XI.

Matkaseikkailuja.

Lukija on jo kirkkoherra Fellmanin ylläolevista kertomuksista saanut

käsityksen niistä vaivoista ja vaaroista, jotka silloisissa oloissa

voivat kohdata matkustajaa Lapin autioilla tuntureilla. Otamme

tähän vielä muutamia merkillisempiä seikkailuja, joihin hän joutui

alituisilla matkoillaan.

* * * * *

Loppiaisen jälkeen 1821 lähdin muutamien lappalaisten seurassa

suotuisan ilman vallitessa Inariin jumalanpalvelusta pitämään, ja

saavuimme ensi iltana Mierasjavren kotaan, 6 penikulmaa Utsjoen

kirkolta. Levätessämme yöllä tapahtui se onnettomuus, että kaikki

mukanamme olleet porot karkasivat, kaiketi nälissään, kun jäkälät

ylt'ympäri majapaikkaamme olivat syödyt. Tämän huomasivat valppaat

lappalaiset puoliyön aikana. En voi kuvata tuskaani, kun minut

herätettiin tällä tiedonannolla, ja ainoastaan se, joka on käynyt

näillä, melkein sanoin kuvaamattomilla autioilla seuduilla, saattaa

käsittää tilani. Itse lappalaisetkin olivat ällistyneet. Varomattomasti

kyllä olimme ottaneet mukaamme ainoastaan yhden parin suksia.

Lappalaisista pantiin kohta se, jota pidettiin neuvokkaimpana ja

vikkelimpänä, suksien avulla etsimään karkulaisia, ja hän läksikin

vitkailematta. Huolestuneena vietin aikaani kurjassa hökkelissämme,

johon lisääntyvän pakkasen ohessa tunki pureva pohjoistuuli; ja savu

takasta vaivasi semmoisiin oloihin tottuneita lappalaislakin. Nämä

kuitenkin pian taas vaipuivat unen helmaan, sittenkään unohtamatta

vaikeata tilaamme, jonka minä, kun en hetkeksikään nukahtanut, huomasin

kirouksista, joita unessa heiltä pääsi. Mökki oli neliönmuotoinen, sen

kukin sivu kuusi kyynärää, kussakin vain kolme kerrosta, ja niin pieniä

hirsiä, että ne latvapäässä täyttivät vain kolme tuumaa. Matalista

seinistä kohosi suippopäinen, 10 korttelia korkea, laudanpätkistä

kyhätty ja kaarnalla peitetty katto. Rakennus oli 20 vuoden vanha ja

nyt lopen ränsistynyt, niin että lumi kaikilta tahoilta tunki sisään.

Eikä siinä ollut edes ovea, vaan oli sen sijalle ripustettu porontalja.

Seuraavana päivänä puolisen aikaan palasi kaikkien riemuksi

lähettiläämme poroinemme, jotka hän oli saavuttanut noin kolme

penikulmaa olopaikastamme. Niin hikinen kuin olikin, riensi hän heti

panemaan kaikki kuntoon matkan jatkamista varten. Kaksi päivää sen

jälkeen saavuimme Inariin.

Kuinka saattaa käydä matkoilla sairaiden luo, kuvaa seuraava tapaus.

