Jokaisen kansan alkuperäiseen uskonnolliseen käsitykseen ovat
valtavasti vaikuttaneet ne luonnonsuhteet, joissa kansa on elänyt.
Sen on tehnyt sekä ilmanala siinä maassa, jossa se on alkunsa saanut,
että myös maan maantieteellinen asema ja muodostus, sen suurempi tai
niukempi hedelmällisyys ja muut yleiset olot.
Luonnostaan rikkaissa maissa voivat ihmiset jo alussa asua suuremmissa
ryhmissä. Yhteiselämä antaa voimaa ja maan anteliaisuus rikastuttaa
kansaa, joka rikkautensa ilmaisee runsaasti varustetuilla temppeleillä,
kallisarvoisilla jumalankuvilla, jumalanpalveluksen ulkonaisella
komeudella ja monilla siihen liittyvillä laitoksilla. Kehitys sekä
aineellisissa että henkisissä oloissa edistyy verrattain ripeästi.
Ainoastaan vaivaloisesti syntyy ja muodostuu kaikki pohjan perillä,
semminkin asutun maan viimeisissä äärissä, sumeassa ja kylmässä
Lapissa, jossa ei ollut mitään yksityisomaisuutta ennenkuin lappalainen
kesytti poron; jossa kalastus ja metsästys aina viime aikoihin saakka
ovat olleet ainoat keinot ihmisen elämän mahdollisuudelle; jossa siitä
syystä ihmisten oli pakko elää toisistaan kaukana olevissa kodissa;
jossa maaperän hedelmättömyys ja ilmanalan ankaruus laajoilla aloilla
estää kaiken kasvullisuuden; jossa vallitsee suurimmaksi osaksi talvi
ja jossa sentähden ikuinen jää peittää korkeimmat vuorenhuiput ja
pysyy nevoilla ja soillakin monessa paikassa sulamatta; jossa siis,
kuten Ovidius laulaa: Lumi vallitsee eikä aurinko eikä sade sen valtaa
katkaise, kun pohjatuuli sitä tukee ja tekee sen pysyväiseksi.
Pakotettuna elämään moisissa ulkonaisissa oloissa, erillänsä muusta
maailmasta ja vertaisistaan, ihminen kutistuu ja käy tylyksi.
Niissä oloissa ei edisty tiedoissa, ei luoda kaunotaiteita eikä
kehity hienostunut makuaisti. Sillä ne pakoittavat mielikuvituksen
vaikenemaan, tylsistävät ajatusta, joka kääntyy sisäänpäin, ja
ehkäisevät ihmisen sielullista ja ruumiillistakin kehitystä.
Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen
uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän
vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden
aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja
rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi.
He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan.
Heidän jumalanpalvelukseltaan puuttui kaikki ulkonainen komeus, eikä
heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.
Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti
velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein
jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä
asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi
Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.
Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät
lupauksiansa ja suorittivat uhriansa. Joskus saattoi yksityisellä
henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella,
josta vasta enemmän.
Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia
perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka,
johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän
puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä
asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla,
oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi
metsänriistalla ja muulla hyvällä.
Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin
uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti
asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin
jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin
huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri
kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan
läheisyydessä.
Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista
Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.
Semmoisia pyhiä paikkoja — joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli
puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari
ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia — ei hoidettu
muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne
koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen
oksilla, sillä seita piti viheriästä.
Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla.
Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet
pitää nimensä "_passe_" eli "_ailesvarre_" (pyhä vuori). Lukuisasti
tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin
luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre,
Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja,
joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden
hartausharjoituksia.
Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista
seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin
paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty
pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai
naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli
asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset
yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi
eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä
uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekin, joka
lappalaisen kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri
ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.
Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta
kivisiä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin
_Muorra Jubmel'iksi_ (puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen
paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien
rannoille, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta
myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen
vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut
puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne
milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja
kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen
kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat
tulta ja jälkimäinen jumalan musertavaa voimaa.
Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat
kivijumalia, oli se, että _Gedgge Ibmel_ eli _Jubmel_, joksi yhteisesti
kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana
kuin _Muorra Jubmel_ ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa
he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin
olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita
julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään
tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen
päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut
näkemään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 penikulmaa
Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea,
kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin
valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi.
Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen.
Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä
Palelojavrella, penikulma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman
kiven siellä kerrotaan olevan pienen kallion kokoisen, mutta pienen
kiven vaan patalakin veroisen.
Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat
ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon
seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti
ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin
asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli
muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja
palvelijoitaan.
Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi,
kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki
laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun
joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.
Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi
(kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin
Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita oli myös kivijumalien
yleisenä nimityksenä.
Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään
samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.
Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan
ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin
pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin
poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala
oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen
oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta
voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville
siinä käytetystä vihkimispuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai
ole syömättä, olet sittenkin jumalani".
Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa,
että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat
seisoivat, runsaan saaliin.
Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää
hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä
useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat
ja lihavammat sen antimet — tietysti sillä edellytyksellä, että sitä
osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada
noitarummulta, tältä lappalaisen arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa
hänen tärkeimmissä toimissaan.
Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava
tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää
ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää
hyvänään.
Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain,
nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia.
Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin
uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja
käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän
päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.
Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi
jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä
otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit — etenkin nuo upeat
poronsarvet — tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin
siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun
kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen,
rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.
Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat
lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja
parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai
polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä
aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät
kristittyjen jumalien puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit
ja kirkonmiehet.
Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli
ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken
mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei
aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi
haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri
jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten
äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa
poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin
kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen
seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut
saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin
pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä
sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy,
kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä
paikassa ja muutan toiseen." Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia
epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta,
että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset
kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät
kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin
puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.
Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä
tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea
ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan
polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa
kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta
olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa: "Kerrotaan Luulajan
Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa,
jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta
kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse,
joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä
ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos
hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen
tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin
petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja.
Lappalainen pani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren
hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti,
sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla
aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi
ollut rasvaamatonta kiveä.
"Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon,
jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen
alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän
puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin
rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä
hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten
kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli
lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut,
arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat
ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa
ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin
vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä
oli tapahtunut."