X.

Käräjät Inarissa 1827.

Ei ollut Inarissa eikä Utsjoella käynyt tuomari eikä ruununvouti

sittenkun v. 1812. Hovioikeus oli saatu uskomaan, että matkat näihin

seutuihin olivat tuomarille liian kalliit, vaivaloiset ja vaaralliset,

melkeinpä mahdottomat, ja että oikeudenkäynti asumattomassa maassa oli

tarpeeton. Kerrotaan, että kun kihlakunnantuomari oli mainittuna vuonna

täällä pitänyt käräjiä, kysyttiin rahvaalta, eikö se suostuisi siihen,

että Utsjoen ja Inarin käräjät vastedes pidettäisiin Enontekiäisissä,

mutta että käräjäkunta yksimielisesti vastusti tätä ehdotusta. Kun

kuitenkin niin kävi, otaksuivat lappalaiset, että tulkki oli väärin

esittänyt tuomarille heidän asiansa; sillä eiväthän voineet uskoa, että

"esivalde" muutoin olisi jäänyt tulematta. Huonona enteenä he sitäkin

pitivät, että heti tuomarin lähdettyä paikalta käräjien jälkeen, tuli

oli päässyt valloilleen käräjähuoneessa, jossa lappalaiset sen tosin

sammuttivat, niin ettei sanottavaa vahinkoa syntynyt. Käräjähuoneen

puute siis ei ollut syynä siihen, ettei sen jälkeen käräjiä oltu

pidetty täällä, vaan lappalaiset olivat pakotetut etsimään tuomaria

Enontekiäisten Peltovuoman kylästä, johon Utsjoelta oli 37 penikulmaa.

Lappalaisrahvaan monina vuosina lausumien toivomusten johdosta, joista

kirjoitin asianomaisille, oli vihdoin päätetty tänä talvena (1827)

pitää käräjiä Inarissa. Vaikka käräjäaika oli jo edellisenä joulu- ja

uudenvuodenpäivänä kuulutettu sekä Inarissa että Utsjoella, kyselivät

sittenkin lappalaiset alituisesti, kumpaisessakin paikassa, oliko

todellakin niin onnellista, että taas saataisiin "esivalde" maahan.

Toiset uskoivat näin tapahtuvan, toiset epäilivät. Sillä oli joskus

sattunut, että vaikka käräjiä oli kuulutettu, niitä sittenkään ei

pidetty. Ja jos huomautettiin, että heillä oli melkoisia kustannuksia

käräjätalon hoidosta ja virkamiesten kyyditsemisestä edestakaisin,

niin he vastasivat: "Teemme mitä tahansa saadaksemme 'esivalde' tänne;

kyllä Jumala auttaa ja suo varoja, kun on hallitsemassa kristillinen

esivalta, mutta kun se puuttuu, niin puuttuu kaikki. Työnteko ja

rukous kristillisen esivallan hallitessa tuottaa siunausta ajassa ja

ijankaikkisuudessa." Nuoret vain, jotka eivät koskaan olleet nähneet

esivaltaa, olivat välinpitämättömiä.

"Esivalde'ksi" sanotaan täällä sekä tuomaria että kruununvoutia.

Harvinaisilla matkoillaan Lapissa he hyvällä tahdolla voivat

kutakuinkin vastata lappalaisten jotensakin ylenpalttista käsitystä

heistä esivaltana. Lappalainen näet pitää heitä hallitsijan

lähettiläänä ja käskyläisinä, joilla on valta Hänen nimessään tehdä

kaikki tai jättää tekemättä. Mitä tuomari sanoo, se on heidän

käsityksensä mukaan oikein. Lappalainen ei sanokaan, että tuomari

langettaa tuomion, vaan että hän "sanoi", ja niin siis täytyy ollakin.

Vihdoin koittikin helmikuun 13, käräjille määrätty päivä. Paljon oli

väkeä kokoontunut Inarin kirkolle. Markkinatuvat olivat täydet, ja

niiden ympärillä vilisi ihmisiä. Kahdeksallatoista porolla oli neljä

miestä lähtenyt pitäjän rajalle tuomaria vastaan, ja kyyditsemään

häntä käräjäpaikalle. Aurinko kultasi jo vuoria ja kukkuloita, kun

kirkon ainoa kello kutsui väen hartauteen. Useita ääniä kuului oveni

edessä. Puhuttiin "Lagamannista" ja "Sundista", s.o. tuomarista ja

voudista. Kumpaakin odotettiin, ja kumpikin oli puheenaiheena sinä

päivänä. Elettiin toivon ja pelon vaiheella, tuleeko "esivalde", vaiko

ei. Kaikki olivat kuitenkin minun kanssani yksimieliset siitä, että

rukous aamulla oli pidettävä rukoushuoneessa. Niin tapahtuikin, mutta

odotettuja ei vaan kuulunut. Nyt neuvoteltiin siitä, oliko heti mentävä

kirkkoon käräjäsaarnaa pitämään. Toiset sitä pyysivät, mutta useimmat

olivat sitä mieltä, että tuomaria piti odottaa, ja että käräjäsaarna

oli lykättävä puolipäivään. Päivällisaikakin tuli ja saarna pidettiin,

mutta tuomaria vain ei kuulunut. Jokaisen tuvan edustalla seisoi

ihmisiä, silmät luotuina etelään, josta toivon aurinko vielä säteili.

