IV.

Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.

En tunne Pohjolassa yhtään kansaa, jota kunnioittaisin puhtaitten

tapojensa vuoksi enemmän kuin inarilaista. Siinä yhtyy todellinen

jumalanpelko ja lainkuuliaisuus Jumalan, lähimmäisen, hallituksen

ja isänmaan rakkauteen. Tämä kansa ei tiedä mitään kateudesta eikä

ilkeydestä, vielä vähemmin ne ovat siihen juurtuneet. Se on, kuten

nykyiset lappalaiset yleensä, tietoja vailla, mutta siltä ei puutu

tiedon halua. Koulut eivät ole sille oppia antaneet, mutta perhe-elämä

on siihen juurruttanut velvollisuudentunnon, jumalanpelvon ja

kuuliaisuuden esivaltaa kohtaan, ja äidinmaidosta on lapsi imenyt

hellyyttä vanhempiansa kohtaan. Sekä pappi että siellä toimivat

katekeetat vaikuttavat suoranaisesti vanhempiin ja välittömästi

lapsiin vähemmin, joita pappi ainoastaan harvoin tapaa. Katekeetan

enin aika kuluu matkoilla seurakunnassa, jonka ala on noin 100

neliöpenikulmaa. Vanhemmat saavat katekeetoilta oppia millä tavoin

lapsia opetetaan, saavat heiltä halua lukemiseen ja kotihartauteen,

joka vähitellen on tullut mieluisaksi tehtäväksi ja yhä on semmoisena

säilynyt, ja jumalanpelkoa juurrutetaan lapsiin niiden ainoana

perintönä. Pakana-ajoista asti on lappalaisella ollut käsitys kahdesta

vallasta, hyvästä ja pahasta, ja kristinusko on hänelle lisäksi tuonut

sovitus-opin. Hänen uskonsa on puhdas ja horjumaton, ja haaveilusta hän

ei tiedä. Vielä vähemmin ovat jäykkä oikeauskoisuus, välinpitämättömyys

ja järkeisoppi jäähdyttäneet hänen sydäntänsä. Lukutaitoinen

inarilainen elää paljon muiden lappalaisten parissa, kuitenkaan

omistamatta heidän tapojaan. Hän toimittaa hartautensa huolimatta

muiden elämänkäsityksestä. Hän näennäisesti ei tee mitään kristinuskon

levittämiseksi, mutta hän sitä enemmän sitä harjoittaa. Ne suuret ja

hyödylliset toimet, joihin esivalta ryhtyy, ovat hänestä Jumalan töitä,

ja esivalta Jumalan välikappaleena. Hän ymmärtää uuttatestamenttiaan

yksinkertaisesti, mutta se puhuu hänen tunteelleen sitä syvemmin, ja

usein tuntuu kuin olisivat kristinuskon opit hänessä myötäsyntyneet ja

hänen olentoonsa sulautuneet. Sanotaan tosin: mitä viisaampi ihminen

on, sitä sydämellisemmin hän palvelee Jumalaa. Mutta mistä siis tulee

tämä inarilaisen vilpitön jumalanpelko? Olen usein tullut heidän

mökkiinsä, ei semmoisiin, jotka ovat kulkutien varrella, vaan kymmenien

penikulmien päässä siitä, jopa lappalaisten luo, jotka eivät ole olleet

kodeissaan, vaan taivasalla kalastamassa ja metsästämässä, ja olen

heidät tavannut hartauden harjoituksessa.

Sanotaan, ettei mikään kansa jää kehityksessään paikoilleen, se kulkee

joko eteen- tai taaksepäin. Sukupolvet kuolevat, ja uusia nousee. Se,

mikä ennen on ollut tarpeellista, ei aina pysy semmoisena, ja se,

minkä tarpeellisuudesta ei ennen ole tiedetty, käy välttämättömäksi.

