IX.

Joulumarkkinat Inarissa 1821.

Joulumarkkinoille Inariin saapuvat kaikki seudun lappalaiset, mutta

myös paljon voitonhalusia ihmisiä, kauppiaita Torniosta ja Norjasta

sekä muualta, välittämättä matkan vaivoista ja rasituksista, kunpa

vain markankin voitto on odotettavissa. Avoin kenttä papintuvan ja

käräjätalon läheisyydessä on paikkakunnan varsinainen pörssi. Siellä

puhutaan kaikkia Europan napaseutujen kieliä ja siksi erilaatuisia

lapinkielen murteita, että lappalaiset vain vaillinaisesti ymmärtävät

toisiansa; ja puvusta päättäen ei niitä kaukaa katsellen luulisi

samaksi kansaksikaan. Täällä kuullaan lisäksi yhdessä ryhmässä suomea,

toisessa norjaa, kolmannessa venäjää ja neljännessä ruotsia.

Ensin saapuvat inarilaiset vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen.

Tunturilappalaisten joukko on kuitenkin lukuisin. Ne tuntee

tuuheasta karhunnahkaisista kauluksista ja pronssisilla, hopeisilla,

messinkisillä, tinasilla ja muilla kiiltävillä esineillä koristetuista

vöistään. Näitä kiiltäviä koristeita inarilainen harmistuneena

katselee, ja usein kuulee heidän sanovan, ettei tätä aikaa sopisi

käyttää maalliseen turhamaisuuteen, vaan että sen pitäisi olla juhlana

sielulle. Tunturilappalaisten silojen sälinää ja koreutta he vielä

vähemmin sietävät. Juuri näitä porolappalaisia meidän maamiehemme,

Sodankylän ja Kemijärven talolliset ja Tornion kauppiaat, eniten

petkuttavat, ne kun harvoin tuovat heille tarpeellisia tavaroita

vaan kaikenlaista kiiltävää romua ja viinaa. Lappalainen kammoo

ensimäisen ryypyn ottamista "lantalaisilta", joita hän varoo, sillä

hän tietää, että kun hän pääsee tuon petollisen juoman makuun, hän ei

enään voi itseänsä hillitä. Mutta meikäläisillä miehillä on keinoja,

joilla saavat heidät hyvään alkuun. He tarjoavat sille, jonka kanssa

tahtovat antautua kauppoihin, ja hänen seurallensa, tuliaisryypyn,

ja he ryyppäävät itsekin. He ottavat mielellään lappalaisen tavarat

säilytettäviksi ja kestitsevät häntä juhlan aikana kohtuullisesti;

mutta kun juhla on päättynyt, täyttävät he hänen astiansa viinalla

ja sanovat, että sillä nyt on kaikki kuitattu; eikä hän muuta maksua

tavaroistaan saakaan. Jos lappalainen mutisee, niin hänelle tarjotaan

jäähyväisryypyt, tai jotakin roskatavaraa, ja silloin on kaikki hyvä ja

ystävinä erotaan.

Köyhä, raitis ja säännöllinen inarilainen suorittaa asiansa ensimäisen

juhlan jälkeisen arkipäivän aamupuolella. Hän käy jokaisen luona,

jolla on tavaroita myytävänä, kuulustelee hintoja, ja suorittaa

ostoksensa, missä halvimmalla saa, ostaen hamppua, ruutia, lyijyä,

jonkun teräsaseen ja vähän viinaakin, josta tuoppi viedään vaimolle ja

lapsille, ja vähän säästetään tunturilappalaisten kestittämiseksi, kun

hän lähtee tunturikyliin.

Tunturilappalaisilla ei ole kirkolla omia asuntoja, vaan he vierailevat

inarilaisten luona ja nauttivat niiden puolelta paljon huomaavaisuutta.