Hannu Vassen kahdenkymmenen vuoden ikäinen poika Jegelvegistä tuli

luokseni kahdella mainiolla porolla, noutaaksensa minut ripittämään

äitiänsä, joka vanhana ja raihnaisena ei enään kyennyt kirkossa

käymään. Matkaa sinne oli kolme penikulmaa. Lähdin heti. Keli oli hyvä

Tenojoen jäällä. Kun jälellä oli vain 1/2 penikulmaa, puhkesi äkkiä

mitä hirvein rajuilma. Lumipyryssä poika eksyi, kun hänen virma poronsa

säikähti vastaantulevia koiria. Nuolen nopeudella se syöksyi joen yli

rantaan, ja minun poroni sen perässä. Rantaan meidän kyllä pitikin

ajaa, mutta poika ei löytänyt oikeata nousupaikkaa, vaikka ahkerasti

sitä etsi. Onneksemme isäntä oli, ilman vielä ollessa selkeänä,

huomannut meidät jäällä. Ja kun emme pitkään aikaan saapuneet, arvasi

hän pulamme ja lähti meitä etsimään. Porokellomme äänen mukaan hän

meidät vihdoin löysi. Ilman häntä olisimme kaiketi saaneet viettää

yömme taivasalla. Tuo vanha mies, hänhän tunsi rinteen jokaisen

pensaan, saattoi meidät nyt kotaansa, joka oli niin lumen peitossa,

ettei siitä näkynyt juuri mitään. Savu ja kipinät nousivat ikäänkuin

suorastaan kinoksesta, ja vasta ankaran työn jälkeen pääsimme paksun

lumikinoksen läpi asuntoon. Se oli kumminkin hirsistä, 7 kyynärää

pitkä ja 6 kyynärää leveä, vaikkakin matala. Kuten ainakin, oli tuli

takassa, mutta tuuli ajoi savun huoneeseen, jossa oleskeli kaksi

sairasta ja, meidän tultua, muutamia levottomia ja yskän vaivaamia

lapsia lukuunottamatta, 7 muuta henkeä. Sitä paitsi kolme lammasta,

pari kissaa, vasikka, ja narttu poikaisineen. Tämä oli varsin äreä,

kun joku astui sille alalle, jota se piti omanaan. Koirista on

kalastajalappalaisilla hyvä tulo. Sellaisesta saavat porolappalaisilta

teurastusporon; harjoitetusta koirasta enemmänkin. Tässä Herran ilmassa

ei sopinut elukoitakaan jättää ulkoilmaan, ja tällaisessa seurassa

siis nyt oli yö vietettävä. Kiltti kyyditsijäni ja pari muuta miestä

olivat kuitenkin, joko valmistaaksensa tuvassa oleville enemmän tilaa,

tahi lämmön vaivaamina, panneet levolle oven ulkopuolelle, jossa

oli jonkinmoinen suoja pystytetyistä puista. Sairaiden valitusten,

penikkain ulinan, lammasten määkinän ja pahan siivottomuuden tähden en

voinut nukkua, olin vain horrostilassa. Aamulla ilma oli yhtä raju aina

klo 9:ään asti. Silloin riensin matkaan. Kyytimies hiihti suksillaan

edellä taluttaen poroaan, joka vaivaloisesti veti tyhjää pulkkaa. Siten

muodostunutta mitätöntä latua myöten veti poroni pulkan, jossa minä

istuin. Monessa paikassa oli lunta niin paksulta, ettei poroparoistamme

näkynyt muuta kuin pää ja sarvet, kun he, hypättyään korkealle, taas

vajosivat kinokseen ja puhalsivat ilmaan lumen sieramistaan. Ei ollut

asunnosta muuta kuin joku kiven heitto matkaa Tenojoen rantaan, mutta

aikaa siihen sittenkin meni. Jäältä myrsky oli laassut lumen pois,

ja poro juoksi siellä kutakuinkin. Jo ennen päivällistä saavuimme

Vetsenjargaan, vanhan lukkarin Juuso Pietarinpojan luo. Kovin hän minua

surkutteli, kun olin joutunut moiseen ilmaan, ja monesta merkistä

hän arveli sen käyvän vieläkin pahemmaksi. Hän senvuoksi ehdotti,

että jäisin hänen luoksensa odottamaan parempaa säätä. Olin toki

liian hätäinen, ja syyksi sanoin ajan puutetta. Epäsiisteys kunnon

miehen luona oli kuitenkin varsinaisena syynä, miksi hylkäsin hänen

tarjouksensa. Lähdettiin siis, ja vielä ennen pimeän tuloa sivuutimme

_Utsjoknjalbmen_, tahi Utsjoen suun. Olimme nyt matkustaneet kaksi

penikulmaa, mutta ilma tuli yhä hurjemmaksi, satoi lunta, hirmumyrsky

raivosi ja tuulispäät ulvoivat. Olisimme sanottavaa kierrosta

tekemättä voineet poiketa leski Ella Helanderin luo, odottaaksemme

parempaa ilmaa, jos olisimme sen ajoissa hoksanneet; nyt se oli

liian myöhäistä, sillä turhaan etsimme hänen asuntoaan. Vihdoin ei

ollut kuin 1/2 penikulmaa kotiin, mutta enimmäkseen maatietä, pitkin

vuorenjuurta, johon pohjois- ja koillistuulet olivat kasanneet suuria

kinoksia. Kyytimieheni sai vaivoin oivan poronsa hitaasti kulkemaan

eteenpäin minulle tietä raivatakseen, ja silloin kun minun poroni

ei kyennyt pääsemään lumikinosten läpi, sitoi hän poronsa pulkkaan

tai pensaaseen ja auttoi minun poroani vetämään. Välistä hän antoi

minulle suksensa, joilla hyvin pääsin kulkemaan. Niin vaivaloisella

matkalla oli pakko usein syöttää poroja. Silloin mekin etsimme

lepopaikkamme jonkun kuopan, kiven tai paaden kyljessä, missä myrsky

ei riehunut yhtä rajusti. Koko päivän ja yötä klo 2:een meni meiltä

tuolla kolmen penikulman taipaleella. Pyryssä en voinut aina edes

nähdä poroani, kuinka olisi siis lappalainen voinut löytää suorinta

tietä paikkakunnalla, jolla matkustetaan pääasiallisesti merkkien

mukaan tahi tähtien avulla. Joskus näytti siltä kuin tuulenpuuskat

olisivat vuorilta vyöryttäneet muassaan kokonaisia lumikinoksia. Kunnon

kyytimieheni luuli henkien syöksyvän alas tuntureilta ja itse _Biega

Olmain_ (ilman jumalan) raivoavan. Vuorten jyminä lisäsi kolkkoutta.

Kotoa ottamani eväät, pulloa ranskan viinaa ja pari viipaletta

auringossa kuivattua lohta, olivat vielä koskematta. Kaikki jaoin hänen

kanssaan, jonka neuvokkaisuudesta pelastukseni riippui, jopa hän sai

suuremman osankin. Kotiin tultuamme mies oli siksi väsynyt, ettei hän

jaksanut saattaa poroja laitumelle, jonka renkini toimitti. Kello oli

yli kolmen yöllä, kun nälkääntyneen miehen eteen, joka kahteen päivään

ei ollut kelpo ateriaa syönyt, vihdoin asetettiin noin leiviskän

painoinen kappale äsken teurastetun poron lihaa. Päivän sarastaessa

nähtiin hänen makaavan padan vieressä, jossa ei enään ollut muuta kuin

luukasa. Lihan, 1/4 kannua rasvaa, sekä toista kannua lihalientä oli

nälkääntynyt miesparka vatsaansa korjannut. Kello viiden aikaan hän

oli mennyt makuulle, ja nukkui yhtämittaa koko päivän ja seuraavan

yön, kunnes vihdoin tunsi itsensä siksi virkistyneeksi, että lähti

kotimatkalle.

Sellaisella matkalla terveys ehdottomasti pilaantuisi, tahi paleltuisi

ihminen kuoliaaksi, ellei käytettäisi paikkakunnan ja ilmanalan

mukaista pukua. Siihen kuuluu:

1:ksi. _Kallokak_ (lapinkengät), poron päänahasta tehdyt, karvat

ulospäin, ja niissä sukkien asemesta lapinheinää. Tätä heinää kootaan

suvella, tavallisesti elokuun alussa, sidotaan lyhteiksi, kuivataan ja

pehmitetään nuijalla, kunnes se hajoaa pieniksi syiksi, kuten hamppu

tai pellava. Siten valmistettuna sitä säilytetään talven varalle ja

sullotaan kenkiin ylt'ympäri jalkaa. Parilla kolmella leiviskällä

tätä muokattua ruohoa köyhä kalastaja-lappalainen saapi rikkaalta

porolappalaiselta teurastusporon. Se onkin kengässä ehdottomasti

lämpöisempi kuin useakin pari sukkia, ja jos sitä kerran vuorokaudessa

kuivataan takkavalkean ääressä, niin se on käyttökuntoinen kahdeksan

vuorokauden ajan. Kengänvarsi, joka ulottuu puolisääreen, sidotaan

parin kyynärän pituisilla pauloilla, jotka kääritään useaan kertaan

säären ympäri, siksi tiiviisti ja lujaan, ettei lumi pääse kengän

sisään.

