VII.

Kirkollisia ja siveellisiä oloja.

Yrityksistä lappalaisten kääntämiseksi puhutaan kyllä jo Eerikki IX:nen

ajoilta. Mutta Ruotsin Lappiin rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita

vasta Kaarlo IX:nen, Kristina kuningattaren ja Kaarlo XI:nen aikana; ja

sinne perustettiin myös kouluja.

Suomen Lappiinkin rakennutti Kristina kuningatar v. 1648 kaksi kirkkoa,

ensimäiset siellä; toisen Kemijärvelle, toisen Inariin. Edelliseen

tuli silloin ensimäiseksi papiksi Jaakko Eerikinpoika Lapodius,

jälkimmäiseen Esaias Mansvetuksenpoika Fellman tahi Joander, joksi

häntä myös sanottiin, koska hän oli listä kotoisin.

Noin penikulman päässä Inarin kirkolta on pieni järvi, nimeltä

"Kolmen kuninkaan järvi", jonka nimen sanotaan syntyneen siitä, että

täällä muinoin yhtyi kolmen valtakunnan, Venäjän, Ruotsin ja Norjan

rajat. Minuun on tämä järvi vaikuttanut erityisellä vetovoimalla

mieskohtaisesta syystä. Kuinka usein olenkaan käydessäni kesäaikana

Inarissa suunnannut askeleeni sinne ja sen ympäristöön, vaikka

sen autioilla rannoilla ei ole yhtään ihmisasuntoa, eikä suinkaan

luontokaan ole houkutteleva. Järveä ympäröi laiha, hiekkaperäinen

maa, joka ei kasva muuta kuin hirsiksi kelpaavaa metsää ja jäkälää.

Käynneilläni ei ole ollut tarkoituksena etsiä noiden kolmen valtakunnan

rajapyykkejä, jotka sanottiin sinne pystytetyiksi kuningas Sigismundin

aikana. Asiani on ollut vallan toinen. Muisto lappalaisten muinoisesta

apostolista, yllä mainitusta Esaiaksesta, on minut sinne houkutellut,

siellä kun sanotaan hänen asuneen vuodesta 1648 aina vuoteen 1661.

Olenkin hartaasti etsinyt edes jotakin jälkeä hänen asumuksestaan,

ei ainoastaan sentähden, että hän oli isänisäni isänisä, vaan ehkä

enemmänkin sentähden, että hän oli ensimäinen pappi, joka asui

täällä tunturiselän pohjoispuolella levittämässä ja juurruttamassa

evankeliumin totuuksia silloin vielä pakanallisten lappalaisten

keskuuteen, joiden rakkauden ja luottamuksen hän saavuttikin siinä

määrässä, että he niinä 36:na vuotena, joina hän, muutettuansa Inarista

Kemijärvelle, siellä eli, vuosittain kokoontuivat hänen ympärilleen

saamaan opetusta ja lohdutusta. Kuinka iloinen olisinkaan ollut, jos

olisin onnistunut löytämään edes jonkun hänen asuntonsa kulmakiven.

Mutta turha on ollut etsimiseni. Eräänä kesäiltana, jolloin aurinko

paistoi punasena ja hehkuvana, ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi

seudulla, jossa näkyi vain joku peura tai vauhko kettu sammuttamassa

janoaan järven vedellä, havaitsin vihdoin sammaltuneessa maassa

ylennyksen, joka kiinnitti huomiotani.

Astuin lähemmäksi ja löysin vähäpätöisen kiviröykkiön. Kaihomielin

katselin näitä sammalten peittämiä kiviä, kykenemättä ratkaista,

olivatko ne asuinrakennuksen tulisijan jäännöksiä vai, mikä

luultavampaa, ainoastaan metsäsaunan tähteitä. Tämän kurjan lieden tai

jonkun samanlaatuisen ääressä, ajattelin, sinä kunnioitettava vanhus

ehkä olet nauttinut ravintoa ja lämpöä sekä tyyninä ja onnellisina että

katkerina ja vaivaloisina hetkinä. Tai ehkä sinulla ei ollutkaan täällä

parempaa asuntoa kuin siirrettävä teltta, samanlainen kuin niillä

luonnonlapsilla, joiden opettamista varten olit tänne lähetetty. Tämä

näyttääkin todenmukaisemmalta, päättäen Turun tuomiokapitulin kirjeestä

huhtikuun 28 p:ltä 1675 maaherra Graanille. Siitä käy näet selville,

että eräs Antti Palmannus, joka silloin oli määrätty papiksi Inariin,

oli pyytänyt siitä päästä, muun muassa syystä, että hän pelkäsi siellä

erämaassa nälän ja vilun painostamana menettävänsä henkensä, siellä

kun ei ole mitään asuntoa. Sen vuoksi tuomiokapitulikaan ei luullut

voivansa pakottaa pappia asettumaan Inariin, ennenkuin ollaan varmoja

siitä, että hänelle on siellä asunto ja ylöspito, joka ensin oli

saatava selville. Maaherran olisi siis ensin ryhtyminen semmoisiin

toimenpiteisiin, että Inarin pappi saa itselleen tyydyttävän asunnon

ja jotakin, josta hän voi elää. Tuomiokapituli, niin lausutaan, oli

sitä paitsi alkanut epäillä voiko pappi vakituisesti asuakaan Kemin

Lapissa — vaikkakin Esaias Mansveti, ollessaan siellä 12 vuotta, oli

sen todistanut mahdolliseksi.

Esaias Mansveti oli Iin, sittemmin Sotkamon kirkkoherran Mansvetus

Fellmanin poika. Hän tuli ylioppilaaksi 1648 ja lähetettiin, niinkuin

jo on sanottu, vielä samana vuonna, Kristina kuningattaren käskyn

mukaan ja piispa Isak Rothoviuksen määräyksestä, ensimäiseksi papiksi

meidän tunturitakaiseen Lappiin. Vaikka pyhää sanaa jo varemmin oli

näilläkin seuduilla julistettu, oli siellä tunturin sekä etelä- että

pohjoispuolella täydellinen pakanuus vallalla vielä silloin kun Esaias

Mansveti sinne saapui. Työ oli siis sekä tärkeätä että raskasta.