Heitä palvellaan kaikella ahkeruudella, josta kaikesta he runsaasti

maksavat. Vähäisestä määrästä kenkäheinää, tai puolesta tynnyristä

muuramia, ynnä muusta hyvästä palveluksesta he usein lupaavat

kuormittain poronlihaa, jonka köyhä inarilainen sitten käy perimässä

tunturiseuduilta. Ne porot, jotka susi on kaatanut, ovat sitäpaitsi

inarilaisten tiettynä sivutulona. Yrmeä, vakava ja raitis inarilainen

kohtelee sentähden vierailevaa porolappalaista sangen ystävällisesti.

Kun tuo vieras markkinoilla juopuu, korjaa inarilainen hänet aina.

Tähän lappalaisten keskinäiseen suhteeseen kiinnitin nyt entistä

enemmin huomiota. Ilma oli lauhkea ja tyyni, ja kaunis sarastus

taivaanrannalla sai minut kävelylle. Olin kävellyt vähän matkaa

markkinakojujen ohi Utsjoelle päin ja näin Pielpajavren toisella

rannalla muutamia tulokkaita. Tunturilappalaisten seurassa aina olevien

koirien haukunta ilmoitti heidän tuloa. Heti heidät huomattuansa,

juoksi joukko nuoria miehiä ohitseni ja vanhoja käveli jälessä.

He kertoivat minulle syyn nuorten kiireeseen olevan sen, että he

tahtoivat vastaanottaa ja tervetulleiksi sanoa porolappalaiset ja

pyytää heitä vieraikseen. Heti kun inarilaiset olivat joutuneet

jyrkältä rantatörmältä jäälle, saapuivatkin porolappalaisten ylväät ja

läähättävät porot, jotka väistääksensä vastaantulijoita heittäytyivät

syrjään. Mutta inarilaiset heti tarttuivat ohjin, ja kukin talutti

vieraansa poron mäkeä ylös. Suurella komeudella ja ihmisjoukon

seuraamina porolappalaiset siten tuotiin isäntiensä kojuihin. Enin

juhlittu oli Vuolle Aslakinpoika, eräs Norjan puoleinen lappalainen.

Eräs nuorukainen Saijets, lumivalkeassa mekossaan kaunein inarilainen,

minkä olen nähnyt, varsin solakka ja kolmen kyynärän pituinen,

joka täällä on tavatonta, talutti hänen poronsa, ukon istuessa

ja komeillessa suuressa tuuheassa karhunnahkaisessa kauluksessa

hylkeennahalla vuoratussa ahkiossaan, jonka perässä kulki muiden muassa

nuorukaisen vanha isä. Kun arvoisa vieras oli saapunut Saijetsin

tuvalle, ja ukko autettu pulkastaan, kiersi tämä tervehdykseksi

käsivartensa vanhemman Saijetsin kaulan ympäri ja painoi poskensa hänen

poskeensa. Vuolle Aslakinpoika oli lähinnä Pietari Pannea rikkain

lappalainen, ja sanottiin hänellä olevan noin 6 — 7 tuhatta poroa,

jota paitsi hän oli jumalinen mies. Samalla tavalla, vaikka vähemmällä

komeudella, saattoi vähälukuisempi seura Niilo Juusonpoika Vuolabbaa

ja Niilo Vuollenpoika Perkeä, rikkaimpia ja arvokkaimpia Utsjoen

porolappalaisista. Mutta kun melko rikas Juoksa Aslakinpoika Poini

ajoi esille komeine tamineineen, eikä kukaan ollut häntä huomaavinaan,

huusi hän: "Pojat, tulkaa ottamaan poroni". Vähän epäröiden yksi

sitten tarttui hänen poroonsa ja talutti sen tupansa eteen. Kysyttyäni

syytä tähän kohteluun, vastattiin minulle, että hän ei ole hyvä mies,

ja sitä paitsi itara. Tätä katsellessani ajoi suuri joukko ihmisiä

törmää ylös, ensin nuoria miehiä, toiset tummissa, toiset valkoisissa

poroturkeissa, sitten vaimoväki. Nämät olivat samanlaisissa puvuissa

kun miehet, paitsi että naisilla oli suuret verkaset, punaset, siniset

tai viheriät, monivärisillä reunuksilla koristetut kaulukset. Heidän

porojensa vyöt olivat koruommellut, niinikään kaulus, jossa poronkello

riippui. Tuskin kelloja näkyikään riimujen suurten tupsujen lomitse.

