XII.

Sairaus.

"Kun terveys puuttuu, kaikki puuttuu", sanotaan; ja syystä. Siten oli

minunkin laitani joulukuun viimeisinä päivinä 1823 suorittamani juuri

kerrotun matkan jälkeen. Siitä ajasta minulla ei ollut monta tervettä

päivää Utsjoella oloni aikana. Vuosi 1823 olikin sentähden viimeinen

onnellinen vuoteni Lapissa.

Uupuneena tuosta matkastani nukuin yöni levollisesti, niin että

uudenvuoden aamuna en herännyt ennenkun ijäkäs lukkari astui

huoneeseni, toivottaen hyvää uuttavuotta ja ilmoittaen, että oli

toimitettava muutamia lastenristiäisiä. Puettuani ryhdyin toimituksiin,

ja samassa näkyi vaalea raita taivaanrannalla kaakossa. Se oli

aamunkoitto. Lapset ristittiin, lastensynnyttäjät otettiin kirkkoon,

rippiväki kirjoitettiin, rukous pidettiin, eikä nyt ajasta ollut

mitään tuhlattavaa, jos oli jumalanpalvelus saatava suoritetuksi

valoisimpina tunteina. Kynttiläinpuute oli täällä siksi suuri, että

niitä täytyi varsin säästävästi käyttää kirkossa. Inarista palattuani

en ollut varsin reipas. Aluksi luulin tätä seuraukseksi pilvipakkasista

päivistä ja öistä pitkällisen matkan aikana sekä häästä, jota oli,

poissaoloaikanani lämmittämättömissä huoneissa. Kokouksessa oli

lukuisasti väkeä, eikä siis ollut aikaa levätä. Sunnuntaiksi, tammikuun

4 p:ksi, saapui kansaa kaksinverroin, ja se lähti pois vasta loppiaisen

jälkeen. Paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä en nähnyt luonani yhtäkään

lappalaista, mutta kauppakojusissa, jotka olivat noin 100:n sylen

päässä pappilasta, vilisi ihmisiä aamusta iltaan kuin mehiläisiä

kekonsa ympärillä. Tammikuun 7 p:nä olin taas ypöyksin, mutta lepo ei

ollut yhtä suloinen ja haluttu kuin edellisten joulu- ja uudenvuoden

töiden jälkeen; ja 8 p. illalla, noin kello 6 aikana, kohtasi

minua ankarat tuskat, joihin liittyi vilu, pistokset, väristys ja

sietämätön särky jaloissa ja niveleissä. Joku päivä sen jälkeen tulin

tajuttomaksi. Siinä olon aikanani olivat lappalaiset, kuten sittemmin

sain kuulla, antaneet minulle nieltäväksi kaikenlaista, jota pitivät

minulle terveellisenä, muun muassa äsken teurastetun poron verta.

