Soittoa ja laulua ovat lappalaisetkin jo ammoisista ajoista
harrastaneet. Mutta heidän soittokoneensa ja niillä aikaansaatu soitto
oli muinoin, kuten nytkin vielä, mitä yksinkertaisinta laatua. Paitsi
monenmoisia rumpuja, joita kuitenkaan, ei ainakaan enää pakanuuden
ajan loppupuolella käytetty seurusteluhuvin lisäämiseksi vaan jumalien
kunniaksi toimitetuissa menoissa ja noitatemppujen suorittamisessa, oli
heillä jo muinoin myös toisenlaisia soittokoneita, kuten tuohi- tai
puutorvia. He käyttivät myös varsin alkuperäisiä pajunkuorista tehtyjä
puhallustorvia, ja huuliharppukin oli aikoja sitten heillä tunnettu.
Mutta häissäkään näitä koneita ei käytetty, sillä niissä ei ole tapana
soittaa, paitsi joskus Alalapissa, jossa tanssisoittoa suoritetaan
viululla.
Lauluun sitävastoin heillä on ammoisista ajoista ollut enemmän
harrastusta. Laulujansa he nimittävät "juoigam" eli "juoigem", ja
laulamista kutsutaan joikaamiseksi. Virsiä varten sitävastoin he
käyttävät sanaa "lavl" tai "lavllo" ja laulaa virsiä on "lavllot".
Näitä juoigam-lauluja suoritetaan omituisella ja jotensakin
yksitoikkoisella, milloin surullisella ja valittavalla, milloin
hilpeällä, milloin taas kostoa ja raivoa uhkuvalla nuotilla. Kun
laulun tulee ilmaista vihaa, liittyy siihen usein hammastenkiristys,
ja kun se on ilkkuva, suoritetaan se äänellä, joka ainakaan siihen
tottumattomille korville ei ole mieluinen. Teksti on usein tilapäinen
ja sisältää nykyään varsin usein vain muutamia sanoja, joita laulaja
loppumattomiin toistaa, lisäten niihin kaikenlaisia sivuääniä
kuten aa, oo ja senkaltaisia. Tuo alituinen äänten ja sanojen jopa
yksityisten tavujen toistaminen luo näihin lauluihin niiden suuressa
yksinkertaisuudessakin jonkinmoisen runollisuuden vivahduksen.
Sisällyksensä puolesta ne tavallisesti ovat kovin mitättömiä, ja
varsin puutteellinen on muotokin, jota koetetaan korjata mainituilla
moninaisilla äänillä.
Mutta vaikka lappalaisten laulu kehityksessään onkin tauonnut,
lappalainen sentään laulaa ahkerasti. Kuten lapsi jokeltaa, hänkin
laulaen jokeltaa häntä ympäröivistä esineistä. Hän laulaa, samalla
tekstiä laatien, meren aalloista, järven laineista, viheriöivästä
lehdosta, pauhaavasta koskesta, pulppuavasta lähteestä, tuuheasta
puusta, kaatuneesta hongasta, kuihtuneesta oksasta, milloin toisesta,
milloin toisesta eläimestä, sanalla sanoen, kaikesta, mikä ilmenee
hänen katseelleen ja esiintyy hänen nähtäväkseen.
Poroja paimentavan täytyy laulaa ahkerasti, sillä jos paimen
pysyy ääneti, saapuu susi helposti laumaan. Kuten suomalaiset
paimenlauluissaan, samoin lappalainenkin siinä vapaasti valitsee
laulunsa aineen. Susi, joka on lauman ankara vihollinen ja jossa se
aiheuttaa paljon vauriota, on lauluissa alituisesti käytetty aihe.
Esimerkkinä mainittakoon paimenlaulu, joka on tavallinen Utsjoella ja
jota käytetään siellä ei ainoastaan paimentaessa, vaan myös poroja
etsiessä, semminkin jos silloin huomataan suden jälkiä tai muutoin
sattumalta ajatellaan tätä petoa. Tekstissä on ainoastaan nämä sanat:
Laiha susi
pitkähäntäinen.
