Porontaljojen näytteellepano.
Kalastus v. 1825 ei ollut tuottava Inarissa, mutta harvoin oli saatu
iloita semmoisesta siunauksesta mantereella kuin sinä vuonna. Kun
pitkänäperjantaina palasin kirkosta olivat tienvarret melkein koko
kirkon ja Inarin kirkonkylän tahi kirkkopirttien välillä, kummallakin
puolella porotaljojen peitossa. Laki, tahi ehkä oikeammin isiltä
peritty tapa, jota inarilaiset pitävät pyhänä, sallii niiden, jotka
tuntureilla tapaavat poroja peurojen joukossa, ampua porot, kuitenkin
sillä ehdolla, että talja tuodaan omistajalle ja vain liha joutuu
ampujan omaksi. Mutta kun ei tunneta kaikkia poromerkkejä, niin ovat
ne taljat, joissa on vieraan omistajan merkki korvassa, asetettavat
yleisesti nähtäviksi kirkkotien varrelle kolmena sunnuntaina, jolloin
jumalanpalvelusta pidetään. Jollei sillä ajalla omistajaa ilmaannu,
on taljakin ampujan oma, jos poro on ammuttu Inarin tunturiseudussa.
Merkittyjä poroja, jotka oleskelevat metsämailla, sitävastoin ei pidetä
kokonaan menetettyinä, vaikka kulkevatkin metsäpeurojen parissa, sillä
ne voivat vielä liittyä kesyjen laumaan, ja siten joutua takaisin
omistajalleen. Eikä siinä kyllin, ne voivat joskus vielä tuottaa
omistajalleen sen hyödynkin, että tuovat muassaan niitä metsäpeuroja,
jotka suvella liittyvät kesyihin poroihin. Semmoista metsäpeuraa
pidetään näet sen omana, joka heittää suopunkinsa sen kaulaan, tahi
sen kesyttää, tahi jonka laumassa se tavataan. Se on tavallisesti
sekä väkevämpi että kestävämpi ajoporona, mutta myös vallattomampi,
kiukkuisempi ja uppiniskaisempi kuin syntymisestään kesyt porot.
Väitetäänkin että Inarin porot ovat voimakkaammat kuin muiden Lapin
paikkakuntien, juuri sentähden, että ne suvisin, etenkin kiiman
aikana, oleskelevat peurojen parissa. Jotensakin usein ammutaan myös
peurojen joukosta poroja, joiden merkkiä ei tunne kukaan tänne jouluksi
kokoontuneesta kansasta. Semmoisten porojen luullaan tulleen tänne
aina Kajaanin tai Karjalan paikoilta metsäpeurojen seurassa, jotka
täältä ovat samoilleet etelään ja sitten palanneet tänne. Kummallista
on muuten, kuinka kaukaa lappalainen voi nähdä onko porolla merkki
korvassa vai ei, jonka tähden hän, tavatessaan metsäpeuroja, joiden
joukossa on myöskin merkitty poro, erehtymättä ampuu merkitsemättömän,
jotta ei olisi pakko saalista jakaa poronomistajan kanssa. Ani harvoin
tapahtuu, että ajoporo, ollessaan laitumella, liittyy metsäpeuroihin ja
jää sille matkalle.
Tavallista enemmän majaviakin olivat inarilaiset tänä vuonna saaneet
pyydetyiksi, kaikki Venäjän Lapista. Venäjän lappalaiset, jotka eivät
ole kehuttavia metsämiehiä, ehkä sentähden että kalarikas Tulomanjoki
antaa niille riittävästi elatusta, sallivat meidän lappalaistemme
pientä veroa vastaan, tavallisesti naarasporo talvesta, metsästää
heidän avaroilla alueillaan. Metsästyksen onnistumisesta riippuu veron
suuruus.