkaan ole ryhtyminen heidän
edesvastuullaan, vaan Jumalan kaitselmuksen turvissa.
Jos lukija ottaa kuvitellaksensa suurta järveä, joka on jäätynyt
myrskyn ja rajuilman aikana, ja siis on kovin epätasainen, ilman tietä
ja viittoja; jossa ei näe rantaa millään taholla, kun pyry lennättää
lunta sikinsokin tuulen mukaan; niin hän saa heikon käsityksen
tunturimatkasta talviseen aikaan lumipyryssä. Vanhan uskollisen
vainukoiran tavoin kokenut lappalainen ei erehdy suunnasta. Hän yhä
hoputtaa kestävää poroansa; kuljetaan harjut ja laaksot, ja pelastus
riippuu yksinomaan Jumalasta ja lappalaisen vainusta. Milloin pulkka
sattuu teräviin kiviin, joten se on vähällä särkyä, milloin se
kokonaan vajoo lumeen ja kaatuu. Missä ajaja näkee vaivaiskoivun, hän
pysähtyy, tarkastaa sitä, katselee eteensä ja taaksensa, huomataksensa
onko suunta oikea, missä ei näy oksaa tai vesaa lumen alta, siellä
hän kaivaa niitä lumesta, saadaksensa niistäkin tienoppaan, jonka
luotettavaisuutta hän tutkii kompassin, tuulen ja jonkun näkyvissä
olevan tähden avulla. Muutoin tuuli tunturiseuduissa on kovin epävarma
johtaja. Jos siihen liiaksi luottaa, on vaara tarjona, sillä jos sen
muuttunut suunta jää huomaamatta, syöstään ehkä joihinkin tunturien
epälukuisiin kuiluihin, ja ristituulet, jotka eivät ole varsin
harvinaisia tuntureilla, saattavat helposti ohjata matkustajan takaisin
siihen paikkaan, josta on lähdetty.
Onnellisesti saavuimme kuitenkin Puolmakiin, jossa minua avoin sylin
tervehti Kolderup, huudahtamalla: "Jumalalle kiitos, että olette
hengissä; olipa teillä mokoma ilma paluumatkallanne."
Varhain aamulla tuli luokseni joukko kyläläisiä. Kaikki olivat
he suomalaisia, ja sitäpaitsi oli väkeä naapurikylistäkin tullut
minua tapaamaan. He pyysivät minua pitämään jumalanpalvelusta, ja
useita lapsia tuotiin kasteelle. Kun ei ollut vuoteen mitään pappia
paikkakunnalla ollut, suostuin heidän pyyntöönsä; kuitenkaan ei
ehtoollista jaettu. Siihen oli Vesisaaren voutikin minua neuvonut, kun
häiden aikana hänen tykönään oli käynyt useita henkilöitä, jotka omasta
ja muiden puolesta olivat anoneet hänen avustustansa siihen, että
paluumatkalla palvelisin täkäläistä suomalaista ja lappalaista rahvasta
papillisilla toimituksilla. Ripillä saivat kyllä puolmakilaiset ja
lähikyläläisetkin käydä Utsjoen kirkolla, milloin heillä ei ollut omaa
pappia.
Ollessani Puolmakissa sain nähdä, kuinka n.s. norjalainen
sovintokomitea toimii. Siinä oli esimiehenä sovintokomisarius ja
lautakuntana kaksi kunnollisiksi tunnettua rahvaanmiestä. Norjassa
ei ota varsinainen oikeus käsitelläkseen mitään siviiliriita-asiaa,
ennenkuin se on sovintokomiteassa ilmoitettu ja siellä yritetty
sovittaa. Sovintokomisariuksiksi valitaan taitavimmat ja paikkakunnalla
rehellisyydestä tunnetut miehet. Valittujen täytyy, jollei heillä ole
laillista estettä, ottaa tehtävä vastaan ja pysyä siinä kolme vuotta,
jolla aikaa ovat mieskohtaisista veroista vapaat. Maaseudulla amtmanni,
jota meillä vastaa kuvernööri, on koko sovintolaitoksen esimiehenä
läänissään, mutta kaukaisempia seutuja varten hän määrää kunnollisia,
rehellisiä miehiä, tavallisesti kaksi kutakin sovintopiiriä varten,
jolloin piirit jaetaan mahdollisuuden mukaan niin, ettei kellään ole
istuntopaikkaan pitempää matkaa kuin 4 penikulmaa. Sovintolautakunnan
jäsen vannoo seuraavan valan: "Minä N. N., valittuna sovintokomitean
jäseneksi, lupaan ja vannon, että minä kaikin voimin koetan edistää
asianosaisten kesken vapaaehtoista sovintoa niissä asioissa, joita
tässä komiteassa esitetään, ja kaikella innolla ja rehellisyydellä,
mikäli kykyni siihen riittää, niin myös parhaan vakaumukseni ja
omantuntoni mukaan siihen avustaa, niin totta kuin Jumala auttakoon ja
hänen pyhä sanansa."
