Olemme jo nähneet, mitenkä uutisasutus vähitellen pakoitti
Lappalaiset väistymään aina vain pohjoisempiin seutuihin. Mutta on
myös uutisasukkailla ollut suuret vaikeudet voitettavina monessakin
suhteessa, ja erittäinkin kovaan ilmanalaan ja maaperään nähden.
Nälkävuodet 1600 luvun loppupuolella hidastuttivat vakinaista asutusta
Kemin Lapissa. Melkein yhtä tuntuvat siinä suhteessa olivat katovuosien
1716 ja 1717 sekä katovuosisarjan 1737 — 1743 seuraukset, kuten näkyy
Niilo Fellmanin muistelmista onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet
Kemijärveä, verratessa niitä hänen kertomuksiin samoista paikkakunnista
vuosina 1748 ja 1751, sekä E. Laguksen kertomukseen Kuusamosta.
Perinpohjaiset kadot 1810, 1811 ja 1812 eivät aiheuttaneet ainoastaan
monta kuolemantapausta nälän seurauksena, vaan myös lukuisia
siirtymisiä, etenkin Kuusamosta, Kuolajärveltä ja Sodankylästä; sillä
sielläkin sanotaan vallinneen riistan puutteen metsissä ja kalan
puutteen vesissä. Monet siirtolaiset kuolivat niillä matkoilla, jonka
tähden siellä useat talot jäivät autioiksi.
Näiden paikkakuntain kurjuus oli todellakin kauhea. Joillakuilla oli
vielä vuonna 1810 vanhoja varoja käytettävissä; mutta ne syötiin
seuraavana talvena, jonka tähden monelta pellot jäivät vuonna 1811
kylvämättä. Mutta siellä missä kylvettiinkin ei ollut juuri sen
parempaa, sillä sekin vuosi oli katovuosi, eikä vuonna 1812 saatu
mitään satoa. Viimeisenä keinona nälän tyydyttämiseksi syötiin elukat
ja niiden nahat, eipä hyljätty koiriakaan eikä edes kuolleiden eläinten
raatoja. Vasta kun kaikki oli loppuun syöty lähdettiin nälänhätää
pakoon, kun kotipaikalla ei ollut mitään saatavana. Ne, joilla vielä
joku poro oli säilynyt, lähtivät vaimoineen lapsineen, alastomina
ja viluisina, Jäämeren rannoille, jossa heistä suuri osa seuraavana
vuonna kuoli keripukkiin, mutta toiset vielä elävät siellä kalastajina.
Monet suuntasivat kulkunsa Vienan meren rannikolle, jossa he piankin
kääntyivät kreikkalaiseen uskoon.
Toisia lähti etelään, kelkassa vetäen pieniä lapsiansa, joista moni
autioilla taipaleilla Sodankylän ja Rovaniemen välillä nääntyi nälkään
ja viluun. Useat näistä siirtolaisista, semminkin enemmän aikaa pettua
syöneet, olivat siksi heikontuneet, että he, istuuduttuaan tienvarrelle
lepäämään, eivät enään jaksaneetkaan nousta, vaan vaipuivat erämaassa
kuolemaan.
Suurin joukoin hädänalaiset tulivat pitkin Kemijoen vartta. Mutta
eteläisimmissäkin pitäjissä asukkaat elivät semmoisessa ruuan
puutteessa, etteivät aina kyenneet lieventämään näiden kulkijain
nälkää ja tuskaa. Olihan kuitenkin vielä jokunen varakkaampi, joka
hallan vioittamasta viljasta poltti viinaa. Semmoisen luona sattui
näkemään monen kuleksijan tyydyttävän nälkäänsä rankilla, jota he myös
halukkaasti panivat jäätyneinä kappaleina kelkkaansa evääksi.
Vaikka monta, semminkin Kuusamossa, kuoli nälkään, onnistuivat
kuitenkin toiset pelastamaan kurjan henkensä kaikenlaisilla
ravintoaineilla nälkäkauden yli. Heidän nälistynyt ruumiinsa kangistui
usein niin, että nuo ihmis-raukat tuskin voivat liikkua. Toisten ruumis
taas kuivettui, ettei ollut muuta jälellä kuin luut ja nahka ja kalpeat
kasvot.
Tilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan kertomuksessa
nimeltä "Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta Oulun läänistä" sanoo
näin: "Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta katovuosien seurauksena on
mahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä,
kasvot ja jalat pöhöttyneinä, kykenemättöminä seisomaan tai istumaan.
Useat talonomistajat eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua
metsistä. Jauhoja laskettiin juhlina lusikoittain talon kullekin
henkilölle, ja lapset kiihkeästi odottivat tätä onnellista aikaa.
Jumpruttain lainattiin jauhoja, ja takaisin maksettaessa syntyi usein
riitoja kukkurasta. Maitohorsma suolaruohon ohessa ja koivunkuori
olivat herkkuisia leivän aineita. Uutisasukkaat Kukkia, Moilanen
ja Majavajärvi elivät koko kevätkauden vesisaran ja vesiraatteen
(Menyanthes trifoliata) korsista ja juurista, joita paistettiin
tuokkosissa. Niistä tuli verikakun näköisiä möhkäleitä, joita syötiin
päretikulla ja käytettiin eväänä matkoillakin. Varakkaammat sekoittivat
siihen kalaa, eikä hyljätty hevosraatojenkaan luita."
Paljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua sulamatonta
ravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja sellaisten
onnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat, sanoo Deutsch,
joka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.
Mutta tässä onnettomassa tilassa syntyi jonkinmoinen parannus talvella
1813, kun metsiin ilmaantui jonkunverran lintuja ja oravia, ja ne,
joilla siihen vielä oli voimia, saattoivat niitä pyytämällä hankkia
itselleen ja omaisilleen ei ainoastaan jonkun verran ravintoa, vaan
myös keinon saada, vaikkakin niukasti, siementä, josta sitten ensi
suvena korjattiin hyvä sato. Paljon peltoja jäi silloinkin kylvämättä
siemenen puutteessa. Koko Yli-Sompion kylässä ei kukaan sinä vuonna
kylvänyt leiviskää enempää, moni ainoastaan 5—6 naulaa, ja useat tilat
siellä ja muuallakin olivat autioina. Ne, jotka olivat siirtyneet
paikkakuntiin Suomen rajojen sisällä, palasivat kuitenkin ja asettuivat
asumaan tiloilleen, jotka he tapasivat autioina tahi vieraitten asumina.
Sinä vuonna avusti kuitenkin ruunu, ja muutenkin ajat tulivat
paremmiksi. Mutta vuodentulo oli vielä vuonna 1814-kin niukka. Talojen
ja asukkaiden luku on sittemmin lisääntynyt ja väestön hyvinvointi on
uskomattomassa määrässä karttunut. Täällä ei puutu luonnonetuja. Jos
siis uutteruus, huolellisuus ja raittius olisivat suuremmat, kuin mitä
ne valitettavasti ovat, saattaisi varallisuus Keminlapin tilallisessa
väestössä, eritoten verojen vähyyden tähden, piankin tulla yleiseksi.
Rovasti M. Castrénin muistiinpanojen mukaan 7 p:ltä kesäkuuta 1804 oli
silloin Sodankylässä, kun uutistilat siellä olivat syyneissä arvioidut,
26 manttaalia, Kuusamossa 31 11/16 manttaalia ja Kuolajärvellä 6 1/12
manttaalia, paitsi 1 1/8 uutistilain manttaalia, jotka silloin eivät
vielä olleet veronalaisia.
Talot tässä Lapinmaassa ovat vielä melkein kaikki kruununluontoiset.
Ainoastaan Kuusamossa on osa tiloja perinnöksi ostettu. Ensimäinen
perinnöksi osto tapahtui 1798. Mutta pitäjän 45:stä manttaalista on
kuitenkin vielä ainoastaan 7 15/39 manttaalia perinnöksi ostettuja.
Niille Lapin uutisasutuksille, jotka eivät nauti vapausvuosia, vaan
kohta perustamisen jälkeen ovat veroja suorittaneet, suotiin tosin
vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin elokuun 17 p:ltä 1762
ikuinen veronvapaus, mutta missä määrin tämä etu on voinut tulla
Suomen Lapin hyödyksi, sitä en tiedä. Minulle tietämätön on niinikään,
mikä tulos on ollut Oulun läänin maaherran vuonna 1830 alamaisesti
tehdystä ehdotuksesta, että Lapin rahvaalle suotaisiin oikeus saada
kruununuutistalonsa ilman lunnaita perintötiloina merkityiksi
maakirjaan, josta Keis. Senaatti kirjeessä maaliskuun 2 p:ltä 1831 on
ilmoittanut vastaisuudessa antavansa lausuntonsa.
