VIII.

Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.

Kun posti pari kertaa vuodessa saapui, tuoden mukanaan puolenkinvuoden

ja vanhempiakin kirjeitä, ja kun siten tunsin itseni kaikkien

kirjeenvaihtajaini ympäröimäksi, unohdin melkein olevani yksin.

Osan kesästä käytin kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimusmatkoihin

Utsjoella, mutta pääasiallisesti lohenpyyntiin, joka, paitsi

liikkumisen tilaisuutta ja toimintaa, tuotti minulle maukasta ravintoa

ja jonkinmoisia taloudellisiakin etuja.

Niinkauvan kuin lohenpyynti pysyi tuottavana, jakaantui toimintani

seuraavalla tavalla: Aamupuolen päivää klo 1/2 12 asti käytin

opinnoihin, jonka jälkeen söin aamiaisen ja sitten lähdin lohipadolle,

jonne on 8 virstaa, joko jalkaisin tai veneellä. Sieltä palasin klo

8 vaiheilla, ellei minua ollut viivyttänyt hyönteisten tai kasvien

kokoaminen. Jo heinäkuun lopussa väheni kalansaalis, niin että patoja

käytiin kokemassa vain joka toinen päivä, ja elokuussa vain pari kertaa

viikossa. Padon lyömisen aika riippuu siitä, milloin Mantojärven jää

lähtee, joka tänä vuonna (1822) tapahtui kesäkuun 2 p:nä, vaikka

Tenojoen jäät Utsjoensuulle saakka olivat lähteneet jo toukokuun

2:na päivänä ja siellä jo oli edullisesti kalastettu 3-4 viikkoa.

Sanotaan että lohi ei nouse Tenojoessa Utsjoensuulle saakka ennenkuin

14 päivää jäänlähdön jälkeen, mutta tänä vuonna oli pyynti melkoinen

jo 8 päivää jäänlähdön jälkeen, ja kohta kun Mantojärven jääkasat

olivat sulaneet, tehtiin Utsjokeen padot, toinen ylemmäksi, toinen

400 kyynärää alemmaksi, jonka työn kaksi miestä suoritti kahdessa

päivässä. Saalis oli, kun se hyvin menestyi, 30 — 40 jopa 100 lohta

kerralla. Ei olisi luullut, että puoliakaan niistä lohista, jotka

liikkuivat patojen välissä, siten saataisiin, mutta nimismies Högman,

joka tuon tuostakin oli kalakumppaninani, ja jo aikoja sitten oli tätä

pyyntiä harjoittanut, tahtoi kerran minulle todistaa, ettei maksanut

vaivaa vetää kahta apajaa perätysten. Olimme kerran saaneet 100 lohta,

niistä viskasi Högman jokeen yhden, jonka evään hän oli kiinnittänyt

merkin, mutta toisessa apajassa emme saaneet muuta kuin tämän ainoan.

Elokuussa, niinä päivinä jolloin patoja ei koettu, pyydettiin ja

saatiin omasta rannasta pienillä verkoilla siikoja, harreja, rautuja

ja vähäisiä lohia. Kun illalla laski pari, kolme verkkoa noin

kolmekymmentä syltä asuinrakennuksesta, sai ihan varmaan keittokalansa.

Mutta kun haluttiin vieläkin tuoreempia, niin laskettiin klo 11 e.p.p.

verkko pitkin rantaa, muutamia syliä siitä, mahdollisimman hiljaa.

Mentiin sitten rantaan ja lyötiin sauvoimella veteen. Jos verkko oli

hyvä ja ilma sopiva niin ainakin pari, kolme kertaa yritettyä, saatiin

neljäsosa tunnissa riittävästi kaloja päivälliseksi. Vähitellen loppui

kuitenkin lohenpyynti, ja silloin rupesin taas kävelyretkilläni

kokoamaan hyönteisiä ja kasveja. Totuin vähitellen siihen, etten

kulkiessani nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kerran, kun olin kävellyt

noin 1 1/2 penikulmaa kotoani, saavuin Lemetti Antinpoika Lillen

kotaan. Hän oli sen äsken rakentanut järven rannalle, elääkseen siellä

vaimoineen lapsineen, joista sukulaiset, kun hän oli köyhtynyt, olivat

ottaneet kaksi kasvattaakseen. Noin parikymmentä vuotta sitten oli

hän ollut rikkaimpia porolappalaisia, mutta monenmoisten tapaturmien

kautta hän oli sittemmin menettänyt poronsa, ja ne muutamat, joita

sukulaiset ja ystävät olivat kummilahjoina lapsille lahjoittaneet,

eivät riittäneet talvimuonaksi ja vaatteisiin. Hänen tuli nyt elää

kalastuksella, mutta hänellä ei ollut mitään, millä hankkisi pyydyksiä.

Talvella oli hän onkien Varankivuonon jäällä saanut muutamia kuormia

turskaa, mutta ne olivat jo aikoja sitten syödyt. Vaimo oli nyt

lähtenyt merenrannalle apua pyytämään sukulaisilta. Hän, 60 vuoden

vanha ukko, oli yksin kotona kolmen lapsen kanssa ilman muuta ravintoa,

kuin mitä hän sattui saamaan järvestä viidellä siksi risasella ja

paikatulla verkolla, että jos niihin joskus tarttui suurempi kala,

niin ne repesivät; ja ne sittenkin olivat ainoat, johon tämmöiseen

toimeen harjaantumaton perheenisä turvautui. Hän asui vähäisen matkan

päässä järvestä vuoren juurella, jossa ei ollut mitään kasveja paitsi

muutamia kitukasvuisia mäntyjä. Nälkäisille lapsille jakelin ne

pienet ruokavarat, joita minulla satunnaisesti oli muassani, enkä ole

koskaan nähnyt nälkäisen koirankaan suuremmalla himolla tarttuvan

lihapalaan kuin näiden lapsiraukkojen näin tekevän. Purematta he

nielasivat ne ruokapalat, joita heille tarjosin. Lapset olivat sekä

rupiset että mustat, ja samoin kuin isäkin lopen laihat. Tuskin luuli

hänen jaksavan kulkea pappilaan, siksi menehtyneeltä hän näytti,

mutta kun ilmoitin, että huomenna lähetän hänelle vähän ruokaa, jätti

hän lapset, vastustuksestani huolimatta, ja lähti kanssani luvattua

ruokaa hakemaan. Kehoitin siis häntä kävelemään hitaasti, mutta vain

suurimmilla ponnistuksilla pysyin hänen jäljessään. Kun pappilaan

tultuamme annoin hänelle pienen kantamuksen lohia ja muita kaloja,

katseli hän varastojani, joita hän piti kutakuinkin runsaina, mutta

väitti että edeltäjäni Sund, joka 30 vuotta sitten oli ollut pappina

Utsjoella, joskus oli kesällä saanut kaksinkertaisesti. Ja kun ilmoitin

hänelle, että olin renkini kanssa, joka kuitenkaan ei ollut aina

mukanani, kesäkuun alusta saanut senverran, että paitsi jokapäiväistä

tarvettani, minulla nyt oli 20 tynnyriä lohia suolattuna sekä joukko

kuivattuja ja savustettuja, eli yhteensä noin 1,300 kappaletta, sanoi

hän lukkarin saaneen paljon enemmän.

Elokuun 20 p. päätettyäni työni, joka on ainoa mikä tekee olon Lapissa

siedettäväksi, olin jo laskeutunut levolle, kun minulle sattui yksi

parhaita riemujuhlia, joita Utsjoella ollessani olen nauttinut.

Naapuripappini ja ystäväni rovasti Deinboll Vesisaaresta astui

aavistamatta huoneeseeni. Tuskin tajusin oliko tämä todellisuutta vaiko

unelma. Kuitenkin hän jo toisen kerran kunnioitti minua mieluisalla

käynnillään. Hän matkusti Norjan tiedeseuran kustannuksella tutkimassa

Ruijan muinoisia ja nykyisiä rajoja, taloutta, tilaa ja tapoja y.m.

Hänellä oli suuret tiedot ja terävä arvostelukyky. Hän oli sen

ohessa hyvä lääkäri, ja harvinaisen miellyttävää oli seurustelu

hänen kanssaan. Hänen kirjastonsa ja luonnonesineiden kokoelmansa jo

tekivät hänestä ihmeilmiön näillä seuduilla. Hänen kuulijansa, samoin

kuin minunkin, olivat hyvillään meidän ystävyydestämme, sillä minun

lappalaiseni oleskelivat kesäisin hänen seurakunnassaan, ja norjalaiset

puolestaan talvella Utsjoella ja Inarissa. Keskenämme suostuimme

sellaisissa tilaisuuksissa kohtelemaan kummankin seurakuntalaisia

ominamme, ja tämän suostumuksen vahvistivat noudatettavaksi Korkeat

Vallat 1829.

Deinboll oli syntynyt Köpenhaminassa, mutta suoritettuaan siellä

opintonsa, ryhtyi hän palvelukseen eräässä Holsteinin oppilaitoksessa.

Sieltä hänet kutsuttiin opettajaksi Drammeniin Kristianian

läheisyydessä, jolloin hän suuren kasvitieteilijä Smithin seurassa

sai tilaisuuden tutkia Norjan kasvikuntaa vuoriseudun eteläpuolella,

josta hänessä syntyi harras halu tieteellisessä tarkoituksessa päästä

Ruijaan, oleskeluksensa siellä jonkun aikaa. Vaikea oli kuitenkin

erota vaimosta ja lapsista; ja kun rouva Deinboll mieluummin tahtoi

seurata miestään pohjoisnavan jäävuorille kuin jäädä yksin kotiin,

päätti mies suorittaa papintutkinnon ja hakea avoinna olevaa Vesisaaren

pastorinvirkaa, jotta vaikea ja rasittava olo Lapissa kysyisi vähemmin

varoja ja sen ohessa tulisi pitkäaikaisemmaksi, toivoen jonkun vuoden

päästä saavansa toisen viran, johon hän kuitenkin pääsi vasta oltuansa

7 vuotta Ruijassa. En voi kuvata sitä mielentyyneyttä, millä hänen

Köpenhaminassa syntynyt ja Holsteinissa erittäin hellästi kasvatettu

jalo puolisonsa pienine lapsineen kesti tämän ajan Jäämeren rannikolla,

silloinkin kun hänen miehensä kolme kertaa oli jäsenenä Norjan

suurkäräjillä; tahi kun rovasti Deinboll, jota paitsi ei ollut kuin

yksi pappi Itä-Ruijassa, sillä välin hoiti 8 kirkkoa, jonka vuoksi hän

palvelusajallaan siellä oleskeli enemmän aikaa matkoilla kuin kotona.