Kahden viikon ajoittaisen horrostilan jälkeen, jolloin kärsin kauheata

särkyä, toinnuin vähitellen. Hartmanin ja Tissotin lääkärikirjat ja

Julinin matka-apteekki olivat ainoana turvanani. Jo sairauteni alussa

olin kirjoittanut Vuoreijan linnan komentajalle Pleimille, pyytäen

saada sieltä sotilaslääkäri luokseni 180 virstan päästä. Vastaus tähän

pyyntööni ei tullut Pleimiltä, joka oli minulle tuttu ja käydessäni

Vuoreijassa oli kohdellut minua hyvin ystävällisesti, vaan hänen

jälkeiseltä komentajalta, joka, niinkuin nyt sain tietää, siellä oli

astunut virkaansa viime suvena. Paitsi muutamia kohteliaisuuksia

sanottiin kirjeessä: "Lääkäri ei saa ilman Trondhjemissä asuvan

kenraalin lupaa lähteä linnasta, mutta jos tahdotte, kirjoitan siitä

kenraalille." Norjan posti lähti talvella vaan kerran kuukaudessa

Vuoreijasta etelään, ja kirjeitten sanottiin saapuvan kolmessa

kuukaudessa Kristianiaan. Ainakin 5 — 6 kuukautta olisi siis kulunut

ennenkun linnanpäälikkö saisi vastauksen kenraalilta. Lähimmän

suomalaisen lääkärin luo oli 75 penikulmaa. Hartman ja Tissot jäivät

siis ainoiksi auttajikseni. Niiden neuvosta panin sinapintaikinaa

pohkeisiin ja tervaa jalkapohjiin. Sekä pohkeista että jaloistani nahka

siitä irtaantui, josta taas seurasi särkevä ja sietämätön tunne; mutta

samassa määrässä helpottivat pistokset ja luuvalo. Kun noista vetävistä

aineista tunsin helpotusta, uudistin tätä tuskallista lääkekeinoa

kohta kun nahattomiin paikkoin oli kasvanut uusi nahka. Jo helmikuun

lopussa olin siksi kuihtunut, ettei minussa ollut juuri mitään muuta

jälellä kuin luut ja nahka. Nyt oli se aika, jolloin lappalaiset

eninten suorittavat kauppamatkojansa Norjaan. Useimmat heistä kulkivat

pappilan kautta. Jokainen tahtoi nähdä kuinka oli minun laitani. Asuin

paikkakunnassa, jossa ovet ovat pidettävät avoinna jokaiselle, mutta

tämä heidän hyväntahtoisuutensa oli nykyisissä oloissani minulle

sangen rasittava. Jokainen sisääntulia toi muassaan runsaasti kylmää

ja raakaa ilmaa, sillä nähdessään minut he hämmästyneinä unohtivat

sulkea oven, ja entisen tavallisen tervehdyksen sijassa sain vielä

kuulla: "No miltä se kirkkoherra nyt näyttää! Kuolee pian, ja me

jäämme papittomiksi." Toiset itkivät, toiset rukoilivat Jumalaa minun

puolestani. Kärsivällisyyteni oli suuri, ja usko sitä vahvisti; mutta

alistumiseni ei sittenkään ollut niin suuri, että olisin levollisesti

kohdannut kuolemaa, ollessani vasta kolmannenkymmenen vuoden ijässä.

Semmoisessa tilassa olin, kun maaliskuun keskivaiheilla arvaamattani

tuli luokseni Alation rovasti Jordan, Norjan Länsiruijasta. Koko

Itäruijan voutikunta oli tänä vuonna ilman pappia, ja käytyään

Vesisaarella, jonne hän oli matkustanut palvellakseen Varangin ja

Tenon seurakuntia, palasi hän nyt, kuultuansa missä tilassa olin,

Utsjoen kautta kotiaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut pelkkä lyhyt

tervehdyskäynti luonani, vaan hän halusi antaa minulle kaiken sen

avun, joka näissä oloissa oli mahdollinen. Hän oli tavallista enemmän

tieteellisesti sivistynyt, ja hän huomasi pian että ruumiillisiin

tuskiini oli liittynyt synkkämielisyys. Hän piti siis minua täällä

auttamattomana ja koetti kehoittaa minua tulemaan hänen seurassaan

Alatioon, vakuuttaen rouvansa kyllä hoitavan minua huolellisuudella;

vaikkakin hän itse, joka samalla oli tunturi- eli lappalaispappi, oli

tähän vuodenaikaan varsin vähän kotonaan, kun hänellä nyt oli niin

monta kirkkoa hoidettavanaan. Kyllä, vakuutti hän, toimitan Alatioon

lääkärin Tromsasta. Tätä kaikkea pidin mahdottomana suorittaa, sillä

en jaksanut ilman suurta ponnistusta olla edes muutamia minuuttia

istuallanikaan. Ja hänen ehdotuksensa tiesi, että lähtisin 30:nen

penikulman matkalle, joista 12 pnk Karasjoelle, ainakin kolmanneksi

osaksi tunturien poikki, ja sitten Alatioon 18 pnk, enimmäkseen

tunturiseutuja sekin. Mutta hän pysyi väitteessään, että täällä

tuskani suuren ruumiillisen heikkouteni vuoksi piankin heikentäisi

sielunvoimanikin, joita kalvoivat kärsimättömyyteni, suruni ja huoleni.

Hän ei ainoastaan kertonut minulle juttuja ja hauskoja tapahtumia vaan

puhui myös vakavista aineista. Kosketeltiin milloin klassillista,

milloin uusinta kirjallisuutta. Horatius, Ovidius ja Qvintillianus

olivat hänelle muinaisajan mallikelpoisimmat kirjailijat, ja

viimeksi mainitun teokset hän vetikin taskustaan, jossa hän sanoi

niitä aina matkoillaan kuljettavan mukanansa. Uudemman aikaisista

kirjailijoista hän oli enimmin mieltynyt Tassoon. Shakespearia ja

Holbergia hän innokkaasti ihaili, ja Goetheä hän jumaloitsi. Hän

oli monessa suhteessa originaali, ja hänestä saattoi sanoa, että

jokainen hetki hänessä synnytti uuden aatteen. Hän ei ollut ainoastaan

kaunokirjallisuuteen perehtynyt, hän oli myös etevä teoloogi.

Hän tunsi kuolleita ja eläviä kieliä, muinaisuuden historiaa ja

muinaisjäännöksiä, samoin kuin tunnettuimpien kansojen kirjallisuutta,

taidetta, tapoja ja laitoksia. Siitä, etten liiottele, on todistuksena

se, mitä hänestä sanoo prof. Zetterstedt teoksessaan "Resa genom

Sveriges och Norges lappmarker". Rovasti Deinboll lausui Jordanista,

että hänestä epäilemättä tulee Norjan ensimäinen piispa, ei ainoastaan

aikaan vaan arvoonkin nähden.

Siten muutamia tuntia käytettyään kykyänsä minun virkistämisekseni,

ja minun liikkumattomana ja mykkänä kuultuani kuinka nero ja oppi

ihmeellisellä tarmolla virtasivat hänen huuliltaan, tunsin itseni

levollisemmaksi ja tilani paremmaksi; mutta matkaa oli minusta

mahdotonta ajatella. Sillä tekosyyllä, että hänen pulkkansa ja ahkionsa

olivat epäkunnossa, hän jonkun aikaa päivästä oleskeli pirtissäni,

niitä muka korjatakseen. Ja seuraavana päivänä hän toikin luokseni

tavattoman pitkän ja suuren ahkion, ja muodoltaankin omituisen.