Olin siltä päivältä lopettanut lukemiseni rippilasten kanssa.

Talviaurinko oli kadonnut ja jättänyt ruskon taivaalle. Käytin

tätä tulipunaista valaistusta lähteäkseni kävelylle pitkin niin

sanottua Peltovuomaan vievää tietä, siihen suuntaan, josta tuomarin

piti tulla. Sillä osaksi olin yhtä utelias tuomarin tuloon nähden

kuin lappalaisetkin, osaksi olin raittiin ilman tarpeessa, oltuani

kolme tuntia suljettuna pieneen, helteiseen kamariin rippilasten ja

niin monen kuulijan kanssa, kuin suinkin mahtui. Markkinakentällä

näin useita lappalaispoikia pallonlyönnissä, huolimatta lumesta ja

pakkasesta. Pysähdyin katselemaan niiden leikkiä, ja huomasin heidän

ketteryytensä pallon ja mailan käyttämisessä suuremmaksi kuin saatoin

odottaa. Mutta ilmoitettiin, ettei niissä ollut ainoatakaan, joka

ei ollut kyntänyt Jäämeren aaltoja; ja rannikolla käytetään näitä

leikkejä. Tuo oli ainoa seurahuvi, jota tiesin heidän harjoittavan,

ja mikäli lappalaiset tiesivät kertoa, salli sitä virassaan ankara

kirkkoherra Högmankin rippikoululapsille lomatunteina. Pojat jatkoivat

peliänsä, ja saapuvilla olevat vanhat sen johdosta rupesivat puhumaan

tuosta mainitusta innokkaasta papista, joka toimi täällä heidän

lapsuudessaan. Siinä muun muassa mainittiin, että hän, samoinkuin muut

sen ajan papit, ei sietänyt lapinkieltä, eikä tahtonut sitä oppia.

Kerran oli hän kysynyt lappalaispojalta, mitä me rukoilemme neljännessä

rukouksessa. Kun poika oli vastannut lihaa, sillä lapinsana _bjergo_

(liha) merkitsee myös kaikkia muita ravintoaineita, oli Högman siitä

niin suuttunut, että hän ajoi pojat ulos hetkeksi palloa lyömään.

Ilta oli selkeä ja tyyni. Yhä enemmän väkeä kokoontui ympärilleni.

Pojatkin olivat lakanneet leikkimästä pimeyden tähden, puhelu vain

jatkui. Joku sanoi kuulevansa tiukuja. Kaikki kuuntelemaan. Kyllä

luultiin kuuluvan kellojen ääniä etelästä, mutta ei näkynyt mitään 1/2

penikulman levyisellä järvellä. Silloin joku korkealla äänellä huusi:

"_Esivalde poatta_", (tulee).

Kaikki nuoret syöksyivät jäälle, vanhat seurasivat juoksujalkaa

jälessä, minä yksin jäin tapahtumaa katselemaan. Komeasti saapui

tuomari ja vouti 18:lla porolla perätysten. Heti rantaan päästyään

kajahutettiin yleinen hurraa. Porot riisuttiin jäällä ja matkustajat

pulkissaan vedettiin ylös käräjätuvalle törmällä. Tunnettiin vanha,

rakas ruununvouti, ja visusti pidettiin huolta siitä, että hän

ensimäisenä saatettiin perille. Sitten tahdottiin tietää kuka oli

se "lagamanni". Sillä lagamannin tuli seurata kohta voudin jälkeen.

Kaikki, mikäli suinkin pääsivät, tunkeutuivat heidän läheisyyteensä,

avustivat heitä pulkista noustessa ja seurasivat heitä hyvin

siistittyihin asuntoihin. Kysyttiin kyytimiehiltä, eikä herroilta, mikä

oli syynä viipymiseen, ja kun saatiin tietää, ettei esivalde äskeisen

rajuilman aikana ollut tunturilla, vaan katon alla Peltovuomassa,

josta he kahdessa vuorokaudessa olivat kulkeneet 22 penikulmaa erämaan

poikki, kiitettiin Jumalaa. Tämän jälkeen itse kukin meni tervehtimään

matkustajia, ensin ijäkästä sundia, sitten lagamannia, ja vihdoin

toisia seurassa olevia herroja. Kaikki kysymykset supistuivat noihin

harvoihin sanoihin: "Onko rauhaa ja siunausta maassa?" Ja kun siihen

myöntävästi vastattiin, oltiin tyytyväisiä. Sillä rauha on lappalaisen

tervehdyssana, rauha on hänen jäähyväisensä, rauhaa hän jokaiselle

toivoo, ja rauha leimaa koko hänen olentonsa.