* * * * *

Vuoden 1823 alku oli rattoisa ja iloinen. Uudenvuoden päivänä

saapuivat luokseni kauppias Skanke rouvineen, herra Kolderup ja pari

muuta herraa Itä-Ruijasta. Kolderup ja Skanke olivat heistä ainoat,

jotka ennen olivat "käyneet tuntureilla". Muutkin olivat kauvan

halunneet tehdä tunturimatkan, mutta siihen ei ollut ennen tilaisuutta

ilmaantunut. Matka Utsjoelle oli onnistunut hyvin, ja aikomus oli kohta

Uudenvuoden päivän jälkeen palata takaisin. Tammikuun 7 p. kaivoivat

siis kyytimiehet pulkat ja ahkiot esiin lumikinoksista, joihin ne

olivat hautautuneet. Seuraavana aamuna, vielä pimeän ollessa, olivat

porot tuodut talon portaiden eteen. Tiu'ut kiinnitettiin porojen

kaulaan, vieraitten aamiaista syödessä. Päivän sarastaessa istuttiin

pulkkiin, joihin lappalaiset sitoivat heidät nuorilla. Kellojen ääni

ja koirien haukunta virkisti lappalaisia, mutta minussa ne vaikuttivat

surunvoittoisen tunnelman, sillä ne tiesivät, että nyt alkoi taas

yksinäisyyteni. Se ei onneksi kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi sillä

joku aika heidän lähdettyä saapui taas luokseni rovasti Deinboll.

Matkalta väliaikaisiin suurkäräjiin Kristianiassa hän oli palannut

Torniosta, luettuansa sanomalehdistä, että suurkäräjät olivat

hajoitetut. Hänen lähdettyään kävi luonani useita säätyläisiä, kaikki

Norjasta. Viihdyin siis hyvin, etenkin kun asunto-oloni olivat

tyydyttävät. Jo ensi suvena saapumiseni jälkeen Utsjoelle olin omalla

kustannuksellani laittanut itselleni lämpöisen huoneen pappilassa.

Seiniä olin laudoittanut, huoneen varustanut uudella permannolla sekä

oikealla uunilla tiilipiippuineen. Vasta 1822 korjattiin Utsjoen

pappilan rakennus perinpohjin ja lisättiin uutisrakennuksilla. Tätä

varten oli Lapin kirkolliskassasta määrätty 1,911 pankkoruplaa, joka

täysin riitti. Päärakennuksessa oli nyt 4 asuinhuonetta ja kyökki,

kaikki valoisia, lämpimiä ja rattoisia. Terveyteni oli hyvä ja saatoin

siis vaikeudetta hoitaa, tosin ei paljotöistä, mutta laajojen matkojen

tähden rauhatonta ja vaivaloista virkaani. Matkat minua eivät suuresti

rasittaneet, mutta oli ikävää, että kuulijani suvisin siirtyivät pois

paikkakunnalta, toiset viedäksensä porojansa Jäämeren rannoille, toiset

kalastaaksensa siellä. Sillä aikaa kasvi- ja hyönteistiede, kalastus

ja metsästys antoivat minulle mieluista toimintaa, joka oli sitä

hauskempaa, kun olin virkeässä kirjeenvaihdossa useiden tiedemiesten

kanssa monessa Euroopan yliopistossa. Tuo kaikki sai minut hyvin

viihtymään, sitä enemmän koska viime vuodet olivat olleet väestöllekin

edulliset. Porolaumat olivat kolmena viime vuotena karttuneet

kahdenkertaisiksi, lohensaalis ja merikalastus olivat onnistuneet,

kaloista oli saatu kohtuhinta ja Venäjän tavarat olivat olleet halpoja.

Jokainen lappalainen, joka osasi käyttää pyssyä tai ketunrautoja, oli

saanut myydä useita kalliita ketun ja naalinnahkoja. Tämä kaikki lisäsi

väestön viihtymystä, ja sai minutkin tyytyväiseksi. Olin onnellinen

saadessani elää tyytyväisten ja siveellisten ihmisten parissa,

vaikkakin 70 pohjoisasteella, jossa tosin olin erilläni sivistyneestä

ihmiskunnasta, mutta jonka kanssa kuitenkin pidin yhteyttä kirjevaihdon

kautta; ja olihan toivossa siirtyminen suotuisampaan paikkaan.

Varastohuoneeni oli hyvässä kunnossa, minulla oli riittävästi

ampumaneuvoja, hyönteisneuloja, ja paperia kasvikokoelmia varten. Näin

hyvin varustettuna pääsin kevääseen. Pieni sade ja muutamat lämpöiset

päivät huhtikuun alussa olivat kukkuloilla saaneet aikaan paljaita

paikkoja, joissa laihtuneet porot saivat ruokaa tarvitsematta sitä

kaapia hangen ja useita jalkoja syvien kinosten alta.

Yleensä sopii melkein sanoa, että täällä ei ole kevättä eikä syksyä

— suuri etu tälle maakunnalle, koska sen tähden kelirikon ajat eivät

kestä kovin kauvan. Kun talvi on loppumaisillaan ja suvi alkaa,

näyttää siltä kuin luonto sulautuisi lämpömiin ilokyyneleihin, jotka

eivät ainoastaan vuoda ja juokse, vaan kohisten ja ryskien syöksyvät

suihkuina alas pilviä piirtävistä vuorista ja katoavat alla oleviin

järviin, puroihin ja jokiin, jotka niitä kuljettavat mahtavaan

Jäämereen. Ja kun sitten lyhyt suvi on lopussa, näyttää ikäänkuin

aurinko hämmästyksellä katselisi, kuinka lähestyvän talven kaikkea

tuhoava voima, jonka ennustajana käy pohjoistuuli syyskuun alussa,

joskus jo elokuun lopussa, tukehuttaa sen, mitä se tarmokkaalla työllä

on pikaisesti maan helmasta houkutellut eloon. Kauniina ja lämpöisenä

elo- tai syyskuun päivänä saa joskus nähdä, kuinka luonto verestyy

virkistävän sateen jälkeen. Kaikki silloin kauniisti viheriöitsee.

Täysin kehittyneet marjat riippuvat terttuina ja ovat jo saaneet,

vaikkeivät olekaan kypsiä, kauniin punan puun etelään leviävissä

oksissa. Mutta äkkiä tuuli kääntyy pohjoiseen tai koilliseen, riehuu

jonkun aikaa ja tyyntyy yöksi. Silloin ne tavataan aamulla jäätyneinä,

ja kun aurinko sulattaa niistä kuuran, putoilevat lehdet ja marjat

maahan, jonka helmasta ne ovat lyhyenä elonaikanaan imeneet ravintonsa.

Eräs kaunis syyskuun päivä oli houkutellut minut likeisimmälle

vuorelle, jossa kotvan aikaa annoin tuskin tuntuvat viimantuulet

Rastekaisen jättiläisvuorelta sivellä kasvojani. Järvi kimelsi vielä

laskevan auringon säteissä, kun kaksi sutta, varmana merkkinä siitä,

että porolappalaiset ja talvi olivat tulossa, tallustivat ylös

tunturille. Mikonpäivänä oli maa jo laaksoissa lumen peittämä. Se on

tavallista, vaikka lumi toisina vuosina vielä voikin kadota. Mutta

muutaman päivän jälkeen tulee uutta lunta ja paksu usva peittää koko

seudun. Pian katoo aurinkokin näkyvistä ja kuun hallitusaika alkaa.

Silloin on lappalainenkin kotona. Kentillä, jotka suvella ovat tyhjät,

vilisee taas upeita poroja, ja niiden omistajat rientävät temppeliin

ylistämään Jumalaa lämpimissä rukouksissa. Mutta kun kokous on lopussa

ja kirkkoväki maanantai-aamuna lähtee pois, silloin turhaan kuuntelee

ihmisääntä. Ainoastaan riekko, jota tapaa melkein joka pensaan takana,

antaa onean äänensä kuulua ja viitsii tuskin siirtyä kulkijan jaloista

pois. Suvi on siis tuota pikaa muuttunut talveksi.

Muutamien viikkojen perästä lappalaiset palaavat, ja kaikkien

kasvoista ilmenee tyytyväisyys. He ovat kovin hyvillään, kun pappi ei

valita ikävää tahi ilmoita tyytymättömyyttä, ja silloin he tekevät

minkä voivat hänen olonsa sulostuttamiseksi. Mutta jos joku heidän

esimiehensä, tai semminki pappi, ilmaisee nyreyttä, katkeroittaa

se heitä pitkiksi ajoiksi. Kaikki viritti minussa toivon hyvästä

viihtymisestä täällä. En aikonut palata etelämpiin seutuihin ennen

määrävuosieni loppua, ja tässä päätöksessäni pysymistä varten ryhdyin

kaikkiin sitä varten tarpeellisiin valmistuksiin. Palkkanikin oli

nyt maksettava täällä. Jumalanpalveluksiin lupasivat lappalaiset

ahkerasti saapua, siis joka kolmas sunnuntai, ja sekä minun että

heidän mieltymystään lisäsi se, että minä nyt jo, vaikkapa pitkän

valmistuksen jälkeen, voin toimittaa Jumalanpalveluksen heidän

kielellään. Olin jo tottunut elämään täällä. Tunsin itseni reippaaksi

ja nautin kaksinkertaisesti enemmän ruokaa kuin tänne tullessani.