Maataviljelevällä väestöllä täällä on, paitsi niitä poikkeuksia, jotka
aiheutuvat paikallisista oloista, yleensä sama talous kuin Pohjanmaan
talonpojilla, joskin metsästyksellä täällä on suurempi merkitys kuin
siellä. Tämän väestön toimeentulo ei lienekään nyt niin huono kuin
ehkä usein entisinä aikoina. Kuusamossa, Sodankylässä ja Kittilässä
on yleensä parempi taloudellinen asema kuin väestöllä monella
paikkakunnalla Suomen sisämaassa. Moni talonpoika siellä on kuoltuaan
jättänyt jälkeensä, paitsi täydellistä pesää, jopa 3 à 400 riksiä
puhtaassa rahassa. Hyvinä vuosina jotkut parempiosaiset korjaavat
enemmän viljaa kuin mitä omassa taloudessa tarvitaan, ja ylijäämät
huolellinen säästää katovuosia varten. On niitäkin, jotka töistä,
20:stä tahi 25:stä lehmästään — eräässä talossa Kittilässä tapasin
30:täkin — myyvät 25, jopa 50 ja vieläpä useammankin leiviskän voita
vuodessa. Usealla on sitäpaitse melkoinen joukko poroja, joista hän,
muuta hyötyä mainitsematta, saa lihaa, sarvia ja vuotia myytäväksi.
Metsänriistakin on talollisille melkoinen tulolähde. Mutta kun
paikkakunta on kaukana merestä, ei ole vielä, mitä itse metsään tulee,
ymmärretty sen runsaista aarteista ammentaa. Paitsi talontarvepuita,
on saatu joku vähäinen tulo potaskan polttamisella, jota on ruvettu
harjoittamaan Kuusamossa, sekä myymällä sahapölkkyjä, joita viedään
Kittilästä ja Sodankylästä erääseen sahalaitokseen Rovaniemellä.
Inari on köyhä seutu. Se on ylänkömaata ja näyttää etelästä saapuneelle
karulta, viljelykselle mahdottomalta, semmoiselta, josta viljelijän
kaikki vaivat menevät hukkaan; sillä jäätyneitä järviä ja jokia
tavataan täällä vielä kesäkuussa, ja tunturien lumikinokset tekevät
ilman vielä Juhannuksen jälkeen tuuliseksi ja kylmäksi. Mutta kun
suvella tulee Utsjoelta Inariin, viriävät muissakin melkein samat
tunteet kuin norjalaisessa, joka uhmattuansa Jäämeren myrskyjä ja
aaltoja Ruijasta saapuu tänne. Moni Ruijalainen on minulle sanonut:
"Oi, mikä ihana maa tämä Inari, täällä tahtoisin elää talvet ja muuttaa
rannikolle keväällä; kuinka mainioita metsiä tapaakaan täällä, mitä
somia honkia, kuten aarniometsässä, josta puhutaan Salomo kuninkaan
ajoilta; ihme, ettei täällä viljellä ohraa". Norjalainen pitää ohran
viljelemisen mahdollisena kaikkialla missä honka menestyy. Tosin
tuntuukin ilma täällä toisenlaiselta kuin Norjan Ruijassa ja Utsjoella,
joissa pohjoistuuli suvellakin saa lumen ja pyryilman liikkeelle, ja
saattaapa heinä- ja elokuullakin sattua semmoisia. Pihkaa tuoksuva
honka suokin suvella mieluisan viileyden Inarissa, josta kylmyys
ja pahat ilmat silloin näkyvät olevan karkoitetut. Aarniometsien
kautta virtaa jokia hymyilevien laaksojen läpi, ja ruohoiset rannat
ja saaret ennustavat täällä hyvää tulevaisuutta karjanhoidolle;
mutta siitä ei voi paljon koitua, niinkauvan kuin heinänteko on
jätetty naisille, lapsille ja ukoille, mieskuntoisen väen Jäämerestä
pyytäessä turskia tai sen lahdissa onkien monenmoisia kaloja, tai
vaanien peuroja tuntureilla, ajattelemattakaan maan muokkaamista,
johon varatkaan eivät kai riitä. Inarissa ei tosin honka pääse samaan
paksuuteen ja pituuteen kuin Kemin ja Tornion vesiväylien varsilla,