"Tämän", sanoi hän, "olen rakennuttanut teille matkavaunuiksi, ja

siihen täytyy teidän istua. Täällä teillä ei ole muuta kuin kuolema

edessä, ja mutkittelematta täytyy teidän joko seurata minua tai

matkustaa sukulaistenne luo Suomeen". Vastaväitteisiini hän vastasi

pitkillä otteilla Holbergista, Wielandista y.m., jolla kaikella

hän sai minussa viritetyksi toisen mielen ja uusia ajatuksia. Hän

oli äärettömän iloinen ja miellyttävä, ja hänen kasvoillaan loisti

ihmisrakkaus, palveluksen halu ja hyvyys. Hän ei suonut minulle mitään

aikaa synkkiin mietelmiin, vielä vähemmin toivottomuuteen, koetti

vaan pakottaa minua valitsemaan jomman kumman hänen ehdotuksistansa.

Ahkioon tehtiin vuode, ja minun täytyi koettaa hänen minulle keksimää

ajopeliä. Päätin vihdoin voiton ja tappion uhalla lähteä. Hän kiitti

minua reippaasta päätöksestäni, ja sanoi paremmalla omallatunnolla

nyt lähtevänsä luotani. "Joko kuolla tai voittaa" (Aut moriendum aut

vincendum) sanoin minä, ja tähän hän tyytyi, vaikka en suostunutkaan

matkustamaan siihen turvapaikkaan, jonka hänen vierasvaraisuutensa

tarjosi minulle vieraassa valtakunnassa, vaan päätin mennä isänmaahan,

johon minulle kuitenkin oli kaksi vertaa pitempi matka. Kohta tämän

jälkeen rovasti Jordan lähti, ja kaikki oli valmiina minunkin matkaani

varten, joka oli määrätty maaliskuun 13:ksi päiväksi. Mutta vähän ennen

sitä päivää oli pohjoisnapa avannut tuulisäkkinsä ja tyhjensi niitä

sellaisella raivolla, että lumikinoksiin ja lumikuoreen ilmaantui

juopia ja halkeamia, ja siten paljastettu pehmeä lumi pyryili ja

karkaili myrskyn ajamana. Vielä 14 p. pieksivät maan pintaa yhä

rajummat myrskyt ja tuulispäät. Mutta 15 p:nä aamulla länsi vihdoin

selkeni vuorten huipuilla ja päivä valkeni idästä ihanana ja kauniina.

Lappalaiset, joiden oli täytynyt rajuilman aikana pysyä paikoillaan,

rupesivat taas matkustamaan, niin että tiet tulivat ajetuiksi,

jonka tähden minäkin, luottaen Kaitselmukseen, vihdoin maaliskuun

21 p:nä varhain aamulla ryhdyin matkaani kotimaahan. Tehtiin vuode

ahkioon, jonne jaksoin mennä avutta, laskin siihen pitkäkseni, ja

minut sidottiin siihen kuten muukin kuljetustavara, matkustaakseni

sillä tavoin 500 virstaa Suomen rajalle. Kuinka se matka suoritettiin

sitä tuskin muistan; mutta sen muistan, että ensimäinen ja toinen

päivä olivat pahimmat. Lumen olivat tuulet aukeilta paikoilta

lakaisseet pois, jonka tähden tiet olivat epätasaiset, ja aurinko

oli jo paljastanut terävät kivensyrjät, joita vastaan ahkio kalmasi

ja loukkautui. Epätasaisilla aukeilla se viskautui toiselta kiveltä

toiselle, jopa kaatuikin, jolloin lappalaisen täytyi tulla avukseni.

Matkan tuskissa kyytimieheni, lappalaisen Iisakki Juhonpoika Guttormin

kärsivällisyys ja osanotto kurjuuteeni oli vallan ihmeteltävä. Se

vaiva, jonka hän näki, ja se kärsimättömyys, jolla minä kohtelin hänen

hyväntahtoisuuttansa, eivät saaneet häntä suutuksiin, väsyneeksi,

eikä kärsimättömäksi. Mutta mitä kauvemmin matkaa kesti, ja mitä

kovemmin olin kärsinyt särkyä jaloissani, sitä enemmän näyttivät

ruumiinvoimani lisääntyvän. Matkalla oli ruokahalu hyvä. Pohkien ja

polvien ajettuminen lisääntyi, mutta särky käsivarsissa ja niveleissä

väheni. Maaliskuun 24 p:nä saavuin Inarin kirkolle. Osa seurakuntaa,

joka ei tietänyt sairaudestani, oli koossa, sillä minua odotettiin

Marianpäiväksi. Kun kansa huomasi tilani, ei se minulta vaatinut mitään

papillista toimitusta. Kaikille jaksoin kuitenkin silloin jakaa Herran

ehtoollista, ja 28 p:nä kokoontui taas paljon väkeä kirkolle. Nekin

kaikki saivat Herran ehtoollisen, mutta seuraus siitä oli, että itse

toimessa uupumuksesta kaaduin alttaria vastaan, ja että kirkonisännän

Iisakki Paadarin täytyi toimituksen loppupuolella minua taluttaa.