Taajoilla matkoillani joulun ja pääsiäisen väliaikana, etenkin Utsjoen

ja Inarin välillä, lepäsin ainoastaan sen ajan kun porot söivät,

jotta nuo vaaranalaiset matkat tulisivat mahdollisimman nopeasti

suoritetuiksi. Näillä matkoilla tosin säännöllisesti syötiin ainoastaan

kerran vuorokaudessa ajan säästämiseksi, vaikka sekä oma että muiden

kokemus on minulle opettanut, että mitä enemmän nauttii ruokaa, jona

tähän vuoden aikaan on tuore liha ja lihaliemi, sitä paremmin kestää

pakkasta. Kun liha keitettiin vähällä suolalla, jopa ilmankin, esti

lihaliemi janonkin, ja mitä enemmän sitä nautittiin, sitä vähemmän

oli tarvis juoda jääkylmää vettä. Totuin siis kotioloissakin syömään

vain kaksi vankkaa ateriaa päivässä. Ruokana oli, sekä kotona että

matkoilla, talvella linnun-, poron- tai lampaanliha, ja suvella kala,

— jollei ottanut vaivakseen vaihtelun vuoksi ampua joko vesilintuja

tai riekkoja. Kun talvi raskailla kahleillaan painaa Pohjan valittavaa

luontoa, maata, vettä, ihmisiä; kun köyhän kotaa peittää kokonainen

lumivuori, — silloin on ruokahalu tietysti suurempi. Sekä kesällä

että talvella oli Patientia, muuramet ja suolaruohon lehdet, jotka

ovat oivallisina lääkkeinä keripukkia vastaan, ynnä puuron ja lienten

kanssa herkkuja, ja pitkällisen lihansyönnin jälkeen talvella ei mikään

paremmalta maistunut kuin kevään ensimmäiset harrit, raudut tahi

taimenet, kesällä lohi, sekä syksyllä siika ja made. Kesämatkoilla

harvoin söin muuta kuin kuivaa ruokaa ja join vettä. Ylellisyyttä oli

jo se, jos ateriaksi oli varaa saada viini-, viina- tai rommilasin.

Se vähentää janoa ja on se tuntureilla virkistävää sillekin, joka

kotioloissa, jossa ruokaileminen on säännöllisempi, panee niihin

vähemmän arvoa. Joskus pitkillä kesämatkoilla turmeli pitkällinen

sade ruuan; joskus jouduttiin harhaan ja oli pakko kulkea mutkateitä

vesistöjen tähden, jonka vuoksi matka piteni ja eväs loppui; tai petti

pyssyyn tahi pieneen verkkoon pantu luottamus, josta oli seurauksena

puute ja nälkä, jonka jälkeen taas vatsa rasittui liialla ruualla.

Eräänä syyskesänä saavuin Inarista Utsjoelle, viivyttyäni matkalla

8 päivää, jolloin en saanut keitettyä ruokaa, eikä minulla vihdoin

ollut muuta syötävää kuin vähän kuivattua poronlihaa ja lampaanmaidon

juustoa kun tuli liian kova nälkä. Eikä lappalaistenkaan ruokalaitokset

Inarissa minua miellyttäneet. Ensi tehtävä kotiin tultuani oli antaa

käsky lihavan lampaan teurastamisesta. Maitoa ja Utsjoesta saatua

tuoretta lohta ja muuta kalaa oli minulla nyt yllinkyllin, ja huomasin

että ensi aterioissa ruokahaluni ei ollut lappalaisten ruokahalua

vähempi. Jos joku meidän arvoisista matkustajistamme jonakuna viikkona

kärsisi ruuanpuutetta Lapissa, ja sitten pääsisi hyvin varustettuun

pöytään, niin luulen, että hänkin lakkaisi ivaamasta lappalaisten

suurta ruokahalua.

Marraskuun 21 p:nä aurinko näytti kirkon ja pappilan luona vain puolet

teräänsä, eikä sitä senjälkeen näkynyt ennenkuin tammikuun 25 p:nä.

Olen sen kuitenkin kerran nähnyt läheisimmältä kummulta tammikuun 22

p:nä, ja lappalaiset sanovat sen nähneensä Jeskaadamin tunturilta saman

kuun 18 p. Kuulee usein mainittavan Lapin kolmikuukautisesta yöstä ja

sen alituisesta pimeydestä ennen ja jälkeen päivänseisahduksen. Tällä

aikaa elämä tosin on uuvuttavaa ja yksitoikkoista, eikä tunnu loppua

tulevan noista pitkistä öistä ja melkein lakkaamattomasta pimeydestä,

etenkin alakuussa. Kohta päiväntasauksen jälkeen syksyllä pimeys

lisääntyy nopeasti, mutta pian on maa lumipuvussa, joka heijastaa

valoa, ja hämärää kestää kauvan aamulla ja illalla. Vielä marraskuun

lopussa, kun aurinkoa ei enää näe, käy kuitenkin lukeminen 4 — 5

tuntia, ja pimeimpänä aikana, joulukuun 8 p:stä tammikuun 4 p:ään,

jolloin harvinaisina päivinä voidaan lukea tai kirjoittaa kynttilää

sytyttämättä, käy kuitenkin työskenteleminen ulkona noin 4 — 5 tuntia,

jopa joskus koko vuorokaudenkin; onpa joulukuun 22 ja seuraavinakin

päivinä jonkunmoinen valo kello 10 ja 11 välillä, jolloin alkaa pimetä,

elleivät taivaankappaleet ja revontulet loista. Päivän voi kuitenkin

hyvin erottaa yöstä, etenkin sillä, että ainoastaan ensimäisen ja

toisen luokan tähdet näkyvät päivällä, jota vastoin vähemmät tähdet

ovat näkymättömissä. Puolet pimeätä aikaa kuu valaisee, ja usein

näkee tällä ajalla komeita revontulia. Jos taas niitä ei näy, niin

taivaanlaelta kuitenkin virtaa jotenkin paljon valoa; ja niinä vuosina,

jolloin Mars on maata lähinnä syystalvella, on valaistus tuntuvampi,

jonka vuoksi olen kuullut lappalaisten sanovan, että Mars valaisee

pienen kuun voimalla. Itse päivänseisauksen aikana jouluna kestää

hämärää useita tunteja, ja tammikuun keskivaiheilla, vaikkei aurinkoa

vielä näy, saattaa ilman kuunvaloa tai revontulia matkustaa 11 — 12

tuntia vuorokaudessa. Suvella, jolloin aurinko ei 70:nä vuorokautena

laske, on yhtämittaista päivää 1,680 tuntia, ja 4 kuukauden ajalla

ei tarvitse öisinkään sytyttää kynttilää. Yleensä on siis täällä

paljon enemmän valoa kuin päiväntasaajan seuduilla, joissa ei tiedetä

hämärästä, vaan on joko täydellisin valo tai paksuin pimeys. Täällä

sitä vastoin hämärä hitain askelin valmistaa yötä.

* * * * *

Melkein koko vuoden 1824 olin sairastanut, kuten myöhemmin tulen

kertomaan. Loppui kuitenkin sekin vuosisadan pituinen vuosi ja valkeni

Uudenvuoden päivä 1825. Talvi oli leudoin mitä tähän saakka Lapissa

olo-aikanani oli ollut. Tammikuun 10 p:nä puhkesi päivällisaikaan

etelästä kova myrsky, joka teki vauriota muutamiin kirkkokojuihin.

Myrsky hiljeni illalla, mutta keskiyöllä puhkesi vielä kauheampi ilma

koillisesta. Se toi mukanaan lunta, hirmumyrskyä ja tuulispäitä,

ilmakehä väreili, vuoret jylisivät, huoneet ryskyivät ja minusta tuntui

kuin olisi asumukseni katto nostettu ja taas pudonnut paikoilleen.

Koskemattomalta se kuitenkin näytti myrskyn jälkeen. Rajuilma raivosi

monessa paikassa niin kovin, että tuntureilla matkustajat eivät voineet

riisua porojansa, vaan jättivät ne ahkioineen oman onnensa nojaan,

itse etsien suojaa kivien ja kallioiden takana, vuorenrotkoissa ja

jyrkänteissä, joissa heidät lumi äkkiä peitti. Ne lappalaisteltat,

jotka olivat pystytetyt aukeille tuntureille, lutistuivat ja vierivät

myrskyn mukana tahi peittyivät lumeen. Vaatteet ja ruoka-aineet,

joita säilytettiin lappalaisten n.s. lavoilla heidän asuntojensa

läheisyydessä, joko kokonaan hävisivät tai löytyivät vasta suuren

etsimisen jälkeen. Paimenten jättämät porot hajaantuivat pitkin

mantereita. Joen varrella ja kirkonmäellä olevien hirsirakennusten

katot turmeltuivat pahasti. Jopa kirkko ja pappilan ulkohuoneetkin,

jotka kuitenkin olivat lujemmin rakennetut kuin kalastajalappalaisten

tuvat, vahingoittuivat, ja asuntoni oli, sananmukaisesti, haudattu

lumeen räystääseen saakka. Lumi oli nyt mainiona suojana akkunoille,

jotka myrsky kaiketi olisi muutoin särkenyt, kuten pari kertaa oli

tapahtunut edeltäjäni aikana, jonka tähden suurien ruutujen sijaan

oli pantu pieniä. Aamulla oli oven edessä 4 1/2 kyynärän korkea

lumipenkere, joka minulta sulki ulospääsyn, vaikka ovi oli sisäänpäin

avattava. Satunnaisesti oli luonani vieraana entinen kauppias Balk,

jättiläiskokoinen mies ja vielä 50 — 60 vuoden ikäisenä väkevä kuin

Herkules. Hän piti asiaa leikintekona. "Olen", sanoi hän, "enemmän kuin

30 vuotta elänyt Lapissa ja olen tottunut tämmöisiin pilajuttuihin."

Heti tarttui hän suureen rautalapioon ja rupesi sillä luomaan lunta.

Pyryilmana lensi kuiva lumi mahtavan miehen jättiläiskäsivarsien

heittämänä, eikä kestänyt kauvankaan, ennenkuin hän oli kaivanut

aukon, jonka kautta hän hikisenä ja vähän hengästyneenä viskasi lapion

palvelijalleni, sanoen hänelle: pidä lopusta huolta! Moiset kinokset,

sanoi hän, eivät ole harvinaisia niillä paikkakunnilla, joissa hän oli

elänyt. Useat lappalaiskodat peittyivät lumeen. Siten oli suljettuina

2 1/2 vuorokautta neljä, kalastajalappalaisen Antti Lemetinpoika

Lillen lasta pappilan läheisyydessä, syystä että ovi oli ulospäin

avattava. Vanhemmat olivat matkustaneet Varankiin hankkimaan elatusta,

ja ne niukat ruokavarat, jotka jätettiin lapsille, olivat lasketut

riittäviksi siksi, kun vanhemmat palaavat. Mutta rajuilma viivytti

heidän tuloansa määrättynä aikana. Eräs toimekas lappalainen, Juho

Juusonpoika Klockar, joka tiesi vanhempien matkasta, kulki vähän aikaa

pyryilman jälkeen Utsjoen laakson kautta, palaten tunturiseuduilta.