Mutta kun hänen vihdoin onnistui kääntää mainio Sompion kylänvanhin,

lappalainen Suas, ja tämä oli hänelle tarjonnut kätensä, tuli sieltä

muitakin anomaan opetusta ja kastetta. Hänen onnistui saada myös Inarin

kylänvanhin, ovela Valle, omasta ja talonväkensä puolesta taipumaan

kristinuskon oppimiseen, vaikka tosin vasta sitkeän vastarinnan

jälkeen. Ja kun Vallekin oli kastettu, noudatti vähitellen koko

väestö Inarijärven itäisellä ja eteläisellä puolella Suaan ja Vallen

esimerkkiä. Ja siksi innokkaan sanottiin tämän pappismiehen olleen,

että kaikki inarilaiset olivat kastetut ja vieläpä lukutaitoisetkin,

kun hän 1661 sieltä siirtyi Kemijärvelle, jonne piispa Johannes Elai

Terserus, Lapodiusen 1660 kuoltua, oli määrännyt hänet kappalaiseksi.

Aina vuoteen 1669 hän sitten oli ainoana pappina koko Kemin Lapissa,

jossa hänen täytyi talvisin matkustaa ja palvella rahvasta seitsemässä

käräjäkunnassa: Inarissa, Sompiossa, Sodankylässä, Keminkylässä,

Kittilässä, Kuolajärvellä ja Kitkassa. Ollessaan Inarissa hänen

kääntämistyönsä kuitenkin oli siihen määrään edistynyt, että vielä

nytkin pidetään inarilaisten paremman lukutaidon, muihin lappalaisiin

verrattuna, olevan seurauksena hänen opetuksestaan. Tuon tuostakin

olivatkin inarilaiset sekä maaherralle että kihlakunnanoikeudessa

ilmilausuneet toivomuksensa saada "Mansvetus" takaisin. Sillä

Kaapro Tuderus, joka 1669 ryhtyi toimeensa lappalaispappina, vaikka

olikin harras virassaan, oli ehkä liiallisella kiivaudella ja

kovakouraisuudella, josta monet häntä vastaan nostetut syytökset ja

käräjäjutut ovat todistuksena, suuressa määrässä saanut lappalaiset

tyytymättömiksi.

Tuderus ei kuitenkaan asunut Lapissa, vaan Torniossa, josta hän kerran

vuodessa kävi Lapissa ja Inarissakin. Vanhemmissa asiakirjoissa

häntä myös sanotaan Sompion (Sombeån eli Sombyn) kirkkoherraksi.

Sinne piti Kunink. M:tin määräyksestä rakennettaman kirkko ja siellä

kirkkoherrankin tuli talvisin asua, mutta kesällä Kitkajärvellä

(Kuusamossa). Sinne olisi rakennettava avara tupa, sellaiselle

paikalle, joka voisi olla Kuolajärven ja Maanselän kylien lappalaisille

sopiva, kun ne suvisin täällä kalastelevat. Torniossa huhtikuun 3

p:nä 1675 päivätyssä päätöksessä, samassa jossa maaherra Juhana Graan

antaa lausuntonsa lappalaisten uudistetuista valituksista Tuderusta

vastaan, ja jonka 6 §:stä äsken mainitut tiedot ovat saadut, sanotaan

edelleen: "Ja mitä koskee herra Esaiasta Kemijärvellä, niin sopii hänen

kesällä saarnata siellä niille lappalaisille, jotka muista kylistä

saapuvat kalastamaan Kemijärvelle. Mutta lappalaisten anomukseen päästä

hra Kaaprosta, hänen usein ankaran kovakouraisuutensa tähden, lupaa

maaherra vastedes vastata." Saman Graanin edellä mainitusta päätöksestä

joulukuun 27 p:ltä 1671 ilmenee myös, että Sompion ja Sodankylänkin

lappalaiset pyysivät saada pysyä entisessä kirkossaan Kemijärvellä;

mutta "koska Sompion ja Sodankylän kylät ovat hänen tiellään, kun hra

Kaapro isänsä puolesta tulee näihin kyliin, täytyy heidän olla hänelle

kuuliaiset, koska hän on virassaan ahkera ja vakava mies." Kuitenkin

Esaias Mansveti yhä edelleen palveli myöskin inarilaisia ja oli,

Tuderuksen v. 1684 tultua Tornion kirkkoherraksi, taas monta vuotta

ainoana pappina koko Keminlapissa.

Esaias Mansveti harrasti myös paikkakuntansa (Kemijärven) edistystä

taloudellisellakin alalla, koettaen virittää halua maanviljelykseen

ja taitoa siihen. Siinä tarkoituksessa hänen onnistuikin saada

muutamia Iiläisiä ja Oululaisia asettumaan sinne ja siellä perustamaan

uutistaloja. Innokkaasti työskenneltyään 49 vuotta täällä kaukaisessa

pohjolassa Esaias Mansveti kuoli 1697 ja haudattiin Kemijärven

kirkkoon, jonka lattian alla hänen ruumiinsa vielä lahoamatta lepää,

ja luullaan sen semmoiseksi jäävän tuomiopäivään saakka, koska

häntä pidettiin niin vanhurskaana Jumalan sanan palvelijana, ettei

hänen ruumiinsa tarvinnut joutua häviön jalostumisen alaiseksi.

Sjögren kertoo tästä: "1821 vuoden vaiheilla huomattiin tämän

_lappalaisapostolin_ ruumis vielä hyvin säilyneeksi, vaikka toiset

myöhemmät ruumiit jo olivat lahonneet. Ainoastaan silmät ja nenä olivat

jotensakin lutistuneet. Tuon kaltainen sattuma olisi muissa maissa

korottanut, etenkin semmoisen miehen kuin Mansvetus oli, pyhimykseksi".

Muuta maallista palkintoa uhraavaisesta toiminnastaan hän ei saanut —

ehkäpä ei halunnutkaan — kuin tämän kappalaisen viran Kemijärvellä,

jota varten ei edes liene määrätty mitään vakinaista palkkaa, paitsi

ne 20, myöhemmin 30 tynnyriä ohria, jotka sai kruunulta. Siltä ainakin

tuntuu piispa Terseruksen hänelle annetusta virkavahvistuskirjasta.

Siinä näet sanotaan: "Sentähden teitä kaikkia Kemijärven ympärillä

asuvia kehoitetaan pitämään tätä arvon miestä oikeana saarnaajananne,

ollen hänelle kuuliaisia ja tottelevaisia virassaan, ja samoin kuin

hän teille jakaa hengellisiä hyviä opettamalla ja Jumalan sanaa

saarnaamalla, toivotaan myös, että kukin teistä varojensa mukaan

mielellään pitää huolta hänen ajallisesta toimeentulostaan."