mutta aarniometsiä täällä tavataan useammin kuin etelämmässä. Syynä
siihen on selvästi se, että vaikka ruotsalaisille ja suomalaisille,
jotka halusivat asettua uutisasukkaina Lappiin, vakuutettiin melkoisia
etuja, ei heitä mainittavassa määrässä ole saapunut. Lappalainen pitää
metsästä huolta, sillä jos metsä palaa, niin tuhoutuu jäkäläkin, johon
hänen toimeentulonsa perustuu. Uutisasukas sitä vastoin sytyttää metsän
asuntonsa ympärillä, saadaksensa parempaa laidunta karjallensa. Kun
suvet ovat kuivat, leviävät metsäpalot suurille aloille, koska niitä
alussa ei tahdottu, ja sittemmin ei voitu sammuttaa. Hitaasti on
uutisasutus edistynyt Inarissa. Mutta on se sielläkin alulla.
Olen toisessa paikassa kertonut, miten tohtori Deutsch, seuralaistensa
kanssa, ja minä saavuimme uutisasukkaan Tuomas Kyrön taloon Ivalojoen
varrella. Varakkaalta ja hauskalta se tuntui. Isäntä toi meille
rieskamaitoa hopeapikarissa, jonka hänelle oli lahjoittanut Keis.
Suomen talousseura. Kääntyen minun puoleeni, kun olin hänelle tuttu,
kysyi hän nöyrästi ja häveliäästi, kuinka suuria herroja seurassani
kulki, ja pitikö hänen panna rintapieleensä mitalinsa, jota kuitenkin
pidin tarpeettomana, kun muka nyt oli niin myöhäinen. Mutta toisena
aamuna ukko esiintyi juhlapuvussa, mitali rinnassa. Tätä uutteraa
suomalaista ei ollut peljättänyt perimmäisen pohjolan syvät kinokset ja
jylhät tunturit, joiden takana hän oli pohjattomista nevoista hankkinut
itselleen toimeentulon. Kunnaalle joenlaakson yläpuolelle hän oli
rakentanut asuntonsa, tummiin pilviin kohoavien honkametsien suojaan,
sieltä silmäilläkseen niitä syviä nevoja, jotka hän, kuivaamalla ja
keväällä tulvavedellä kastamalla, oli muuttanut heinämaiksi. Peltoa
hänellä tosin ei vielä ollut kuin noin 2 — 3 tynnyrinalaa, mutta hän
korjasi suvella kokonaista 300 kuormaa heiniä, joilla hän ruokki
melkoisen karjan ja sen avulla pakotti ohran tuleentumaan ja hyvää
satoa antamaan tässä pohjoisessa ilmanalassa.
Mitä vankka, uupumaton, ahkera suomalainen saa aikaan erämaassa, siitä
on Tuomas Kyrö kuvaavana esimerkkinä. Hän syntyi 1776 Sodankylän
Kittilän kylässä, jossa hänen isällään oli talo. 1804 hän nai vielä
elossa olevan vaimonsa Anna Pietarintyttären Peltovuoman. Paitsi
kuuttakymmentä riksiä sai hän perinnöksi vanhan tamman, viisi lehmää ja
lampaan, jota vastoin talo, joka oli kruununtila, siirtyi vanhemmalle
veljelle. Näiden perityiden elukkain ruokkiminen niillä heinillä,
joita hän saattoi koota Kittilän vielä jakamattomista soista, kävi
vaikeaksi. Mutta hän oli kuullut puhuttavan Ivalojoen hedelmällisistä
rannoista, ja hän lähti sinne metsästysmatkalle, löytääksensä siellä,
mikäli mahdollista, sopivan paikan uutistalolle. Seutu miellytti
häntä, mutta parhaat paikat olivat jo 1760-luvulla tarkastetut Kyrön
kruununtilalle, ainoalle, joka siihen aikaan oli Ivalon vesijakson
varrella. Tila oli kuitenkin ensimäisen perustajan kuoleman jälkeen
ollut autiona, ja hänen neljää poikaansa olivat sukulaiset Kittilässä
hoitaneet ja kasvattaneet. Mutta kun he olivat varttuneet ja naineet,
päättivät he jatkaa vanhempiensa alkamaa viljelystä, ja jakoivat
siinä tarkoituksessa jo nurmettuneet avarat tilukset neljään osaan.