Mutta toistamalla jo ennen mainituilla lisäyksillä laulu venyy
loppumattomiin.
Oikeastaan lappalainen joikaa kun hän on jossakin toimessa tahi kun
hän on liikkeessä, sillä joikaamista mitään toimittamatta pidetään
nykyään kristillisellä aikakaudella sekä syntisenä että vaarallisena,
koska perkele silloin voi laulajaa vahingoittaa. Sitä hän kuitenkaan
ei voi, jos laulaessa ollaan jossakin toimessa. Perkele onkin se, niin
väitetään, joka on opettanut ihmisiä joikaamaan. Venäjän lappalaisten
kertoman mukaan paholainen siihen opetti vanhan akan, joka sitoutui
opetuksen palkaksi hehkuvasta kivestä nuolemaan pois perkeleen syljen.
Voihan helposti otaksua, että papit entisaikoina saivat lappalaisiin
istutetuksi tämän käsityksen joikaustaidon synnystä.
Mutta paitsi näitä, jos niin saa sanoa, jokapäiväisiä lauluja, jotka
tavallisesti liittyvät näkyväisiin esineihin, tavataan lappalaisilla
n.s. Tolas juoigam eli muinaislauluja, joissa kosketellaan myös
yliluonnollisia voimia ja näkymättömiä olioita. Niissä kerrotaan osaksi
lappalaisten muinaisista kohtaloista, osaksi ne ovat semmoisia, joita
laulettiin uhreja ja noitumista toimitettaessa, osaksi semmoisia,
joiden tarkoitus oli saada metsien ja vesien tuotteet kartutetuksi. Kun
niitä entisaikoina suoritettiin kokoontuneen väestön läsnä ollessa,
johti laulua Raadeädje, Serve-olmai, siite-ised tai noide. Nämä laulut
elävät nyt enää vain katkelmina jonkun iäkkään henkilön muistossa.
Ja hyvin vastenmielisesti niitä ilmoitetaan, osaksi maallisen
rangaistuksen pelosta, osaksi uskonnollisesta arkatuntoisuudesta.
Sillä semmoisten perkeleellisten ja tuhoa tuottavien laulujen, niin
sanotaan, ei pidä joutua jälkimaailman muistettaviksi. Joskus luulin
myös huomanneeni, että joskin muutoin oltiin taipuvaisia sanelemaan
minulle lauluja, jätettiin tahallansa yhtä ja toista pois, joka muka
oli unhotettu. Minulla oli toisinaan kuitenkin syytä epäillä väitteen
todellisuutta. Siten eräs laulajistani jätti aina pois kiroukset, kun
hän piti niitä siksi syntisinä, ettei ollut tahtonut niitä oppia,
vaikka luulen että ne hänellä olivat hyvin säilyneet muistissa.
Sillä varovaisuudella, joka tässä kohden tavataan lappalaisissa, on
syvät juuret, jotka, kuten kasvi, ovat valosta ja pimeydestä saaneet
elinnesteensä. Vielä on säilynyt Saamemaan taruissa muistoja siitä,
miten moni arvokas perheenisä sai astua mestauslavalle, syystä
että hän oli harjoittanut muinaista laulutaitoa. Vieläpä Ruotsin
valistunut ja monien viisaiden hallitustoimiensa tähden kunnioitettu
kuningas Kaarlo XI hallitusaikansa ensi vuosina, harhaan johdetun
ajanhengen vaikutuksesta, tuomitsi kuolemaan saamelais-raukan, jonka
pahansuovat ja harhaluuloiset naapurit olivat ilmoittaneet noidaksi,
vaikka hän todellisuudessa ei ollut muuta kuin kansansa muinaisten
kansallislaulujen osaaja, näiden laulujen, jotka kurjalle kansalle
olivat lohdutuksena juuri samojen naapurien anastuksia kärsiessä. Ja
kuinka sellaisia henkilöitä jotkut papit kohtelivat, siitä voidaan
saada tietoja Tuomas von Westenin, Tornaeuksen, Tuderuksen y.m.
kirjoista.