Tähän joukkoon vanhemmat inarilaiset eivät huomiota kiinnittäneet,

vaan näyttivät melkein närkästyneiltä tästä komeudesta. Nuoret taas,

semminkin ne, jotka enemmän aikaa olivat oleskelleet Jäämeren rannalla

venäläisten ja norjalaisten parissa ja pitivät itsensä toki parempina,

näkyivät arvostelevan, kuka oli maukkaimmin koristanut poronsa.

Äskenmainitut olivat rikkaiden porolappalaisten lapsia. Niistä oli

Kadja (Kaarina), yllämainitun Vuolle Aslakinpojan tytär, kaikkein

mielestä kaunein ja parhaiten koristettu. Näiden seurassa oli nuoria,

rikkaita porolappalaisia. Inarilaisia, joita pidettiin liian halpoina

ja köyhinä, jotta heille tarvitsisi osoittaa hyväntahtoisuutta, eivät

nuo rikkaat nuorukaiset sietäneet, ja kaunottaret syrjäyttivät heidät

varmaankin ylenkatseella. Inarilaisten pojat saattoivat porot metsään,

vanhempien kestitessä vieraitansa viinalla ja ruualla. Mutta monen

rikkaan lappalaistytön poroa ei luovutettukaan inarilaisille, vaan

saattoivat niitä metsään ne nuoret, joiden seurassa hän oli saapunut.

Useita talonpoikia oli niinikään saapunut, tuoden mukanaan viinaa, ja

olipa myöskin tullut nuoria kauppamiehiä Torniosta. Nämä ovat ainoat,

joilla on oikeus käydä täällä kauppaa. Talonpoikien täytyi niille

myydä enimmät viinansa, ja ne sitä eivät anniskelleet ryypyttäin,

vaan möivät astioittain lappalaisille. Torniolaisten tavaroina oli

lyijy, ruuti, hamppu, köydet, karkeat kankaat, padat, kattilat,

rautakalut sekä monenmoiset korut, joita he vaihtoivat porotaljoihin,

metsäntuotteisiin, ketun-, saukon-, näädän- ja oravannahkoihin,

kapakalaan y.m. Talonpojilla oli yksinomaan viinaa, jolla he ovat

turmelleet ja yhä turmelevat lappalaisia, niinkauvan kun ei voida

tätä ankarasti kiellettyä salakauppaa ehkäistä. Kun lappalainen saa

lekkeriinsä viinaa, ei se enään ole hänen, vaan ystävien omaisuutta.

Istutaan heidän kanssaan ja pullo kiertelee seurueessa. Yksi pistää

piippuun, sytyttää, vetää muutamia savuja ja tarjoo sen naapurille.

Siten sekin kiertelee ystävien kesken ja sen täyttää se, joka on

vetänyt viimeisen sauvun, tahi se, joka luulee omaavansa parhaat

tupakat. Se on onnellista elämää, kunnes pullo on tyhjennetty. Viinahan

on lappalaisen sulojuomaa; siitä hän antaa kaikki, kun sitä on

saatavissa; jollei ole, niin hän ei sitä kaipaa.