Yksi pojista luopui kuitenkin toivosta saada osansa viljellyksi ja
lähti kalastajaksi Varanginvuonoon. Tämän osan osti Tuomas, ja 60:sta
riksistään hän maksoi suostutun kauppasumman, 55 riksiä. Palattuansa
kotia hän lähti vaimonsa ja jonkun viikon vanhan poikansa, hevosensa,
5 lehmänsä ja lampaansa kanssa, sekä kalustona hyvä pyssy, jotkut
kirveet, viikatteet ja verkot, 30:n penikulman taipaleelle erämaan
halki rakentaaksensa itselleen talon jylhään metsään. Pyssyllään ja
verkoillaan hän matkalla hankki elatusta perheelleen, ja syyskuun 20
p:nä 1805 hän majautui kunnaalle Ivalojoen rannalla synkkään metsään
ja noin penikulman päähän siitä paikasta, jossa Kyrön uutisasutus
sijaitsi. Vaikka vuodenaika olikin myöhäinen, onnistui hänen
kuitenkin koota sen verran kuihtunutta ruohoa, että siitä riitti
elatusta hänen elukoillensa, jonka ohessa hän myös ryhtyi asumuksen
rakentamiseen. Kalastusta ja metsästystä täytyi myöskin harjoittaa
elatuksen hankkimiseksi; mutta tästä kaikesta huolimatta oli asunto ja
elukkain suojat valmistuneet 8 viikon ajalla. Saattaa käsittää millä
mielihyvällä perhe muutti uuteen, tulisijalla varustettuun asuntoonsa,
vietettyänsä koko rakennusajan nuotiotulen ääressä. Nyt hän oli noin
21 vuotta asunut tässä paikassa, kaksi penikulmaa ylempänä Ivalojoen
laskupaikasta Inariin, ja omisti 20 lypsävää lehmää, 3 hevosta ja 100
lammasta, lisäksi vielä joukon poroja. Vuonna 1819 hänellä oli ollut
130 lammasta, joista susi oli puolet tappanut.
Suvella 1820 tarkastuksessa ja arvioimisessa, jota hänen pyynnöstään
tilalla pidin lappalaisnimismiehen Juhana Morottajan ja kihlakunnan
lautamiehen Martti Matinpoika Wallen avustamana, arvosteltiin:
asuinrakennus, joka oli 24 kyynärää pitkä, 9 kyynärää leveä ja 5
kyynärää korkea perustuksesta katonrajaan saakka ja sisälsi kaksi tupaa
ja kamarin tulisijoineen, sekä muut rakennukset, nim. 2 navettaa, kaksi
lammashuonetta ja niihin kuuluvat heinäladot, navettakyökki, sauna,
talli, viisi kalu- ja vilja-aittaa, riihi ja jalkamylly, yhteensä 430
hopearuplaksi; kulut 2 tynnyrinalan suuruisen pellon muokkaamisessa 80
ruplaksi; 130 heinäkuorman alan perkaaminen ja ojittaminen niityksi
950 ruplaksi; vanhojen metsistyneiden niittyjen parantaminen, josta
ennen oli saatu 30, mutta nyt 60 kuormaa, 600 ruplaksi; 14,000 kyynärää
aitaa 140 ruplaksi; siis kaikkiaan 2,200 hopearuplaksi. Ensimäisinä
vuosina ei hänen talossaan ollut muita kuin hän itse, hänen vaimonsa
ja silloin pieni poikansa. Nyt on siinä kuusi täysi-ikäistä henkilöä;
paitsi äskenmainittuja renki ja 2 piikaa. Tämä työvoima oli tietysti
suvisin riittämätön laajojen niittyjen korjaamiseen, mutta silloin
oli hänellä tässä apuna runsas liha-, voi- ja jauho y.m. varastonsa.