2:ksi. Päällyshousut (_puvsakak_) poron nahasta, ja karvaiset

puolireiteen, mutta sitä ylempänä peitatusta nahasta. Ne ovat lämpöiset

ja melkein vedenpitävät.

3:ksi. Sarkaiset alushousut (_kagges puvsakak_).

4:ksi. Poronnahkaturkki eli peski (_peska muodda_), tiiviiseen sidottu

kaulan ympäri, ettei lumi sinne pääse. Se on paidan näköinen eikä

ulotu paljon polvia alemmaksi, koska se muutoin olisi liian epämukava

lumessa kahlatessa. Vieras pukee sen tavallisten vaatteiden päälle,

mutta lappalaiset käyttävät sen alla ainoastaan lammasnahkasta

turkkia, villat ihoa vastaan, paidan asemesta. Suvella käydään

sarkamekossa, jonka päälle sateessa vedetään _muodda_ s.o. semmoinen

poronnahkaturkki, josta karvat jo ovat lähteneet.

5:ksi. Karhunnahkainen kaulus (_siebenavte_), johon lappalaiset

käyttävät täysikasvuisen karhun taljasta; niin että päästä ja niskasta

puoliselkään saakka saadaan yksi kaulus, takapuolesta toinen ja

koivista kolmas. Siinä on soikea aukko, niin laaja että ihmisen pää

hyvin siitä mahtuu läpi. Kaulus on tiiviisti niskassa kiinni. Se

peittää niskan, hartiat ja rinnan, pitäen niitä lämpöisinä ja kuivina,

ja on sitä paitsi koristuksena. Sitä eivät kuitenkaan käytä naiset,

jotka sen sijaan, etenkin matkoilla, pakkasessa tai rajuilmassa

käyttävät sarkakaulusta, tavallisen sadetakin kaltaista. Se on, kuten

ensinmainittukin, sidottava nauhoilla kaulaan ja vyötäreihin.

Lakki, joka on venäläisen talonpojan lakin kaltainen (inarilaiset

käyttävät patalakkia), on sisäpuolelta vuorattu nahalla, sekä

tavallisesti päällystetty veralla ja leveällä nahkareunuksella.

Toisenlainen on naisten päähine. Se on muodoltaan huippuinen,

viheriästä, punaisesta tai sinisestä verasta tehty, puinen nappi

neulottu huipun sisään, ja sitä paitsi kaikenlaisilla koristeilla

ommeltu, sekä kirkkomatkoilla kiedottu koreaan silkki- tai

pumpulihuiviin, toisen samanlaatuisen peittäessä kaulan. Vyötäisillä on

kummallakin sukupuolella nahkainen tai villainen, 4 tuuman levyinen vyö.

* * * * *

Sain 1822 käskyn lähteä Enontekijäisiin, ollakseni siellä

Tuomiokapitulin valtuutettuna eräässä oikeusjutussa. Tämä matkani

oli vaivaloisimpiani Lapinmaassa. Aamuhämärässä lähdin Inarista.

Tie oli auki, porot reippaat. Kun saavuin Tervettivaan, viimeiseen

lappalaiskotaan Inarissa n.s. Muonioniskan tien varrella, sain

tietää, että siellä asuva lappalainen, odottaessaan minua, jo varhain

aamulla oli kokenut kalanpyydyksiänsä, ja saanutkin muutamia rautuja

ja siikoja. Ei ollut vielä päivällisaika, mutta miehen pyyntö, hyvä

porolaidun ja mainiot kalat saivat minut odottamaan niiden keittämistä,

semminkin kun 20 penikulman taipale erämaan läpi nyt oli suoritettava.

Syötyäni lähdin ja yövyin matkustavaisia varten rakennettuun kotaan.

Siellä ei ollut ovea eikä penkkejä. Olin nyt matkustanut 7 penikulmaa.

Toisena päivänä kuljettiin 4 penikulmaa hyvissä oloissa Sankavaaraan.

Kolmantenakin päivänä kävi vielä kaikki hyvin, vaikka lumi oli syvää,

ja porojen täytyi siinä kahlata. Olin luullut että, jos lähtisimme

varhain liikkeelle, sinä päivänä pääsisimme tunturin poikki. Oli

sunnuntai, eikä lappalainen mielellään silloin matkusta. Pidettiin

siis lyhyt jumalanpalvelus ja lähdettiin, mutta ei oltu päästy

kuin 3 penikulmaa, kun Peltovuomatunturin juurella puhkesi kauhea

rajuilma, ja meidän täytyi viettää neljäs ja viideskin päivä hirveässä

tunturiseudussa, ilman tulta, ja vilua ja ilmaa vastaan etsien suojaa

kuopissa ja rotkoissa, sillä semmoisissa oloissa emme rohjenneet jatkaa

matkaa tuntureilla. Siellä uhkasi hautautuminen tunturin kuiluihin. Ja

kun valitin lappalaisille oloamme näissä hornan kuiluissa, olin heidän

mielestään varsin kohtuuton; sillä hätäkö meillä täällä, sanoivat he,

toista olisi tuolla tunturilla. He olivat omalta kannaltaan oikeassa,

sillä he olivat tyytyväiset kun saivat runsaasti syödä kuivatuita

kaloja ja lihaa. Mutta minua se ei tyydyttänyt. Heitä ei koskaan

vaivaa vilu hyvissä turkissaan; minua taas yhäti matkapuvussa oleminen

rasitti, ja minua siinäkin paleli. He saivat janonsa sammutetuksi

lumen syömisellä; minä en. He nukkuivat vaikka vuoret jymisivät,

pilvet järkkyivät, myrskyt raivosivat ja peittivät vuoret kinoksilla;