Koska joulunaikana oli alakuu, ja kun ei ole tavallista pimeänä aikana,

vaan ainoastaan kuu-valossa käydä hautausmaalla, ei silloin ilmoitettu

ruumiita siunattaviksi. Minulla oli sentähden nyt edessäni käynti

siellä. Hautausmaa sijaitsee Inarinjärven saaressa, noin penikulman

päässä kirkosta. Sinne tultuani minut talutettiin satavuotisen hongan

suojaan. Sitä käytin toimituksen aikana selkänojana ja ahkiota

istuimena. Vastapäätä oli toinen vanha mänty. Sen juurella istui

nuori nainen, Antti Yrjönpoika Morottajan tytär, itkien miehensä

haudalla. "Älä itke", sanoin hänelle, "ne vain itkevät, joilla ei ole

toivoa". "Minä itken", vastasi hän, "kun en saa seurata miestäni hänen

hautaansa; hän on minut jättänyt. Noin vuosi sitten sinä vihit meidät,

ja nyt hän jo on poissa. Se minua kuitenkin lohduttaa, että tie sinne

ei ole pitkä, mutta odotus pitempi." Eräs 75:den vuoden vanha ukko,

Antti Matinpoika Walle istui läheisyydessä ja lausui tähän: "Ei sinun

pidä huokailla ja valittaa. Eläväthän isäsi ja äitisi, kyllä he sinusta

huolen pitävät; ja vaikka niitäkään ei olisi, on sulla paras isä

taivaassa. Olin jo mieskuntoinen, kun isäsi ja äitisi olivat lapsia, ja

nyt istun lapsenlapseni haudalla. Minulle sen henki huutaa: pian tulet

perässä. Olen vuosiin ja vaivoihin kyllästynyt, mutta kiitän Jumalaa,

jokaisesta päivästä." Nyt saapui väkijoukko, joka ilmoitti että kaikki

oli valmiina. Tuo vanha ukko seurasi minua tiheän mäntymetsän läpi,

taluttaen minua haudalta haudalle. Sitten kun hautausmenot olivat

lopussa, ja toimitus päättynyt rukouksella ja virrenveisuulla, haudat

peitettiin. Hyvien porojemme ansiosta olin tunnin kuluttua taas

kirkolla. Vuoden perästä tuo nuori leski otti kuulutuksen ja meni

naimisiin samanikäisensä kanssa. Ennen lähtöäni paikkakunnalta hautasin

hänen toisenkin miehensä, jonka kanssa hänellä oli 4 tervettä lasta.

Sitä Inarissa pidetään suurena lohdutuksena vanhuudessa, sillä täällä

ei tavata tuhlaajapoikia ja tyttäriä, lapset ovat vanhempiensa turvana.

Kun juhlapäivät olivat menneet, alkoi vireä liike. Tosin täällä ei

ollut kauppiaita, mutta sitä enemmän talonpoikia eteläisistä pitäjistä,

kaupitellen viinaa, rautatakeita, hamppua y.m. Minua ei häirinnyt

kukaan, vaan sain rauhassa levätä työni jälkeen, odottaen matkueen

lähtöä, jota pidettiin tarpeellisena, kun tiet etelään olivat ummessa.

Inarijärven tasasella jäällä matka luisti nopeasti, ja saavuin ensi

päivänä Ivalojoen suuhun Kemijärven, Sodankylän ja Enontekiäisten,

kauppaa harjoittavien talonpoikien seuraamana. Kaikki sijoittuvat

erääseen tupaan. Haavat jaloissani olin päästänyt umpeen kasvamaan.

Särky ja kipu oli niissä lakannut, mutta ruumiin ajettuminen näkyi

lisääntyvän. Erämaassa matka sujui hyvällä vauhdilla, mutta heti

kun pääsin johonkin uutistaloon tai talonpojan luo, lepäsin siellä.

Jotenkin kylmän yösijan jälkeen Suomun tunturikodassa lämmitti ihana

aurinko ilman. Aurinko ikäänkuin aaltoili ylös ja alas taivaan laella

kulkiessamme milloin vuorilla milloin laaksoissa. Syvissä laaksoissa

sitä ei näkynyt laisinkaan, mutta näyttäytyi sitä komeampana ja soi

meille mieluisaa lämpöään lumesta valkoisille tuntureille. Päästyämme

Luirontunturin juurelle, huomasimme taivaanlaella pienen, mutta mustan

pilven. Pelkäsin rajuilmaa tunturilla, mutta lappalainen väitti ettei

pilvi ollut vaarallinen. "Siinä on vain", hän sanoi, "vähän lunta, joka

ei jaksa nousta tunturien yli, vaan purkautuu ennenkun sinne joudumme;

katso kuinka aurinko valaisee kauniisti pitkää tunturiharjua; siellä on

kaikki hiljaista, tyyntä ja selkeätä. Olimme päässeet sille rajalle,

jossa kuusi ja mänty lakkaavat kasvamasta, kun näimme edessämme

muutaman sadan kyynärän pituisen, ummessa olevan tien, johon nyt

haihtunut pilvi oli purkanut lumensa." Siis oli lappalaisen ennustus

toteutunut. Tunturilla oli lähde, jonka vesi juoksee sekä Pohjanlahteen

että Jäämereen. Lähteen luo on pystytetty kivipatsas. Siinä annoimme

porojemme levätä. Lähde oli lumen peittämä kuten talvella; mutta tuskin

olimme puoli tuntiakaan matkustaneet lämpöisessä päiväpaisteessa,

ennenkuin näimme puron juoksevan. Ajoimme sen suunnan mukaan, kunnes se

purkautui Luiron järveen.