* * * * *

Utsjoen kirkkoherra on Utsjoen ja Inarin 240 neliöpenikulman laajoissa,

vaikka harvaan asutuissa seurakunnissa vieläkin ainoana pappina.

Avustajina lastenopetuksessa on hänellä kolme katekeettaa, joista kaksi

asuu Utsjoella, yksi Inarissa. Nämä ovat kiertäviä, ja velvolliset

matkoillaan pitämään aamu- ja iltarukouksia lappalaisten kanssa

tuntureilla, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä saarnakirjasta lukemaan

päivän saarnan, joka tapahtuu Utsjoella lapiksi, mutta Inarissa

tavallisesti suomeksi. Koulunsa ovat katekeetat ikimuistoisista

ajoista olleet velvolliset alkamaan heti joulun jälkeen ja jatkamaan

sitä Marianpäivään saakka, kuitenkin siten, että pappi aina on ollut

oikeutettu käyttämään Utsjoen toista katekeettaa rippikoulussa tulkkina

ja avustajana.

Joulun ajan kirkkoherra aina viettää Inarissa, jossa hän sitäpaitsi

käy helmikuussa ja Pääsiäisen aikana. Paikkakunnalla hän silloin

viipyy jonkun viikon, pitäen rippikoulua, useita jumalanpalveluksia

ja kuulustellen uskonnollisissa asioissa kansaa, jota on koolla koko

papin siellä oloajan. Kesämatkoja kirkkoherra kyllä ei ole velvollinen

tekemään Inariin, mutta olen keskimäärin käynyt siellä joka toinen

kesä. Sillä välin kirkkoherra asuu Utsjoella, joka on hänen vakinainen

olopaikkansa. Pitkien matkojen vuoksi ei kansa kumminkaan edes

talvisaikoina yleisesti kokoonnu kirkolle joka sunnuntai. On sentähden

vanhastaan ollut tapana kuuluuttaa varsinaisia kirkkopäiviä tahi

kokouksia talvella noin joka toiseksi tahi kolmanneksi sunnuntaiksi,

kesäisin, kun lappalaiset ovat kalastuksillaan, vaan harvoin. Näihin

tilaisuuksiin lappalaiset saapuvat lukuisasti. Jokainen tietää silloin

tapaavansa toisiakin kirkolla ja siten saavansa siellä kaikellaiset

asiansa ajetuksi. Silloin vaihtavat kalastaja- ja porolappalaiset

tuotteitaan, silloin pestataan palvelioita ja saadaan tietoja

karanneista poroista, joten omistaja taas voi päästä niiden perille.

Kirkon ympäristöä näistä syistä sanotaan markkinapaikaksi Utsjoellakin,

vaikka varsinaisia markkinoita siellä ei pidetä. Kulmasaarnoja on

silloin tällöin pidetty Utsjoen Nuorkamissa ja Outakoskella, sekä

Inarin Kyrön ja Patsjoen kylissä.

Niinkuin Inarissa, tutkitaan myös Utsjoellakin kirkonkokousten aikana

sekä lasten että vanhempain lukutaitoa ja uskonnonkäsitystä, ja

annetaan heille tarpeellisia selityksiä. Katkismussaarnoja pidetään,

jos ilma on lauhkea, sunnuntaisin kirkossa, mutta muussa tapauksessa

sakaristossa lukukinkerien aikana, jota usein kestää monta päivää.

Vanhan tavan mukaan ja Lapin etuoikeuksien nojalla pidetään

rukouspäiväsaarnoja joko lauvantaisin tahi maanantaisin, niin että

siten 4 rukouspäivä-saarnaa tulee pidetyksi sekä Utsjoella että

Inarissa, kansalle paraiten sopivalla ajalla.

Kaikki kirkolliset toimitukset Utsjoella ovat, sittenkun keisarillinen

asetus lokakuun 18 p:ltä 1824 julistettiin, Utsjoella suoritetut

lapinkielellä, paitsi jumalanpalvelusta, joka suoritetaan vuorotellen

lapiksi ja suomeksi. Lappalaiset ovat siitä erittäin hyvillään ja

pitävät sitä parempana kuin entistä järjestystä, jolloin kaikki

toimitettiin tulkin avulla, sillä Utsjoen seurakunnassa harvat oikein

ymmärtävät muuta kieltä kuin lappia.

Utsjoen seurakunnassa on valitettavasti muutamia, jotka eivät osaa

puhtaasti ulkoa muuta kuin Lutherin katkismuksen, Athanasiuksen

uskontunnustuksen ja joko kokonaan tai osaksi huoneentaulun, mutta on

niitäkin, etenkin nuorissa, jotka puhtaasti lukevat ulkoa Svibeliuksen

tai Gezeliuksen kysymykset ja Pontoppidanin tanskalaisen katkismuksen.

Lapiksi heille esitettyihin kysymyksiin he vastaavat paremmin kuin

voisi odottaa ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jota lukevat,

vaan joille kaikki on suullisesti selitettävä.

Inarissa ei ole sitä miestä eikä naista, joka ei osaisi puhtaasti

ulkoa koko pitkää katkismusta. He kykenevät myöskin vastaamaan heille

esitettyihin kysymyksiin kristinuskosta ja puhtaasti he yleensä

lukevat kirjaa. Utsjokelaisten lukutaito, jotka tässä suhteessa aina

ovat pysyneet alemmalla kannalla, on, sittenkun he ovat saaneet

käyttää Kristianiassa ja Turussa painettuja lapinkielisiä kirjoja,

uskomattomassa määrässä parantunut myöskin mitä suomenkieleen tulee, ja

nuorissa ei ole enään kuin ani harva, joka ei osaa jotensakin puhtaasti

lukea lapinkieltä. Nämä lapinkieliset kirjat ovat virittäneet heissä

lukuhalua, ja monet, jotka helposti ovat oppineet lukemaan lappia, ovat

sittemmin, kun heitä on vaadittu lukemaan suomea, paljon nopeammin

ja suuremmalla menestyksellä edistyneet, kuin ne, jotka suorastaan

ovat alkaneet lukea suomea. On kuitenkin semmoisiakin, jotka lukevat

jotensakin puhtaasti lappia, mutta joiden on vaikea taivuttaa kielensä

suomenkielen oikeaan ääntämiseen, jos eivät laisinkaan ymmärrä suomea.