Kun vapaaehtoinen sovinto on odotettavissa helpommin, jos asianomaiset
ovat itse saapuvilla, niin on heidän velvollisuutensa esiintyä
mieskohtaisesti komitean edessä, ellei heillä ole laillista estettä,
tahi, mitä kantajaan tulee, hän asuu enemmän kuin 4 penikulmaa
komitean kokouspaikasta. Valtuutettuna, jolla on oikeus sovittaa
asia, olkoon ainoastaan semmoinen henkilö, joka nauttii täydellistä
kansalaisluottamusta. Asianajajaa ei saa pitää mukanaan.
* * * * *
Käydessään 1822 Utsjoella ja siellä viivyttyänsä luonani muutamia
päiviä, rovasti Deinboll lähtiessään kehoitti minua seurassaan
matkustamaan Nordkapiin. Kun ei ollut toiveita tavata lappalaisia
kirkolla ennen Mikonpäivää, ja kun jo olin saanut kotimaasta
asianomaisten luvan tieteellisissä ja taloudellisissa tarkoituksissa
matkustaa Ruijassa, suostuin kehoitukseen. Parin päivän matkan jälkeen
saavuimme Gullholmaan, joka on kauppapaikka pienellä saarella Tenojoen
suulla, noin 50 syltä pitkä ja samanlevyinen.
Täällä meitä ystävällisimmästi vastaanotti kauppias Juhana Skanke,
joka oli piiripäällikkönä ja sovintokomisariuksena ja omasi siihen
tarpeelliset lainopilliset tiedot. Hän oli sen ohessa keskievarina,
ja kestittäjänä sanan täydellisessä merkityksessä, sillä tunnettu
ruijalainen vieraanvaraisuus kuului hänenkin ominaisuuksiinsa. Jokainen
Gullholmaan tulija saa kohta kuulla hänen tervehdyksensä: "Tervetullut
tänne!" Hän vie heti vieraansa hyvin järjestettyyn taloonsa ja
maukkaasti katettuun pöytäänsä, jossa ateria alkaa liemiruualla
ja loppuu hyvään kala- tai liha-annokseen. Tätä yksinkertaista
elämäntapaa noudatetaan yleensä koko Ruijassa, eikä ruokalajien lukua
lisätä vieraankaan tullessa, eikä edes juhlatilaisuuksissa. Mutta
sitä vastoin harvoin päästään punssimaljasta. Päivällisen jälkeen
lähdetään tavallisesti ulkoilmaan virkistymään, mutta kauvan sitä ei
suoda nauttia, sillä pianpa tulee palvelija, joka kohteliaasti lausuu:
"Emäntä (tai isäntä) pyytää herraa astumaan sisään juomaan kupin
kahvia". Rouva ja herra kilpailevat sitten, toinen tyrkyttäen punssia,
toinen kahvia.