Hänellä oli runsaasti ruokavaroja ja hän teki nyt pienen mutkamatkan

käydäksensä Lillen kodassa katsomassa miten lasten laita oli ja

antaaksensa niille apua. Päästyään paikalle ei näkynytkään mitään

kotaa, oli vain suuri lumivuori kodan paikalla. Hän rupesi tutkimaan

lumikinosta, löysi kodan ja sai räppänästä puhutelluksi lapsia, jotka

jo pari vuorokautta olivat olleet ilman tulta ja ruokaa. Hän loi heille

aukon, mistä päästä ulos, ja jätti heille runsaasti ruokaa. Eihän

moiset rajuilmat kuulu arkielämään, mutta harvinaisinakin ne kuvaavat

Lapin oloja.

* * * * *

Harvoin sattuvia tapauksia Lapissa on veronkanto markkinapaikoilla.

Tavallisesti lappalaiset suorittavat veronsa kun nimismies käy heidän

luonansa, tahi kun satunnaisesti tapaavat nimismiehen. Näin selitti

minulle nimismies Högman: "En ole moneen vuoteen pitänyt ylöskantoa

markkinoilla, mutta tällä kertaa olen monien ulkomaalaisten tähden

tahtonut antaa sille suuremman juhlallisuuden ja arvon." Tämmöisen

juhlallisen veronkannon Högman siis suoritti kynttilänpäivän

kokouksessa helmikuulla vuonna 1825. Väkeä oli runsaasti ja sen

joukossa kainulaisia ja lappalaisia Norjan puolelta. Maanantaiaamuna

helmikuun 7:nä päivänä ennusti kirkas aamunkoitto kaunista päivää,

ja aurinko nousikin erittäin ihanana. En ollut pariin päivään käynyt

ulkona, koska olin ollut ahkerassa kotityössä rahvaan kanssa. Nyt

en mitenkään tahtonut olla käymättä raittiissa ilmassa nauttiakseni

ensimäisestä auringonpaisteisesta päivästä. Väkikään ei ollut lähtenyt

pois, sillä Högman oli täksi päiväksi kuuluttanut veronkantonsa.

Utsjoella oloni aikana ei kruununvouti ollut seudulla käynyt. Vaikka

olin veron maksusta vapaa, lähdin kuitenkin kantopaikalle, Högmanin

kirkkotuvan luo, sillä olin halukas katselemaan tätä juhlallisuutta.

Tupa oli sangen ahdas, sentähden ukko oli tantereelle laittanut

pöydäntapaisen, jonka taakse hän oli asettunut istumaan jakkaralle,

selkä seinää vastaan. Koko lappalaisrahvaan ympäröimänä hän siinä istui

leveäsankaiset silmälasit nenällään, puettuna, ei kuten tavallista

poronahkaiseen turkkiin, vaan siniseen takkiin, ja edessänsä pöydällä

kruununvoudin allekirjoittama veroluettelo. Toimitus sai siten

jonkinmoisen virallisen komeuden. Hän tutki tarkoin rahojen leimaa,

kasvojen ilme oli mahtipontinen ja liikkeet arvokkaat, mutta kun

jokunen tarjosi hopeariksin, kävi katse leppeämmäksi. Rahanlasku on

täällä norjalainen. Vähin maksu on yksi orti, noin 24 killinkiä.

Mieliala yleisössä oli hilpeä, etenkin kun astui esiin Juho Juhonpoika

Wasse, jota tavallisesti kutsuttiin "puolentaalarin Jonnaksi".

Syy tähän nimitykseen oli se, että hän puolen taalarin pestistä

oli suostunut toisen miehen puolesta lähtemään sotapalvelukseen

Wuoreijan linnaan. Nyt hän oli taksoitettu 48 killingistä, siis

puolesta taalarista. Kun hän kysyi paljonko hänen tuli maksaa, katosi

nimismiehen vakavuus kerrassaan. "Tottahan sen tiedät, puolitaalaria

sinun tulee maksaa", vastasi arvokas toimittaja hymyillen. Kun

lappalaiset huomasivat, että itse kruununnimismies hymähti, rupesivat

hekin ilveilemään. Toiset huusivat, että puolitaalaria oli Jonnalle

liian vähän, toiset että se oli liian paljon, ja taas toiset, että

puolitaalaria oli ihan paikallaan. Tässä nauraessa sattui pöytä

kaatumaan, sillä kun oli vain yksi jalka. Lumi oli kuitenkin tallattu

niin kovaksi, että helposti saatiin kootuksi sekä paperit että rahat.

Kello 11 e.p.p. oli toimitus suoritettu loppuun.

* * * * *

Helmikuussa 1827 oli Inarissa tavallista juhlallisemmat häät

nimismies Högmanilla. Hänen tyttärensä naitettiin varakkaalle

tunturilappalaiselle ja saapuvilla oli Inarissa niin harvinaiset

vieraat kuin kruununvouti ja tuomari. Siitä syystä nimismies

toimittikin pienet kemut. Ne pidettiin käräjähuoneessa, jonne

pariskuntakin vihkimisen jälkeen vähäksi ajaksi saapui. Sekä

morsiamelle että sulhaselle tarjottiin ryyppy. Selvästi huomasi

miten äsken naidut olivat hämillään, jonka vuoksi nimismies,

esitettyänsä onnittelumaljan heille, käski heitä lähtemään kotia ja

viettämään yönsä hänen asunnossaan. Mutta tuomari halusi nähdä miltä

morsiushuone ja morsiusvuode Lapissa näyttivät, ja kun Högmankin

arveli, ettei morsiuspari siitä vielä tulisi häirityksi, vei hän

meidät sinne. Mutta huoneessa olikin pimeä. Högman astui kuitenkin

sisään, viritti kynttilän ja pyysi meitäkin sinne. Huone oli tyhjä.

Päresoihtu kädessään hän lähti ulos ja palasi hetkisen jälkeen,

viitaten meitä seuraamaan. Nuori pariskunta oli laskeutunut makuulle

tuvan ulkopuolelle, seinän ja suuren lumikinoksen väliin, ilman

muuta vuodetta kuin lumi, johon olivat panneet lappalaiskintaansa

päänalukseksi. Heidän rauhallista untaan ei tahdottu häiritä.

Päresoihtu sammutettiin kinokseen, ja kuun valossa tuomari ja me muut

katselimme näitä vaatimattomia aviopuolisoja, jotka olivat todistuksena

siitä, miten vähän tarvitaan onnellisena ja tyytyväisenä olemiseen.

— Semmoinen oli se morsiusvuode, jonka tuomari sai Lapissa nähdä, ja

syvästi liikutettuina me poistuimme.

Nuori morsian oli jo täydellisesti lappalaistunut, joka ei olekaan

harvinaista semmoisten virkamiesten jälkeläisille, jotka ovat täällä

kuolleet, jättäen lesket ja lapset niin köyhään taloudelliseen tilaan,

että siirtyminen on mahdoton. Morsian oli mainion Maria Garvoliuksen

pojantytär. Tämän muisto oli Lapissa tavallista rakastetumpi ja

kunnioitetumpi. Hänestä kuulin jo lapsuudessani, että hän miellytti

kaikkia, jotka hänet tunsivat, olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia,

ja ettei ollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut ja kunnioittanut.

Kuinka vaivaloiselta tuntuukaan elämä Lapin perillä jokaisesta

sivistyneestä ihmisestä, jonka on täytynyt pitemmän aikaa olla siellä,

vaikka hän olisi muutoin viihtynyt hyvin sen väestön keskuudessa, ja

kuinka onkaan hän halunnut onnellisempiin seutuihin. Tämä nainen on

todistanut, että täälläkin voidaan ajan pitkään elää onnellisena ja

tyytyväisenä, ja ettei talven pitkänä yönä sivistyneen seurustelun

kaipuu ja suuremman mukavuuden vaatimus käy liian suureksi. Hänen

itsensä ja hänen pitkällisen oleskelunsa Lapissa sanotaan olleen

aiheena Franzénin runoelmalle: "Emelie eli ilta Lapissa".

Maria Garvolius oli Siikajoen rovastin Jaakko Garvoliuksen tytär. Hän

oli kasvatettu Tukholmassa, jossa hän joutui naimisiin tukkukauppias

Klaus Althinille. Jonkun vuoden perästä jouduttuaan leskeksi, hän

meni uusiin naimisiin Turun yliopiston dosentin David Erik Högmanin

kanssa. Leivättömänä dosenttina hän päätti, huolimatta sananlaskusta:

"ei pidä Lapista leipää hakea, ja Luodosta ja Kajaanista ei vielä ole

kukaan palannut", etsiä leipäänsä Lapissa, ja hänet nimitettiin Utsjoen

kirkkoherraksi. V. 1766 hän lähti pitkälle matkalleen puolisoineen,

joka oli kasvatettu ja elänyt Ruotsin pääkaupungissa, kaukaiseen

Pohjolaan. Vaalisaarnamatkalla Siikajoelle, siis vaimonsa nuoruuden

kotiin, Högman kuoli 1781 Oulussa. Vaimo odotti viikkoja, odotti

kuukausia miehensä palaamista, kunnes hän vihdoin, seitsemän kuukautta

miehensä kuoleman jälkeen, sai tietää olevansa leskenä. Peläten että

hänelle 8 köyhän turvattoman lapsen kanssa kävisi vaikeaksi hankkia

elatusta isänmaassa, hän rakennutti itselleen tuvan Utsjoen kirkon

lähelle ja päätti siellä elää loppu ikänsä. Nöyryydellä hän kesti kovan

kohtalonsa.

Leskenä ollessaan sai hän tunturiseuduilla vaeltavia norjalaisia

lähetyssaarnaajia silloin tällöin saarnaamaan Utsjoen kirkossa ja

muutoinkin palvelemaan täkäläistä seurakuntaa, sen ollessa ilman

pappia. Hän ei ollut pelkästään lastensa äiti, vaan niiden ainoa

turva ja vaalija. Takassa palavan liekin ääressä, joka pimeänä

aikana oli hänen ainoana valaistuksenaan, hän lastensa ympäröimänä

ompeli itselleen ja niille vaatteita siitä kankaasta, jota hän itse

oli kutonut omista kehräämistään langoista. Saman tulen ääressä hän

valmisti perheen aterian niistä kaloista, joita vanhemmat lapset

olivat tuoneet läheisestä järvestä, tai riekoista, jotka olivat heidän

ansoihin tarttuneet.

Eräänä pimeänä talvi-iltana, hänen istuessaan lapsiensa ympäröimänä,

huudahti yksi niistä: "Äiti! vieraita tulee, kuulen poronkellonääntä".

Tietystikin lapset juoksivat ulos, tiedustelemaan, ketä oli tulossa.

