Lappalaiset useissa Keminlapin pitäjissä ovat suorittaneet veroa
kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Koetan selittää mikä sen oli
aiheuttanut.
Mahdotonta on, että sellaiset olot ovat johtuneet siitä, että Lapinmaa
aikojen kuluessa oli ollut milloin toisen milloin toisen valtakunnan
alaisena. Eikä ole oikeana pidettävä sitäkään otaksumista, että etenkin
Kuusamon Lapista suoritettu jousivero olisi syntynyt siten, että rahvas
suostui siihen, saadakseen olla rauhassa Venäjän puolelta tehdyiltä
rosvoretkiltä. Lagus kertomuksessaan Kuusamon pitäjästä luulee
kuitenkin, että semmoinen suostumus oli tehty "rajakäynnissä Kaarlo IX
aikana", siis Täyssinän rauhan jälkeen 1595. Mutta tämä otaksuminen,
joka kenties perustuu siihen, että silloin Ruotsin ja Venäjän
välillä solmittiin rauha, on luultavasti kokonaan perätön. Sillä
useammin lienevät meikäläiset häirinneet Venäjän puolta kuin Venäjän
raja-asukkaat häiritsivät Suomen Lappia. Epäilemätöntä on sitäpaitsi,
että veronkanto Suomen Lapista, ja siis tietystikin välittömästi
rajalla olevasta Kuusamosta, toimitettiin paljon aikaisemmin Venäjän
puolelta, joka juuri mainitussa rauhanteossa luopui veronkannosta
Tornion Lapissa, josta siis aikaisemmin suoritettiin vero tällekin
valtakunnalle.
Todenmukaisempaa on, ettei aihetta veronmaksuun vieraille valloille
ole etsittävä semmoisesta suostumuksesta, jota on mainittu, eikä
jonkunlaisesta muka yliherruudesta tässä maassa, vaan yksinkertaisesti
siitä, että siten korvattiin ne etuoikeudet, joita nautittiin vieraan
valtakunnan alueella.
Vielä nykyäänkin tarvitsevat porolappalaiset suunnattomia aloja
porojensa elatusta varten, ne kun eivät saa riittävää ravintoa pienillä
aloilla. Porojen ainoa ravinto talvisin on jäkälä. Suvella, kun tämä
jäkälä on kuivaa, on se niille vähemmin miellyttävää. Syystalvella
tapahtuu tuontuostakin, että maata peittää kova hanki, joka estää
poroja sen alta kaivamasta esiin jäkäliä. Keskitalvella on lunta 2 —
3 kyynärää. Jos silloin sattuu olemaan kova hanki ennenkuin keväällä
ilmaantuu paljaita paikkoja, tahi ennenkuin jäkäläiset kivet ovat
lumipeittonsa heittäneet, ovat porot samassa epätoivoisessa tilassa
laitumeen nähden. Talvella on poroilla susista vielä suurempi vaara
kuin suvella. Niitä vastaan täytyy poroja varjella ja suojella
mahdollisuuden mukaan. Suvella niitä vaivaa kaikenlaiset itikat
(hyönteiset). Tapahtuu myös että niitä toisessa paikassa rasittaa jokin
tauti, josta toisessa paikassa ei tiedetä mitään.
Semmoisia ja monia muita seikkoja täytyy lappalaisen ottaa huomioon,
jos hän tahtoo säilyttää laumansa. Hän on pakotettu talvella tekemään
laajoja retkiä, ja suvella vieläkin laajempia. Merenrannikolla, jota
lappalaiset ammoisista ajoista ovat pitäneet kaikille yhteisinä, ei
jäkälää tavallisesti kasva niin viljavasti, että porolaumat siellä
voisivat elää kautta talven. Useammin kuin metsäseuduissa peittää
siellä maata kova hanki, joka ei ainoastaan vaikeuta poron ruuan
hankintaa vaan myös helpottaa suden hyökkäyksiä. Talven tullessa
porolaumat sentähden lähtevät sisämaihin, jonne niiden omistajien
täytyy tahtoen tai tahtomattaan niitä seurata. Keväällä puhaltaa
alituisia merituulia, ja porot, jotka haluavat kulkea vastatuuleen,
suuntaavat kulkunsa merenrannikolle, jossa lappalaiset pienten
koiriensa avulla ajavat niitä kapeisiin niemiin. Siellä ne ovat
paremmassa turvassa kärpäsiltä ja itikoilta, joten niitä on helpompi
paimentaa ja pitää koossa.
Niinikään kalastettiin usein järvissä oman maan rajan ulkopuolella,
eikä metsästäjääkään arveluttanut astua sen yli. Pyydettiin peuroja,
majavia, naalia, näätiä, oravia y.m. mistä niitä vain sattui löytämään.