Mutta vaikka ei voikaan hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joita
käytettiin lappalaisten harhauskojen ja taikatemppujen hävittämisessä,
täytyy kuitenkin antaa tunnustuksensa kuninkaiden ja tosipappien
harrastuksille koettaa sytyttää tämänkin luonnonkansan keskuudessa
ikuisen valon soihdun ja siten juurruttaa siihenkin ihmiselle arvoisen
ja taivaallisten totuuksien kanssa yhtäpitävän elämänkatsomuksen.
Kuusi vuotta olin jo elänyt lappalaisten keskuudessa, ennenkuin
tuli tiedokseni, että muinaisia kansallislauluja vielä oli heillä
muistissa. Jos kysyin heiltä tunsivatko he niitä, ja sen kysymyksen
teinkin heti paikalle tultuani, sain aina vastaukseksi, että moiset
perkeleelliset kepposet oli isällinen hallitus ja hartaat papit jo
aikoja sitten hävittäneet Jumalalle kunniaksi. Satunnaisesti kuulin
vihdoin erään lappalaisen laulavan semmoista laulua hänen tietämättään
että olin läheisyydessä. Niiden osaamista hän ei sanonut pitävänsä
syntinä, mutta hän ei ollut rohjennut niitä minulle ilmaista, peläten
maallista rangaistusta. Vasta kun minä pyhimmästi vakuutin, että en
minä puolestani tulisi laulajalle tuhoa tuottamaan, rupesi hän vihdoin
minulle muutamia lauluja sanelemaan, ja ne olivatkin ensimäiset, mitä
saamen-kielellä kirjoitin muistiin.
Hänen käsityksensä mukaan ei näillä lauluilla, joita hän nuoruudessaan
oli muutamia oppinut, enään ollut mitään merkitystä, semminkään ei
kristitylle ihmiselle, johon paholaisella ei ole suurta valtaa.
Itselleen hän arveli niistä olleen hyötyäkin. Nehän olivat saaneet
hänet käsittämään, kuinka paljon suurempi armo Herralta oli tullut
hänelle kuin hänen esi-isilleen, jotka, kuten hän näistä lauluista
oli tullut huomaamaan, olivat eläneet pakanallisissa erehdyksissä ja
syvässä pimeydessä. Laulut olivat siis antaneet hänelle aihetta ylistää
Vapahtajaa siitä taivaallisesta opetuksesta, josta hänkin oli tullut
osalliseksi.
Näiden laulujen ja katkelmien pääasiallisena sisällyksenä oli se, miten
lappalaiset muinoin anoivat epäjumaliltaan suotuisaa metsästystä ja
hyvää kalansaalista, terveyttä y.m., ja miten he vaativat, että jumalat
monenkertaisesti palkitsisivat heille tuodut uhrit, ja vihdoin uhaten,
että ellei jumala anna mitä he pyytävät, eivät he ainoastaan hylkää
häntä, vaan vieläpä ottavat häneltä pois ne sarvet, joita jo olivat
hänelle uhranneet, jopa hävittävätkin hänet.
Lappalaisten vanhoissa lauluissa ilmenee enimmiten epätoivo ja
synkkyys, huoli ja kärsimys, suru ja hätä. Ne kuvaavat alakuloista
elämää, joka ei liiku ruusuilla tai kukkasilla sirotetuissa laaksoissa,
vaikka niissä joskus häämöittää onnellisemmankin ajan muisto.
Kuten suurimmaksi osaksi kaikki pohjolan kansanrunous on romanttista,
niin on lappalaistenkin. Niissä he käsittelevät puroja, ojia, vesiä
y.m. elävinä olentoina, mutta niissä ei esiinny lappalaisten oma voima,
vaan heidän ulkopuolellaan oleva yli-inhimillinen tarmo, jonka avulla
metsät ja vuoret syöstään mereen ja suoritetaan muita suurtöitä.
