Käynti Matti Samulin luona.
Syyskuun 23 p:nä 1826 laski kaksi venekuntaa pappilan rantaan. Toinen
venekunta oli tullut noutamaan minut papin toimitukseen Vesterjargaan,
kaksi penikulmaa pappilasta Tenojokea myöten, toinen etsiäksensä pari
penikulmaa pohjoiseen Utsjoen pappilasta hongankantoja, saadaksensa
sopivia tervaksia käytettäviksi tuulastuskalastuksessa. Ilma oli leuto,
kun me lähdimme sunnuntaina syyskuun 24 p:nä, joksi päiväksi ei ollut
kuulutettu mitään kokousta. Aurinko paistoi ihanasti vuorilla, kun
pääsimme Utsjoen suulle. Halusin tällä matkallani käydä kirkkoisännän
Laitin luona, jota lappalaiset nimittivät Matti Samuliksi. Yksinään
vanhus istui mättäällä turvekojunsa edustalla Erik Sorolaisen
postilla kädessään, ja katse suunnattuna laskevaa aurinkoa kohden.
Kauvan seisoin katselemassa ukkoa, joka minua ei huomannut ennenkuin
häiritsin häntä hänen hurskaissa mietelmissään. Hän iloitsi tulostani
ja rupesi kertomaan, kuinka hänelläkin oli ollut tässä paikassa hyvä
toimeentulo, kun hän, maailman mieltä täynnänsä, palveli mammonaa,
mutta kuinka hän nyt, kun hän oli menettänyt maalliset hyvät, omisti
aarteen taivaassa ja ikävöi sinne. Vuoden 1798 pakkas-talven jälkeen
oli jää Tenojoessa tavallista paksumpi. Lumensulaminen, joka alkoi
vasta kesäkuussa, oli käynyt tavattoman nopeasti. Jääpadot sulkivat
vedenkulun ja vesi yhtenä yönä nousi muutamia syliä. Tuolla, hän
viittasi pohjoiseen, oli jääpato. Siellä menetin mitä minulla oli
rakkainta, kaksi lastani. Kristus erosi usein ihmisten parista etsien
yksinäisyyttä, ja silloin enkelit astuivat taivaasta häntä palvelemaan.
Minäkin joskus tarvitsen yksinäisyyttä palvellakseni Jumalaa ja
ylistääkseni hänen töitänsä taivaan ihanan laen alla, jossa hänen
enkelinsä minua suojelevat ja hänen suuruutensa ilmenee tähdissä.
Kaikesta, mikä minua ympäröitsee, huomaan Jumalan valoa ja suuruutta.
Hiljaisesti miettien Jumalan sanaa opin tuntemaan kuinka Jumala rakasti
maailmaa. Minulla ovat seuralaisina Mooses ja profeetat. Olen, niinkuin
Paavalikin, nuoruudessani ollut suuri syntinen, ja olen vieläkin; mutta
Jumalan armo on suuri. Mies-ijässä olen koettanut noudattaa apostolin
esimerkkiä antautuen katumukseen ja sovinnollisuuteen, ja Jumala
on kuullut rukoukseni. Hän on keventänyt sydäntäni ja rauhoittanut
mieleni. Hän on lahjoittanut minulle lohdutuksen.
Siten puhui Laiti. Hän oli yksi niistä kuudesta lappalaispojasta, joita
nuorina kruunun kustannuksella käytettiin koulussa silloisen Utsjoen
pastorin luona, valmistettaviksi katekeetoiksi Lapissa. Semmoinen toimi
onkin hänellä ollut enemmän kuin 30 vuotta, mutta jo aikoja sitten hän
siitä luopui, sanoen syyksi, ettei hän enään pakkasen tähden kestänyt
oleskelua tunturilappalaisten teltoissa talvisin. Hän olikin jo vanha,
syntynyt 1751, eikä hänen vaimonsa ollut paljoa nuorempi, hän oli
nim. syntynyt 1754. Laiti oli muun muassa saavuttanut erinomaisen
kyvyn määrätä ajan kuun ja tähtien aseman mukaan, ja siinä häntä usein
koettelinkin.
Hämärä levitti jo harsonsa vuorien ja laaksojen yli, kun jatkoimme
matkaamme, joka airojen avulla nopeasti edistyi Tenojoen uomassa.
Niemen takana loisti kaukana punanen valo, joka näytti taivaanrannalla
liitelevältä soihdulta. Pian näkyi toinenkin soihtu ja kolmas ja
neljäs. Tuolla tuulastaa Pietari Hellander, tuolla Antti Jauva, tuolla
Olli Mikonpoika. Minusta tuntui mahdottomalta, että he näin kaukaa
saattoivat tuntea ihmiset. "Miksi emme tietäisi missä kukin kalastaa",
vastasivat he varsin ihmeissään. Sopimus ja nautinto säätävät täällä
muutamia oikeuksia, ja ne ovat pyhempiä kuin ne, joita maallinen valta
säätää.
Seuraavakin päivä oli kaunis, mutta suven viheriyys oli jo täälläkin
kadonnut. Viikko sitten olivat Tenojoen rannat vielä olleet
suvipuvussa, ja vielä lyhyemmässä ajassa Lapissa kaikki kellastuu, jos
riehuu kova pohjoistuuli.
Suoritettuani tehtäväni olin valmis palaamaan. Kyyditsijäni
suostumuksella lähdettiin matkaan yön pimeydessä, jotta saisin nauttia
harvoin näkemistäni tuulastustulista, jotka heti lähtömme jälkeen
kaikkialla loimusivat pitkin Tenojoen harvaan asuttuja rantoja.
Jokainen kalastaja, jonka tapasin, tahtoi tietää, oliko minulla
tuoretta kalaa. He tahtoivat päästää minut osalliseksi runsaasta
saalistaan. Mutta kun saivat tietää, ettei pöydältäni puuttunut
kalaa, tyytyivät kiitokseeni. Utsjoen suussa loimusivat useimmat
tulet. Tänne pysähdyimme, kun soutomieheni halusivat levätä ja tavata
tuttavia. Niitä ei etsitty, vaan koottiin risuja ja puita rannalle,
ne sytytettiin, ja silloin toinen vene toisensa jälkeen saapui sinne.
Minua varten tahdottiin paistaa lohi. Tuorein heitettiin tuleen
ja sille viskeltiin usein suolavettä. Leipää ja voita minulla oli
muassani, niin että sain aimo aterian. Lappalaisetkin ruokailivat,
ja saadaksemme yhdessäolomme juhlallisemmaksi, kohennettiin tulta
ja minä panin tupakkamassini siinä yhteiseksi omaisuudeksi. Pari
tuntia kului siten rattoisassa puhelussa. Hiljainen tuuli lakasi tuon
tuostakin kirkkaaksi kuun, joka silloin piirsi kauniin hopeapilarin
pitkin vedenpintaa, ja siitä syystä kalastuksen jatkaminen sinä yönä
kävi mahdottomaksi. Kaikki veneet lähtivät silloin Utsjokea ylöspäin.
Mutta pian oli taas kuu pilvien peitossa ja useita pyrähteleviä lohia
nostettiin vedestä.