Ei edes kylmässä pohjolassa lappalaisten onnistunut päästä yksin
vallitsemaan eikä saavuttamaan rauhaa, jota he sieltä etsivät, eikä
pelastumaan siitä sorrosta ja vääryydestä, joiden alta he tarujensa
mukaan sinne pakenivat. Sielläkin he joutuivat monenlaisten vainojen
alaisiksi, ja kovia koettelemuksia he saivat kokea, osaksi vihollisten
hyökkäyksistä, osaksi Pirkkalaisten ja sittemmin ruunun kantomiestenkin
puolelta. Tätä viimemainittua tunsivat etenkin ne, joiden
onnettomuudekseen täytyi suorittaa veroja, ei ainoastaan yhdelle, vaan
kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ja vihdoin he saivat kovaa
kokea tunkeilevien uutisasukkaiden puolelta, jotka heille usein tekivät
väkivaltaa ja vääryyttä, joita hallitus ei ollut tarkoittanut.
Vallinneet olot ovat siten pakottaneet Lappalaiset siirtymään perimpään
pohjolaan, hallittuansa muinoin ei ainoastaan niitä alueita, joita
vielä Lapiksi mainitaan, vaikka niiden suurimmalla osalla jo asuukin
vierasrotuisia kansoja, vaan vielä lisäksi laajoja aloja niiden
eteläpuolella Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Siten on
Suomen Lapissa tähän aikaan ainoastaan Utsjoki yksinomaan lappalaisten
kotipaikkana, sillä heihin ovat sulautuneet sinne siirtyneet
suomalaiset ja norjalaiset.
Yhä vieläkin lappalaiset pitävät suomalaisia, joista he erosivat vasta
viimemainittujen alkaessa maanviljelystä harjoittaa, heimolaisinaan.
Eivätkä läheisyydessä asuvat suomalaisetkaan tahdo tätä heimolaisuutta
kieltää. Siirto toisesta kansallisuudesta toiseen käykin hyvin
helposti. Vielä nähdään melkein vuosittain lappalaisten asettuvan
maanviljelijöiksi. He muuttavat silloin pukua ja tapoja, jopa
kieltäkin. On jo vaikeata erottaa näiden lapsenlapsia todellisista
suomalaisista, ellei vedota historiallisiin lähteisiin. Niinpä ovat
esim. monet talonpojat, jotka asuvat Simon ja Livon jokilatvoilla
Pudasjärvellä ja Kemissä, lappalaista alkuperää. Sama on laita
Kuusamossa ja Sodankylässä, jopa useimmissa Suomen pohjoisissa
pitäjissäkin. Toiselta puolen tavataan ei vain Utsjoella vaan useissa
muissakin Lapin pitäjissä lappalaisia, jotka polveutuvat suomalaisista,
mutta ovat jo kansallisuudeltaan lappalaistuneet siihen määrään, että
sen, jolla ei ole tarkkaa silmää siinä suhteessa, on vaikea havaita
heidän vierasta alkuperäänsä.
Muinoin ovat lappalaiset olleet useille vihollisten hyökkäyksille
alttiit. Niin oli semminkin Kemin Lapin asukasten laita. Sillä nämä
hyökkäykset tulivat aina idästäpäin. Kuitenkin kerrotaan Kemijärvellä,
joka vanhaan aikaan myös oli Kemin Lappia, että ruotsalaiset jo
ammoisina aikoina hävittivät siellä kaksi suurta lappalaiskylää,
Riuhtalan ja Termuslahden.
Venäläisiä ja karjalaisia vastaan on epälukuisia kertoja taisteltu.
Kummaltakin puolen tehtiin alituisia rosvoretkiä. Murhattiin,
ryöstettiin ja poltettiin silloin kaikki, mitä käsiin saatiin.
Niinpä sanotaan ryöstävän joukon murhanneen "_Sompion kardossa_"
kaikki ne Sompion kylän asukkaat, jotka pakolaisina tavattiin.