mutta minä en saanut unta, joka olisi yötäni lyhentänyt. Kaikkialla

lensi lumivyöryjä ympärillämme, ja ne yhä kasaantuivat tunturien

kupeille. Mutta vihdoin nämäkin vaikeudet lakkasivat. Päivällisaikaan

selkeni, ja me saimme jatkaa matkaamme. Tunturilla ei ollut niin syvää

lunta, kuin metsäalalla. Porot siis voivat siellä juosta, ja lumelle

muodostuneella jääkalvolla pulkka luisti hyvin, joten illalla pääsimme

metsäseutuun Peltovuoma Tuoddarin eteläpuolella. Matkan vaivoja,

uupumusta, jäsenten jähmettymistä, ja viikon ajan olemista nahkapuvussa

lievensi koko lailla lappalaisten vilpitön ilo, kun saapuivat pulkkani

ympäri ja kiittivät Jumalaa, joka oli meidät tunturilta pelastanut. Nyt

olemme metsässä, sanoivat he, eikä ole hätää mitään, Jumalan kiitos;

täällä voimme virittää nuotion ja täällä keittää. Vihdoin, oltuamme

8 yötä ja päivää erämaassa ja tuomarin ja lautakunnan odotettua

meitä kaksi vuorokautta, saavuimme käräjäpaikkaan Enontekiäisen

Peltovuoman kylään, kuljettuamme 220 virstaa halki erämaan, jossa,

paitsi mainittua poikkeusta, ei tavata yhtään ihmisasuntoa. Semmoinen

on näiden kovaonnisten seurakuntien käräjämatka. Koko käräjäkansa

myönsi kumminkin, etteivät he koskaan tällä matkalla olleet niin

kovia kokeneet, eikä kukaan ennen ollut pakotettu viettämään kahta

vuorokautta tuntureilla. Kaksi miestä sairastui tästä vaivaloisesta

matkasta, eivätkä he parantuneetkaan, vaikkakin kuolema saavutti heidät

vasta seuraavana talvena.

Päätin jatkaa matkaani Ouluun. Enontekiäisissäkin keli paljon lumen

tähden oli sangen huono. Sieltä vanha lautamies kyyditsi minua.

Poroni oli heikko, jonka tähden minun usein täytyi kävellä. Milloin

rikkoontuivat valjaat, milloin taas lautamies tuli auttamaan poroani.

Alussa hän ei nurissut, sillä hän oli hyvillään tehdessään tuttavuutta

kanssani. Hän oli tuntenut isäni, ja oli paljon kuullut esi-isistäni

lappalaispappeina, joita hän sanoi apostoleiksi; mutta vihdoin monet

vaivat uuvuttivat sekä hänet että poroni, ja hän tiuskasi: "Olisitte

hyvä pappi muualla, mutta ette laisinkaan sovi Lappiin; eivät jaksa

porot teitä raahata, eivätkä kestä valjaat. Eikö piispalla ollut

pienempää miestä lähetettävänä." Lappalaiset pitävät suurena ansiona

että pappi on pieni jotta sitä voi helposti kuljettaa. Vuonna 1811

Sodankyläläiset päättivät kirkonkokouksessa papikseen pyytää A. E-tä,

syystä että hän oli keveä; ja vaivoin saatiin heitä perustamaan

pyyntönsä muihin syihin, sillä tätä he pitivät jo kyllin pätevänä.

Oltuani paluumatkalla pari päivää äitini, ja lisäksi muutamia päiviä

sukulaisten ja ystävien luona, lähdin taas matkalle, mutta tämän

viipymisen sain kalliisti maksaa monen liikayön vietolla taipaleella,

kun varhainen kevät sai tiet vajoamaan jo huhtikuun alussa. En

sittenkään malttanut olla poikkeamatta Sodankylän pappilaan, josta

vielä on 46 penikulmaa Utsjoelle. Pari vuotta sitten muuttaessani

Utsjoelle oli Sodankylän kirkkoherra, 60-vuotias vanhus, leskenä.

Pakinoituamme nyt vähän aikaa hänen kanssaan, tuli luoksemme mielestäni

18 vuotias, soma tyttö viinapullo ja pikari kädessään, nykäsi pastoria

takista ja kehotti tarjoamaan vieraalle. Heidän tuttavallinen välinsä

hieman ihmetytti minua, mutta siitä pian selvisin. Tämän tytön,

sanoi ukko, olen nainut senjälkeen kun viimein tapasimme toisiamme.

Olen melkein koko virka-aikani elänyt erämaassa, eikä minulla ole

vaatteita kosintamatkaa varten. Nuoret herrastytöt sitäpaitsi

nauraisivat minulle, enkä vanhasta välitä. Tämä tyttö palveli talossa

jo vaimovainajani aikana, ja pidin häntä sopivana hoitajakseni.

Sentähden, sanoi ukko, ajattelin: olkoon menneeksi! Siihen hän makeasti

nauroi, enkä ollut ennen nähnyt ukkoa yhtä hilpeänä. Matkalle oli

kuitenkin kiire ja hädin tuskin saavuin 5 p. toukok. Inariin, jossa

kansa oli jo vastassani rukouspäivää viettääksensä. Sillä oli kiire

kalastukseen ja linnunpyyntiin, ja sentähden erottiin jo seuraavana

päivänä. Keli oli mitä kurjin. Inarin ja tunturiseudun välillä meidän

täytyi enimmäkseen kulkea jalkapatikassa, tahmeassa lumessa, ja

kaikki rotkot olivat vettä täynnä. Tuiki laihtuneet porot raahasivat

vaivaloisesti melkein tyhjiä ahkioitamme. Monin paikoin maa oli paljas

ja purot virtasivat. Siitä oli seurauksena kiertomatkat ja ajanhukka,

niin että kului kaksi vuorokautta, ennenkuin olimme suorittaneet

tuon 5 penikulman taipaleen tunturiseudulle, jossa vielä oli täysi

talvi. Porot virkistyivät ja kulku kävi muutoin hyvin, mutta peläten

ruuanpuutetta, jos sivuuttaisimme Utsjoen kirkon, tien oppaat liian

aikaisin poikkesivat Utsjoen laaksoon, jossa virrat ja järvien rannat

jo olivat siksi auenneet, että useissa paikoin oli vaikea päästä jäälle

ja siitä taas maalle. Kuuden vuorokauden vaivojen perästä jylhissä

metsissä ja autioilla tuntureilla, jolla matkalla virrat olivat

turmelleet ruokavaramme, vaikka niitä paremman puutteessa kuitenkin

täytyi ravinnoksi käyttää, ajoimme seudussa yksinään asuvan lappalaisen

Matti Matinpoika Aikion kodalle, toivoen siellä ehkä löytävämme

verkkoja, joilla meidän sopisi pyytää kaloja joesta, uupuneiden porojen

levätessä; sillä Matin luulimme jo lähteneen kesäasuntoonsa. Mutta savu

nousikin kodasta; ovi oli auki, akkunaa ei ollut. Vaikka siellä oli

pimeä, huomasimme kuitenkin padassa kauniita, äsken saatuja kaloja,

ja nythän kelpasi kalat ja kalaliemi. Leipää ei ollut, ja juomana oli

vesi. Ruokahalu oli hyvä, isäntä hilpeä ja omalla tavallansa kohtelias.