Utsjoella kansa on siveellistä ja esiintyy hiljaisena, paitsi humalassa

ja suutuksissa ollessaan. Mutta silloinkin se helposti alistuu

virkamiehen neuvoihin, jos tämä on heille mieluinen ja nauttii heidän

luottamustansa, sillä lappalaisilla on erityinen rakkaus esivaltaan,

ja virkamiehiä pidetään sen edustajina. Varkaus ja salavuoteus

ovat täällä melkein tuntemattomat. Joskus ilmaantuu eripuraisuus

aviopuolisojen kesken, joka saattaa yltyä siksikin, että mies kurittaa

vaimoansa. Tälle eripuraisuudelle on kuitenkin usein luonnollinen syy,

sillä avioliittoa ei yleensä rakenneta mieltymyksen vaan rikkauden

pohjalle; ja jos siten 60 vuotias ukko saa vaimokseen 20 vuotiaan

tytön, riittää jo sekin että vaimo puhuttelee nuorta miestä epäilyksen

synnyttämiseksi miehessä. Toinenkin ikävä tapa, josta lappalaiset

eivät tahdo luopua, on se, että lapset harvoin saavat valita itselleen

puolison, vaan on tässä suurin vaikutus vanhemmilla ja sukulaisilla,

ja kihlaus tuskin koskaan tapahtuu raittiina ollessa. Älköön nuori

mies ikinä ajatelkokaan lähteä kihlaamaan tuomatta mukanaan viinaa,

ja jos se ennen aikojaan loppuu, on hänellä rukkaset tiettyinä. Ellei

ole viinaa omassa pitäjässä, täytyy hänen usein lähteä sitä tuomaan

20 — 30 penikulman päästä. Vieläkin turmiollisempi on vanhempien paha

tapa viivytellä kosijaa useita vuosia hyvillä lupauksilla, kun hänen

sillä aikaa täytyy kestittää heitä, joten saattavat hänen taloutensa

rappiolle.

Inarilaiset ovat siveellisyydessä ja jumalanpelvossa kaikkia

naapureitansa edellä. Pyhää he viettävät suurella hartaudella. Silloin

ei suoriteta mitään työtä, eikä matkustellakaan. Varhain aamulla

ruvetaan lukemaan ja lapsia opettamaan. Kello 10:nen ajoissa, sittenkun

siivoton ja köyhyyttä ilmaiseva kota on puhdistettu, perheenisäntä

asettuu seinäaukon eteen ja virittää virren, jonka jälkeen hän pitää

rukouksen, lukee väellensä synnintunnustuksen, päivän evankeliumin ja

päivän saarnan, jos hänellä on saarnakirja. Kun tämä on suoritettu,

noutaa hän jotakin syötävää köyhästä ruoka-aitastaan, jossa hänellä

yleensä harvoin on muuta kuin kuivattua kalaa — sillä sunnuntaisin

hän talvisaikana ei koe jään alle asettamiansa verkkoja eikä silloin

kalasta kesälläkään. Kun on ruokailtu, hän joko opettaa lapsia tai

lukee ja laulaa kunnes tulee iltarukouksen aika. Kun pappi käy

paikkakunnalla, lähtevät he harvoin kirkolta ennen häntä, vaan pysyvät

siellä vaikkapa pari viikkoakin jos eväitä riittää. Kun pappi on

heidän luonaan, ovat he sangen tyytyväiset, ja hänen poislähtiessään

he mielellään, hänen jo istuessaan pulkassaan, jäähyväisiksi laulavat

jonkun virren. Jos milloinkaan, niin silloin nämä köyhät ihmiset ovat

heltyneitä. Jos silloin laiminlöisi jäähyväisten sanomisen jokaiselle

erikseen, niin oltaisiin siitä varsin pahoillaan.

Sittenkun Keisarillisen Majesteetin käskynhaltijat ovat edesvastuun

uhalla vaatineet ruununpalvelijoita saattamaan syytteeseen ne, joita

tavataan salakapakoimisessa, on jokunen tullut semmoisesta elinkeinosta

sakotetuksi; ja siitä on ollut seurauksena, että se on melkein

lakannut. Mutta kun huomattiin, että niitä, jotka toivat viinaa Lappiin

ja sitä möivät puolentuopin tai suuremmissa astioissa, ei sakotettu,

on sellainen myyntitapa ruvennut kukoistamaan. Ei se kumminkaan ole

päässyt yhtä turmiolliseksi kuin edellämainittu salakapakoiminen,

vaikka se kyllä näyttää vähitellen vievän samoihin tuloksiin.

* * * * *

Ei ole koskaan ollut harvinaista, että ne lappalaiset ja suomalaiset,

jotka asuvat Norjan puolella Utsjoen rajamailla, käyvät Utsjoen

kirkossa. Tällaisia norjalaisia vieraita näki siellä koko talven

1825 useasti, mutta ei koskaan niin lukuisasti kun saman vuoden

ensimäisenä rukouspäivänä, maaliskuun 13 p:nä, sittenkun olivat saaneet

esivallan (s.o. voudilta) luvan käydä Utsjoen kirkossa. Tänä vuonna

useimmat Norjan puoliset asukkaat Tenojoen varrella tulivat tänne

hartaina kuulijoina. Niiden lisäksi saapui monta merenkin lahtien,

niinkuin Varankivuonon, Tenovuonon ja Latjisvuonon rannoilta, jopa

aina Porsangeristakin. Eniten liikutti minua, kun tapasin Torniosta

Norjaan siirtyneen suomalaisen sepän, jonka kohtasin kävellessäni

jäällä pappilan rannalla. Hän asui nyt Norskholmassa lähellä Tenojoen

suuta, ja hän oli minulle jo ennen tuttu. Vetämässään kelkassa hän

kuletti mukanaan tuskin vuoden vanhaa lastansa, ja vaimo, joka kulki

perässä, kädessään sauva, auttoi tuupaten sillä kelkkaa takaapäin.

Siten he olivat kuljettaneet lasta 11 penikulmaa kastettavaksi Utsjoen

kirkossa. Seidasta, Gullholman ja Puolmakin välillä, jossa asukkaat

ovat suomalaisia, saapui milt'ei joka mies, jopa jalkasinkin, kun

ei ollut aikaa porojen hankkimiseen tunturiseuduilta. Ainoastaan

talon-vartija oli jäänyt kotiin. Siksi suuri on uskonnollinen tunne

siinä väestössä, joka asuu valtakunnan rajan, Tenojoen, kummallakin

puolella, ja sittenkin tahdotaan muka pitää heitä vain "puolivilleinä

paimentolaisina".