Äiti yksin, nuorin lapsi sylissään, jäi tupaan ja asettui akkunan

viereen katselemaan tulevia. — Toinen lapsi toisensa perässä tuli

sisään ilmoittamaan, että matkustajat olivat "meidän ihmisiämme",

ja vanhin tytär tietää mainita, että yksi siellä ulkona puhuu

ruotsia. Äiti kiirehtien asettaa rukin syrjään ja virittää kynttilän.

Arvattavasti he tulevat Suomesta, hän sanoi, ja käski vanhinta

tytärtään Loviisaa menemään vieraita vastaanottamaan. Loviisa lähtee,

asettuu pulkan ääreen, niiaa miten osaa, mitään sanomatta, sillä

lappi oli ainoa kieli, jota hän oikein osasi. Äiti sillä välin astuu

kynttilä kädessä porstuaan ja sanoo vieraat tervetulleiksi. Mutta

kuinka hän hämmästyykään, kun hän huomaa toisen matkustajista olevan

entisen ihailijansa, joka kiittäen ystävällisestä kutsusta samassa

astuu porstuaan, ulkomuodoltaan ja esiintymiseltään tosin melkoisesti

muuttuneena. Entinen ihailija oli maisteri Heikki Sund, äsken nimitetty

Utsjoen kirkkoherra. Nuorempana oli hän kosinut Mariaa, mutta vaikka

Högman silloin pääsi etusijalle, oli Sund yhä häneen kiintynyt. Tästä

vastoinkäymisestä hän kuitenkin oli siksi pahoillaan, että päätti pysyä

naimattomana koko elinaikansa. Mutta kun Maria nyt oli leskenä ja

jäänyt Lappiin päätti Sund luopua edullisesta kappalaisen virastansa

Kemissä, haki ja sai silloin avoinna olevan kirkkoherranviran

Utsjoella, johon hän nyt oli saapunut. Sanotaan, että hän vielä

samana iltana kun hän tuli toisti entisen pyyntönsä, johon turvaton

leski nyt ilokyynelin suostui ja kiitti Jumalaa, joka oli hänelle ja

hänen lapsilleen avun lähettänyt. Onnellinen vaikka jo ijäkäs ylkä

oli varmuuden vuoksi, ja jotta ei syntyisi esteitä, tuonut muassaan

papin, sittemmin Kuivaniemen pitäjänapulaisen Isak Snellmanin, joka

sekä kuulutti avioliittoon vanhan morsiusparin, että yhdisti heidät

kirkon siteillä. Hääpäivänä oli morsian puettu samaan Tukholmassa

valmistettuun pukuun, jossa hän 20 vuotta sitten oli morsiamena

seisonut. Tätä morsiuspukua, jonka vertaista tietysti ei oltu Utsjoella

ennen nähty, pidettiin siellä ihmiskäden suorittamana ihmetyönä. Paitsi

naispuolisia vieraita oli häihin kutsuttu useimmat isännät Utsjoelta

ja Inarista, ja ani harva oli jäänyt tulematta tähän tilaisuuteen,

jossa arvossa pidetty Maria oli sekä morsiamena että emäntänä. Tila

ei myöntänyt kaikkien olla yhtaikaa huoneissa, jonka tähden tarjoilu

kauniina talvipäivänä oli osaksi suoritettava taivasalla. Sekä miehet

että naiset kiittivät Jumalaa ja äsken vihittyjä, sekä iloitsivat kun

taas saivat rakkaan pastorinlesken pappinsa rouvaksi. Snellman, joka

oli tullut tänne vihkiäksensä hyväntekijänsä ja kasvatusisänsä, jäi

tänne kahdeksi vuodeksi apulaiseksi, ja sai palkinnoksi vanhimman

tyttären, jonka jälkeen hän lähti Lapista. Kunnianarvoisa isäpuoli

antoi lapsille sekä kodissa että koulussa parhaan opetuksen, mikä

papille Utsjoella on mahdollinen antaa. Näistä kahdeksasta lapsesta

ei jäänyt Lappiin kukaan muu kuin vanhin poika, joka, elettyään

enemmän kuin 10 vuotta kaupungissa, palasi tänne mieltymyksestä

lappalaiselämään ja lappalaistyttöön, jonka hän nai. Hän elää täällä

lappalaisen tavoin, ja kasvattaa lapsensa lappalaisiksi. Hänen

tyttärensä, eli Maria Garvoliuksen pojantytär, oli nyt vihitty morsian.

Kolmannen miehensä kanssa eli arvossa pidetty rouva täällä vuoteen

1793, jolloin mies sai Iin kirkkoherran viran ja muutti sinne sekä

kuoli Iissä 1797. Leski lienee aina sanonut että onnellisimmat päivänsä

olivat Utsjoella. Nuorin tytär joutui naimisiin Kuusamon kirkkoherran

Eero Castrénin kanssa. Äiti oli kyllä kolmannen miehen kuoltua varakas

leski, mutta ilolla hän muutti tyttärensä kanssa kolkkoon Kuusamoon,

jossa onnellisena eli viimeiset vuotensa, kunnes 1808 päättyi hänen

vaiherikas elämänsä.

Maria Garvolius on kaunis esimerkki siitä, kuinka jalo ja altis luonne,

jonka sivistys ei ole kiero, saattaa tottua elämään maassa, jossa ei

löydy mitään keinotekoista sivistystä, jossa pisin yö kestää yli kaksi

kuukautta, jossa linnut ja muut pienet eläimet useinkin jähmettyvät

ja kuolevat viluun, jossa usein puuttuu elämän yksinkertaisimmatkin

mukavuudet, jossa pitkät syysillat masentavat mielen, ja jossa

talvisin ainoastaan silloin kun kuunvalaistus tekee päivän ja yön

yhdenvertaisiksi rohjetaan lähteä kodista ulommaksi; mutta jossa

toiselta puolen ei tiedetä pahansuonnista, kateudesta, vihasta tai

ihmisten väkivallasta, jossa toinen ihminen ei riitele toisen kanssa,

ja jossa harvoin kuullaan luonnon niukkaa kättä valitettavan.

Hänen vanhimmalla pojallaan, nimismies Högmanilla, oli hänelläkin

monivaiheinen elämänura. Isänsä kuollessa hän oli vain kymmenvuotias.

Häntä opetti ensin kodissa isäpuoli, mutta vähällä menestyksellä,

ja senjälkeen osaksi yksityisopettajat, ja osaksi luki hän Tornion

koulussa. Sielläkin hän edistyi hitaasti, jonka, vuoksi hänet

lähetettiin Tukholmaan, ja pantiin puusepänoppiin. Tässä ammatissa,

johon hän jo lapsena osoitti sellaista taipumusta, että hän äidin

tupaa rakennettaessa otti tehokkaasti työhön osaa, hän siihen määrään

edistyi, että hän oli monia kumppanejansa etevämpi. Oltuansa vuoden

Tukholmassa, jossa häntä, koska hän oli roteva ja kaunis mies,

tuontuostakin koetettiin pestata sotaväkeen, hän halusi takaisin

kotimaahan, johon palasikin, ja pääsi parin vuoden päästä apulaiseksi

kauppaliikkeeseen Torniossa. Siihen häntä pidettiin erittäin pystyvänä,

kun hän tunsi Lapinmaan, jonne Tornion kauppamiehet siihen aikaan

möivät melkoisesti tavaraa, ja jonne he sentähden usein tekivät

kauppamatkoja. Hän hoitikin isäntänsä asioita siksi hyvin, että hän sai

siihen aikaan tavattoman korkean palkan, 150 hopeariksiä. Myöhemmin hän

oli useita vuosia pehtorina Kengiksen rautatehtaalla Länsipohjassa.

Talvella 1800, kun hän kauppa-asioissa oleskeli Utsjoella, hän kihlasi

varattoman lappalaistytön ja nimitettiin Utsjoen nimismieheksi 10

riksin vuosipalkalla. Tätä virkaa hän hoiti 30 vuotta. 1830 hän sai

virkaeron ja 85 hopearuplan eläkkeen. Edellämainitun vaimonsa kanssa

hänellä oli kuusi lasta, nyt kaikki täysikäisiä ja useimmat naimisissa.

Vanhin pojista rupesi isän suostumuksella 18 vuotiaana minulle

rengiksi. Hän oppi kirjoittamaan, oppi suomea ja vähän ruotsia, ja

otettiin lappalaisten pyynnöstä katekeetaksi Utsjoelle, jota tointa hän

hyvin hoiti.

Leskeksi joutuneena Högman nai uudestaan, nytkin lappalaisnaisen, jolle

niinikään syntyi useita lapsia. Sekä nämä että lapset ensimäisestä

avioliitosta puhuvat yksinomaan lappia, ja ovat kaikki lappalaisiksi

kasvatetut. Yksi Högmanin veljistä asuu etelä-Ruotsissa. Hän on

laivankapteeni ja johti muun muassa 1830 erästä laivaa Austraaliaan,

joka oli ensimmäinen retki, mikä Ruotsista tehtiin tuohon kaukaiseen

maahaan. Kun tämä veli halusi saada yhden tahi pari hänen pojistansa

luoksensa, hankkiaksensa heille kasvatusta, vastasi Högman, että

hänellä, muistaen kuinka paljon lapsi oppimisen aikana saa kärsiä,

ei ollut sydäntä suostua veljen tarjoukseen; "ja sitä paitsi en suo,

että lapsistani tulee puolioppineita; sillä puolioppinut tuntee aina

puutteensa, mutta sitä ei huomaa se, joka ei ole mitään oppinut; ja

uskon että lapsistani tulee onnellisia lappalaisia, kunpa vaan eivät

pääse tilaisuuteen oppia enemmän kuin mitä semmoiset tarvitsevat."

Onnettomuudeksi hänen molemmat vaimonsa olivat niitä lappalaisnaisia,

jotka eivät synnyttämisen jälkeen toivu, ennenkuin taas ovat raskaina.

Siinä raihnaudentilassa ovat he olleet siksi heikkoja, etteivät

ole voineet olla liikkeessä. Semmoisissa ja muissa vastahakoisissa

oloissa hän on pysynyt iloisella mielellä ja hellästi hoitanut

sairaita vaimojaan. Kaksi kertaa hän on tulipalon kautta menettänyt

omaisuutensa. Nyt hän on taas, paikallisiin oloihin katsoen,

toimeentuleva mies, ja omien sanojensa mukaan hän säilyttää säästöjänsä

kovana rahana vuorissa, jossakin paikassa, jonka tietää ainoastaan

hän ja hänen vaimonsa. Mutta varallisuudestaan huolimatta hän

pienestä palkkiosta ottaa rakentaaksensa lappalaisille hirsihuoneita.