Täällä lepäsimme kunnon ukon luona päivän, ja illalla jatkoimme matkaa

kotiapäin. Keli oli hyvä, mutta täälläkin olivat rannat auki, ja

pääsy jäälle mitä vaivaloisin. Sen yön aikana kuitenkin kuljettiin

pari penikulmaa, ja aamulla varhain saavuimme nimismies Högmanin luo.

Helluntaiksi, 26 ja 27 p. toukokuuta, pääsimme kirkolle.

* * * * *

Yhden oppaan ja yhden Raidolmain tahi poronraition hoitajan seuraamana

lähdin joulukuussa 1826 Inariin. Tultuamme Kassajalgeen, oli täällä

koossa koko joukko Norjan lappalaisia odottamassa tuloani, voidakseen

siten epäsuotuisassa kelissä seurata minun jälkiäni Inariin, jonne

hekin olivat matkalla. Ehdotustani, että matkustaisivat edelleen sillä

aikaa kun minä syötin porojani, siis ei otettu kuuleviin korviinkaan.

Yksin en uskaltanut lähteä yön selkään, kun tie oli ummessa. Minunkin

oli siis pakko jäädä tänne yöksi. Puoliyön aikana käskin oppaani

virittämään tulen. Vähitellen alkoi sitten yksi ja toinen tuvassa

olevista nousta ylös, mutta paljon lukuisempi joukko yhä vielä nukkui

ulkona viritetyn nuotion ympärillä. Kello 4 aikana oli jo suurin

osa heistä jaloillaan, mutta ei kellään heistä näkynyt olevan matka

mielessä. Vihdoin lähdin minä miehineni. Oli kaunis kuutamo, ja kelikin

olisi ollut hyvä, jos tie olisi ollut auki. Mutta paljon lumen tähden

oli miesteni pakko tuon tuostakin taluttaa porojamme. Penikulman matkan

kulettuamme tavoitti meidät tuo seurue, jolla meidän aukasemamme

tie oli ollut käytettävänään. Pysähdytimme poromme, jotka silloin

alkoivat kaivaa jäkäliä lumen alta. Mutta ei yksikään tuhoista ajanut

edellemme. Hekin antoivat poronsa syödä, ja joku heistä riisuikin

poronsa. Vähän aikaa mietittyään, huomasivat useimmat heistä kumminkin

kohtuuttomaksi, kun olimme yhtä seuraa, että minun pitäisi koko matkan

avata tietä. Utsjoen lappalaisia oli näet sillä välin saapunut, he

kehoittivat seuraamaan, ja niin tekivätkin Norjalaiset. Vähintäinkin

sadalla porolla ajoivat he nyt ohitsemme. Vasta syötyämme lähdimme

mekin liikkeelle. Tuon seurueen saavutimme kumminkin vasta Mierasjavren

kodalla, vaikka nyt olin käyttänyt 1 1/3 penikulman matkaan ainoastaan

puolet siitä ajasta, jonka ensimäiseen penikulmaan olin täytynyt

tuhlata.

Nyt syntyi uusi kinastus edellä ajamisesta, mutta se loppui kuitenkin

siihen, että muutamat nuoret miehet, joiden porot olivat valjastetut,

ratkaisivat asian. "'Isä' vaivaantuu enemmän tunturilla kuin me, jotka

olemme niihin tottuneet. 'Isä' levätköön täällä hieman, kyllä nuo muut

lähtevät meidän perässämme; mutta ette saa viipyä kauvan, sillä taivas

ei ole tyyni ja saattaa syntyä rajuilma." Ja niin lähtivätkin kaikki,

niin että minä hyvin ajetulla tiellä joutuisasti pääsin muiden jäljissä.

Tunturilla ei ollutkaan enään paljon lunta. Kun siellä noin

puolimatkalla syötettiin poroja ja juteltiin, tuli luokseni vaimo,

joka valitti vatsankipua ja pyysi lääkkeitä. Kotiapteekissani

kuljetin aina mukanani muun muassa viinaa ja kiniiniä, ja annoin

sitä vaimolle, joka sanoi lääkkeen tehneen hänelle hyvää. Kun samana

iltana saavuimme ensimmäiseen asumukseen Inarissa, en huomannut

sairasta vaimoa ja tulin siitä levottomaksi, etenkin kun sain kuulla

että hän oli raskaudentilan viime asteella. Moittiessani väkeä siitä,

että olivat jättäneet hänet, puolustautuivat he sillä, että hänellä

muka oli toinen nainen seurassaan. Juteltiin ja syötiin; toinen pata

toisensa jälkeen nostettiin tulelta pois, ja minunkin ruokani oli

valmis, kun samalla noin 20 vuotias lappalaistyttö saapui huoneeseen.