Nyt olin lakannut pelkäämästä tunturimatkan vaivoja. Matkamme jatkui

nyt, milloin tasaisten maiden, nevojen ja järvien poikki, milloin

metsien halki, ja ennen auringonlaskua olimme saapuneet Korvasen

taloon, pohjoisin asunto Sodankylässä, kuljettuamme 7 penikulmaa.

Koivun runko, joka tunturilla on lyhyt ja käyrä, oli jo täällä

pitkä, sen kuori valkoinen ja sen latva tuuhea; honka oli oksaton

ja suora, ja kuusi näkyi ylpeilevän pituudestaan. Olimme kuitenkin

vasta 4 — 5 penikulman päässä tunturista, jonka läheisyys ei näkynyt

ehkäisevän kasvullisuutta sen eteläpuolella. Luiron tunturi satoine

vuorihuippuineen on kyllä Lapinmaan suurimpia tuntureita; mutta

matkustajalle vähimmin vaivaloinen ja vaarallinen. Sitä ympäröi

molemmin puolin mahtavat metsät etenkin etelässä. Se alanko tai

sola, jonka kautta tie kulkee, on metsätön ainoastaan vajaan puolen

penikulman matkalla. Se on ainoa varsinainen tunturi, jonka yli

kuljetaan Utsjoelta Pohjanlahteen. Petsikkotunturi Utsjoen ja Inarin

välillä on kyllä tunturiseutua, mutta ei ole varsin korkea, ja siellä,

missä sen ylikulku on, kasvaa toki vaivaiskoivuja melkein kaikkialla,

korkeimmillakin paikoilla.

Jo Pietari Korvasen luona, joka on ensimäinen uutisasukas eli

talonomistaja tunturiseudun eteläpuolella, vaikka siellä kyllä oli

likaa ja epäsiisteyttä, kuitenkin ilmeni melkoinen varallisuus,

kuten myös hänen hyväntahtoisuutensa ja vierasvaraisuutensa oli

kiitettävä. Muutoin halveksituille lappalaisillekin kannettiin

siellä valtavia viilipyttyjä. Talossa oli yli 20 lehmää ja 60 — 70

lammasta. Voilla ja vuodilla ostettiin venäjän jauhoja Inarista.

Paitsi laihaa, pitkäkarvaista ja huonosti hoidettua hevosta, jolle

ei suotu muuta tallia kuin navetan porstua, oli talossa parisataa

poroa, joista likeisessä metsässä kylläkin pidettiin huolta, kun

taas hevosesta ei paljon välitetty. Kyyditsijäni sanoivat minulle

täällä liikuttavat jäähyväiset ja palasivat takaisin tunturin yli,

lähteäkseen rannikolle, jossa heidän tuli kolme kuukautta kestävän

päivän aikana Jäämeren aalloista hankkia itselleen elatusta tulevaa

talvea varten. Minä jatkoin matkaani onnellisempiin eteläisiin

seutuihin. Sitä yksinkertaista, avonaista ja tuttavallista tapaa

puheissa ja esiintymisessä, joka oli merkittävänä piirteenä entisissä

kyytimiehissäni, ei ollut enään niissä, jotka saattoivat minua täältä.

Ei minulta enään nuotion ääressä kyselty uskonnollisia ja siveellisiä

asioita, vaan pyydettiin neuvoja riita-asioissa ja selityksiä pöytä-

ja katselmuskirjoista tahi senkaltaisista. Eräässä paikassa tuli

luokseni kurja, kyyristynyt lappalainen, ilman paperia ja pöytäkirjoja,

valittaen että suomalainen oli hänet karkoittanut hänen kodistaan,

jonka tämä oli uutistalon katselmuksessa saanut itselleen omistetuksi.