Mutta tämä on kaiketi totta ainoastaan niihin kansoihin nähden, jotka

ovat sivistyksessä joutuneet niin pitkälle, että he pitävät sitä

kalliimpana omaisuutenaan. Täällä ovat kansan tavat, elämän muodot ja

tarpeet, ikimuistoisista ajoista pysyneet melkein muuttumattomina,

sillä poikkeuksella, että jousi ja nuoli ovat vaihtuneet pyssyyn ja

ruutiin, pakanuus kristinuskoon; mutta useimmissa muissa suhteissa he

ovat melkein samalla kannalla kuin vuosisatoja sitten. Muodot muuttuvat

vireämmässä ympäristössä. Siitä ovat inarilaisten läheisyydessäkin

sattuvana esimerkkinä Utsjoen lappalaiset, jotka varsin usein

oleskelevat Jäämeren rannoilla. He tuovat sieltä kotiseuduilleen monta

uutta tapaa, monta uutta kokemusta. Ne synnyttävät heissä tarpeita,

jotka pian kehittyvät tottumukseksi, ja tottumuksesta syntyy tapoja.

Mutta ne eivät enään ole niin puhtaita ja niin yksinkertaisia kuin

entiset olivat.

Ne lappalaiset, jotka kauvemman aikaa ovat eläneet suomalaisten

ja muiden naapurikansojen yhteydessä ja ovat joutuneet sen

ylenkatseellisen ja nylkevän kohtelun alaiseksi, jota lappalaiset

näiden puolelta tavallisesti saavat osakseen, ovat vähimmin puhtaat

tavoissaan. Se, mitä he naapureiltaan ovat oppineet, on harvoin hyvää,

vaan he ovat tavallisesti omaksuneet näiden kansojen huonoimmat puolet.