* * * * *

Utsjoen ja Inarin seurakunnissa on kummassakin kuusi kuudennusmiestä,

ja niiden tehtävänä on, kukin piirikunnassaan, valvoa siveellisyyttä

ja järjestystä. Kun Lapin seurakunnissa pitkine matkoineen ei aina

ole asukkailla tilaisuutta saada papillista palvelusta, Inarissa

ani harvoinkin, niin on kuudennusmies velvollinen kunakin pyhä-

ja juhlapäivänä pitämään kodissaan n.s. kotijumalanpalvelusta,

joka suoritetaan rukouksella ja päivän saarnan lukemisella jostain

saarnakirjasta sekä virrenveisuulla.

Kirkon muut virkailijat ovat katekeetta, lukkari ja kirkonisäntä, ja

siviilivirkamiehiin — mainittakoon nekin tässä — kuuluu kylä- eli

lappalaisnimismies, lautamies sekä niin sanottu passari. Kylänimismies

on, niin sanoakseni, paikkakunnan taloudenhoitaja. Hän pitää huolta

kyytivelvollisuuden säännöllisestä suorittamisesta; hän valvoo töitä

yleisissä rakennuksissa ja osittaa menot näistä niiden kesken, jotka

niihin ovat osalliset; hän on puheenjohtaja kota-käräjissä, sekä pitää

huolta verojen tasoittamisesta maksavien kesken. Passari on palvelija,

joka annetaan tuomarille, voudille ja papille niinä aikoina, jolloin

oleskelevat paikkakunnalla. Kylänimismiehellä ja passarilla ei ole

muuta palkkaa, kun että ovat vapaat ruununverosta ja seurakunnan muista

menoista, mutta lautamies ja kuudennusmies palvelevat yksinomaan

kunnian ja yleisen hyödyn tähden. Nimismiehet ovat muinoin olleet

lappalaisia tai suomalaisia, mutta ainoastaan harvoin he olivat

säätyläisiä, joka silloin oli maan ja lappalaisten suureksi hyödyksi.

Joskus tapahtuu, että kirkon kuudennusmiehet eivät kaikki ole

saapuvilla lauvantai-illan neuvotteluissa. Siinä tapauksessa he

tulevat sunnuntaina kello 1 vaiheilla papin kanssa keskustelemaan. Jos

silloin on nuorempia henkilöitä saapuvilla, niin seurakunnan vanhimmat

kohteliaasti kehoittavat heitä suorittamaan asiansa pikaisesti ja

sitten poistumaan, koska aijotaan neuvotella papin kanssa seurakunnan

asioista. Semmoisissa tilaisuuksissa ilmoitetaan tapahtuneet

epäjärjestykset kunkin piirissä, ei lailliseen syytteeseen pantaviksi,

vaan varoituksen antamista varten semmoisille hairahtuneille, joita

kuudennusmies jo on nuhdellut, vaikka turhaan. Silloin ilmoitetaan

myös ketkä ovat laiminlyöneet kirkossa käynnin, tahi harvoin olleet

läsnä kotijumalanpalveluksissa, joista jo ylempänä mainitsin; ketkä

eivät ole harrastaneet Jumalan sanan lukemista tahi sen opettamista

lapsille; ketkä ovat sunnuntaisin matkustaneet, tehneet maallista

työtä, tahi muutoin olleet sunnuntaita pyhittämättä, tahi olleet

riitaisia. Syytettiinpä kerran kuudennusmiestä Antti Sarrea Patsjoen

kylästä siitä, että hän kaksi kertaa perätysten oli laiminlyönyt saapua

kirkonkokoukseen, ja siten oli ollut saapumatta kirkkoonkin kahtena

rukouspäivänä. Vaadittiin sen nojalla hänen erottamistaan virasta

ja uuden kuudennusmiehen asettamista hänen sijaansa. Huomautukseni

johdosta, ettei toki ketään kuulustelematta tuomita, suostuttiin

lykkäämään erottaminen kunnes hänet tavattaisiin, mutta toistaiseksi

tuli ehdotetun uuden kuudennusmiehen toimittaa virkaa. Seuraavana

sunnuntaina saapui Sarre, 65 vuoden ikäinen mies. Hän valitti varhaista

vanhentumistaan, heikkoa terveyttään ja voimattomuuttaan, ja pyysi sen

johdosta eroa virastaan. Asiaa tutkittiin nyt ja huomattiin, että hän,

asuen 10 penikulmaa kirkosta, kyllä oli jo perjantai-aamuna lähtenyt

kotoa ja sinä päivänä suorittanut puolen matkaa, mutta myrsky oli

pakottanut hänet etsimään suojaa eräässä saaressa ja oleskelemaan

siellä lauvantai- ja sunnuntaipäivät, josta syystä hän sitten palasi

sieltä kotiin. Arveltiin kuitenkin syytetyn menetelleen väärin

siinä, ettei hän, joka oli varakas mies eikä tarpeellisen matkaevään

puutteessa, ollut aikasemmin lähtenyt matkalle. Mitä tuli jälkimäiseen

laiminlyömiseen, nimittäin että hän saapui vasta sunnuntaina, annettiin

se anteeksi, koska hän kuitenkin oli tullut, vaikka myöhään. Tulos oli

se, että vanhus omasta pyynnöstään sai virastaan eron kiitoslauseella

hänen 35 vuoden kunnollisesta palveluksestaan.

Salavuoteus on paikkakunnalla harvinainen ja kovin paheksittu rikos.

Semmoinen ilmoitettiin minulle, varoituksen antamista varten,

Inarin seurakunnassa. Mies kielsi, mutta hänen syyllisyytensä oli

yleisesti tunnettu. Vaikka hän kuului rikkaaseen ja arvossa pidettyyn

lappalaissukuun, aiheutti hänen kieltonsa sovittaa rikoksensa hänelle

niin paljon ikävyyksiä ja vastenmielisyyttä seurakuntalaisten puolelta,

että hänen oli pakko siirtyä paikkakunnalta pois.