Sompion kylän Luiron talossa sain vaihtaa kiikkerän ahkioni pitkään

ja mukavaan laitiorekeen, jossa voin matkalla maata pitkänäni, kuten

vuoteessa, joksi sitä käytinkin yösijapaikoissa, missä se vedettiin

tupaan. Olin jo muutamia päiviä matkustanut suomalaisella alueella

pitkin suuren Kemin vesijaksoa, ollut milloin paremmissa, milloin

huonommissa yöpaikoissa, eikä ollut enään monenkaan päivän matka

ennenkun pääsisin suurelle maantielle, jonka varrella aina on lämpöisiä

huoneita juuri matkustavia varten. Olin kumminkin varsin hyvilläni

kun eräänä iltana yövyin hyvin tunnettuun keskievariin, jossa olin

usein ennenkin viettänyt yöni talonväen huoneessa ja saanut osakseni

ystävällistä kohtelua. Mutta vastoin tavallisuutta näytti emäntä nyt

sangen yrmeältä. Hän kantoi käsivarrellaan lasta, joka huusi täyttä

kurkkua. Olimme jo valmiit makuulle menemään — meitä oli ainakin 20

henkeä — kun emäntä tasajaloin hyppäsi lattialle, huutaen ja syytäen

mitä kauheimpia kirouksia kaikkia Lapin hiisiä ja noitia vastaan,

jotka muka seurasivat minua ja muutamia hetkiä ennen tuloani olivat

käyneet hänen lapsensa kimppuun. Tieto sairaudestani oli jo joutunut

raivostuneen emännän korviin. Nyt hän itse näki kurjan tilani. Hänen

"intonsa" oli heti saanut hänet uskomaan, että Lapin hiidet liitelivät

ympärilläni ja olivat tarttuneet lapseenkin. Näitä hiisiä hän nyt

tahtoi loitsuilla karkoittaa sinne, mistä olivat tulleet tahi lähetetyt

meitä kumpaakin kiduttamaan. Aamulla oli minun vaikeata saada emäntää

luopumaan erehdyksestään ja käsittämään taudin luonnolliset syyt sekä

minussa että lapsessa.

Vähän tämän jälkeen olin jo valtamaantiellä Pohjanlahden rannikolla,

ja mielestäni olin jo itse valistuksen maassa ja kaukana Lappalaisten

luontevuudesta ja ennakkoluuloista. Matka kului hitaasti, sillä minun

täytyi usein levätä. Eräässä sellaisessa lepopaikassa emäntä taas

ahdisti minua kiivaasti, kun hänen luulonsa mukaan noidat paastonaikana

olivat käyneet navetassa ja siellä leikanneet villoja lampaitten

kallosta. Eihän vahinko mielestäni ollut suuri, kun ei muuta pahaa oltu

tehty. Mutta eukko luuli että hänen "lampaanonnensa" sillä oli tuhottu,

ja että se tuottaisi onnettomuutta hänen muillekin elukoillensa. "Kyllä

tämän on tehnyt vihollinen", sanoi eukko, ja tahtoi minulta tiedustella

sellaisia Lapin noitia, jotka voisivat tehdä tyhjäksi uhkaavan vaaran,

mihin hän ei luullut omin voimin kykenevänsä. Hän oli kyllä liian vanha

lähteäksensä niitä hakemaan kaukaisista maista, mutta jos vaan voisin

niitä hänelle hankkia, lupasi hän maksaa vaikka mitä. Monien neuvojen

jälkeen hän suostui jättämään kohtalojen kirjan avaamatta ja odottaa

mitä tuosta tapauksesta voisi seurata. Kun sitten muutamia vuosia

tämän jälkeen hänet tapasin, oli hän sangen hyvillään siitä, ettei

mikään onnettomuus ollut kohdannut hänen taloansa eikä karjaakaan.

Mutta varsin varma hän oli ollut siitä, että minä Lapissa oppimillani

keinoilla olin torjunut pahat seuraukset.

Pääsiäiseksi saavuin Ouluun. Siellä oli jo kerrottu sairaudestani,

jopa oli huhuttu, että olin kuollut. Laihtunut, muuttunut ja ränstynyt

kun olin, tuskin minut siellä asuvat veljeni tunsivat. Ensi ilta kului

puhellessa omaisteni ja lääkärin kanssa. Sairaus ja uupumus saivat

kertomukseni erämaan oloista hyvin lyhyiksi. Sitä vastoin puhuttiin

laajasti politiikasta. Kreikkalaiset, Alankomaalaiset ja kaiken

maailman kansat saivat kulkea silmäimme edessä. Sota pauhasi, kumminkin

tarpeellisen kaukana. Kauppa kukoisti, rahvaantila oli parantunut.

Vielä samana iltana lääkäri pani vetäviä voiteita pohkeisiini.

Seuraavana päivänä sain koko pinkan kirjeitä, avatuita ja avaamattomia.

Tietämättä olinko enään hengissä, ei oltu niitä lähetetty Utsjoelle. Ne

olivat ulkomaan luonnontutkijoilta ja kirjailijoilta. Sairaus oli yhä

tuskallinen, ja kuukauden ajan täytyi minun pysyä vuoteessa.