Jättiläisiä ja muita avustajia niissä manataan esille maan uumenista
ja syvyydestä, ja sekä ne että ilman siivelliset asukkaat, joiden apua
myös vaaditaan, avustavat heitä heidän toimissaan.
Suomalaisessa kansanrunoudessa tavattava alkusointu, joka
lappalaisissakin lauluissa joskus esiintyy, tuo suruvoittoinen kärsimys
ja ahdistus, joka kummassakin on niin yleinen, näkyy viittaavan siihen,
että ne ovat samasta siemenestä versoneet, vaikka sitä kumpikin kansa
on erilaisessa maaperässä eri tavalla viljellyt. Sillä jo ennenkuin
suomalainen kansanrunous oli joutunut nykyiselle kehityskannalleen,
olivat lappalaiset eronneet suomalaisista. Kosketuskohtia oli heidän
välillään kuitenkin senkin jälkeen monenmoisia. Ei siis ihmettäkään,
että suomalainen laulu on vaikuttanut lappalaiseen lauluun, eikä
sekään, että viimemainitun kehitys on keskeytynyt niiden surkeiden
olojen johdosta, joissa lappalaiset ovat eläneet.
* * * * *
Lauluihin liittyvät sadut. Näissä saduissa puhutaan muun muassa, kuinka
Aasa-Thor vainosi jättiläisiä ja aaveita tuntureilla, poltti useimmat
korkeat kukkulat ja hävitti niistä aaveet; kuinka lappalaiset voittivat
jättiläisiä sekä kaatoivat kokonaisia karhulaumoja ja susia, jotka
terävillä hampaillaan olivat jyrsineet rikki ne kalliolohkareet, jotka
olivat suojana lappalaisten luonnon muodostamissa asunnoissa; kuinka
he uskoivat esi-isiensä henkien avulla suorittaneen sankaritekoja
taistellessaan jootteja, skyyttejä, karjalaisia ja muita kansoja
vastaan, joiden kanssa olivat joutuneet tekemisiin; kuinka kupari-,
hopea- ja kultapäitsillä suistetut oriit lennättivät lappalaisia
sankareita kallioihin rakennettuihin kuningaslinnoihin kaukaisissa
maissa, joissa useat heistä olivat suorittaneet suurtekoja ja siitä
syystä otettiin kuninkaiden turviin, ja joissa monet heistä, kuten
Ruobba, naivat prinsessan. Vielä nytkin uskotaan mitä hullunkurisimpia
satuja, ja usein kyllä vakuutetaan, että niissä kerrotut seikkailut,
mitä laatua lienevätkin, ovat tapahtuneet äsken manalaan menneiden
sukupolvien aikana. Kuvitellaan että henkilöt, jotka elivät viimeksi
kuluneella vuosisadalla, ovat olleet vaikeissa taisteluissa
jättiläisiä, hiisiä (staloja) ja muita senkaltaisia olentoja vastaan,
jotka olivat niin väkeviä, että ne viskelivät kokonaisia vuoria,
kaatoivat laivoja y.m., ja niin suunnattomia, että janoissaan ollessaan
joivat tyhjäksi koko järven. Usein kuulee puhuttavan noidista,
jotka keskenään kilpailivat noitataidossa sillä koettaen toinen
toistaan vahingoittaa, ihmisistä, joita noiduttiin eläimiksi, ja
joiden täytyy semmoisessa muodossa vaeltaa maan päällä, ynnä muuta
samanlaatuista mielettömyyttä. Saa niinikään kuulla satuja siitä,
kuinka Pelko taisteli paholaista vastaan ja voitti hänet, Peivaan,
Akimelekin, Torajan, Lavrekan ja muiden sankarien urostöistä, ja myös
kaikenmoisista muista tapahtumista.