Mutta nämä eläimet tietysti eivät pysy samoilla aloilla vaan samoilevat
paikasta toiseen. Ketut, naalit y.m. kulkevat peltorotan ja hiirien
perässä. Runsaampi tai niukempi männyn tai kuusen siementen saanti
määrää oravan vaellukset. Näätä pyrkii oravan jälessä, jonka pesää
se käyttää omanaan. Sinne meni metsästäjä missä hän luuli riistaa
löytävänsä, kysymättä valtakunnan rajaa. Se ei estänyt kalastajaakaan
harjottamasta ammattiaan, missä hän vain luuli sen kannattavan.
Kalankin runsaus vesistöissä saattaa kyllä satunnaisista syistä olla
melkoisten vaihtelujen alainen. Kun saalis jossakin paikassa on niukka,
saattaa se olla varsin runsas toisessa paikassa, joka ei ole varsin
kaukana.
Kaiken tämän johdosta tapahtui usein, ja tapahtuu yhä vieläkin, että
porolappalaiset asettivat majojansa milloin oman milloin vieraan
valtion alueelle. Kuten meidän ja muutkin lappalaiset poroineen suvella
pyrkivät merenrannalle, vetäytyivät ne taas talvella, vieraatkin,
huolimatta valtakunnan rajasta, maamme alueen sisäosiin.
Siten kävi pohjoisessa Lapissa, tunturiselän pohjoispuolella. Vähän
toisenlaiseksi muodostuivat olot etelämpänä asuvien lappalaisten
luona. Kenties meren etäisyyden tähden nämä eivät entisinä aikoina
pitäneet suurempia porojoukkoja, vaan oli heidän taloutensa jo silloin
samanlaatuinen kuin nykyään metsälappalaisten ja inarilaisten.
Ainoastaan talvisin, jolloin he tarvitsivat juhtia metsästysretkiänsä,
ajojansa ja matkojansa varten, pitivät he porojansa luonaan, mutta
suvella antoivat he niiden samoilla vapaina metsissä. Tietysti nekään
eivät välittäneet valtakunnan rajasta. Mutta poronpitoa tärkeämpi
näkyy jo muinoin olleen metsästys ja kalastus. Kalastusta varten
käytettiin kaukana toisistaan olevia järviä, ja siirryttiin, kun olot
sitä vaativat, toisesta toiseen, huolimatta siitä oliko järvi ehkä
toisessa valtakunnassa. Siten inarilainen vielä nykyäänkin vaimoineen,
lapsineen, kalastaa milloin toisessa milloin toisessa järvessä
ja lähettää, jos hänellä on renki tai täyskasvuinen poika, tämän
jäämerelle kalastamaan.
Noita siten siirtyviä ja samoilevia lappalaisia tavattiin
kirjoitettuina kahden tai kolmen valtakunnan kantokirjoihin, ja heitä
pakotettiin sentähden maksamaan veroa sekä toiselle että toiselle
valtakunnalle. Eihän siinä mitään kohtuuttomuutta ollutkaan, niin
kauvan kun verotettiin ainoastaan niitä, jotka mieskohtaisesti olivat
saaneet nauttia näitä etuja. Mutta vähitellen verotettiin muitakin, ja
siten vero vihdoin sai koko kyläkuntaa velvoittavan veron luonteen,
jota sitten suoritettiin säädettyyn määrään koko kyläkunnasta.
Niinpä luetaan Vesisaaren lääninarkistossa säilytetyssä kertomuksessa:
"Kun norjalaisia, ruotsalaisia ja Venäjän novgorodilaisia lähettejä
saapui Lappiin, maksoivat lappalaiset, joilla ei ollut mitään voimaa
kieltäytyä, kullekin varojensa mukaan". Kuitenkin tuntuu siltä, että
ainakin myöhempinä aikoina, jolloin järjestyneempiä oloja saatiin
aikaan, lukuun otettiin veroa määrätessä myöskin se aika, jolloin
verotettu oli oleskellut valtakunnan alueella ja siitä nauttinut etuja.
Siitä riippui kai se, että esim. Utsjoella ja Inarissa maksettiin
Ruotsille kokovero, vaan Norjalle ainoastaan puolivero.
Asian luonteesta seurasi sekin, että veronkantajien täytyi tulla
vieraan maan alueelle, sillä veronalaista ei voitu varmuudella
tavata muualla, kuin hänen varsinaisessa kotipaikassaan. 1596-vuoden
rajajärjestyskirjan mukaan, kuningas Sigismundin ja tsaari Feodor
Ivanovitschin välillä, piti tosin Venäjän alamaisten, jotka asuivat
ruotsalaisella alueella, sieltä muuttaa pois. Mutta niin ei käynyt,
vaan pysyivät he entisessä tavassaan, oleskellen ja hankkien
elatustansa milloin toisessa, milloin toisessa valtakunnassa,
suorittaen veroa kummallekin.
Kukin valtakunta yhä jatkoi veronkantoansa niiltä lappalaisilta,
joita se jo ennen oli verottanut, huolimatta siitä, missä he asuivat,
ja kantomiehet nauttivat, ei ainoastaan suojaa, vaan virallista
avustustakin paikkakunnan viranomaisilta vieraassa valtakunnassa veroa
kootessaan, jolloin tietystikin etusijassa pidettiin silmällä oman
valtakunnan etuja.