Tuotiin myytäväksi runsaasti kaloja, semminkin lohia; ja liike olisi
ollut vilkkaampikin, jos herra Skankella olisi ollut enemmän tavaroita
vaihdettavina lappalaisten, kainulaisten ja norjalaisten kalaan ja
hylkeen rasvaan. Herra Skanken monet nuoret pojat — jotka hänen luonaan
olemisemme aikana olivat koulunkäynnistään vapaat, kun heillä ei ollut
muuta opettajaa kuin isä, jolla nyt oli muuta tehtävää — olivat aamusta
iltaan kalastamassa Gullholman rannoilla. Pitemmälle heillä ei ollut
lupa lähteä. Heidän kalastustapansa oli yksinkertaisinta mitä ajatella
voi. Heillä oli rautanaula kiinnitettynä sauvan päähän, ja se kädessään
he kulkivat pitkin rantoja etsien santakampeloita, jotka nuuskivat
ruuakseen äsken perattujen kalojen verta. Naulalla he läpäisivät
kampelan, joka virui vedessä soikean vadin tahi suuren lautasen
näköisenä. Leivisköittäin ne niitä kokoilivat yhtenä aamuna. Mutta eipä
kalastus siihenkään rajoittunut. Eräänä aamuna he toivat taloon kiinni
ottamansa elävän hylkeen. Se oli poikanen, jota olivat houkutelleet
seuraamaan heitä kuivalle maalle, emän ääntä matkimalla.
Seurakunta täällä oli varakas, ja sen jäsenet olivat muita näillä
seuduilla asuvia sivistyksessä etevämmät, paitsi norjalaisia
Vesisaaressa. Ani harva heistä polveutui lappalaisista, vaan olivat
ne suomensukuisia. Suomalaisilla suuresti kehittynyt karjanhoito
oli perustuksena heidän varallisuuteensa. Seutu onkin siihen varsin
sovelias, sillä mitä lähemmäksi Tenojoen suuta tullaan, sitä
ruohoisemmiksi rannat käyvät, ja pieniä kattosonnalla lannoitettuja
niittypalasia tavataan monissa paikoin.
Lähdettiin Nordkapiin. Se ei vaikuta kammottavammin kuin moni muu
kallionkärki Jäämeren rannalla. Nordkapin kalliot eivät olekaan
korkeammat kuin 1,000—1,200 jalkaa. Mutta kuten muuallakin pitkälle
pistävissä niemissä ja luodoissa, ei täälläkään ollut mitään
kasvullisuutta. Ainoastaan joku kitukasvuinen, päästä kuivettunut
korsi pisti esiin vuoren halkeamista. Taivas, vesi, tunturit ja usva
ovat ainoat mitkä näkee. Harvoin aurinko pilkistää pilvien raoista.
Matalimmilla kallioilla on varsin niukasti kasveja, mutta ei ensinkään
pensaita, saatikka puita. Mikä asuntopaikka! huudahtanee jokainen.
Mutta ei se ole parempi läheisissä saarissa ja niemissäkään. Päivä
oli tällä kertaa ihana, mutta kyytimiehemme väittivät, että semmoiset
päivät ovat täällä harvinaisia. Saavuimme Tanahorniin, joka on jylhä
kallio Tenojoen suulla. Pitkänä ja kapeana se pistää kauvas ulos
mereen, eikä se ole paljoakaan matalampi, kuin Nordkapin kalliot.
En ole koskaan nähnyt paikkaa, joka on minuun jättänyt kammottavamman
muiston kuin Tanahorn. Uteliaisuus ja halu seurata Deinbollia
tuolle kalliolle katselemaan Jäämeren majesteetista hyrskyä olivat
houkutelleet minut melkein sen huippuun saakka, joka alttarin
kaltaisena pistää ulos mereen. Ja kun siellä näin 1,000 jalan syvän
kuilun ympäröivän minua melkein joka puolelta, jouduin jonkinmoiseen
pyörtymystilaan, niin vaikeaan, että joka kerta kun sitä muistelen,
tunnen väristystä jäsenissäni; ja vielä kauan jälestäpäin olen unissani
luullut syöksyväni sieltä alas. Riensin siis pois tästä taivaan
korkeudesta.
Lähdimme jalkaisin, tutustuaksemme seutuun, ja saavuimme Berlevoogin
kauppa-asemaan, joka on perustettu 1790 ja erään Tromssalaisen oma.
Asema perustui yksinomaan kauppaan meressä kalastavien venäläisten ja
Norjan n.s. pohjoisretkeilijäin kanssa. Pohjoisretkeilijät tulevat
tänne keväällä, aina etelä-Norjasta saakka, ja lähtevät, kuten
venäläisetkin, pois syksyllä, saatuansa täydet lastit. Ainoastaan
viisi perhekuntaa asuu täällä, ja kauppaa tehdään vain lyhyenä
kesänaikana. Pitkä 9-kuukautinen talvi eletään täällä kuin vankeudessa.