Samoin on hän omin käsin rakentanut oman asuntonsa siihen kuuluvine

ulkohuoneineen. "En harrasta mitään", sanoi hän, "niin lämpimästi, kuin

että lappalaiset vapautuisivat varsin epämukavista ja epäterveellisistä

turvekojuistaan, jotka ovat omiansa ainoastaan eläimille, ja

saataisiin näistä hökkeleistä ihmisasuntoihin". Tässä kauniissa ja

ihmisystävällisessä tehtävässään hän onnistuikin niin hyvin, että noin

neljästäkymmenestä kalastajalappalaisesta, joita on Utsjoella, ainakin

30 talvisin asuu hirsirakennuksissa, vaikka pitävät turvekojunsa

suvisin sopivampina, koska kuumuus hirsihuoneessa on heille liian

rasittava. Tätä nykyä kykenee jo moni lappalainen itse rakentamaan ja

sisustamaan asuntonsa.

* * * * *

Kuten lukija tietää kävi minun luonani sivistyneitä norjalaisia joskus

useitakin vuodessa. Kotimaasta sitä vastoin olin saanut vastaanottaa

ani harvan. Vuosi 1826 oli siinä kohden onnellisempi, sillä silloin oli

minulla ilo nähdä useita matkustavia maamiehiäni täällä pohjoisessa.

Ensin saapunut, valtioneuvos Sjögren, ilahutti minua seurallaan

suurimman osan tammikuuta. Heinäkuussa saapuivat ylimaanmittari Berger,

taloustirehtööri Ekström ja postimestari Hildebrandt. Heillä oli

tehtävänä olla osallisina rajanjärjestystyössä Norjaa vastaan, ja piti

heidän sitä varten tavata Kolmesoivve-Maddakietsassa rajakomisarjukset,

jotka olivat everstluutnantti Galemin Venäjän ja everstluutnantti

Mejlender Norjan puolesta. Mainittujen rajakomisarjusten piti sen

ohessa korkeiden valtojen kesken jakaa n.s. "faellesmaa", yhteismaa,

jota kumpikin valtakunta ennen muinoin omakseen vaati, mutta Kuolan

viranomaiset pitivät kuuluvana yksinomaan Venäjälle. Työ oli aljettava

jo v. 1825, mutta sattui esteitä, jonka vuoksi vasta 1826 ryhdyttiin

tositoimiin, joita jatkettiin vielä 1827, mutta ottamatta huomioon

meidän lappalaisten oikeutta kalastamiseen Jäämeren rannikolla. Suomen

lappalaiset suljettiin pois merestä, jossa niiden esi-isät, kuten

tiedetään, ovat 400 vuotta kalastelleet. Tämän oikeuden oli heille

vahvistanut suuriruhtinas Vasili kirjeellä, päivätty Moskovassa

heinäkuussa 1517, josta Vuoreijan lääninkonttorissa löytyy näinkuuluva

käännös:

"Suurivaltaisin Herra Vasili Jumalan armosta kaikkien Ryssien tsaari ja

herra y.m. — — — Minä suurivaltaisin herra olen armossa säätänyt, että

kun meidän verovoutimme saapuvat lappalaisten luo Lapissa kantamaan

meidän verojamme, silloin tulee toisen voudeistamme käydä Kantalahdessa

ja Babinitsassa ja Lottoserissa ja Sunielissa ja Newdamassa ja ylisessä

Inarissa ja Utsjoella ja Vuoreijassa ja Norjan seudussa — — — Niinikään

olen armossa suonut heille järvirantaa Patsjoesta Umbaan saakka; tällä

heidän rannallaan älkööt rohjetko kalastaa tai elinkeinoa harjoittaa

karjalaiset, nowgorodilaiset tai ruotsalaiset tai kukaan muu."

Mutta kun rajaa nyt käytiin järjestämään, ei kukaan valvonut Suomen

lappalaisten oikeutta; ja kun minä komisariuksille huomautin, että

tämä oikeus oli rajankäynnissä huomioon otettava, vastattiin minulle,

että niiden oikeus ei nyt tule kysymykseen. Kun lisäksi muistutin,

että heidän ikivanha oikeus Jäämeressä kalastamiseen toki olisi

pysytettävä, vastattiin: "pitäkööt sen sitten". "Se olisi kuitenkin

otettava pöytäkirjaan", minä intin, mutta sain vastaukseksi: "siitä ei

ole meille annettu mitään ohjeita"; ja sillä sitten oli päästy tuosta

tärkeästä ja raskaasta kohdasta rajankäynti kysymyksessä.

Silloiselle ministerivaltiosihteerille, paroni R.H. Rehbinderille

lähetetyssä kirjeessä, johon liitin "kertomuksen Utsjoen pastoraatin

nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi", olin jo v. 1822,

pelastaakseni tämän tunturikansan oikeuden, huomauttanut hänelle Norjan

pyrinnöistä saada muka vanhan nautinto-oikeuden perustuksella herruuden

sillä kapealla rannikolla, joka on Arkangelin läänin luoteisin osa,

ja jonka luovuttamisesta Norjalle on seurauksena Suomen ja Venäjän

Lapinmaan riutuminen.

Kun mainitsen, että posti saapui heinäkuun 15 päivänä ensi kerran

tänä vuonna (1826), pitävät ne, jotka saavat sen joka viikko, ehkä

sitä vähäpätöisenä muistiinpanona. Mutta minusta karkoitti ilo ja

uteliaisuus unen aamuun saakka.

Heinäkuun 25 p:nä, joka oli kaunis ja lämmin, päätin lähteä Tenojoelle

katselemaan joen kulkua jyrkkien rantojenpa välissä. Tarkotuksena

oli sen ohessa käydä Aimiossa, lähellä joen suuta, jota ennen

kristinuskontuloa käytettiin hautausmaana. Pari tuntia kuljettuani

saavuin paikalle ja ihailin seutua sekä joen tyyntä kulkua. Silloin

näin veneen, jota sauvottiin ylöspäin. Siis ihmisiä; onpa hauska tavata

heitä. Myöskin yläpuolella näin veneen, ja molemmat laskivat maihin

siihen paikkaan, jossa seisoin, soutajat kun olivat jo kaukaa minut

huomanneet ja tunteneet. Tässä olisi paljon sopivampi ja hauskempi

papin asua, sillä täällä on pitkin suvea liikettä, ja kaduin, etten

ollut tänne hankkinut itselleni suviasuntoa, johon lappalaisetkin

olivat minua kehoittaneet; mutta nyt se oli myöhäistä. Syynä miksi

pappilaa ei rakennettu tänne sanottiin olevan sen, että porolaidun ja

metsä on parempi Utsjoella. Nyttemmin, kun Tenojoen rannat tulevat yhä

enemmän asutuiksi, olisi papin asunto ainakin suviaikaan sopivampi

Tenojoen kuin Utsjoen varrella. Oli jo ilta kun saavuin kotia

penikulmia käytyäni.

Seuraavana päivänä lähdin läheisyydessä olevaan Pahdanpäähän eli

Pakteoivelle, joka on jyrkkärinteinen tunturikunnas, jossa muutamia

vuosia sitten olin luullut huomanneeni jonkinmoisen muinaisten käräjien

istumapaikan. Täällä oli suuria 1 1/2 à 3 kyynärän läpimittaisia

kivilohkareita asetettu piiriksi ja pieniä kiviä pantu kaltevan puolen

alle tueksi, etteivät suuret vierisi syvyyteen. Kun ensikerran 1820

kävin tässä paikassa en aavistanutkaan, että ihmiskäsi oli näitä kiviä

asettanut, enkä niitä huomannutkaan ennenkuin suomalainen palvelijani

Tuisku osoitti niitä minulle, sanoen niitä paholaisen työksi. Tuisku

oli tullut muassani Rovanniemestä nikkarina, muurarina ja seppänä,

ja oli muka paljon tietävänä miehenä myös perehtynyt muinaiskansan

tapoihin. Hän oli mies, josta saattoi sanoa: kokenut kaikki tietää,

vaivainen kaikki kokee. Hän oli palvellut pikenttinä, lukkarina,

seppänä, muurarina, sorvarina, nikkarina, lasinleikkaajana y.m. ja minä

otin hänet mukaani korjaamaan asuntoani. Nauroin nyt hänen tuumillensa,

ja kun hän halusi vierittää muutamia näitä kiviä jyrkänteen alla

olevaan veteen, en sitä kieltänyt. En ymmärtänyt silloin, että tässä

hävitin muinaismuiston, mutta olen nyt hyvilläni siitä, etten sallinut

hänen vierittää alas enemmän kuin pari kolme näitä sammaltuneita kiviä.

Toistakymmentä oli vielä paikallaan kun lähdin paikkakunnalta. Moiset

kivenasettamiset eivät ole harvinaisia tunturijyrkänteillä Varanki-

ja Tenovuonon seuduilla. Tunturilla Länsi-Tenossa löysin ympyrän,

jossa kivet olivat suunnattoman suuret. Niissä on monta siksi suurta,

ettei niitä saisi liikutetuiksi kymmenen hevosen voimalla, eivätkä

muinaismuistojen tutkijat olekaan yksimielisiä siitä, ovatko nämä

kivimuodostukset luonnon vaiko ihmisten tekemiä.

Pahdanpään kivimuodostusten alapuolella, kun turvesuosta, lähempänä

vedenpintaa, kaivoin siellä kasvavan harvinaisen kasvin, tapasin

useissa paikoissa syvässä turvesuon alla hiiliä, ja kun tätä sovittelin

rahvaan perintötarinoihin, että paholainen muka muinoin oli asunut

tässä vuoressa, ja että häntä täällä palveli joku muinainen kansa, sain

siitä aiheen otaksua, että tässä on ollut uhripaikka, ei kuitenkaan

lappalaisten, vaan jonkun toisen kansan, luultavasti Gööttien, joko

ennen lappalaisia tai sen jälkeen kun ne olivat maahan tulleet. Ne,

jotka täällä tuomittiin uhrattaviksi, oli kai poltettu tai syösty

jyrkänteeltä kuiluun.