Samoin kuin sivistymätön merimies harvoin tuo valistuneesta Englannista

mitä hyödyllistä on, samoin tavataan semmoisissa lappalaisissa

perheissä, jotka asuvat suomalaisten keskuudessa, tahi oikeammin

poropaimenina heidän sydänmaissaan, ainoastaan poikkeuksena rehellistä

väkeä. Kun heitä Lapista pestataan, luvataan heille runsaasti, mutta

sitten kun ovat asettuneet uusille asuinpaikoilleen, kitsastellaan

tahi maksetaan heille turmiollisilla tavaroilla, viinalla tai

kiiltokaluilla, jonka vuoksi ne henkilöt, jotka Lapissa nauttivat

jotakin arvoa, harvoin rupeavat semmoiseen palvelukseen. Suostuvaiset

taas joutuvat pian köyhyyteen ja puutteeseen, jota koettavat korjata

varastamalla isänniltään poroja, ja ovat sentähden useimmat saaneet

raipparangaistuksia sekä ovat petokseen, alhaiseen voitonpyyntöön ja

muihin paheisiin taipuvaisia. Muiden elatuskeinojen puutteessa, sitten

kun heiltä on kaikki riistetty korvaukseksi ja oikeudenkulunkeihin,

he tavallisesti esiintyvät noitina ja poppamiehinä, kuljeksivat

niinä tahi kuohareina y.m., tahi missä niihin ammatteihin ei panna

arvoa elättävät itseään kerjuulla. Niiden tietojen mukaan, joita

on saatu näiden tämmöisten kurjien paheista, arvostellaan sitten

lappalaisväestöä yleensä, jonka vuoksi kylläkin usein suomalaisissa

pitäjissä Lapin rajoilla kuullaan pahankurisia ihmisiä sanottavan

lappalaisiksi. "_Manaa kuin lappalainen_", on lauselma, joka viittaa

semmoisiin noituutta harjoittaviin, samoileviin, rappeutuneihin ja

petollisiin lappalaisiin, jotka itsekin käsittävät halveksitun tilansa

ja kurjuudessaan tahtovat tulla huomatuiksi, noituutta ja kaikenmoisia

kepposia harjoittamalla kierrellessään seutuja kerjäten. Moisten

henkilöiden mukaan sitten muka arvostellaan tunturien takana asuvia

vapaita, itsenäisiä, isien puhtaita tapoja harrastavia lappalaisia,

joita ei ole koskaan nähty eikä heillä käyty. Toisin kuin nämä

kurjat, esiintyy kuitenkin itsenäinen ja turmeltumaton Lapin mies,

joka usein, oltuaan kauvan kodistaan poissa, yhtä turmeltumattomana

palaa kotiseudulleen. Presidentti Vesvrotte Ranskan Dijonista vei

sinne muassaan lappalaistytön Jukkasjärveltä v. 1722. Tyttö joutui

naimisiin erään varakkaan käsityöläisen kanssa Parisissa, mutta

miehensä kuoltua hän möi omaisuutensa ja palasi Lappiin. Englantilainen

Bullock osti eräältä Sungesaudilta poroja v. 1815 ja vei ne Englantiin,

koettaakseen saada ne viihtymään sen vuoristossa. Näiden porojen

hoitoa varten hän niinikään vei muassaan nuoren lappalais-pariskunnan.

Näillä lappalaisilla oli hyvä olo Englannissa, mutta kun porot eivät

viihtyneet, Bullock luopui tuumastaan, lappalaiset palasivat Norjaan,

eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat saapuneet rakkaille tuntureilleen.

Lappalainen ei pyri varallisuuteen, eikä hän harrasta muidenkaan

auttamista siihen. Kun puute ilmaantuu ja nälkä ahdistaa, ei hän

koskaan ole toivoton, mutta jos hän itse tai joku muu joutuu hätään, on

hän uupumaton tämän lieventämiseen. Sananlasku sanoo: "nälkä pakottaa

lappalaisen metsästämään." Mutta hän ei metsästä ainoastaan omaa vaan

muidenkin patoja varten, jos hän tietää ne tyhjiksi. Ollen aina siinä

varmassa luottamuksessa, että jos hänen tekonsa on jalo ja hänen

rukouksensa vilpitön, Jumala auttaa hädässä; sillä lappalainen kyllä

tietää, että kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta ja hänen käskynsä mukaan.

He puhuvat kyllä esi-isien suurtöistä ja ritarillisista seikkailuista,

mutta niitä ei pidetä omalla voimalla suoritettuina. Niinpä melkein

aina heidän saduissaan loukattu ja heikko vie voiton korkeamman

mahdin avulla; ja ulkoapäin annetulla voimalla he suorittavat

valtavampia toimia, kuin mihin inhimillinen tarmo kykenee. Mainitaan,

kuinka rupinen Ruobba, vaikka oli vain kääpiö, jopa veljiensäkin

halveksima, taistelee ja voittaa 18 leiviskää painavalla miekalla,

nai kuninkaantyttären ja jää kuninkaallisiin saleihin. Ihmisen,

s.o. lappalaisen, rukouksen johdosta Tiermes tuhosi lappalaisten

väkevimmätkin vastustajat, mursi vuoria, johti puroja jättiläisten

luoliin, ja karkotti ne siten kauvas lappalaisten asuntopaikoista.

Rotto ryömi nelijaloin vuorten ja laaksojen poikki, ja uhkasi mahtavia

tuholla ja kuolemalla, halveksi tavallisesti kurjia ja heikkoja; mutta

heikommasta tuli hänen surmaajansa. Sanalla sanoen: omalla voimallaan

lappalainen vähän sai aikaan, vaan voima tuli ulkoapäin; ja sieltä

se vielä nytkin tulee hänen mielestään, mutta nykyään yksin Jumalan

kaikkia hallitsevasta kädestä.