Hevosella tänne ei voi koskaan päästä, ja varsin harvoin porollakaan.
Kaupanhoitaja Kruuse, kun oli edellisenä talvena tahtonut matkustaa
"Pohjoismaahan" (Nordlandet), oli pakotettu kulkemaan jalkaisin
kuusi penikulmaa, matkakapineet kelkassa, Gullholmaan, ja vasta 8
päivää siellä odoteltuaan hän sai Skankelta kyytiporot. Talvella ei
käy muu kauppa, kuin ravinto-aineiden velaksi antaminen rutiköyhille
naapureille, jotka puolestaan sitoutuvat myymään kaikki ensi kesänä
saamansa kalat kaupanhoitajalle.
Vähän matkan päässä kauppa-asemasta on vanha hautausmaa, jossa
siihen aikaan kun Tenon ja Kjöllefjordin seurakunnilla, jotka nyt
ovat Vuoreijan kappelina, oli oma pappi, milloin vuosittain, milloin
joka toinen vuosi siunattiin ne ruumiit jotka sillä välin oli siellä
haudattu. Mutta nyt ei ollut pappia käynyt täällä kymmeneen vuoteen,
jonka tähden rovasti Deinboll, toimitettuaan jumalanpalveluksen
asemalla, heitti multaa joka paikkaan missä tiedettiin sellaisen
vainajan lepäävän. Mutta kun ilmoitettiin, että useita
pohjoisretkeilijöitä oli tänne haudattu, tietämättä mihin paikkaan,
heitti rovasti kolme kertaa multaa myöskin keskelle hautausmaata,
kaikkia niitä varten, joiden hautapaikkoja ei tiedetty.
Paluumatkalla poikkesin Vesisaareen, ja sieltä suuntasin matkani
meritse Morttiseen, johon oli kolme penikulmaa. Alussa meitä ei
haitannut myrsky. Mutta emme olleet päässeet muuta kuin puolen
penikulmaa, kun taivas vetäytyi synkkiin pilviin, jotka olivat
lakkaamatta liikkeellä; tuuli kävi kovemmaksi, venhe kiiti reippaammin,
ja muutamassa minuutissa oli meillä täysi myrsky, joka uhkasi kaataa
veneemme, vaikka purjeet olivat reivatut. Toinen hyökylaine toisensa
jälestä syöksyi veneeseen. Kolme reippainta soutajaa ponnisti viimeiset
voimansa saadakseen meidät maihin. Neljäs ja minä ajoimme vettä
veneestä. Työ oli raskas, sillä mikäli saimme veden vähennetyksi, tuli
uusia laineita sisään. Olimme jo hyvin lähellä maata, mutta sopivaa
nousupaikkaa ei ollut, sillä mustia, jyrkkiä kallioseiniä vastaan
syöksyivät laineet rajusti, pudotakseen taas useiden sylien korkeudesta
takaisin valtamereen. Ei siis ollut hyvä pienellä purrellamme laskea
rantaan. Monen ponnistuksen jälkeen onnistui meidän kuitenkin
päästä maihin. Olimme läpimärät, eikä tulta voitu sytyttää. Koko
vuorokauden makasimme veneen alla, kun lakkaamatta myrskysi, satoi
lunta, rakeita ja vettä. Semmoinen ilma, sanoivat soutajani, ei ole
harvinainen Ruijassa. Nyt olemme kuitenkin kovalla maalla, sanoi yksi
lappalaisistani, emmekä ole huonosti hoitaneet venettä, kun pääsimme
tänne; eihän täällä ole varsin hyvä, mutta parempi sittenkin kuin
ulapalla. Kolme kertaa tänä kesänä olivat laineet täyttäneet heidän
veneensä, kun he olivat kyydinneet "suurmiehiä".
Parhaassa ilmassa saavuin sitten Morttiseen kauppias Nordvin luo.