* * * * *

Nukahdettuani hieman päivän ponnistusten jälkeen, herättivät minut

yöllä 27 p. heinäkuuta vastaan tervetulleet vieraat, piirilääkäri

Deutsch Torniosta ja hänen seuralaisensa, kaksi kasvitieteen

harrastajaa, herrat Heikel ja Deutsch. Tohtori Deutsch matkusti

järjestämässä rokotustointa täällä perimmäisessä Pohjolassa. Hän teki

kuitenkin havaintoja kaikilla luonnontieteen aloilla. Sentähden, vaikka

olinkin jo käynyt paikkakunnan korkeimmalla tunturilla, Rastekaissella,

en voinut itseltäni kieltää huvia vieläkin tässä miellyttävässä

seurassa käydä tällä Itä-Lapin valtavimmalla tunturilla, joka kohoaa

2,700 jalkaa merenpinnan ja 900 jalkaa puurajan yli. Täällä tapasimme

useita tunturikasveja, joita ei löydy Suomessa muualla kuin Lapissa.

Mutta vieläkin korkeammalle, kuin missä tämä kurja kasvullisuus

viihtyy, kohottaa tuo lappalaisten muinainen jumala otsansa. Sen

alastomilta huipuilta, joilla ei tavata muuta kasvullisuutta kuin

kurtistuneita sammalia, näkee pohjoisessa ja luoteessa mahtavan

valtameren, sekä Tenojoen toisella puolella tuon alastomuudessaan

muhkean Jeskaadam tunturin noin 3—4 penikulman päässä. Melkoisesti

lähempänä on Rastekaissen kaksoissisar, Geinokaisse, jonka huippu

kohoaa melkein yhtä korkealle merenpinnasta kuin Rastekaisse.

Pitkin vuorten alastomia rinteitä valuu joukko vuoripuroja, joiden

kohina auringon korkeimmillaan ollessa kuuluu kovemmin kuin toisina

vuorokauden aikoina. Alempana niiden karut rannat pukeutuvat

viheriäiseen, ja ne kiitävät sitten tuuheiden lehtojen läpi, tuhansien

lintujen viserrellessä, kunnes vihdoin sukeltavat Tenojokeen. Ilma

oli tyyni ja taivas selkeä. Linnut ja hyönteiset olivat nousseet aina

puurajaan saakka, riemuitakseen ylänkömaan suvesta ja nauttiakseen

sen alastomista vuorista ja laaksojen kauneudesta, kierrellessään

vuoren rinteillä ja ikäänkuin ympäröiden sitä viheriöillä vöillä.

Latjis- ja Porsanger-vuonot lepäsivät peilikirkkaina, Tenojoki

kimalteli elohopeasuonena, joka milloin katosi kallioiden ja puiden

taa, milloin taas ilmaantui kiiltävine pintoineen. Sekä Rastekaissen

että Geinokaissen huiput ovat paksun soran ja kuutilokivien peitossa.

Ja vaikka ei näy jäkäliä eikä ruohoa, tavataan kuitenkin porolaumojen

jälkiä, porot kun lappalaisten sanojen mukaan pakenevat tänne

poropaarmoilta suojaan.

Astumiseen pallon puoliskolle — siltähän näyttää Rastekaisse

pohjoispuolelta — tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä ja hyviä voimia.

Sillä sauva kourassa täytyy raataa eteenpäin kallioiden lomitse

tai niiden ylitse, laaksojen, kunnaiden ja kiemurtelevien, osaksi

kuivettuneiden, osaksi juoksevien purojen ja ojien poikki. Vuoren

huipulla on pieni tasanko. Täältä silmäillessä seutua ei herää

hymyilevän hempeyden vaan kunnioitusta herättävä ja juhlallinen

tunnelma. Tälle tasangolle on pystytetty kolmesta päällekkäin ladotusta

kivestä pylväs, muistoksi mainehikkaan kasvitieteilijän professori

G. Wahlenbergin käynnistä täällä vuonna 1802. Kaksi samanlaatuista

pylvästä ovat lappalaiset sittemmin pystyttäneet, toisen minun käyntini

elokuun 18 p:nä 1822, ja toisen rovasti Deinbollin saman kuun 19 ja

20 p:nä käynnin johdosta. Hän oli minun kanssani sopinut yhtymisestä

täällä elokuun 18 p:nä, mutta matka Latjivuonosta kävikin hitaammin

kuin oli luultu, niin ettemme toisiamme kohdanneet täällä. Ikuista

lunta ei tavata tällä tasangolla, sillä jo talvella myrsky lakaisee

pois lumen suuremmaksi osaksi, ja loput sulaa ainakin heinäkuussa.

Syyskuussa 1820, jolloin ensikerran aijoin astua vuoren huipulle,

esti lumipyry sen. Silloin kuljin tunturilla useiden sylien paksun

jään yli. Matkaoppaani hakkasi jäätä usean kyynärän syvyyteen. Noin

korttelin syvällä huomattiin pieni railo, josta näkyi että jääkerros

oli lisääntymässä ja karttui uusilla kerroksilla. Pari tänne eksynyttä

perhosta oli ainoat elävät olennot täällä. Omituista oli nähdä

pilvien, kun eivät jaksaneet nousta vuoren yli, sijoittuvan ikäänkuin

lumivaippoina vuoren kylkiin, ja suuremmoista nähdä ja kuulla miten

lumivyöryt ukkosen pauhinalla syöksyivät kuiluihin. Pieni lampi,

jonka luona kävin elokuun 18 p:nä 1822, oli puoleksi jään peitossa,

ja minulle sanottiin, ettei se puoli koskaan sula. Mutta sittenkin

oli siinä kaloja, kuten tavallisesti pienimmissäkin tunturijärvissä,

semmoisissakin, jotka suvilla kuivuvat. Kysymykseeni, kuinka on

mahdollista että kaloja löytyy semmoisissa vesisäiliöissä, eivät

lappalaiset tietäneet vastata muuta kuin, että niihin on kalanmätiä

tuoneet vesi- ja muut linnut, ja että nuo pienet kalat olivat vain

saman vuoden sikiöitä. Mutta kun minä näissä 6 à 8 tuumaisissa

rauduissa — muita kaloja emme täällä nähneet — huomasin jotensakin

lujan luurakenteen ja yhdessä mätiäkin, en voinut yhtyä lappalaisten

mielipiteeseen, vaan luulen että ainakin osa kaloista on vanhempia, ja

että näissä lätäköissä, jotka sitä paitsi joka talvi jäätyvät pohjaa

myöten, kalat tunkeutuvat jonkun vesisuonen kautta vuoreen ja tulevat

taas keväällä sieltä ulos. Ne olivatkin väriltään tummemmat kuin

tavalliset tunturiraudut.

Tunturin juurella olivat lappalaiset muinoin palvelleet ilman jumalaa

Saaraa eli Sahraa, jolla vielä tänäänkin luulevat olevan kyvyn saada

aikaan myrskyä ja pyryjä, jos ken rohkenee mainita tämän hänelle

pyhitetyn kallion nimeltään tai siitä puhua epäkunnioittavasti. Ja

täälläkin, kuten monessa Suomen seudussa, jossa löytyy korkeita

vuoria, mainitsee taru, että Rastekaissellakin on tavattu laivan köli.

Oppaani luuli, että hänen vanhempi veljensä, jos hän olisi ollut

oppaana, olisi voinut osoittaa minulle sen paikan, missä se vielä on

nähtävänä. Lieneekö tämä tarina yhteydessä sen kanssa, että vuorilla,

sillä korkeudella jossa nyt tavataan ainoastaan pitkin maata matelevia

koivuja, voi, kuten minulle tapahtui v. 1822, noin 1700 à 1800 jalan

korkeudessa tavata paksuja honganjuuria.

Elokuun 21 p:nä ystäväni lähtivät etelään, ja minä seurasin heitä

Inariin suvijumalanpalvelusta pitämään. Ensi yösijamme saimme

lappalaiskodassa, jonka ovi oli vain 1 1/2 kyynärää korkea, ja siellä

saimme ankarasti taistella hyttysiä vastaan.

Kylläpä onkin Lapissa runsaasti hyönteisiä, joita kauniina suvipäivinä

voi nähdä niin sakeassa, että ne, sananmukaisesti, pimentävät

ilman. Sääsket ja paarmat ovat sekä ihmisille että elukoillekin

tuskallisimmat. Siitä huolimatta odotetaan halulla niiden tuloa

keväisin, ja kyllä niitä kauvemminkin pidettäisiin, sillä niiden tulo

ennustaa suvea ja niiden lähtö syksyä. Poropaarma, ampiaisen kokoinen,

kiusaa ainoastaan päiväpaisteessa niitä vastaan turvattomia poroja. Kun

ilma on pilvinen, ei niistä tiedetä. Mutta heti kun aurinko paljastuu

kuuluu niiden surina, ja yksi ainoa paarma riittää jo kauhistuttamaan

koko porolauman. Niitä on kahta lajia. Toinen laskee munansa poron

selkään, läpeen, jonka se takapuolessaan olevalla pistimellä kaivaa

kullekin munalle erikseen. Toinen laji laskee munansa poron sieramiin.

Näiden itikoiden kiusaamina porot pakenevat Jäämeren rannoille tai

tunturivuorille, tahi myös ankarasti savuavien nuotiotulien ääreen.

Paarmojen kiusaamina kotielukat laihtuvat, lehmät ehtyvät, ja karvaton

iho ajettuu. Lappalainen niitä sietää, ylistäen suvea. Uutisasukas

voitelee kasvonsa pikiöljyllä, kun sitä on, mutta hänkin on hyvillään

niitä nähdessään; sillä niin kauvan kuin niiden surinaa kuuluu on

hänellä hyvä heinäilma ja hyvän vuoden toivo.

Jouduttuamme Petsikkotunturille rupesi jo hämärtämään ja satelemaan,

jonka tähden yövyimme tunturilla, ilman tulta, kun puita ei näkynyt.

Yöllä kuitenkin selkisi, ja vaikka kosteus oli tunkeutunut ruumiiseen

nousimme aamulla terveinä. Aamu oli viileä ja hyttyset olivat

kadonneet. Tietä parhaiten tunteva lappalainen pantiin oppaaksi.