Markkinoilla loisti muita etevämpänä Kadja, ja kun hän liikkui

markkinapaikalla tulipunaisessa verkamekossaan, joka oli hopeavyöllä

lujasti kiinnitettynä vyötäreihin, seurasi häntä aina puolentusinaa

nuoria miehiä, ja jokainen mielellään veti esiin viinapullonsa, jonka

hän jollakin tavoin oli markkinoilla hankkinut, tarjoten Kadjalle. Hän

taas joka kerta suvaitsi sillä kostuttaa huuliansa. Kun Kadja tuli

kauppatupaan, pysähtyi hän aina vaatimattomana ovenpieleen, ikäänkuin

ei välittäisi hyllyille asetetuista korukaluista. Kun joku vanhempi

sanoi: "Tuo rikas tyttö kai täältä ostaa monta kaunista kalua", hän

vastasi, suu vain puoliavoinna ja silmät alasluotuina: "mitäpä minä,

lappalaistyttö, noilla tekisin." Itse markkinapäivänä nähtiin Kadjan

kuten monen muunkin nuoren lappalaistytön, nojautuvan lemmittyynsä,

molemmat yhtä kömpelöitä liikkumaan. Välistä poikettiin kauppatupaan,

jossa pullo täytettiin ja ostettiin poltettua sokeria, lakritsaa

y.m., istuttiin hangelle, juotiin ja tarjottiin lemmitylle. Vakavat

inarilaiset ohimennessään loivat harmilla ja ylenkatseella silmänsä

tuohon heidän mielestään pahentavaan menettelyyn. Tavallinen seuraus

oli, että kun lähdettiin paikalta, jäi sinne aina jokunen loikomaan,

ja silloin oli inarilaisen asia korjata hänet. Kun tuli hämärä, niin

joku vanha eukko, kernaimmin sukulainen, kummi tai muutoin likeinen

tuttu, seurasi tyttöjä kotiin, ei juuri siveellisyyden tähden, vaan

päästäksensä osalliseksi tarjoilusta, sillä nuoret miehet etsivät

tyttöjä ja tarjoilivat niille viinaa ja sokeria, jolloin muijatkaan

eivät jääneet osattomiksi.

Toisena markkinapäivänä tapasin toisista erillään olevan pitkän

norjalaislappalaisen, puettuna tavallista suurempaan, uuteen ja

kauniiseen poroturkkiin. Kysyin myisikö hän sen. "Kyllä, jos saan hyvää

rahaa" — siis hopeariksejä. Pyysin häntä tupaani, koettaakseni turkkia,

mutta hänellä oli verukkeita. Sillä välin oli ympärillemme kokoontunut

joitakuita lappalaisia kuulemaan kaupanhieromistamme. He kai aavistivat

tuosta hänen vastenmielisyydestään riisua turkkinsa, että hänellä oli

kätkettynä jotakin omaa itseänsä varten. Kumppani rupesi hypistelemään

hänen rinnustaansa, ja silloin purkautui viinasuihku hänen povestaan.

Hänellä oli, näet, kaulassa riippuva turskan maha täytetty viinalla.

Lappalaiset usein käyttävät sellaisia viina- ja hylkeenrasva-astioina.

Pussi ripustetaan kaulaan vaatteiden alle, ja jollei se ole täysi,

eivät kumppanit helposti huomaa, vaan saattaa siten vähemmin antelias

säilyttää sitä, paremmin kuin muissa astioissa, itseänsä varten.

Saadaksensa ryypyn, hän vie mahansuun, joka on ahdas, omaan suuhunsa,

ja painaa rakkoa. Jos toinen lappalainen huomaa hänet tässä toimessa,

koettelee hän kohta hänen poveansa, ja heti on hänen ympärillään koko

seurue. Varat kursailematta tyhjennetään, sillä matkoilla on ainakin

viina ja tupakka yhteistä omaisuutta.

On hupaista katsella markkinain vireätä elämää ja liikettä. Paitsi

käräjätupaa, papin ja voudin tupia, on täällä seitsemän tahi

kahdeksankymmentä kirkkotupaa ja neljä yksityisten kauppiaiden

kojua. Kaikki ovat hirsistä rakennetut, ja kaikissa on harmaasta

kivestä tehdyt takat. Kussakin tuvassa on pari akkunaa, ja ainoastaan

poikkeustapauksessa ovat ne puolta neliökyynärää suuremmat. Ani harvoin

on tupa siksi korkea, ettei pitkäkasvuisen miehen pää ulottuisi

kattoon. Pakkasta vastaan ne yleensä eivät ole hyvin varustetut.

Kotimatkalla markkinaväki on tietystikin mitä paraimmalla tuulella.