Vieraanvaraisuus on kyllä Ruijassa erinomainen, mutta kyllä sittenkin
herra Nordvi siinä kohden oli muista voitolla. Läpivilustuneena ja
puolisairaana en voinut vastustaa Nordvin vaatimusta olla lääkärinäni,
ja alistuin siis mielelläni hänen määräyksilleen, joihin kuului, paitsi
muuta, tuo välttämätön punssi. Se valmistetaan ainakin puolivalmiiksi,
kun huomataan liputettu vene, ja tuskin on päässyt huoneeseen, kun
se jo kannetaan pöydälle. Jos veneväki laiminlyö lipulla ilmoittaa
säätyläisen saapumista kauppalaan, saavat he moitteita. Vähän ajan
päästä isäntäni ilmoitti saaneensa kutsun toisten sairaitten luo
— hän sillä tarkoitti soutajiani, jotka kaiketi halusivat saada
"huvitella" — ja pyysi minua sillä aikaa tottelemaan hänen vaimonsa
määräyksiä. Rouva Nordvin lääkkeet olivat kahvi, aamiainen ja tee.
Lähtemistä ei saanut ajatellakaan, sillä puolen viikon levähdystä
pidettiin välttämättömänä moisten rasitusten jälkeen. Ruijan rouvat
ovat mainioita ruuanlaittajia. Emännöitsijää heillä ei ole. Rouva siinä
itse toimii, lappalaisnainen hoitaa vain tulta padan alla. Emäntää
varten on kyökissä hansikkaat, silmävarjostin ja esiliina. Nordvin
lääkejärjestelmä sai minut jonkun tunnin jälkeen hikoilemaan, jota
kesti virkistävän edelläpuolisen nukkumisen aikana. — "No, koska teillä
on niin hyvä luonto", sanoi Nordvi, "ja olette niin reipas, niin luulen
saavani poistaa teidät sairaslistalta ja päästää teidät matkaan, mutta
tänään se ei ole ajateltavissakaan. Olen rannikkopuolustuksen päällikkö
ja koko rahvas on minun käskyni alainen, ja lähteminen talostani tänään
— sunnuntaina — ei ole mahdollinen".
Koti-ikävä vaivaloisen matkan jälkeen, mutta semminkin virkatehtäväni
vaativat minua paluumatkalle, ja maanantaina 23 p:nä syyskuuta olikin
uusi, mukava 4 miehen soudettava vene käytettävänäni. Nordvi ja hänen
rouvansa seurasivat minua rantaan, ja viimeinen sana, jonka heiltä
kuulin, oli rouva Nordvin lausuma: "Nyt emme saa ketään vierasta
ennenkuin talvella", johon Nordvi lisäsi: "tervetuloa ensi talvena".
Pian oli 1 1/2 penikulman matka suoritettu, ja olin nyt Varankivuonon
pohjuksessa. Täältä tahtoivat kyytimieheni palata, mutta ne harvat
ihmiset, jotka täällä asuivat, olivat kalastamassa, ja semmoisessa
tapauksessa oli kyyditsijäin velvollisuus saattaa minut Puolmakiin,
joka oli lähin paikka, missä ihmisiä oli tavattavissa. Lähdimme
siis. Ensin oli kuljettava jalkaisin Varankitunturin poikki, ja
sitten penikulma veneellä Tenojokea ylöspäin. Joka mies otti 40
naulan taakan kantaaksensa. Puolipäivän aikaan lähdimme taivaltamaan.