Hänen päänsä, poskensa ja otsansa olivat myrskylakin peitossa. Se oli

kokonaan huurteinen, ja samoin muukin pukunsa. Hänkin oli matkalla

joulunviettoon. Ei hän vielä ollut tervehtinytkään, ennenkuin kysyin,

tiesikö hän mitään sairaasta vaimosta. "Kyllä, hän on täällä" kuului

vastaus, ja samassa alkoi hän purkaa myttyä, josta nyt kuului lapsen

itkua. Vaimo oli synnyttänyt tunturilla. Riensin ulos kutsumaan häntä

sisään, tapasinkin hänet nuotiolla, johon jo oli asetettu kattila,

jossa vettä lämmitettiin lapsen pesemistä varten. Lapsi oli sillä välin

vapautettu kääreistään, jona oli ollut jäniksen nahka, päällystetty

poronvasikan nahalla. Tuvassa luovutettiin vaimolle mahdollisimman

paras vuodesija, mutta siihen vuoteeseen hän ei mennyt ennen kun oli

tytön avustamana pessyt lapsensa. Kysyttyäni hänen terveyttään, hän

vastasi kyllä jaksavansa olla liikkeellä, jos sitä sallittaisiin. Ja

kun moitin häntä siitä, että oli semmoisessa tilassa lähtenyt matkaan,

sanoi hän lähteneensä Inariin, sieltä hankkiaksensa itselleen piian,

jota hän tarvitsi juuri tämän tilansa tähden. Inarista hän oli luullut

joutuvansa takaisin ennen synnyttämistään. Muutoin hän arveli, että tuo

vaeltava lappalaiselämä ei suinkaan ollut sen mukavampi, päinvastoin

vaivaloisempi, kuin tämä kirkkomatka hyvällä ilmalla ja hyvien ihmisten

seurassa. Kun lähdin täältä, jäi hän sinne ja lupasi siellä viipyä

kunnes täydellisesti toipuisi. Mutta jo joulujuhlan alussa tapasin

hänet lapsineen kirkolla. Ettei äiti eikä lapsi tällä matkalla saaneet

mitään vammaa, havaitsin kun v. 1831 muutin Lapista pois. Vilu ja

varhainen työhön ryhtyminen synnyttämisen jälkeen vaikuttavat kuitenkin

varsin haitallisesti moneen lappalaisvaimoon. On useita esimerkkejä

siitä, että vaimot, jotka liian varhain ovat lähteneet liikkeelle,

useita vuosia ovat sairastaneet ja semmoisina pysyneet kunnes

uudestaan ovat joutuneet raskaudentilaan. Kerran ripitin vaimoa, Antti

Antintytärtä, joka tämmöisestä syystä oli 18 vuotta maannut rampana.

Mutta yleensä lappalaisnaiset synnyttävät helposti.

* * * * *

Joulukuussa 1830 matkustin etelästäpäin Inariin. Puljusta lähtiessä

on kuljettava Peltovuomatunturin poikki, josta tällä kertaa helposti

suoriutuimme. Ensi päivänä ajoimme 8 penikulmaa, ja seuraavanakin

päivänä kävi kaikki hyvin, paitsi että Vaskojoella oli tulvavettä,

joten täytyi nousta pulkasta ja kahlata vedessä. Kyllä silloin kysytään

että ovat jalkineet kunnossa.

Mutta nyt puhkesikin taas hirveä rajuilma, ja opas oli ainoa johon

voimme turvautua. Hän hiihti edellä, ja nopeasti lappalainen

hiihtääkin, mutta kun hänellä on perässään kuljetettava syvässä

lumessa kahlaava poro, joka tekee vastarintaa, hän ainoastaan hitaasti

edistyy, eikä sitä kestä reippainkaan mies muuta kuin muutaman virstan,

ennenkuin hänen täytyy levähtää.

Kuljettuamme kahdeksan tuntia pääsimme tiheään metsään ja yövyimme

siellä. Reippaat ja uupumattomat kyytimieheni suostuivat lähtemään

yöllä eteenpäin valmistamaan meille tietä, joka sitten olikin hyvä.

Olimme yhä vielä Vaskojoen rannalla. Siellä kun on hyviä niittymaita

kehoitin ja sain seurassamme matkustavan Antti Aikion suostumaan

uutisasunnon perustamiseen täällä, joka on kylläkin tarpeen tuolla 20

penikulman pituisella autiolla taipaleella.

Jatkaessamme matkaamme tapasimme porolappalaisia, jotka pyysivät

meitä kotaansa. Pari tuhatta poroa olikin tallannut lumen lujaksi,

ja matka siis luisti nopeasti. Isäntäväki otti meidät ystävällisesti

vastaan, ruokaa tietysti tarjottiin. "Jumalan kiitos", lausui isäntä,

"minulla on kaikkea, sano vain mitä haluat". Tupakkamassini kierteli

seurassa, ja kun se saapui minulle takaisin, löysin siinä, piippuani

täyttäessäni, Norjalaisen hopeariksin, jonka siihen oli pujahuttanut

isäntä. Hän oli rikas Norjan lappalainen, jonka nuorimman lapsen juuri

olin kastanut, ja hän oli tahtonut osottaa minulle kiitollisuuttansa

kun oli päässyt 20 penikulman matkasta oman papin luo. Riksi jätettiin

isännälle pohjarahaksi nuoren kansalaisen toimeentuloa varten.

Lähdettyämme tästä Norjan lappalaiskylästä saavuimme Kolmen kuninkaan

järvelle. Tästä on vain yksi penikulma Inariin. Aina kun etelästä tulee

tälle järvelle ovat matkan rasitukset unohdetut. Nyt täytyy poroparkain

ponnistaa viimeiset voimansa. Vaikka ovat olleet välttämättöminä ja

uskollisina seuraajina halki erämaan, ei niitä nyt säästetä. Jos

olisivat kuinkakin lamaantuneita tuosta pitkästä matkasta, joka aina

suoritetaan samoilla poroilla, lyöpi jokainen poroaan kiiruhtaakseen

sen kulkua. Ja alituiseen kuuluu huutoa. Kaikki saatavissa olevat

kulkuset ja kellot pannaan porojen kaulaan. Huumaavassa kalinassa

ja kilinässä jatketaan matkaa. Se, jonka poro uupuu, jää säälimättä

jälkeen, vaikka erämaassa kyllä uskollisesti pysyttiin koossa. Sillä

nyt on seurakumppanuus lopussa, ja vasta markkinapaikalla kädet taas

liittyvät tervehdykseksi.

Minuun on mainittu järvi erityisellä vetovoimalla vaikuttanut.

Se näet muistuttaa minulle lappalaisten entistä pappia Esaias

Mansvetuksenpoikaa, tuota Lapin lähetyssaarnaajaa, josta puhutaan

kertomuksessani Lapin kirkollisista oloista.

* * * * *

Jouluna 1823 kävin Inarissa. Siellä ei tapahtunut mitään sanottavaa,

ellen mainitse sitä, että silloin, enemmän kuin muina vuosina,

olin puheenjohtajana lappalaisten kotakäräjissä, heidän kutsumana

ratkaisemaan useita heidän pieniä riitojaan uutisasukasten kanssa,

jotka yhä ahnaammin tahtoivat anastaa lappalaisten entisiä maa-alueita.