Hänen jälessään piti meidän kulkea, ja muut lappalaiset seurasivat

kummallakin puolellamme ja takanamme. Kaikki pitivät meistä huolta

kuten silmäterästään, ja tulimme ajatelleeksi, että lappalaiset olivat

meidät asettaneet kuten Ranskan kenraali Friant sotaväkensä Egyptin

retkellä kun vihollinen äkkiarvaamatta hyökkäsi sen kimppuun ja hän

kiireesti komensi: "Divisiona neliöön, aasit ja oppineet keskustaan",

vaikka emme juuri tahtoneet lukeutua kumpaankaan lajiin. 24:nen

päivän iltana saavuimme Martti Pietarinpoika Paadarin asuntoon. Hänen

kotansa oli isompi kuin tavalliset kodat ja tuntui hyvältä siellä

oleskeleminen. Ainoastaan kolme lasta oli kotona, kun vanhemmat olivat

kalastamassa. Vanhin lapsi, 15 vuotias tyttö, otti meidät vierainaan

vastaan. Hänen aitassaan ei ollut muuta kuin kuivaa kalaa. Joku verkko

oli hänelle jätetty, ja niillä hän sai muutamia kaloja, joita hän

pettuun sekoitettuina keitti velliksi. Paitsi 10 lammasta ei perheellä

ollut yhtään elukkaa. Vaikka lähimpään naapuriin oli useita penikulmia,

eikä tyttö ollut moneen viikkoon nähnyt muita ihmisiä kuin pienet

siskonsa, oli hän iloinen ja puhelias, eikä pelännyt harvinaisia

vieraitaan, kun hän tunsi minut. Kun häneltä kysyttiin oliko ikävä,

piti hän sitä kummallisena kysymyksenä; mikä ikävä olisi, kun on

kotonaan ja on ruokaa. Lähdimme taas matkaan. Mutta tohtori Deutsch

oli vilustunut ja sairastui eräässä lappalaiskodassa. Hän vakuutti

kuitenkin suoriutuvansa vuorokaudessa, ja saattoihan luottaakin niin

taitavan lääkärin lausuntoon; mutta sangen levottomalta minusta tuntui,

kun minun täytyi lähteä, joutuakseni määrättyyn kirkkokokoukseen ja

jättäen siten sairaan ja hänen kumppaninsa. Inarissa tapasimme taas

toisemme, tohtori kokonaan terveenä. Hän on kaiketikin ensimäinen

lääkkeillä varustettu oppinut lääkäri, joka ikinä on ollut näillä

seuduilla. Jokainen, joka luuli itsessään tuntuvan vähintäkin vammaa,

tahtoi päästä hänen puheilleen. Mutta kun useimmat potivat leiniä

ja luuvaloa — yhdessä oli pitaali — niin ei apu ollut mahdollinen.

Hyvälle lääkärillemme, joka oli matkasta uupunut, olisi kyllä lepo

ollut tarpeellinen, mutta lakkaamatta kulki vain avunetsijöitä.

Säälien tohtoria annoin soittaa kelloja rukoukseen jo kello 9, vaikka

muulloin soitetaan sunnuntain iltana vasta klo 10. Sen jälkeen kaikki

lähtevät levolle. Tohtoriin, vaikkakin hän oli musikaalinen, vaikutti

voimakkaasti Inarilaisten kirkkoveisuu. Hän sanoi siitä jo kuulleensa

ennenkin, mutta ei ollut uskonut, että tämä luonnollinen kyky oli

heillä niin suuri ja äänet niin kirkkaat ja taipuvaiset. Hän kuuli

satoja ääniä ja hänestä se tuntui yhdeltä. Taide ei voisi, sanoi

hän, saada sitä täydellisemmäksi ja sopusointuisemmaksi. Eikä hän

laiminlyönyt yhtäkään rukoushetkeä Inarissa.

Kun lappalaiset tiistaina lähtivät, valmistautuivat rakkaat vieraanikin

matkaan. Minä seurasin heitä Inarijärven yli Auveljoen suuhun,

hedelmällisimpään paikkaan näillä seuduilla, joka sentähden on tärkeä

kasvi- ja hyönteistieteiden tutkijoille. Täällä tapaa ensimäisiä

kuusia, ja penikulman päässä kuusimetsät eivät enään ole harvinaisia.

Vieraitteni piti täältä lähteä etelään. Minun täytyy jäädä, kaivaten.

Tohtori laski lepäämään ja virvoitti itseänsä viinimarjoilla kuvitellen

jo olevansa etelässä. Viinimarjat ja maamuuraimet eivät kuitenkaan joka

vuosi kypsy, mutta tänä vuonna kypsyivät Utsjoellakin. Me nuoremmat

lähdimme tarkastamaan seutua korkeammilta paikoilta. Jätimme siis

tohtorin suloiseen lepoon ja mietelmiinsä ja nousimme läheiselle

kukkulalle. Sieltä näimme ihanan Auveljoen laakson aina kaukaisiin

tuntureihin saakka, joissa joen lähteetkin ovat; ja se kaunis paikka,

johon olimme jättäneet tohtorin, näkyi nyt pienenä täplänä tuolla

alhaalla. Taivasta tavoittelevat tunturit, joilla talvi ja kesä jo

taistelivat, lähettivät meille silloin tällöin virvoittavan puuskan.

Toisella puolella näkyi tuo suuri järvi lukemattomine saarineen. Joki,

joka sillä puolen oli leveä ja virtasi tyynenä, tosin viljelemättömien

mutta ruohoisten ja viljelykseen kelpaavien maiden halki, kapeni

tunturien läheisyydessä, mutta siellä olivat rannat karuja. Laskeva

aurinko pakotti meidät lähtemään paluumatkalle, ja tähtitaivas kimelsi

jo kirkkaana, kun nousimme sille korkealle kunnaalle, jolla asui

Tuomas Kyrö. Tämän uutisasukkaan vaiheet, jotka ovat kuvaavia monelle

muullekin samanlaiselle, ovat tässä kirjassa jo laajemmin kerrotut.

Vihdoin löi se hetki, jolloin täytyi erota rakkaista vieraistani.

Sydämelliset jäähyväiset sanottuansa, ja kun saattajat olivat nostaneet

kantamuksensa selkäänsä, lähdettiin. Katselin herkeämättä niin kauvan

kun heitä näkyi, mutta kun ei enään näkynyt muuta kuin korkeat hongat,

ryhdyin minäkin alakuloisena jatkamaan matkaani pohjoiseen, ja saavuin

Utsjoelle syyskuun 11 p:nä.

* * * * *

Olivathan vieraat, etenkin semmoiset kuin äskenmainitut, ylen

harvinaisia. Mutta jokainenkin vaihtelu yksinäisyydessä pysyi kyllä

mieluisassa muistossa.

Niinpä kun joulukuussa 1826 yksinäisyys tavallista raskaammin painoi

mieltäni ja unettomuus yhä rasitti minua, muistin, että nyt, kuun

18 päivänä, kaikkialla Suomen kaupungeissa on juhlallinen valaistus

Nikolainpäivän johdosta. Minulla oli satunnaisesti runsaasti

kynttilöitä. Sekä päivän merkityksen johdosta, että nähdäkseni miltä

äsken korjatut ja siistityt huoneeni näyttävät tavallista kirkkaammassa

valaistuksessa, sytytin useita kynttilöitä, ja otin esille

teekeittiöni, jota en isoon aikaan ollut käyttänyt.

En aavistanut että saapuisi vieraita. Mutta en ollut vielä juonut

teetäni, ennenkun huone oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, ja näin

toisia liikkuvan ulkona mäellä, ikäänkuin olisivat noitumalla vuoren

kätköistä nousseet. Ne olivat Norjan kalastaja-lappalaisia, jotka

olivat matkalla ostamassa teuraseläimiä ja ajoporoja. Vaikka oli

varsin tavallista, etteivät omat lappalaiset sivuuttaneet pappilaa,

vaan poikkesivat minua tervehtimään, tapahtui ainoastaan harvoin että

Norjan lappalaisia pysähtyi tänne, ellei niillä ollut yksityistä

asiaa tahi toivat kirjeitä. Mutta paikkakunnalla tavaton valaistus

huoneissani houkutteli heitä astumaan sisään, sillä he otaksuivat, että

joku heidän tai meidän "suurmiehistämme", s.o. virkamies, oli saapunut

luokseni, ja toivoivat sentähden saavansa kuulla uutisia. Vaikka tämä

toivo pettikin, pitivät he tavattoman valaistuksen aiheen, kun sen

heille ilmoitin, varsin luonnollisena. Sanoivat Ruijan kauppaloissa

nähneensä mainioita valaistuksia kuninkaan nimipäivänä, ja samalla

rupesivat ylistämään suurta ja mahtavaa hallitsijaani. Mutta niin

komeata teekyökkiä eivät he olleet nähneet, ja halusivat tietää missä

se oli valmistettu. Sanoin heille, että sen kotoperä oli Vienanjoen

lähdepaikoilla, että se oli Ruijan turskalla ostettu Arkangelista,

sieltä tuotu Vesisaareen, josta minä sen ostin poronlihalla. He

ihmettelivät matkan pituutta, teollisuustaidon monenkaltaisuutta,

muiden kansojen etevyyttä lappalaisiin verrattuina, ja olivat kovin

innostuneet ja puheliaat, vaikka lappalainen tavallisesti on varsin

vaitelias vieraiden virkamiesten parissa. Sillä sen, joka tahtoo

tutustua lappalaisen oikeaan luonteeseen, täytyy "alentua" puhumaan

hänen kanssaan hänen omalla kielellään ja ymmärtää perehtyä hänen

puhe- ja ajatustapaansa. Ainoastaan siten hänet saa iloiseksi ja

avomieliseksi.

Minäkin olin hyvilläni kun pitkän yksinäisyyden jälkeen sain puhella

jonkun kanssa, ja pyysin sentähden muukalaisia juomaan teetä ja

yöpymään. He riisuivatkin poronsa ja majoittuivat, mikäli tilaa riitti,

palvelusväkeni luo, muut taas kirkkotupiin. He kertoivat minulle paljon

siitä, mitä viime suurkäräjillä oli tehty Ruijan hyväksi, ketkä olivat

olleet Ruijan edustajina, ja keitä aijottiin valita ensi suurkäräjille.

Heidän mietteensä Ruijan hallinnosta, virastoista, papeista y.m.,

heidän lausuntonsa yleisistä asioista, Norjan menestyksestä, sen

edistymisestä kalastuksessa ja kaupankäynnissä, osoittivat, että heissä

oli paljon norjalaista isänmaallisuutta, vaikka olivatkin vähemmin

perehtyneet moisiin kysymyksiin ja ilmaisivat vähemmän ylpeyttä

kuin varsinainen norjalainen. Minä koko lailla ikävöin, kun nämä

yksinkertaiset ja herttaiset muukalaiset seuraavana päivänä lähtivät

— en tiedä minä vuorokauden aikana — sillä jo lokakuussa oli kelloni

ponnin katkennut, eikä koko pitäjässä ollut toista kelloa, sillä

nimismiehen oli niinikään epäkunnossa. Mutta hämärä oli, ja kun odotin

valkenemista tuli vain pimeämpää.