Auringonpaiste oli kuumempi kuin tavallisesti tähän vuoden aikaan,
ja taakat painoivat. Olimme puolitiessä, kun aurinko oli lännessä,
mutta matkan vaivaloisin osa oli suoritettu, kun tähän saakka olimme
kulkeneet ylämäkeä. Nyt oli astuminen alamäkeä. Aurinko ei ollut
vielä laskenut, kun Gollevaaralta sain silmäillä hitaasti juoksevan
Tenojoen peilinkirkasta pintaa. Tästä kauniista näystä tahdoin hetkisen
nauttia. Elokuun 25 p:nä olin kulkenut Tenojokea Gullholmaan, enkä
ollut sen koommin nähnyt kunnon pensasta, saatikka puuta. Mutta
täällä oli vielä koivu viheriänä ja kilpaili rinnallaan seisovan
haavan kanssa kauneudessa. Jalkamatkaa oli vielä 1/8 penikulmaa, kun
alkoi yhä tuuheampi metsä; ja niin olin siihen ihastunut, että aivan
huomaamattani saavuimme joen rannalle. Täällä ei ollut venettä, mutta
niin nautin lehdosta ja ympäröivästä ilmasta, että mieluummin tahdoin
yöpyä tänne kuin ruveta pimeässä etsimään jotakin lappalaiskotaa. Sillä
välin oli kumminkin kaksi lappalaistani astunut jokea ylöspäin ja kaksi
alaspäin venettä etsimään. Iltarusko, joka kajasti taivaanrannalla,
antoi vielä senverran valoa, että saatoin tuntea jokaisen kasvin, ja
huomasin pian istuvani hajuruohokentällä. Ei mikään ole kaunista, ellei
sitä toiseen vertaa, eikä mikään nautinto suuri, ellei ole kärsinyt
sen puutetta. Ei edes Main-virran viinivuoret, eivätkä Elben rannat,
tarjoa vähemmän suotuisissa seuduissa kasvaneelle etelämaalaiselle
niin suuria vastakohtia, kuin Tenon laakso sille, joka Varankivuonosta
saapuu. Kun kauniina kesä-iltana astuu alas Varankivuorelta Seida-kylän
kohdalla, asettuu veneeseen, ja kulkee auringon laskiessa Bonakaan
ja Norskholman ohi Gullholmaan saakka, silloin nauttii näystä, jota
ei ikinä unohda. Kuinka monet tuhannet hylkeet kohottavatkaan päänsä
vedenpinnan yli, ja ikäänkuin tervehtivät matkustajaa, ottavat
penikkansa selkäänsä ja sukeltavat niiden kanssa veteen, jos sattuvat
tulemaan liian lähelle venettä. Täällä elää ääretön joukko lintuja.
Sorsa, närhi, kajakka ja tiira seuraavat alaspäin luisuvaa venettä.
Kaikki nuo saavat nyt rauhassa kulkea, jotta ylöspäin pyrkivä lohi ei
tulisi ampumisella pelotetuksi; ja vasta syksyllä, kun lohenpyynti
on loppunut, hyökätään näihin hyljejoukkoihin, jotka suvisin asuvat
rauhoitettuina Tenojoen juoksevassa ja kristallikirkkaassa vedessä.
Täällä istuu koivun oksalla tahi tuuheissa pensaissa pohjolan
satakieli ja korottaa äänensä muiden laululintujen ääntä korkeammalle.
Niitä vilisee kuten kärpäsiä tuuheiden koivujen keskellä ja istuu
melkein jokaisessa pensaassa. Luulisipa niiden etsineen tämän paikan
kuullaksensa tuota verratonta taiteilijaa, joka jaloilla, kauniilla
ja suloisilla sävelillään matkii muiden laulua, josta se onkin saanut
suomalaisen nimensä "satakieli", lapiksi kielavelgo (pikakielinen).
Vaikka sitä tavataan melkein jokaisen Lapin puron varrella, näkyy se
erittäin valinneen lempipaikakseen tuuheat pensaat ja koivut Tenojoen
ja Utsjoen rannoilla. Puhtaimpina ja heleimpinä soivat sen säveleet
syvässä jokilaaksossa, jossa vuorien kaiku vastaiselta rannalta vastaa
sen pitkiin, kestäviin viserryksiin. Koroittaen ja alentaen suloista
ja ihanaa ääntänsä, se matkii ja äänellänsä voittaa virtojen kohinan
ja purojen lirinän. Peipposet, sirkat, varpuset, tilhit, leivot,
västäräkit, rastaat ja muut linnut tuntevat itsensä voitetuiksi ja
vaikenevat kun koiras satakieli keväisin houkuttelee naaraan luoksensa
rakentamaan hänen kanssansa yhteistä pesää jonkun puun paljastetun
juuren alle puron tai joen rannalla, jossa sääsket miljoonittain ovat
niille runsaana ravintona ja estävät suurempia eläimiä saapumasta
hävittämään niiden turvatonta majaa, johon ne yhdistetyin voimin mitä
pehmeimmistä ruohoista, karvoista, untuvista ja höyhenistä valmistavat
vastaisille rakkaillensa vuoteen. Eikä ole vähemmän viehättävää
niiden laulu, kun joku liiaksi lähenee heidän rauhallista majaansa.