Porolappalaisten lukutaito on paljoa huonompi kuin

kalastajalappalaisten. Mutta luonnollinen asia se onkin heidän

oloissaan. Saavuin erääseen lappalaiskotaan. Tuuli yltyi yöllä

myrskyksi, uhaten kukistaa telttamme, joka oli kokoonkyhätty

kuudesta sarkaryijystä, ja kuten tavallista pönkitetty käsivarren

vahvuisilla riu’uilla. Väki oli siinä sullottuna ahtauteen, jota

vielä lisäsi joukko koiria. Lapset parkuivat, koirat tappelivat,

vanhemmat haastelivat poroistaan ja muista asioistaan sekä hoitivat

kukin talouttaan. Joskus täytti savu kodan, joskus sammui tuli ja

oltiin synkimmässä pimeydessä. Vaikeata on sekä opettajalle että

lapsille tällaisissa oloissa ahkerasti lukea, eikä siis, puhumattakaan

suomenkielen puuttuvasta taidosta, tarvitse etsiä muuta syytä

porolappalaisten suurempaan lukutaidottomuuteen. Tarpeen olisivat

eri kouluhuoneet, joissa lapset saisivat savun, ihmisten ja koirien

häirimättä, oppia lukemaan katekeettain johdolla. Mutta lappalaisen

hellyys lapsiansa kohtaan on siksi ylenpalttinen, että harvoin

päästävät he niitä luotaan ennenkuin täysikasvuisina, jolloin he

jo ovat liian hitaat oppimaan. Vaikka lappalaiset muutoin suuresti

luottavat pappoihinsa, ja vaikka heitä on helppo johtaa vakavilla

ja ystävällisillä opastuksilla, en voinut tässä kohden saada mitään

muutosta aikaan.

Katekeetat kuitenkin ovat suureksi hyödyksi sekä siveellisessä että

opetuksellisessa suhteessa. Matkoillaan he pitävät jumalanpalveluksia,

toimittavat hätäkasteita, neuvovat nuoria ja vanhoja uskonnon asioissa

ja ovat esimerkkeinä vakavassa ja siivossa esiintymisessä. Näihin

toimiin valitaan kunnollisimmat, ahkeruudesta ja siveellisestä

elämästä hyviksi tunnetut lappalaiset, ja ainoastaan lappalainen

voi täkäläisissä oloissa kestää ilmanalan ankaruutta ja raivoa,

jota toisissa paikkakunnissa kasvanut ja toisin kasvatettu harvoin

ajan pitkään voikaan. He ovat tavallisesti toimessaan hartaat,

kestäväiset, uutterat ja opinhaluiset, siten lisätäkseen tietojaan

ja saavuttaakseen luottamusta sekä sitä kunnioitusta, joka perustuu

ansioon. Rippikoulussa katekeetta aina on saapuvilla ja siellä papille

suureksi avuksi. Päivän työn loputtua, tahi lasten loma-aikana

hän harvoin jättää tilaisuutta käyttämättä kyselläksensä papilta

selityksiä raamatun lauseista tahi tarkempia tietoja hänelle

hämäristä maantieteellisistä ja historiallisista seikoista. Heidän

arvonsa kansan keskuudessa riippuukin kokonaan heidän tiedoistaan

ja hurskaasta elämästään. Eräänä aamuna varhain, rippikoulun aikana

Utsjoella, katekeetta Jooseppi Joosepinpoika tuli luokseni tavallisella

kohteliaisuudellaan ja tahtoi tietää suuriko oli sikkeli — se

hopearaha, josta Juudas Iskariot kavalsi Vapahtajan. Kun hän sen sai

tietää ja siten laski summan, huudahti hän "mikä mitätön maksu!" Hän

halusi myös tietää, miltä näyttää viikunapuu, ja minkämoinen sen

hedelmä on, sillä hän muisti että Vapahtaja kerran nälissään tahtoi

syödä semmoisen hedelmän, mutta ei sitä löytänyt. Ja kun hänelle

kerroin monenkaltaisista viikunapuun lajeista, toisissa lehdet

munanpyöreät tai pitkulaiset, kaljut tai karvaiset, erisuuruiset ja

hedelmätkin erilaisia, ihmetteli hän pappien oivallisia ja laajoja

tietoja muihin ihmisiin verraten, mutta sitäkin hämmästyneemmäksi hän

tuli, kun kasvikokoelmissani näki muutamia tämän kasvin kuivattuja

lehtiä ja sai syödäkseen varastostani pari viikunaa, joita hän

piti muuramia makeampina. Selitykset saatuansa näihin ja muihin

kysymyksiinsä, sanoi hän jäähyväiset, niin tyytyväisenä ja iloisena,

että melkein kadehdin häntä. Kiitettyään opetuksista hän lisäsi: "Nämä

tiedot minä annan lappalaisille, kun he minulta kaikenlaista kyselevät,

etenkin rippikoulun jälkeen, ja nyt tiedän semmoista, joka on heille

aivan outoa." Ja kun hänelle huomautin, etteivät hänen nyt saamansa

tiedot olleet yhteydessä sen kanssa, joita hän tarvitsi uskonnon ja

lukemisen opetuksessa, vastasi hän: "Kyllähän se on sitä mitä minun

tulee opettaa, mutta kun en osaa lappalaisille selittää asioita,

joista evankeliumikirjassa puhutaan, sanovat he minua hyödyttömäksi

opettajaksi."