Melkein jokainen metsästäjä, joka elokuussa täältä lähti likeisille
tuntureille peuranajoon, etsi täältä eväitä. Niitä he saivatkin,
mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he ainakin viikon ajan olivat
heinänkorjuuta avustamassa, jonka tehtyään saivat kolmen viikon eväät
lainaksi. Mutta oli siitä toinenkin etu. Metsästäjä ei siten ainoastaan
tottunut heinäntekoon, vaan työ viritti hänessä halua karjanhoitoon,
ja hän huomasi, että kun metsästys ja kalastus usein epäonnistuivat,
uutisasukkaan aitasta sensijaan ei koskaan puuttunut voi, liha, taljat
ja villat, kaikki sellaista tavaraa, joka paikkakunnalla ja semminkin
Norjassa meni hyvin kaupaksi. Metsästäjän vaivaloinen ja alituinen
taistelu metsänpetoja vastaan sateessa, kuivuudessa, myrskyssä
ja pyryilmassa, ei voinut suojata häntä köyhyydestä, ja vanhana
menetetystä terveydestä, jota vastoin uutisasukas silloin nautti rauhaa
mökissään lapsiensa hoitamana; ja kun metsästäjä hävitti tai karkoitti
kaukaisiin erämaihin metsän elukat, joten hänen toimeentulonsa
kävi yhä vaikeammaksi, parantuivat sitä vastoin uutisasukkaan olot
vuosi vuodelta. Usein olivat lappalaiset, jotka metsästyksellä ja
kalastuksella elivät kädestä suuhun, ihmetelleet hänen kestävyyttään
työssä, josta hän vasta tulevaisuudessa sai korvausta; mutta kyllä he
jo rupesivat huomaamaan, että hän yhä edistyi varmemmin ja paremmin
kuin he, ja moni heistä osti jo häneltä vasikan tai lehmän — ikävä
vain että hinnat olivat jotensakin korkeat, ja ettei täällä semmoisia
muualla ollut saatavissa.
Tuomas oli onnistunut asuinpaikan valitsemisessa. Hän oli heti
kiinnittänyt huomionsa niihin syviin soihin ja nevoihin, jotka
ympäröivät sitä korkeata metsää kasvavaa multavaa kunnasta, johon
hän oli asuntonsa rakentanut. Hän puhkasi ne töyryt, joiden välissä
joki kulki, ja johti siten veden pois soista, jotka sitten rupesivat
heinää kasvamaan. Nämä ojat, jotka olivat vain muutaman sylen pituisia,
olivat siten kaivetut, että kevään tulvavesi niiden kautta virtasi
soille ja toi niihin mutaa, josta kasvullisuus edistyi. Vähässä
ajassa olivat siten nuo rämeiset, epäterveelliset ja vesiperäiset
laaksot ja nevat, jotka hänen tänne asettuessaan ympäröivät hänen
taloansa, muuttuneet lujiksi heinää kasvaviksi kentiksi, joista hän
sai melkoista lisää niihin heiniin, joita hän korjasi perkaamistaan
maaniityistä. Kaiken sen lannan, jota Tuomas ei voinut käyttää pieniin
peltoihinsa, hän levitti sellaisille niityille, joihin ei noussut
tulvavesi, ja sai siten varsin runsaasti kasvavia maaniittyjä. Pyhiin
kirjoihin ukko oli hyvin perehtynyt. Kirkossa hän aina kävi, kun tiesi
papin tulevan, mutta harvoin niissä kokouksissa, joihin lappalaiset
väliajoilla saapuivat. Joka pyhä hän luki kappaleen raamatusta tai
saarnakirjasta, ja oli varsin hyvillään, jos joku vieraskin saapui
niihin hartaushetkiin, joita hän piti talonväkensä kanssa.
Paitsi Tuomas Kyröä on tässä mainittava Puljun uutistalon isäntä
Kittilässä. Kun vuonna 1828 terveyteni parantamisen tähden olin
oleskellut Oulussa, saavuin paluumatkalla Puljun uutistaloon, pohjoisin
talo Kittilässä ja lähimmistä naapureista kolmen penikulman päässä.