Laulu muuttuu silloin surusointuiseksi. Koiras näkyy sillä tahtovan
varoittaa kumppaliansa ja samassa herättää sääliä mahdollisessa
rauhanhäiritsijässä. Tenon jokilaakso onkin siksi viehättävä, että
Itä-Ruijan virkamiehet, nekin jotka asuvat Vesisaaressa, joka kuitenkin
on mieluisin paikka koko Varankivuonossa, matkustaessaan täällä
juhannuksen aikana virka-asioissa, usein tuovat mukanaan naisväkensä,
jotka aina jonkun vuoden kuluttua haluavat käydä näillä ihanilla mailla
Seidan ja Bonakaan seuduilla Puolmakin ja Gullholman välillä.
Siitä hurmauksesta, johon olin joutunut, en selinnyt ennenkuin
lappalaiset palasivat. Heidän oli onnistunut löytää vene. Heti
istuttuani veneeseen juolahti mieleeni, ettei vene ollutkaan heidän
omansa. "Kenenkä luvalla olette ottaneet tämän veneen?" "Se on Erkki
Heikinpojan oma, tässä on hänen nimensä", vastasi heistä yksi varsin
levollisesti ja sanoi vastaavansa teostaan; siihen vielä lisäten:
"Hän on matkustanut Varankiin suoloja noutamaan". "Entä jos Erkki
palaa eikä tapaa venettänsä", väitin minä. "Niin odottakoon, huomenna
palaamme ja sitä paitsi", lisäsi hän rauhoittaen, "hän ei palaa
niin pian, sillä hän ainakin yhden päivän huvittelee kauppalassa".
Tenolaisillakaan ei ole omia veneitä Varangissa, vaan käyttävät he,
käydessään kauppaloissa, Varangin lappalaisten veneitä, luvalla tai
luvatta; ja saman omankäden ja maan tapaan perustuvan oikeuden nojalla
Varangin lappalaiset käyttävät, kun tulevat Tenoon, siellä olevia
veneitä. Sen vuoksi ei panna pahaksi, jos joskus täytyykin rannalla
odottaa vuorokauden ajan venettään, jonka joku tarpeeseensa on ottanut,
ja sitä, joka niin luonnollisesta asiasta lausuisi solvaavia nuhteita,
jopa pidettäisiin huonona ihmisenä.
Veneessä matkustaessani nukuin, enkä herännyt ennenkuin kyytimieheni
Puolmakin läheisyydessä puhuttelivat vastaantulevia kalastajia. Kun
he huomasivat, että minä olin veneessä, ja tiesivät että isännällä,
jonka luo minun tuli poiketa, ei ollut tuoretta kalaa, heittivät he
veneeseeni lohen, lausuen: "Pidä tämä hyvänäsi illalliseksi, isä". Se
oli liikuttavaa hyväntahtoisuutta minua kohtaan ihan tuntemattomilta
ihmisiltä ja vieraan vallan alamaisilta. Oli jo puoliyö, kun saavuin
Puolmakiin. Poikkesin vanhan Kolderupin luo, joka oli aika hyvillään
tulostani. Seuraavana päivänä, tiistaina 24 p., lähdin täältä. Mitä
kauvemmaksi jouduin merenrannasta, sitä selvemmin näkyi, että talvi oli
tulossa. Metsämarjat olivat jo hallan puremia, lehtipuiden keltanen
väri lisääntyi, rastaat valmistautuivat matkalle, ja lohi pyöriskeli
täysmätisenä ja pullistuneena joessa.
Ilman erityisiä seikkailuja saavuin vihdoin Utsjoelle. Siellä näytti
jo aivan toisenlaiselta kuin lähtiessäni. Pieni ruohokenttä pappilan
ympärillä, joka silloin oli viheriäinen, oli nyt menettänyt kauneutensa
ja oli ensi aamuna palaamiseni jälkeen lumen peitossa. Tämä talvipuku
katosi kuitenkin muutamien päivien perästä. Sunnuntaina syyskuun 29
p:nä oli maa taas paljaana, ja lunta tuli vasta lokakuun 16 p:nä; 27
p:nä Mandojärvi jäätyi, ja 29 p:nä Tenojoki. Suvi oli ollut suotuisa,
kalastus kaikkialla hyvä, ja kaikki saapuivat Herran huoneeseen
kiittämään Jumalaa näistä runsaista antimista.