Ei ole vielä yksikään lappalainen kuvannut omia kansalaisiaan; ja

muut kirjailijat, heidän kieltään taitamattomina ja tuntematta heidän

elinmuotoja ja tapoja, eivät ole esittäneet niitä semmoisina kuin ne

todellisuudessa ovat, vaan kaikissa kertomuksissaan lappalaisista ja

Lapista noudattaneet sitä, mitä ovat suullisesti kuulleet lappalaisista

mainittavan ja pintapuolisesti kerrottavan niiden säälimättömiltä

naapureilta, ruotsalaisilta, norjalaisilta ja suomalaisilta, jotka

ovat niistä erillään asuneet, ja alusta alkain kasvatetut halveksimaan

näitä kovaonnisia naapureitaan. Siitä on ollut seurauksena, että

on opittu tuntemaan ainoastaan lappalaisten huonoja, eikä heidän

parempia puoliaan, vielä vähemmin lappalaisia semmoisina kuin ne

tavataan kotielämässään, vaan semmoisina kuin ne ovat kodittomina

kerjäläismatkoillaan. Noin 200 vuotta sitten kammoivat norjalaiset

lappalaisia siihen määrään, että lappalaisia heidän viattomien

noitarumpujensa tähden pidettiin niin vaarallisina, että jumalisten

ihmisten täytyi perustaa asuntonsa monien penikulmien päähän

heistä [kuningas Kristianin asetus vuodelta 1600] ja suomalaiset

täällä pohjan perillä suuttuvat vielä, jos heidän sukulaisuutensa

lappalaisten kanssa johdetaan likemmältä ajalta kuin Aatamista. Eräs

kirjailija [norjalainen vouti Blom], joka sanoo, että "kun on nähty

yksi lappalainen, kyllä ne kaikki tuntee, käykööt missä puvussa

tahansa", ei luule koskaan havainneensa mitään rumempaa ihmismuodossa

kuin nähdessään kerran kaksi lappalaismuijaa. Hän mainitsee, että

lappalainen ei rakasta lapsiansa, vaan myy niitä norjalaisille. Tässä

väitteessä varmaankaan ei ole muuta perää kuin se, että lappalaiset

joskus, nälänhädän aikana, ovat jättäneet lapsensa kasvatettaviksi

norjalaisille, jotka niitä väenpuutteen tähden mielellään ottavat

vastaan. Hän sanoo heidän lauluansa rääkynnäksi, jolla kuitenkaan

ei liene tarkoitettu muuta kuin heidän rääkyntäänsä juopuneina

ollessaan. En tiedä muita yliopistollista sivistystä saaneita

lappalaisia kuin lähetyssaarnaaja Fjellnerin, pastori Lundelinin

Arjepluogissa, erään ylioppilas Fällmanin Jockmockissa ja Olli Sirman,

joka oli provastina Enontekiäisissä, mutta ei yksikään niistä ole

kirjoittanut mitään maanmiehistään. Lapissa kasvaneet Laestadiukset

polveutuvat ruotsalaisista vanhemmista, mutta ovat sittenkin

teoksissaan noudattaneet kohtuutta lappalaisiin nähden, pysymällä

oikeudessa. Kuuluisa Lundin yliopiston professori J. W. Zetterstedt

ei anna heistä parempaa todistusta, kuin että he ovat tuskin

sieluttomia luontokappaleita paremmat. Englantilainen kapteeni Coppet

Brooke mainitsee, että lappalaisten porot juoksevat 30 penikulmaa

vuorokaudessa ja että porojen täytyy ainakin kerta vuodessa maistaa

merivettä, muutoin ne menehtyvät. Parhaat ja reippaimmat porot tavataan

kuitenkin Inarissa ja Sompiossa, mutta merta ne eivät ole koskaan

nähneet, vielä vähemmin maistaneet sen vettä. Antti Juhana Sjögren

mainitsee, että Lapissa tavataan tulenkarvaisia kettuja. Jos luettelisi

kaikki ne kummallisuudet, joita jotkut matkustajat, hätimmiten

kuljettuansa maassa, kertovat huomanneensa Lapissa ja lappalaisissa,

saisi kokoon aimo kirjan hullutuksia ja valheita. He eivät kuitenkaan

ole tätä tehneet ilkeämielisyydestä tätä turvatonta kansaa vastaan;