Talo oli kauvan ollut sangen kurja uutisasunto, mutta nykyinen isäntä,
joka noin 15 vuotta sitten osti sen parillakymmenellä riksillä,
on uutteruudella, mutta valitettavasti myöskin turmiollisella
viinanmyynnillä lappalaisille, päässyt varallisuuteen. Hänellä oli
jo noin 20 lehmää, 50 à 60 lammasta ja samanverran poroja. Hän kylvi
vuosittain, vaikka asuikin tunturin juurella, 3 à 4 tynnyriä ohraa,
ja viime kymmenenä vuotena on ainoastaan yhden kerran halla tehnyt
vahinkoa. Karjastaan hän vuodessa möi 40 à 50 leiviskää voita, osaksi
tunturilappalaisille, osaksi Norjaan, josta hän osti venäläisiä
ruisjauhoja. Hänen pöydällään näin sentähden yhtä hyvää leipää kuin
ikinä talonpojilla Suomessa. Asunto sitävastoin ei ollut kiitettävä.
Paitsi varsin siivotonta savupirttiä — jossa isäntä, hänen perheensä
ja muu talonväki asui ja sai sopia tilasta muutamien nälkäisten ja
keskenään riitaisten koirien, useiden lampaiden ja jonkun vasikan
kanssa — oli hänellä toisessa rakennuksessa vierashuone, jossa oli
tavallinen harmaasta kivestä tehty uunikin. Mutta tällä kertaa se oli
täynnä poronsarvia, eikä se siis ollut varsinaiseen tarkoitukseensa
käytettävissä. Navetta oli paras, ja tietysti runsaimmin tuottavakin
rakennus talossa. Hänen ainoa hevosensa käveli ulkona pihalla ja sai
silloin tällöin heinätukon. Kun se joskus koetti tunkea navettaan
päästäksensä suojaan raivoavalta ilmalta, karkoittivat naiset
sen heti sieltä. Sen karva olikin ainakin kolme kertaa pitempi
kuin hyvin hoidetun hevosen. Muutoin onkin huomattava, että mitä
edemmäksi pohjoiseen tullaan, sitä surkeammasti hoidettuna tapaa
tämän luonnostaan jalon eläimen, sillä talvellakaan ei sille anneta
muuta suojaa ilmaa ja tuulta vastaan kuin avoin vaja navetan ja
heinäladon välissä, ja niin niukasti ruokaa, ettei olekaan varsin
harvinaista, että sitä täytyy nostaa jaloilleen, kun se, heti kun maa
on paljastunut, ajetaan vielä harmaalle laitumelle. — Mutta on löytynyt
ja löytyy monta muutakin tarmokasta uutisviljelijää Lapissa, ja on
siellä tilaa vieläkin runsaassa määrässä, ei vain etelässä vaan myöskin
pohjoisessa.
Se joka esimerkiksi pohjoisimman Lapin yleensä karuilta mailta saapuu
Luton, Nuottijoen, Ivalon tahi Kaamasjoen, monin paikoin ruohoisille
rannoille ja reheviin metsiin, tuleekin ajatelleeksi, eikö olisi
suotava, että ainakin joku osa vangeistamme siirrettäisiin näihin
seutuihin, käyttääkseen hyväkseen täällä olevia elatuslähteitä. Ainakin
voitaisiin niitä panna täällä vapaalle jalalle samalla menestyksellä
kun Norjan kartoitettuja Ruijassa — kunpa vain heitä seuraisi pappi
ja valistunut sekä oikeutta rakastava virkamies — sillä ehdolla
ja velvollisuudella että täällä viljelevät itselleen uutistaloja.
Mitä mainioita karjanlaitumia täällä vähän ajan perästä olisikaan,
jos jokainen semmoinen työmies saisi omakseen sen maan, jota hän
viljelee. Tuollainen siirtolaiskunta kuitenkaan ei voisi menestyä ilman
mukavaa myynti- ja lastauspaikkaa. Sitä varten olisi tarpeen muutama
penikulma Jäämeren nyt autiota merenrannikkoa Patsjoen ja Karabellan
välissä. Sillä varmaa on, että meidän tunturintakaiset lappalaiset ja
uutisasukkaat eivät voi hyvin menestyä, suurimmillakaan uhrauksilla
valtion puolelta, ellei Suomelle suoda maapalstaa jäämeren rannikolla.