Vähitellen paranin kuitenkin sen verran, että rohkenin ajatella

paluumatkaa palveluspaikkaani. Matkalle lähdin hyvissä ajoissa,

niin etten tarvinnut kulkea monta penikulmaa päivässä, joutuakseni

perille jouluksi. Sodankylän kirkolle oli keli hyvä. Tarpeellisen

levon jälkeen siellä muutamat tuttavani seurasivat minua Siurumaan

taloon, 1 1/2 penikulmaa sieltä. Paikka oli kaunis ja viljava, mutta

hallanarka. Pihassa otti minut vastaan harmaapää ukko kohteliaisuudella

ja kursailemisella, joka osoitti maailmantottumusta. Tullessani hän

oli puettu paikkakunnan tavalliseen pukuun, mutta vähän ajan kuluttua

hän astui sisään kullatuilla napeilla varustetussa poimutakissa,

joka oli tehty Tukholmassa 1760-luvulla, kuningas Adolf Fredrikin

aikana. Hän pyysi saada sanoa minua veljeksi, koska hän oli ollut

isäni koulu- ja yliopistokumppani. Puhdas ja rehti mieli ilmeni

hänen kasvoissaan, puheissaan ja arvosteluissaan. Häntä kunnioitti

kansa, jolle hän oli puolen vuosisataa ollut neuvonantajana ja

sovintotuomarina. Hän oli monitietoinen mies, ja puhui jollakin

asiantuntemisella kirjallisuudesta, taloudesta, historiasta ja

semminkin luonnontieteestä. Opettajistaan hän jumaloi Linné'tä,

piti Rudbäckiä ja Celsiusta arvossa. Ensinmainitun opetusta hän

oli nauttinut kaksi vuotta, ensin yksityisissä, sitten julkisissa

luennoissa, ja niistä hän oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja, jotka

hänellä vielä olivat tallella. Pyysin niitä häneltä ostaa. Mutta siihen

hän ei myöntynyt, lausuen: "Ei, minä tahdon ne säilyttää autuaasti

kuolleen herra Linnén muistona. Niistä muistan, että minäkin olen ollut

matkalla Parnassoon (maisteriksi), mutta eksyin Lappiin. Viisitoista

vuotta sitten oli tällä seudulla kamala nälkävuosi. Tuomari E. tarjosi

minulle silloin noista muistiinpanoistani tynnyrin rukiita, mutta minä

mieluummin jyrsin pettua ja pidin muistiinpanoni, sillä ne tuottavat

minulle huvia, muistuttaen minulle muinoisia iloisia päiviä." Erääseen

kohtaan niissä oli ukko kirjoittanut: 'V. 1745 olen syntynyt. Isäni

oli maaviskaali, varakruununvouti ja nimismies Sodankylässä. V. 1758

syyskuun 25 p:nä minut kirjoitettiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan.

Opiskeltuani siellä kaksi vuotta, olin kotiopettajana kunnon perheissä,

jatkoin sitten opintojani Upsalassa ja tulin kamarikirjuriksi Tukholman

kamarikollegioon.' Minun piti nyt hänelle mainita nykyiset Turun

professorit. Niistä hän tunsi vain von Hellensin, ent. Heleniuksen.

Me kuuntelimme kauvan yhdessä Linnétä, mutta minua nuorempi hän oli,

huokasi ukko. Kysyin häneltä, miksi hän oli valinnut asuinpaikkansa

täällä. 'Onnettomuudekseni', vastasi hän, 'oli kumminani muutamat

rikkaat isäni lappalaistuttavat. Ne olivat minulle kumminlahjana

antaneet muutamia poroja, jotka vähitellen lisääntyivät siihen määrään,

että niitä jo oli suuri lauma. Lähdin Tukholmasta virkalomalle

tervehtiäkseni vanhempiani ja myydäkseni poroni, saadakseni varoja

akortimaksuun. Niitä oli jo silloin useita satoja. Mutta köyhyys oli

maassa, eikä kukaan niitä ostanut. Luulin että nämä elukat ja uudistalo

täällä toisi minulle suotuisempia päiviä kuin ylimääräinen virka

kamarikollegiossa. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta sattui halloja

ja poroni kuolivat täällä omituiseen porotautiin. Silloin olin jo

naimisissa erään täkäläisen naisen kanssa, ja oli jo myöhästä palata

entisiin oloihin. Kaksikymmentä vuotta elin köyhyydessä, mutta Herra

on siunannut maan, ja poikani ovat uutteria työmiehiä. Ehkä on Jumala

kutsunut minut viljelemään tätä erämaata.' Nyt hän taas oli päässyt

hyviin varoihin, ja hänellä oli talossaan 30 lehmää, neljä hevosta,

joukko poroja ja lampaita. Käyntini oli ukosta siksi mieluinen, että

hän seurasi minua veljensä luo, joka, oltuaan viinaviskaalina eräässä

kruunun polttimossa, nyt oli hänkin talonomistaja täällä, mutta

niukoissa varoissa, hänellä kun ei ollut apua lapsistaankaan.

Matkaa jatkettiin hitaasti. Ilma oli erittäin leuto, korkeintaan

16 astetta kylmää, ja sittenkin minua vilutti, vaikka olin puettu

lämpimiin vaatteisiin. Olin vielä siksi heikko, että syötyäni

hikoilin, vaikka yleensä ruumiissa tuntui kylmä. Ilman sanottavia

seikkailuja saavuin Inariin jouluksi. En ollut ennen tuntenut väsymystä

virantoimituksissa, mutta nyt minun täytyi ehtoollista jakaessani

levätä joka pöydällisen jälkeen.

Vaikeampi oli matka Utsjoelle. Se, joka ei ole suorittanut

tunturimatkaa, ei voi aavistaa niitä vaikeuksia, jotka siellä kohtaavat

pyryilmassa. Ei ole tienmerkkiäkään, on vain lumi- ja jäämeri edessä.

Porot eivät jaksa kulkea. Lappalainen tekee parastaan, hiihtäen tai

kahlaten edellä, mutta lankeaa tuon tuostakin kuoppiin ja syvennyksiin.