Esivalden päästyä sille osoitettuihin huoneisiin, astui kansa

lukkarin johtamana sisään ja yhdistyi Herran kiitokseen laulamalla

75:nen virren suomalaisesta virsikirjasta. Vastaanotto oli kaikessa

yksinkertaisuudessaan sydämelle käypä ja juhlallinen, ja se näkyi

syvästi vaikuttaneen matkustajiin. Kokonaisvaikutusta kohotti se, että

ulkona oli puhdas ja selkeä, äsken nousseen täysikuun valaisema ilma,

joten kuu tuntui olevan maata varsin likellä, ja sen täplät esiintyivät

melkein korkokuvina.

Varsin tärkeätä on, että virastot pitävät silmällä, ettei tätä

yksinkertaista, kovasti koeteltua, rauhallista ja lainkuuliaista kansaa

laiminlyödä, vaan että sille hankitaan kunnon virkamiehiä, jotka eivät

pidä arvoansa alentavana harrastaa sen etuja. Tosin ei voi väittää,

että kansa olisi villiintynyt tahi turmeltunut sillä ajalla, jolloin

siltä oli puuttunut lainkäyttö omalla alueellaan; sillä sen omatunto ja

vaatimaton Lapin-oikeus ovat olleet sitä johtamassa. Mutta ainoastaan

todellisella mielipahalla, joskin alistumisella, ovat lappalaiset

huomanneet itsensä maallisen oikeuden hylkäämiksi.

Aika oli jo pitkälle kulunut, kun minä jätin esivalden; ja kun aamulla

varhain taas saavuin, tulivat myös muutamat lapinmiehet esivaltaa

tervehtimään. Vouti, joka nuoruutensa aikana oli käynyt paikkakunnalla,

oli heille hyvin tunnettu. Mutta kun heille esitettiin tuomari, nuori

hovioikeuden auskultantti, sanoi heistä yksi hyvin hämmästyneenä:

"_Tämäkös nyt on esivalde, nuori ja pieni_". Tuomaria seuraavan

apulaisen, varatuomari V——n, joka edellisenä vuonna oli pitänyt käräjiä

Peltovuomassa, joku heistä tunsi ja lausui: "No, mikäs tuo? Onko tuo

pantu pois, koska tämä nyt on esivalde?"

Käräjät aloitettiin ja käräjärauha julistettiin aikaisin seuraavana

päivänä. Tuomarin tärkeimpinä asioina oli pari juttua ulkopitäjäläisiä

salakapakoitsijoita vastaan, ja yksi, jonka lappalaisrahvas ajoi

maksamattomasta kyytirahasta, jota suorittamasta nimismies, tiesi mistä

syystä, oli kieltäytynyt. Kyytiraha sekä kaksi hopeariksiä kulunkeja

tuomittiin, ja sillä vaikutuksella, että Lapin rahvas nyt katsoi

saavuttaneensa suuren voiton, semminkin kun ruununvouti heti pani

tuomion toimeen, eikä tarvittu pöytäkirjaakaan lunastaa. Sillä tuomari,

joka oli kuullut lappalaisten väärinkäsittävän pöytäkirjan lunnaita,

pitäen niitä verona oikeuden saamiseksi, ei tahtonut, asian näin

ollen, kirjoittaa mitään pöytäkirjaa. Seuraavana päivänä toimitettiin

ruununverojen kanto, ja lappalaisilla oli se ilo, että saivat pitää

luonaan esivalden, ei ainoastaan viikon jälellä olevina päivinä, vaan

vieläpä sunnuntainakin.

Myöskin kotikäräjissä (Lapinoikeuden kokouksessa) kävi tuomari. Häntä

miellytti suuresti se hurskas harrastus ja ehdoton oikeus, joiden hän

siellä havaitsi vallitsevan, ja hän kehoitti lappalaisia vast’edeskin,

kuten tähänkin saakka, olemaan haastamatta riitajuttujansa muuhun

kuin lappalaisoikeuteen. Lappalaisia erittäin miellytti, kun itse

tuomari hyväksyi ja kehui sitä oikeudenjärjestystä, jota heidän

esivanhempansakin olivat käyttäneet. Mutta sittenkin yksimielisesti

pyysivät, että esivalde ainakin joka toinen vuosi tulisi tänne.

Muuan vanha mies, joka tällä välin oli muutamia kertoja rykäissyt,

astui esiin ja lausui: "Emme halua esivaltaa käräjiä käydäksemme.

Esi-isiltämme puuttui esivalta. He pakenivat kuten villit metsäeläimet

toisesta paikkakunnasta toiseen. Kuten eläimetkin he nauttivat

ravintonsa raakana ja keittämättömänä, ja he palvelivat kaikenlaisia

iljetyksiä, tietämättä mitään Jumalasta ja Vapahtajastamme. Esivalta on

Jumalasta. Onneton se kansa, jolta se puuttuu". Ijäkäs vouti ja tuomari

tarttuivat vanhan miehen ja muutamien muiden lappalaisten käteen,

vakuuttaen, että kyllä esivalta vastedes joka vuosi saapuu Inariin.

Miehet olivat liikutetut, kiittivät Jumalaa ja esivaltaa; naiset

vuodattivat kyyneleitä.

Nämä samat käräjäherrat olivat myös saapuvilla nimismies Högmanin

tyttären häissä, joista tätä ennen on kerrottu.