Minä olin lappalaisten kanssa samaa mieltä, että nimittäin

ikimuistoinen nautinto oli pidettävä perustuksena, ja uutisasukkaatkin

näkyivät jättävän asiat sille kannalle.

Viileässä ilmassa ja kutakuinkin huonolla kelillä lähdettiin

paluumatkalle Utsjoelle, ja matka oli sen vuoksi jotensakin

vaivaloinen. Mutta olkoonpa ilma kuinka edullinen tahansa, on sittenkin

mieluisampi kulkea jokilaaksossa kuin tuntureilla, ja kun siis

tuntureilta laskeutuu alas Utsjoen laaksoon Mierasjavrelle, ollaan

koko lailla iloisempia kuin ne, jotka parempiosaisissa paikkakunnissa

pitkää taipaleen päästä uupuneella hevosella pääsevät kievariin.

Järveä ympäröivät korkeat vuoret ikäänkuin seininä. Myrskyt ja

rajuilmat siis eivät raivoa siellä niin tuimasti, kuin tuntureilla,

ellei pohjoistuuli satu. Lappalaiset sanovatkin, että kun pahassa

ilmassa tuntureilta päästään metsään, niin on tultu suomalaiseen

pirttiin — jonkamoista asuntoa heillä ei ole. Mierasguojkan koski

juoksee vuoriseudun halki niin syvässä uomassa, että on mahdoton

kulkea sen rannalla. Mutta talvella on koskessa ja joessa tavallisesti

niin vähän vettä, että rantavesi jäätyy pohjaa myöten, muodostaen 2

— 3 kyynärää leveän jääpeiton siten paljastuneitten kivien lomissa.

Silloin näihin jääsuhteisiin tottumatonkin saattaa, varovasti ajaen,

päästä ohi vierimättä koskeen. Jos taas tämä jäänreuna on leudon

ilman vaikutuksesta sulanut, tahi tulvan alle joutunut, täytyy nousta

pulkasta ja vuorenjuuren jyrkimmissä paikoissa nelinkontan ryömiä

pitkin sitä, päästäkseen eteenpäin. Näin oli tällä kertaa asian laita.

Tuskin olin kerrotulla tavalla sivuttanut paikan, kun lappalaiset jo

olivat onnellisesti kuljettaneet sen ohi matkatavaramme ja käyttämämme

porot. Jonkun minuutin levättyämme, joka oli sekä miehille että

poroille välttämätöntä, olimme taas valmiit lähtemään.

Mukavasti ja pikaisesti jatkuikin matka Kevnesgjuoikkaan, noin 2

penikulmaa äskeisestä paikasta. Täällä jää usein patoo vedet. Se nousee

silloin korkealle, pysähtyy ja saa uuden jääpeitteen, joka sitten,

kun vesi taas on laskeutunut, jää ilmassa riippuvaksi. Sellaisten,

usein korkealla vedenpinnasta kaarevien jääsiltojen kestävyys riippuu

osaksi siitä paksuudesta, jonka ne ovat saaneet jäätymisen aikana ennen

vedenlaskua, osaksi siitä, kuinka suuri niiden pinta-ala on. Jos tämä

on laaja tai jää liian heikko, se usein likistyy omasta painostaan.

Tässä sitä ei ollut kumpaakaan, sillä jää oli melkoisen paksu eikä

siltakaan kovin laaja. Lappalainen, joka ajoi edellä, suoriutui hyvin

tuosta tasaisesta ja ohuen lumen peittämästä sillasta. Mutta kun

minun, joka olin raskaampi, piti ajaa sen yli, putosin poroineni 2

1/2—3 kyynärän korkeudesta joen pohjaan. Sieltä kyllä lappalaisen

avulla pian pääsin ylös, mutta vaikka vesi ei ollut syvää oli sitä

sentään siksi paljon, että sopimattomaan vuodenaikaan sain melkein

liian raittiin kylvyn. Tuskin olin vielä itse joutunut miettimään

keinoa, miten saisin kuivat vaatteet päälleni, ennenkun jo lappalaiset

keskustelivat pitikö rannalle laitettaman nuotio, jonka ääressä voisin

riisuutua, tai oliko matkaa viipymättä jatkettava. Yksi heistä oli

jo puuhassa kaataa kuiva honka nuotiota varten, mutta toinen oli jo

ryhtynyt valjastamaan virkuimman poroistamme pulkkani eteen. "Riennä

isä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme asuntoon". Kahteen kertaan ei minua

tarvittu siihen kehoittaa, ja nyt mentiin tuiminta laukkaa eteenpäin,

eikä kauvankaan, niin saavuimme Kassajalgen luo, joka onneksi asui

vain noin 1/4 peninkulman matkan päässä. Isäntä talonväkineen oli

kotona. Kohteliaana miehenä ja tietäen tuloni hän saapuessani oli

paikalla. Tulisiassa palavaan tuleen lisättiin puita, niin että meillä

kohta oli aika rovio. Lappalaiset tarjosivat minulle viinaa, josta

heillä paluumatkalla Inarin joulumarkkinoilta ei ollut puutetta. Pidin

kuitenkin väkevää kahvia, jossa oli vähän rommia seassa, parempana,

kun ei ollut rieskamaitoa saatavissa, enkä voinut huomata että kylpy

joenpohjassa olisi tehnyt minulle haittaa. Noin kymmenkunta vuotta

sitten eräs norjalainen kauppias oli pudonnut samaan koskeen vieläkin

korkeammalta. Joenpohja oli silloin ollut kuiva, mutta pudotessaan

hän oli menettänyt tasapainon ja loukannut päänsä pahasti. Olin siis

suoriutunut tästä seikkailusta vähemmällä vauriolla kuin tämä kauppias,

ja niinikään pelastunut siitä helpommin kuin samanlaisesta asemasta

eräs esi-isäni Jaakko Olavinpoika, joka viidennentoista sataluvun

loppupuolella oli kirkkoherrana Iissä. Hänestä näet kerrotaan, että hän

matkalla mainitussa pitäjässä oli tehnyt samankaltaisen kuperkeikan

Kintaskoskessa, jossa hänen sitten oli täytynyt olla yhdeksän

vuorokautta jääsillan alla, ennenkuin hänet, vielä tosin elävänä,

sieltä nostettiin. Tämän putoamiseni seuraukset kävivät kuitenkin

jälestäpäin varsin arveluttaviksi minulle.