Siten saavuimme uupuneina Mierasjavren kotaan puoliyön aikana, ja

yövyimme sinne. Kodassa paloi hiljainen tuli lattialla, mutta tuuli

puhalsi seinien lävitse, ja tulen sulattamaa lunta tippui katosta

kastaen vaatimattomat vuoteemme, mutta me nukuimme kuitenkin hyvin.

Väsynyttä ruumista ei säästetty, vaan lähdettiin taas matkaan.

Vaikka en ollutkaan toipunut, olin kuitenkin hyvilläni kotona

olemisestani, vaikkakin olin seudussa, jossa ei ollut taivaalla

aurinkoa, ei maassa kasveja eikä vihannuutta. Olin saapunut luonnon

suureen suruhuoneeseen, johon oli jäänyt ainoastaan muutamia lintuja

ja petoja, jotka, kun en niitä häirinnyt, lähenivät asuntoani.

Sairautta oli lappalaisissakin tavallista enemmän. Kalansaalis oli

huono, metsäneläimistä oli puute, porot eivät viihtyneet ja sudet

niitä ahdistivat, sillä talvi oli myrskyinen, eikä semmoisessa

ilmassa saa porolaumoja riittävästi suojelluiksi tuolta heidän

pahimmalta viholliseltaan. Moisiin maanrasituksiin sanottiin olevan

syinä ihmisten pahuuden ja Jumalan hyvyyden, joka siten tahtoo

kutsua kansaansa parannuksen tielle; sillä Jumala ei hylkää vaikka

hän koettaa, sanottiin yleisesti. Tällaiset valitukset kuuluivat

päiväjärjestykseen. Mutta tätä kaikkea surullisempi oli se, mitä

lappalaiset Länsi-Ruijasta tiesivät kertoa. Heiltä puuttui pappi

omalla paikkakunnalla ja olivat uudeksi vuodeksi saapuneet tänne,

ollaksensa mukana suomalaisissa ja lappalaisissa jumalanpalveluksissa.

He kertoivat, että hyväntekijäni ja ystäväni, rovasti Jordan, joka

viime talvena pelasti minut kurjuudestani, oli kuollut. Hän, tuo

harvinaisen sivistynyt ja tavattomilla ominaisuuksilla varustettu mies,

ei kestänyt Ruijan pimeyttä ja siitä seuraavaa elämäntapaa. Hänessä

oli jo monta vuotta silloin tällöin, ehkäpä jo ennen muuttamistaan

Ruijaan, ollut syvän synkkämielisyyden kohtauksia. Sunnuntaina ennen

ensimäistä adventtia oli posti tuonut hänelle joitakin epämiellyttäviä

uutisia, ja toimitettuaan jumalanpalveluksen huomattiin hänen hukkuneen

"Suurveteen", erääseen pappilansa lähellä olevaan koskeen, jota hän

ennen usein oli ylistänyt sen kauneudesta ja kristallikirkkaasta

vedestä, ja jonne hän yksinäisyydessään tässä ankarassa ilman-alassa

oli joka päivä tehnyt kävelyretkiä. Vaatteensa hän oli huolellisesti

pannut suurelle kivelle, ja riisuttuna nostettiin hänen ruumiinsa vielä

samana päivänä tästä vaarallisesta koskesta niitten rippikoululasten

avulla, joita hänen juuri olisi tullut valmistaa pyhälle ehtoolliselle.

Siten päättyi tämän suuren puhujan, uuden ja klassillisen

kirjallisuuden ja kielitieteen nerollisen ihailijan elämä, suureksi

suruksi Norjalle, ja etenkin Norjan papistolle, joka hänestä odotti

arvoisaa piispaa, ja jota se jo piti Norjan kunniana. Ehkä olisikin

hän ollut sopivampi palvelemaan piispana, kuin pastorina Ruijassa.

Hän tosin asui Ruijan ihanimmassa paikassa, Alation Talvioissa,

mutta hänen, kuten muidenkin Ruijan pappien kohtaloon kuului monien

seurakuntain palveleminen, ja viimeisenä elämänsä vuotena oli hänen

velvollisuutenaan palvella, paitsi omia sanankuulioitaan, myöskin

Itä-Ruijan seitsemää kirkkoseurakuntaa. Siihen hänen ruumiilliset

voimansa olivat liian heikot, ja juuri se kai oli hänessä aiheuttanut

useita vilustumisia. Kuollessaan hän jätti jälkeensä viisi lasta

ja lesken, joka muutamia viikkoja sen jälkeen tuli kuudennenkin

lapsen äidiksi. Heidän yhteiselämänsä oli ollut onnellinen. Hän oli

Länsi-Ruijassa jo toinen pappi, joka minun tultuani Utsjoelle joutui

ankaran ilmanalan uhriksi. Häntä ennen oli pastori Daa, kuumetautia

sairastaessaan, jähmettynyt kylmyydessä. Professori Zetterstedt

lausuu matkakertomuksessaan Jordanista muun muassa: "Latinaa, ranskaa

ja saksaa hän puhui kuin äidinkieltään. Ei hän ollut monta vuotta

oleskellut Lapissa, mutta suuresti hän oli edistynyt kuulijainsa

kielissä, suomessa ja lapissa."

Levätköön hänen tomunsa rauhassa!