mutta he ovat arvostelematta käyttäneet niitä kertomuksia, jotka

naapureissa, usein ammoisilta ajoilta, ovat lappalaisista käymässä,

eikä yksikään heistä ole ottanut vaivakseen perinpohjin tutustua

lappalaisten luonteeseen, tositapoihin ja elämänmuotoihin. Semmoisissa

tapauksissa tulokset ovat yhtä todenperäisiä kuin jos tahdottaisiin

arvostella Tukholmaa niiden kertomusten perustuksella, joita Bellman

antaa muutamista kapakoista ja niiden irstaista roikaleista. Tosin

on lappalainen viinaan menevä, ja kun hänet tapaa norjalaisissa

markkinapaikoissa, joissa kauppiaalla muun kauppansa ohessa myös

on kapakkaliike, hän tosin sattuu olemaan juovuksissa, joka kyllä

tapahtuu kirkkomatkoillakin, jos niissä ilmaantuu kapakoitsija tahi

kemuja vietetään. Mutta valitettavasti on semmoisissa tilaisuuksissa

viina kaikkien pohjoisten kansojen, vanhojen ja nuorten, maitona

ja ilojuomana. [Paitsi Laestadiusveljesten teoksissa en ole, aina

Högströmin jälkeisiltä ajoilta saakka, lukenut lappalaisista mitään,

joka perustuu todelliseen asiantuntemiseen.] Mutta on monta lappalaista

Lapin sisämaassa, jotka niissäkin tilaisuuksissa esiintyvät yhtä

siivosti ja raittiina, kuin moni muu rahvas; niinpä esim. Inarin

ja Karasjoen lappalainen, jota raittiuteen nähden saattaa verrata

mihin pohjoiseen kansaan tahansa. Mutta se joka käy lappalaisten

luona heidän kodeissaan, ja tahtoo tutustua heidän kotoiseen

elämäänsä, luonteeseensa ja tapoihinsa, ei epäilekään antaessaan

heistä edullisemman arvostelun. Hän huomaa silloin, että he ovat

hyviä, rauhaisia, Jumalata pelkääviä, siveellisiä, tyytyväisiä,

ja heidän hyvät ominaisuutensa täytyy hänen piankin tunnustaa

voittavan ne heikkoudet, joita heissä ei käy kieltäminen. Ihmetellen,

liikutettuna ja kunnioittaen huomaa hän heidän elävän tyytyväisinä

semmoisissa oloissa, jotka kauhistuttavat sivistynyttä ihmistä. Ne

voittavat rannikon itäiset ja läntiset naapurinsa rehellisyydessä ja

uskollisuudessa, niillä on luonnostaan hyvä ymmärrys ja oppimiseen

he ovat halukkaat, mutta verrattuina suomalaisiin ei heillä ole

samaa työkykyä siinä, missä tarmoa, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä

vaaditaan. Lukemista he harrastavat, ja harrastaisivat enemmänkin,

jollei heitä opetettaisi vieraalla kielellä, vaan saisivat omankielisiä

oppikirjoja, niistä ammentaakseen uskonnon totuuksia. Moni harhaluulo

on lappalaisiin vielä juurtunut, mutta he luottavat vähemmän noituuteen

ja loitsuihin kuin Lapin suomalaiset ja venäläiset. Muuten harjotetaan

enemmän loitsuja venäläisessä kuin muussa Lapissa. Venäjän Lapissa

on lappalaisia aina kohdeltu säälivämmin kuin Suomen ja Norjan

Lapissa. Niille on aina myönnetty sama oikeus maahan ja veteen kuin

venäläisille, eikä heitä rangaista kuolemalla tai maanpaolla heidän

taikauskonsa ja noituutensa tähden. Mutta niiden opetuksesta pidetään

vähemmän huolta.