Vuonna 1826 matkustin sellaisessa seurassa. Tunturilappalaiset

olivat lähteneet ennen minua; tie oli siis auki ajettu. Saapuessani

Paksuednamiin, he jo olivat asettaneet lihapatojansa tulelle tiheässä

mäntymetsässä. Porot söivät. Tavarainhinnoista, kauppamiehistä ja

siitä, kuinka kukin oli kaupoissaan onnistunut, puhuttiin; mutta

inarilaiset pitivät tätä tyhjänä jaarituksena. Kerskailevimmat

kilpailivat, kuka suurimmat lihapalaset sai pannuksi yhteiseen

pataan. Useimmat leikkasivat merkkinsä tikkuihin, joita pistivät

omiin lihapalasiinsa, tunteaksensa ne, kun ne olivat keitetyt. Näiden

valmistusten aikana saapui paikalle Aslak Vuolevinpoika Ruijasta ja

Niilo Juusonpoika Utsjoelta. He teurastivat heti kumpikin poron, joka

maan tavan mukaan hyvin soveltuikin rikkaille ja arvossa pidetyille

porolaisille, ja pöyhkeillen he lausuivat, ettei huolita kuljettaa

muassa suuria eväitä, vaan on mukavampi, että ruoka itse, s.o.

teurastusporo, juoksee mukana, niin voi antaa lihapalankin, kun

tapaa ystäviä ja tuttuja matkalla. He pistivätkin niin kookkaita

lihakappaleita patoihin, kuin niihin suinkin mahtui, ja lausuivat

ylpeillen: "Tuossapa minä löysin tilaa lihakappaleelleni." Oli

muutamia, joilla ei ollut muuta tekemistä, kuin hoitaa tulta

ja sen ääressä jyrsiä kuivattua lihaa tahi kalaa, jonka ohessa

söivät "kakkua". Niitä kehoitti Aslak Vuolevinpoika ottamaan hänen

varastostansa mitä mieli teki. Samoin Niilo Juusonpoikakin. Yhä

uusia poronlihoja viskattiin vaan puoleksi tyhjennettyihin patoihin,

sitä myöten kun jo kypsyneet palat ongittiin sieltä pois ja jaettiin

merkkitikkujen mukaan. Toisia matkamiehiä yhä vain saapui, ja uusia

lihapatoja asetettiin uusille nuotiotulille.

Semmoisessa ihmisjoukossa olisi ollut turha laskeutua levolle ennenkuin

yleinen hiljaisuus oli syntynyt. Sillä lihapalat, tupakkapiiput

ja viinapullot, joita lappalaiset pitivät yhteisenä omaisuutena,

kiertelivät lakkaamatta. Jotkut vakavat, ja vaikkapa köyhät,

kuitenkin ylpeät inarilaiset, ujostelivat, kun ottivat esille niukat

kuivatunkalan- ja lihavarastonsa. He palvelivat iloista seuraa tuomalla

puita nuotioihin ja vettä järvestä, ja saivat siitä hyvästä syödä

tarpeekseen runsaista lihapadoista. Sillä se, jota omistajat eivät

syöneet, riitti ylenpalttisesti muulle seuralle. Kun oltiin kylliksi

ravitut tuoreella lihalla ja rasvaisella liemellä, ottivat inarilaiset

kaikki tähteet, panivat ne yöksi jäätymään, ja kuormittivat ne aamulla

ahkioihinsa, jäätyneet lihaliemen möhkäleetkin, jotka he illan tullessa

käyttivät valmistaessaan tuota yleisesti käytettyä pettuvelliä.

Sellainen ravinto lieneekin inarilaiselle, jonka ruokana usein on

hapan ja mädänsekainen liha, varsin terveellinen, semminkin talvisin,

jolloin hän usein potee keripukkia ja matoja. Ravitsevaa se kai on,

koska mies, joka sitä on syönyt runsaan annoksen, kestää ilman muuta

ravintoa koko vuorokauden rasittavillakin matkoilla, tahi hiihtäessä.

Kun minulla joskus on ollut renkinä inarilainen, on hän, vaikka olen

hänelle pitänyt niin hyvää ja tuoretta ruokaa, että siihen rikkaatkin

lappalaiset tyytyisivät, valittanut pahoinvointia, ellei joskus saa

kansallisruokaansa, pettuvelliä.