Mutta sittenkään meidän lappalaiset eivät milloinkaan tunnustaneet
muuta herruutta kuin Ruotsin hallitsijan. Häntä he aina pitivät oikeana
Herranaan ja kuninkaanaan ja ainoastaan hänelle he valittivat, kun
verot heistä tuntuivat liian raskailta. Se ilmenee nimityksessä "Miin
konagas" s.o. meidän kuningas, jota he käyttivät tarkoittaessaan
Ruotsin hallitsijaa, jota vastoin Venäjän hallitsijaa nimitettiin
"Karjel" eli "Ruossa konagas" ja Norjan "Vuona könagas" s.o. Vuonoin
kuningas.
Minun käsitykseni mukaan on siis kaiken todennäköisyyden mukaan
näissä seikoissa etsittävä pohja sille veronalaisuudelle usealle
valtakunnalle, johon lappalaiset olivat joutuneet, ja siitä, niin
ainakin minä otaksun, riippui kaiketi myös Venäjälle menevä jousivero
Suomen Lapista. Siihen viittaa myös kunink. kirje 11 p:ltä kesäkuuta
1801.
Varsin selvän todistuksen tämän käsityksen oikeudesta antaa eräs 1588
vuoden memoriaali, josta näkyy, että jo silloin Inarissa suoritettiin
veroa kolmelle valtakunnalle, ja niinikään olot Enontekiäisten
Peltojärven kylässä.
Viimeksimainitusta kylästä suoritettiin Venäjälle veroa vielä 1594.
Koska sitä ruvettiin kantamaan, ei ole tiedossa, mutta äsken mainitun
vuoden jälkeen sitä ei enää tavata kantokirjoissa. Sen kanto näkyy siis
lakanneen Täyssinän rauhanteon jälkeen 1595, jolloin Venäjä Ruotsin
eduksi luopui kaikesta verosta Tornion Lapissa, johon Peltojärvenkin
kylä kuului.
Näyttää siltä, että venäläiset viranomaiset korvauksena jousiverosta
pitivät velvollisuutenaan, ainakin pakottavan tarpeen tullen, suoda
joitakuita etuja noille kyläkunnille, kun ne niitä pyysivät. Semmoista
tapahtui erittäin aikoina, jolloin niiden täytyi tuottaa Venäjältä
viljaa, köysiä, hamppuja ja muita tarpeitansa.
Venäjän puolelta tämä viljakauppa ei oikeastaan ollut sallittu, eikä
Ruotsinkaan hallitus näy olleen halukas suostumaan meidän Lapin
pitäjien pyyntöön, että hallituksen myötävaikutuksella tämä kielto
saataisiin kumotuksi. Siitä 1760 vuoden valtiopäivillä esitetty anomus
syrjäytettiin nimenomaan vastauksessa talonpoikien yleisiin valituksiin
sen 60:nessä §:ssä vuodelta 1762, kuitenkin sillä lisäyksellä, että
kunink. M:tti tahtoi pitää armollista huolta köyhistä alamaisistaan,
että ne tässä suhteessa ennen ensi valtiopäiviä tulisivat autetuiksi.
Niin ei kai sittenkään käynyt, koska samanlainen anomus uusittiin
valtiopäivillä 1765— 1766, kuitenkin nytkin ilman muuta tulosta, kuin
että kunink. M:tti kirjelmässä tammikuun 18 p:ltä 1766 vaati läänin
maaherraa koettamaan taivuttaa kaupunkien kauppiaita avustamaan Kemin
Lapin asukkaita tarpeellisella viljalla.
Mutta tämä yritys, jos sitä tehtiinkään, nähtävästi jäi tulosta vaille,
sillä Lapin väestö kääntyi nyt suorastaan Kuolan voudin puoleen, joka
myös suostui anomukseen; ja lappalaisemme saivat nyt ostaa erityisiä
tarpeitaan Venäjän puolelta, jopa edullisillakin ehdoilla. Siitä on
joitakuita kirjeitä ja asiakirjoja, kuten myös osa kuitteja näiden
paikkakuntien Venäjälle suoritetusta verosta, vieläkin tallella.
Keminlappi oli veroilla enin rasitettu. Paitsi omalle (Ruotsin)
kruunulle suoritettiin sieltä veroa: Kuusamosta, Kuolajärveltä,
Sodankylästä, Sompiosta ja Keminkylästä Venäjälle, Utsjoelta ja
Inarista sekä Venäjälle että vieläpä Norjallekin. Tämä verotus
lakkautettiin, mitä Norjaan tulee, vuonna 1751; mutta Venäjälle
menevästä verosta vapautettiin Keminlappi vasta 1814. Siellä oli
Kittilä ainoa seutu, jota ei vieras valtio koskaan verottanut.