Saavuin kerran Martti Pietarinpoika Paadarin mökkiin. Sinne kokoontui

suuri matkustajajoukko. Ei mahtunut kymmeneskään osa pirttiin.

Nuotioita viritettiin mäelle. Nämä tulet, sadottain poroja ja

lappalaiset pyhäpuvuissaan, täyttivät koko kummun ja näyttämö oli

komein mitä Lapin erämaassa olen nähnyt. Paadar polveutui vanhasta

lappalaissuvusta ja oli hurskas ukko. Hän pyysi minua luettamaan

omia lapsiansa ja toistenkin, jotka olivat tänne tulleet pappia

näkemään ja lukemaan hänen edessään. Kuulustelu ja se hartaus, jolla

sitä seurattiin, teki olon tässä matalassa majassa mieluisaksi.

Kovin hauskaa oli mielestäni nähdä vanhan Paadarin sydämellistä

iloa, kun lapset vastasivat selvästi ja täsmälleen helppoihin

uskonnonkysymyksiin, lukivat ja tavasivat pieniä lehtisiä, joilla heitä

palkitsin. Kuinka onnellinen onkaan ihminen, ajattelin, kun hänellä

ei ole tarpeita, ja kuinka onneton hän onkaan, kun hän onnea kaukaa

etsii ja luo itselleen väärän ja katoavan ilon. Tällä perheellä ei

ollut juuri mitään, mutta siltä ei puuttunutkaan mitään. Mäntymetsä oli

likellä ja siellä runsaasti pettua. Suot olivat muuramia ja joenrannat

kenkäheinää täynnä.

Mutta paljon on lappalaisessa taikauskoakin. Niinpä uskottiin ja

kerrottiin erityisenä sankaruutena, että palvelijani, kun pappi,

johon eivät mitkään aaveet ja salaiset voimat pysty, oli matkoilla,

rohkeni asua niin likellä kirkkoa, kuin Utsjoen pappilassa. Ei yksikään

lappalainen Utsjoella ole, papin poissaollessa, yöpynyt kirkon lähellä,

vaan rientää ohitse ainakin puolen penikulman päähän. Jopa kirjaan

pystyväisimmätkin ja arvokkaimmat lappalaiset, kuten he itse ovat

minulle kertoneet, mieluummin yöpyvät synkässä metsässä, kuin yksin

markkinakojuissa kirkon luona. Kun pappi on paikalla uskotaan aaveiden

pysyvän hiljaa ja levossa. Niin kuitenkaan ei ollut laita erään

välipapin aikana, sillä lappalaiset luulivat hänen pelänneen aaveita,

jonka vuoksi aaveetkaan eivät hänestä välittäneet.