* * * * *

Talviolot Lapissa ovat tosin hankalat, mutta Lapinmaassa oleskelemisen

monet vaivat siihen vuodenaikaan vähenevät tuntuvasti jos hankkii

itselleen riittävästi työtä, sillä jokainen jalostava työ, etenkin

jota seuraa menestys, virkistää sekä sielua että ruumista. Jos missään

on asian laita semmoinen Lapissa. Uskonnonopettaja on täällä kaikki

kaikessa, ja täällä hän, ehkä paremmin kuin missään muualla, oppii

tuntemaan tehtävänsä laajuuden ja edesvastuun. Yksinään jätettynä

luonnonihmisten pariin, hän etsii tyydytystä edistämällä heidän

parastaan vakaumuksensa mukaan. Täällä erämaassa hän helpommin

saattaa, jos hänellä on siihen halua ja kykyä, menetellä niin, että

hänen kuulijansa häntä rakastavat. Täällä hän voi kaikilla aloilla

hyödyttää, lohduttaa ja tyydyttää heitä. Utsjoella pappila ja kirkko

sijaitsevat lappalaisten yleisen talvitien varrella. Joulun ja

pääsiäisen välillä täällä melkein joka päivä, täysikuun aikana, kulkee

joku ohi, ja jokainen poikkeaa silloin papin luo, jota paitsi lähinnä

asuvat käyvät silloin tällöin häntä tervehtimässä, puhuttelemassa ja

pyytämässä häneltä neuvoja. Tähän aikaan lappalaiset yleensä joka

toinen tai joka kolmas sunnuntai, mikäli kokous on kuulutettu, saapuvat

kirkkoon, eikä heitä odoteta yksinomaan velvollisuudentunnosta,

vaan varsin mielihyvälläkin, ja tyytyväisenä näkee sen päivän aaton

koittavan, jolloin he kokoontuvat kirkolle. Täkäläinen rahvas ei

matkusta kirkolle, kuten sanotaan, vaan se lähtee sinne hartauttansa

harjoittamaan, se tulee pappinsa luo kuten kouluun, mutta ei

lukeaksensa tai tehdäksensä selkoa läksyistään, vaan saadaksensa

keskinäisessä puhelussa valistusta siihen, mikä on hämärää, ja

neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa; se tulee

hänen luokseen, ei ainoastaan etsimään apua vammoilleen, vaan myös

saadaksensa lohdutusta. Matkoillaan kokouksiin saapuvat he vähitellen

kaikilta tahoilta Utsjoen ja Tenojoen laaksoihin. Niille, jotka ensin

saapuvat, on tie ummessa, ja sentähden jälessä tulijat saavuttavat

heidät; ja komeata on nähdä, miten melkein koko seurakunta yhtaikaa

saapuu kirkonmäelle ja pappilaan, jonne silloin ei vielä ole ehtinyt

juuri kukaan muu kuin 70 vuotias lukkari. Silloin on toista elämää

kuin syksyllä, jolloin kuluu päiviä, kuluu viikkoja, näkemättä yhtään

ihmistä paitsi omaa talonväkeä. Ei käy kukaan katsomassa, ei tule

kukaan kirkkoon, joka pysyy tyhjänä viikon toisensa jälkeen, ja yksin

pimeys vallitsee ympärillä. Kesälläkin ovat kirkonmenot harvinaiset.

Mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että pappi koettaa toimia silloin

kun on päivä, ja että hän, ennenkuin elokuun yöt, tähtikimeltävinä,

ennustavat syksyn pikaista tuloa, luopuu yksinäisestä elämästään

Utsjoella ja käy tervehtimässä Inarin seurakuntaa, ainakin toisessa

niistä kokouksista, joita siellä suvisin pidetään.

Ensimäinen kesä-kokous 1821 oli tavallisuuden mukaan pidetty

heinäkuun ensimäisenä sunnuntaina. Silloin ei vietetty kolmatta

yleistä rukouspäivää, ja syy siihen oli se, että minua odotettiin

jälkimäiseen kokoukseen elokuussa. Siten oli suostuttu ja siten

tapahtui. Nyt oli kiire työaika. Vähät heinät olivat korjattavat

ennenkun ryhdyttiin metsäpeuran ajoon, joka alkaa Pertunpäivänä.

Monet saapuivat jo perjantaina minun kanssani kirkkopirtteihinsä,

ja lauantai-aamuna olivat jo useimmat, ainakin kauvimpana asuvat,

kokoontuneet kirkolle. Kyseessä oli nyt, palaanko täältä Utsjoelle vai

jatkanko matkaa etelään. Tätä minulle tärkeätä asiaa sain kuitenkin

vielä aikaa miettiä, sillä useat lausuivat sen toivomuksen, että

saapuisin Ivalojoen seuduille, jossa monet raihnaat ja ijäkkäät, jotka

eivät jaksaneet tulla kirkkoon, halusivat nauttia Herran ehtoollista.

Kirkkotoimet suoritettuani lähdinkin Ivalojoelle sieltä olevien

seurassa, vielä ratkaisematta, jatkaisinko sieltä matkaa etelään.

Nyt oli siis meno suunnattava seurakunnan väkirikkaimpaan seutuun.

Melkoisen kirkkoväkijoukon seuraamana astuin pitkin tuskin näkyvää

polkua pienten nevojen ja metsätörmien poikki puolen penikulmaa

Inarijärven lähimpään lahteen. Siellä asetuin mukavaan veneeseen.

Sivuutimme saaren toisensa jälkeen, järvi yhä laajeni, ja lähenimme

syvyyden yli kaareilevaa, _Ukonkiveksi_ kutsuttua kalliota. Halusin

käydä tällä näöltään oudolla ja kansanuskossa merkillisellä paikalla.

Kallio on aavassa järvessä ja sisältää suuren luolan, jossa muinoin

palveltiin ukkosta. Kaikki oli sammaltunutta, mutta itse luolaan ei

ollut pystynyt aika eikä väkivalta. Satu kertoo, että luola muinoin

tunki niin syvälle maahan, että se oli maanalaisena käytävänä Inarin

alitse erääseen toiseen suureen kallioon, nimeltä _Akko_ eli _Akon_

asunto, johon täältä on viisi penikulmaa. Kun aloin kaiveskella niitä

suuria poronsarvikasoja, jotka olivat luolan edustalla sammalten

peittäminä, sanoi eräs seurassa oleva suomalainen, kaiketi ivaten,

vaikka siinä luullakseni oli vähän täyttä tottakin: "Jos vanhus tuolla

luolassa panee liikkeelle salamia, jyrinää, tuulta ja sadetta, kyllä

silloin tulee kiire lähtö." Eräs vanha lappalainen lausui siihen:

"Jos se on Jumalan tahto, niin kyllä vanhuksella on siihen valta,

mutta palvelija on hänkin, Jumalan palvelija, ja välikappale Jumalan

mahtavassa kädessä, sekä Herran tahdon alainen." Vanha kansanusko

on, ettei ukkosta saa nimeltä mainita. Jos niin tapahtuu, kostaa

hän rajuilmalla ja muulla pahalla. Nykyisen kristityn käsityksen

mukaan kansa häntä ei sanokaan ukoksi vaan Jumalan palvelijaksi, ja

ukkosenilmaa Herran voimaksi, Herran ilmaksi y.m. Tässä siis tavataan

muinoinen uhripaikka, jota ei ole vielä hävitetty, ehkä sentähden ettei

paikalla ole polttopuuta, eikä ole sitä viitsitty muualta kuljettaa.

Kulku Inarijärvellä on hyvin hauska. Tälläkin kertaa vene helposti

luisui Inarin kirkkaalla pinnalla, johon kuvastui tuhansittain saaria.