Kassajalgesta lähtiessämme keli oli hyvä, tie auki, tunturit ja kosket

takanamme. Porot juoksivat liukkaasti. Kirkkaana kuu kumotti tuhansien

tähtien loistaessa tummansinisellä taivaalla, kun ei mikään pilvi

nähtävästi rohjennut näyttäytyä majesteetillisessa taivaanvalossa.

Tuskin penikulmaakaan oli kuljettu ennen kun tunsin itseni viluiseksi,

mutta sitä pidin vain kylvyn tilapäisenä seurauksena. Ilta oli

kylmä, kuura peitti jokaisen turkinkauluksen, ja kuuvalossa välkkyi

jääpuikko jokaisen miehen parrassa. Kymmenkunta poroa kelloineen

kulkusineen juoksi milloin rinnakkain milloin perätysten, ja matka

kului nopeasti järvillä, joiden jäiltä Tuulikki edellisenä päivänä oli

lakaissut pois lumen. Kaukana pilkisti valo mäntyjen latvojen lomitse.

Huomautin eräälle seuralaiselleni siitä, että täällä tapaamme ihmisiä.

"Isä, olemme kohta Högmanin luona", hän vastasi, murtaen, norjaksi.

Hän oli rikas Norjan lappalainen, ystävällinen ja miellyttävä.

Kohteliaisuudesta hän ei ollut minua puhutellut, vaikka kyllä olimme

rinnatustenkin ajaneet. Siten kulkiessamme kyselin häneltä yhtä ja

toista, johon hän vastasi yhä lisäten: "niin on, isä", vaikka hän

oli minua ainakin 30 vuotta vanhempi. Oli kuljettu runsaasti kaksi

penikulmaa eikä kirkolle enään ollut muuta kuin yksi penikulma.

Kirkkoväkikään ei ollut sen pitemmälle joutunut. Mäellä näkyi jo

kaukaa, paitsi nuotioita, savua, poroja ja ahkioita, myös tulella

riippuvien patojen ympärillä puuhaavien ihmisten päitä ja kasvoja. Heti

kun he kuulivat porojemme kellojen äänen, riensi joukko nuoria miehiä

meitä auttamaan, siltä varalta että poromme säikähtyisivät koiria,

valkeata ja rakennuksia. Tuskin huomasin heidän olevan läheisyydessä,

ennenkuin he jo, lakki toisessa kädessä, toisella puristivat

kättäni rehellisiksi tervetuliaisiksi. Ennenkuin pääsin ahkiostani,

keventääkseni poroni kuormaa jyrkässä mäessä, oli lappalainen jo

asettunut poroni eteen ja tarttunut ohjaksiin, toinen lappalainen

sysäsi takaa, ja semmoisella vauhdilla kuljettiin ylöspäin, että kaksi

ijäkkäämpää lappalaista, jotka juoksivat vieressäni, tarjotaksensa

apuansa ja vetäen hihnasta tai nuoranpätkästä, eivät jaksaneet seurata.

"Hyvää päivää, tervetuloa", kuului oikealta ja vasemmalta, ja sain

pusertaa monen kättä. Luulisi ehkä niiden väsyttävän, etenkin silloin

kun, kuten nyt, kernaasti rientäisi pakkasesta lämpöiseen huoneeseen.

Mutta minusta se ei ole milloinkaan siltä tuntunut, enkä ole koskaan

yksistään kohteliaisuudesta ja ainoastaan loukkauksen välttämiseksi

tarttunut lappalaisen käteen, vaan olen sen aina tehnyt todellisella

ilolla ja mielihyvällä, he kun niin herttaisesti esiintyvät ja niin

sydämellisellä tavalla toivottavat iloista jälleennäkemistä.

Kaikkien padat kiehuivat, ruokaa valmistaessa, ja nimismies Högmanin

pienestä kamarista tuvan takana, jossa hän itse asui, loisti valoa.

Tupa, joka oli varattu talonväkeä ja lapsia varten, oli jo väkeä

täynnä. Nimismies, joka oli seurassamme matkustanut, oli joutunut ennen

meitä, ja joulun ja minun kunniakseni valaissut kamarinsa pöydälle

viritetyllä kynttilällä sekä tavallista suuremmalla, huoneen nurkkaan

asetetulla hylkeenrasvalampulla ja loimuavalla takkavalkealla. Olin

tuskin ehtinyt riisua turkkini, ennenkun höyryävä kahvipannu seisoi

pöydällä täynnä niin oivallista kahvia etten sellaista ollut moneen

aikaan juonut, sillä nimismies oli semmoisen keittämisessä mestari.

Kahdenkesken tyhjennettyämme kannua vetävän pannun, tupakoituamme ja

pakinoittuamme, jatkoin matkaani pappilaan.

Högmannilla oli ollut koossa suuri joukko sekä Suomen että Norjan

lappalaisia. Moni heistä oli seurannut meitä aina Inarista asti. Niitä

oli kai ainakin 100 henkeä poroineen, jotka nyt kulkivat edellämme.

Ne saavutimme vasta sillä järvellä, jonka rannalla kirkko ja pappila

sijaitsee. Tänne oli kirkolta vastaani ajanut Utsjoen lappalaisia. Eräs

heistä asettui pulkkani nokalle sanoen: Antakaamme nyt porojen maistaa

vähän lunta niin tulevat reippaammiksi ja jaksavat paremmin. Järjestys,

arveli hän, nyt vaatii, että oppaasi ajaa ensimäisenä, sinä sitten

ja vihdoin me. Muutoin saattaisi kansa ehkä luulla että olet sairas

tahi kuollut. Vielä vähän keskusteltuamme saivat poromme laukata, ja

muutamassa minuutissa saavuimme kirkkovallille, jossa vanha lukkari oli

meitä vastassa.

Tämän matkan seurauksiin saamme kohta tutustua.