* * * * *

Lappalaisten sovinnollisuus on ehkä seurauksena heidän hitaudestaan ja

kylmäverisyydestään. Tosin he, vaikka varsin harvoin, puolihumalassa

joutuvat riitaan ja sanakahakkaan, jopa on nähty korvapuustejakin

annettavan, mutta harvoin, ainakaan ei heti, samalla tavalla vastataan,

joskus monen minuutin kuluttua. Joskus kuluu koko neljännestuntikin

valmistukseen. Tavallisesti taotaan nyrkkiä jotakin puuta vastaan

uhkauksia ladellen, ennenkuin rohjetaan lyödä toista poskelle. Sillä

välin voi koko isku unhottua ja riitaveljelle annetaan anteeksi,

tai syytetään häntä papin edessä. Joskus käytetäänkin sentähden

sunnuntai-illat semmoisten pienten loukkausten sovittamiseen. Niinpä

tuotiin eteeni kaksi serkkua, joita jo kirkonisäntä ja lukkari

olivat turhaan varottaneet. Nuo olivat leppymättömimmät lappalaiset,

mitä tapasin. En ollut vielä silloin kieleen hyvin perehtynyt, enkä

ollut viiteen viikkoon kuullut lappia puhuttavan, jonka tähden asia

käsiteltiin tulkin avulla. Toinen oli sanonut tahtovansa tapella,

johon toinen oli vastannut: "papin luona en rohkene, mutta menkäämme

muualle." He menivätkin ulos ja luulin heidän sopineen. Tuskin olivat

he kuitenkaan päässeet 10 sylen päähän, kun toinen, muistuttaen

lupausta, vaati taisteluun. "En rohkene vielä täälläkään", vastasi

toinen, "pappi on huomannut pahat aikeemme." Vasta virstan päässä

olivat he pysähtyneet ja piesseet toisiansa veriin ja sinelmiin asti.

Siinä tilassa he eivät uskaltaneet jäädä kirkolle, vaan lähtivät

samassa veneessä kotiin. Seuraavassa kokouksessa saivat he kumpikin

hyvin ansaittuja moitteita, pyysivät anteeksi ja saivatkin, ehdolla

ettei heidän kesken enään koskaan syntyisi vihaa ja toraa. Ei ole

senjälkeen heistä kuulunut muuta kuin hyvää. Nämä olivat kalastajia.

Vieläkin rauhallisemmat, jopa kylmäkiskoisemmat ovat inarilaiset.

Kun kuulevat saarnattavan siitä, kuinka huonosti ihminen korvaa

Jumalan hyvyyden ja Kristuksen ansion, saattavat he kyllä itkeä omaa

kurjuuttaan, mutta ani harvoin olen nähnyt heidän itkevän vanhempiensa

tai lastensa haudalla; päinvastoin iloitsevat siitä, että he ovat

kuolleet rauhassa, päässeet siunattuun maahan ja nyt saaneet vaihtaa

maalliset huolet ijankaikkiseen kunniaan. Tämän maailman ihmisille

olisi ehkä, arvelevat he, hänestä voinut olla maallista hyötyä, mutta

kaiketi oli poislähtö hänelle hyödyllisempi kuin nämät katoavat edut;

muutoin ei Herra olisi häntä ottanut pois. Hänhän ei tee mitään, joka

ei olisi hyödyksemme, ja pitkäkö on aikamme täällä.

Ei saata kylliksi ihmetellä, kun näkee miten vähään lappalainen tyytyy,

joutumatta epätoivoon tai valittamatta. Kerran matkallani Inariin

yövyin leski Anna Mikontyttären Aikion luona Vastusjavrella. Hänen

miehensä oli äsken kuollut. Pata oli jo ennen tultuani tulella, mutta

siinä ei ollut muuta kuin pettua, ja sillä oli ravittava 6 lasta koko

päivä. Kuitenkin oli hän hyvällä mielellä ja huoleton sanoessaan:

"minun täytyy huomenna seurata sinua kirkolle, jotta siunaisit mieheni

hautaan; kyytimiehesi lupasi minulle poron, jolla kuljen seurassasi".

"Eikö sinulla ole omia poroja?" kysyin. "Ei ole, ne kuolivat kaikki

viime syksynä, eikä niitä monta ollutkaan". "Onko sinulla lampaita."

"Viimeiset vei susi keväällä". Mitä enemmän tutkin, sitä vähemmin

talossa tapasin, niin että hänen koko omaisuutensa supistui puoleen

leiviskään lihaa ja muutamiin kuivattuihin kaloihin, ja sittenkin hän

lausui: "Kyllä Jumala ruokkii lapsensa; ei hän ole antanut kenenkään

omansa kuolla nälkään, ja niitä, jotka häneen uskovat, hän ei hylkää."