Mutta kaksi penikulmaa soudettuamme ukkonen rupesi jyrisemään syviä

säveleitänsä ja pukemaan veden mustat aallot valkoiseen vaahtoon.

Salama seurasi salamaa, toinen ukkosen jyrinä toistaan. Kaukaisuudessa

häämöitti pieni kallio, joka, lähemmäksi tultuamme, kuitenkin

osottautui pieneksi saareksi, jossa kasvoi kymmenkunta puuta. Ne

eivät suojelleet meitä sateelta yhtä hyvin kuin saaren vankka pohja

myrskyltä, joka yhä kiihtyi niin sanotuiksi "Noidan puuskiksi".

Kiintyneenä Inarin aaltoihin, en huomannut että seurueeni jakoi

keskenään niukat eväät ajattelematta huomispäivää. Inarilainen elää

vahvasti luottaen Kaikkivaltiaan kaitselmukseen. Eletään kädestä

suuhun, levätään kun on enemmän kuin mitä hetkeksi tarvitaan, ja

tehdään työtä yöt päivät, kun puute ahdistaa. Sunnuntaiksi kootaan

jotakin viikon kuluessa, mikäli onni on myötäinen, mutta tyydytään

vähäänkin. Tällä kertaa oli luonto ollut siksi kitsas, että kirkolla

ollessani minulta keskiyön aikana kysyttiin, pidinkö syntinä vetää

nuottaa sunnuntaiyönä. Pari venekuntaa ryhtyikin työhön, ja saaliista

riippui, pitikö väen mennä levolle nälkäisinä vaiko ravittuina. Mutta

tämä kansa kiittää Jumalaa hyvästä samoin kuin pahastakin päivästä,

myötä- ja vastoinkäymisestä. Se pysyy lujasti kiinni sanassa ja siinä,

mitä se pitää oikeana. Ja se, mitä ennen on oikeana pidetty, se on

sille pyhää, kunnes se heidän omissa kokouksissaan on oikaistu tai

esivalta toisin määrännyt.

Myrsky vinkui ja petäjät rytisivät. Ilmakehän asukkaatkin etsivät

rajuilmalta tyyssijaa saaressamme; eivät rohjenneet liikkua omalla

alallaan, vaan oleskelivat täällä ihmisten parissa. Mikä meistä

pusersi veden märästä lakistaan, mikä taas tyhjensi kenkänsä, ja

kukin koetti suojella itseään parhaansa mukaan. En kaiketi olisi

arvostellut vaaraa niin suureksi, kuin mitä se todellakin oli, ellei

rajuilma olisi yhä yltynyt. Jos missään, niin kyllä täällä tulee

ajatelleeksi, että Näkymätön elää koko luomakunnassa, että Hänen

äänensä kuuluu ukkosessa ja jokaisessa humisevassa tuulessa. Tuuhea

sammal oli vuoteenamme, veneet olivat vedetyt maalle sateensuojaksi.

Aamupuolella vihdoin "Aijegin" salamat sammuvat, "Tiermeen" jylinä

lakkasi, Ukon viha leppyi. Saavuimme vihdoin määräpaikkaamme ja

mielihyvällä tartuin vaellussauvaani, kun venekunta hajaantui Ivalojoen

suulla. Jokainen lähti omaan suuntaansa kutsumaan väkeä edellisenä

sunnuntaina kuulutettuun kokoukseen. Minä kuljin jalkaisin, milloin

oppaan muassa, milloin ilman sitä, kotaan, joka oli "_pānakulma_",

s.o. koiran kuuluman tahi, lappalaisten laskun mukaan, penikulman

matkan päässä täältä. Kota oli tosin kurja, mutta sydämellisellä

tervetulotoivotuksella minut vastaanotettiin, ja se vaikuttaa aina

virkistävästi. Usean pienen lapsensa kanssa kotona oleva vaimo oli

saanut kiinni muutamia sulkasadossa olevia lintuja, ja niitä hän

nyt minulle valmisti. Hän oli köyhän lappalaisen vaimo. Äiti parka,

ajattelin. Jotkut kuivatut risukasat olivat näkyvissä kodassa, jossa

hän, miehensä ollessa metsäpeurojen ajossa, eli Jumalan kaitselmuksen

turvissa, omistamatta tällä kertaa muuta kuin nuo linnut ja muutamia

kaloja. Jälestäpäin sain kuulla, että miehen metsästys oli hyvin

onnistunut.

Täältä johti polku Kyrön kylään. Matkalla tapasin aitoja niittyjen

ja peltojen ympärillä, ja näin taloja, jotka nyt minusta näyttivät

hyvin rakennetuilta, vaikka eivät olleet parempia kuin talot Suomen

köyhimmissä seuduissa. Astuin sisään. Minut vietiin siistiin, tuloani

varten puhdistettuun kamariin, ja pöytä katettiin kaikenmoisilla

ruokaherkuilla, mitä uutistalossa suinkin voi toivoa. En tiedä,

mikä on virkistävämpää, sekö kun Utsjoelta tulee Kyröön ja näkee

ensimäiset aitojen ympäröimät viljavat ohrapellot, tahi se, kun

taipaleen kuljettuaan saapuu säännöllisesti asuttuihin suomalaisiin

taloihin siivoine vierashuoneineen. Minussa edelliset aina ovat

herättäneet iloisempia tunteita, sillä ne ennustavat jo jälkimäisiä,

ja niiden ohessa sivistystä. En ollut Utsjoelta lähdettyäni maistanut

kertaakaan rieskamaitoa enkä kermapiimää. Täällä sai kumpaakin hyvän

ruisleivän kanssa, joka kuitenkin oli leivottu Vienan varsilla

kasvaneesta rukiista. Lukija tuskin voi aavistaakaan miten hyvältä

moinen ateria, ja lepääminen sen jälkeen, maistui. Varhain olin

liikkeellä, eikä täällä ollut paljoakaan vähemmän väkeä kuin kirkossa.

Kun jumalanpalvelus oli suoritettu, ja vanhoille ja raihnaille sekä

niille, jotka eivät olleet voineet käydä kirkossa, Herran ehtoollinen

annettu, pysyi väki koossa vielä koko sen päivän, ja me erosimme vasta

seuraavana. Täältä oli sitten lähteminen Sompion kylään Sodankylässä

tunturin poikki. Minulle hankittiin oppaat ja eväät, leipää, kuivaa

lihaa, kalaa ja voita, pitkää jalkamatkaa varten tunturin poikki tuiki

hedelmättömän erämaan kautta.