Tätä usein liiallista luottamusta kaitselmuksen apuun ei ollut yksin

hänessä, vaan sitä tavataan useimmissa inarilaisissa. Heti tuon

vaimon kirkolle tultua sukulaiset ja ystävät saivat tiedon hänen

kohtalostaan, ja he pitivät huolen hänen talvisesta ravinnostaan ja

olivat hänen apunaan kalastuksessa suvella. Hänen sanansa kävivät

toteen; Jumala ei sallinut hänen ja hänen viattomain lastensa nääntyä

kurjuuteen. Seuraavana suvena hän löysi kolme ketunpesää ja ruokki

yhdeksän ketunpenikkaa, joista hän seuraavilla Inarin joulumarkkinoilla

sai suuremman tulon kuin moni työhön kykenevä, joka koko suven oli

kyntänyt Jäämeren aaltoja. Nykyään ovat kaikki lapset täyskasvuisia ja

voivat auttaa muita, joskaan ei tavaroilla, ne kun ovat paikkakunnalla

harvinaisia, niin ainakin työllä ja palveluksella; ja paljonko

tarvitsee toimeentuloonsa se, joka on tottunut olemaan melkein kaiken

puutteessa.

* * * * *

Ei mikään, joka ei ole kerrassaan välttämätöntä, houkuttele

lappalaista. Mutta kun hätä pakottaa, ei häntä arveluta suurimmalla

uskaliaisuudella uhmata jokia ja koskia, kallioita ja karia, tahi

kyntää kehnolla veneellään Jäämeren aaltoja ja hyökylaineita.

Vähillä eväillä, jopa ilman niitä, hän syksyllä lähtee kaukaisiin

tunturiseutuihin metsäpeuroja pyytämään ja palaa vasta 5 — 6 viikon

perästä. Joka paikassa, missä hän on kaatanut peuran, hän valmistaa

säilytyspaikan, johon saalis pannaan, perittäväksi talvella tahi hän

upottaa lihat vuolaaseen virtaan, kiviä painona, ettei niitä vie

muassaan virta tai syö karhut ja ahmat. Sillä välin kotona oleva vaimo

lapsineen pitää jo kultaisena sorsien ja metsähanhien sulkasadon

aikaa, jolloin hän niitä saa käsin kiinni päivän ruuaksi. Vaikka

Inarin lappalainen on muita lappalaisia köyhempi, on hän kuitenkin

kansansa itsetietoisin. Hänen suuri etevyytensä kristinuskossa,

lukutaidossa, siveellisyydessä ja arvokkaassa esiintymisessä tekee,

ettei hän tervehtiessäänkään antaudu kaikenlaisiin lörpötyksiin

kuten usein muut lappalaiset. Tavalliset sanansa ovat: "Kiitos

Jumalan, että olet terve." "Onko maassa rauha?" Sillä rauhalla hän

ei tarkoita yksinomaan sodan sallimaa, vaan myös susien tuhotöiden,

tautien ja muitten onnettomuuksien väliaikaa. Saatuansa kuulla, ettei

esivalta eivätkä muut kansalaisensa ole pahaa kärsineet, sanoo hän

jäähyväiset. Tervehdyksessäkin hän eroaa muista. Hän vain tarjoaa

kätensä ja sinuttelee jokaista. Useimmat muut, kuten Utsjoen ja Norjan

lappalaiset, suutelevat ensin kättänsä ennenkuin tarjoovat sitä

papille tahi muulle virkamiehelle, jota kunnioittavat. Muut, etenkin

sukulaiset, tervehtivät toisiansa siten, että he painavat poskensa

toisen poskeen. Venäjän ja muutamat Ruotsin lappalaiset, etenkin ne,

joiden kieli on Venäjän lapinkielen sukua, tervehtivät toisiansa

nenänpäitä yhdistämällä.

Kun on saavuttu kirkkojuhliin ruvetaan heti tervehtimisen jälkeen

puhdistamaan asuinhuonetta. Tietysti ensin luodaan lumi pois. Toinen

hakkaa halkoja, toinen vie porot laitumelle, jossa vanhemmat käyvät

irrallaan, mutta nuoremmat pannaan liekaan. Tämän tehtyä kannetaan

ruokavarat sisään. Illallisen jälkeen toimitetaan yhteinen rukous.