Mutta kyllä tiedetään kertoa myös Lappalaisten voitoista. Etenkin
eräs johtaja Lavrekadsh, suomeksi Laurikainen, neuvokkuudellaan ja
urhoollisuudellaan tuotti suuria tappioita karjalaisille.
Lappalaiset ovat nyt jo varsin harvalukuiset. Elinkeinonsa mukaan heitä
sanotaan poro-, kalastaja-, metsä- ja paimentolais-lappalaisiksi.
Ensinmainitut elävät poronhoidolla, vaeltaen laumojensa kanssa, ja
kalastajalappalaiset kalastuksella. Metsälappalaisten elinkeinona
on, paitsi metsästystä ja kalastusta, heidän verrattain vähälukuiset
poronsa, joita he talvisaikana pitävät kotipaikoillaan, mutta suvisin
jättävät oman onnensa nojaan, koska metsälappalainen ei vaella kauvas,
eikä hän siis voi seurata porolaumaansa. Paimentolaislappalaiset
hankkivat elatuksensa paimentamalla ja hoitamalla tilallisten poroja,
vaikka heillä joskus on omiakin.
Poro- ja kalastajalappalaisia tavataan tähän aikaan ainoastaan
Utsjoella, Inarissa ja Enontekiäisissä. Metsälappalaisia löytyy
ainoastaan viimemainitussa pitäjässä, ja sielläkin on niitä vähän.
Ei ole suuri Paimentolaislappalaistenkaan luku. Niitä tavataan
Enontekiäsissä, Sodankylässä ja Kittilässä.
Mitaltaan lappalaiset eivät ole varsin niin kookkaita kuin
siirtolaiset. Heidän ruumiinrakennuksensa on melkoista keveämpi ja
notkeampi. Kalastajalappalaisia kookkaammat ovat porolappalaiset.
Siirtolaisen ruumiinvoimatkin ovat suuremmat kuin lappalaisen, ja
edellinen jaksaa kantaa melkoista suurempia taakkoja kuin jälkimäinen,
mutta hän ei silti astu yhtä monta penikulmaa päivässä kuin lappalainen.
Elämän laatuun ja tapoihin nähden on tietysti suuri erotus lappalaisten
ja siirtolaisten välillä. Kun siis ajan pitkään maanviljelys ja
varsinainen karjanhoito kehittyivät jollakin paikkakunnalla, ryhtyivät
lappalaisetkin niitä harjottamaan tai siirtyivät kaukaisempiin
paikkoihin, jatkaaksensa siellä entisiä lappalaisia elämäntapojansa.
Siten ahdistettiin ne, jotka pysyivät lappalaisina, yhä edemmäksi
pohjoiseen, sillä lappalainen poroineen ja maanviljelijä karjoineen
eivät viihdy toistensa läheisyydessä. Maanviljelijät eivät ainoastaan
hävitä porolaitumia, vaan he vähentävät metsästyksenkin tuloja tai,
kuten sanotaan maaherra Melchior Werenstedtin päätöksessä 22 p:ltä
heinäkuuta 1638, "ne elämöivät heidän metsissään kaskea kaataen
ja polttaen, jonka vuoksi metsänriista katoaa ja siten menetetään
turkikset". Tämä tuhoaminen suomalaisten puolelta ei alkanut kuitenkaan
sillä, että he vakituisesti asettuivat asumaan lappalaisten alueelle.
Ilmeisesti nuo suomalaiset siellä aluksi harjoittivat metsästystä ja
kalastusta ainoastaan vissinä vuoden aikoina, mutta sen kautta he
kuitenkin väittivät saaneensa nautinto-oikeuden anastamillaan alueilla.
Mutta mikä lieneekään ensin aiheuttanut pohjalaisten asettumisen tänne
pohjanperille, etenkin Kemijärvelle ja Kuusamoon, eivät kuitenkaan
siirtymiset olleet monilukuisia ennenkuin ilmestyi julistuskirja
syyskuun 3 p:ltä 1695 Lapin asustamisesta, jolla laskettiin pysyväinen
pohja maanviljelyksen laajentamiselle sinne, mitä siihen aikaan vielä
sanottiin varsinaiseksi Lapiksi. Ansio siitä on etupäässä tunnustettava
kuningas Kaarlo Yhdennelletoista.
Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kyllä jo tätä ennenkin,
julistuskirjalla 27 p. Syysk. 1673, kehotettu muuttamaan Lappiin,
jotta siellä asukasluku lisääntyisi, ja haltuunsa ottamaan autiota ja
käyttämätöntä maata sekä raivaamaan pelloiksi, niityiksi ja laitumiksi
sen maaperän, jota lappalaiset elantotapansa mukaan eivät voineet
hyödykseen käyttää; ja sen ohessa heitä kehoitettiin hankkimaan
itselleen elatuksenapua metsistä, joista ja järvistä, kuitenkaan
loukkaamatta lappalaisten nautinto-oikeutta heille tarpeellisiin
maa-alueisiin. Mutta julistuskirjassa vuodelta 1673 ei vielä puhuta
varsinaisesta maanviljelyksestä. Sitä kosketellaan nimenomaan vasta
julistuksessa syyskuun 3 p:ltä 1695, jossa yleensä viljelysharrastus
ilmenee selvemmin kuin ensinmainitussa.
Mutta vaikka lappalaisten nautinto-oikeutta olikin suojeltava, ei
sittenkään voitu välttää riitoja niiden ja uutisasukkaiden välillä,
sillä heidän etunsa olivat jyrkästi ristiriitaiset. Kyllä riitoja
ilmaantuikin ei ainoastaan kalastuksen ja metsästyksen, vaan
laitumienkin tähden. Missä uutisasukkaat tapasivat sopivia paikkoja
asustamiselle, sinne he jäivät, pyysivät ja saivat ne ilman vaikeutta
tarkastetuiksi itselleen uutisasunnoiksi, sillä siinä lappalaisen
nautinto-oikeus ei paljoa painanut. Siksi jaloja kuitenkin oltiin, että
ohjesäännössä Lapinvoudeille vuodelta 1760 heitä käskettiin pitämään
silmällä "ettei ketään lappalaista karkoiteta jäkälälaitumilta,
nevoilta ja vuorilta, jotka ovat ainoastaan hänen poroillensa
vaan ei uutisasukkaalle hyödyksi". Jos lappalaisen naapuruus kävi
uutisasukkaalle kiusalliseksi, saattoi tapahtua, että tämä karkoitti
hänet, sytyttämällä metsän palamaan ja siten hävittämällä jäkälämaat.
Lappalaisten laitumet supistuivat tietysti siitäkin, että myös
uutisasukas piti poroja ja, paitsi niitä, vielä karjaakin. Hän vaati
lisäksi oikeutta kalastamiseen vesistöissä ja metsästykseen. Niinpä
Sodankylän lappalaiset v. 1701 valittivat, että vaikka lappalaisille
oli luvattu suojella heidän nautinto-oikeuttansa, talonpojat sittenkin
ovat käyttäneet monia järviä kalastukseen, joten lappalaiset ovat
joutuneet suureen köyhyyteen; ja jos majavanpyyntikin annetaan
uutisasukkaille, niin lappalaisille, joiden luku on suuresti
lisääntynyt, mutta jotka eivät osaa viljellä peltoja ja niittyjä, ei
jää mitään, josta voisivat elää ja verojaan suorittaa.
Kun siten lappalaisia ahdistettiin yhä kauvemmaksi pohjoiseen,
siirtyi osa heistä Jäämeren rannoille, toiset etsivät vielä vapaita
erämaita, ja toiset taas lähtivät kerjäläisinä etelään, joten vihdoin
eteläiseen Lappiin jäivät ainoastaan ne lappalaiset, jotka luopuivat
elantotavastaan ja ryhtyivät, uutisasukasten esimerkkiä noudattaen,
maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Kovina nälkävuosina 1695, 1696 ja
1697 kuoli sitäpaitsi sekä uutisasukkaita että lappalaisia nälkään.
En ota ratkaistavakseni, ovatko nämä lakkaamattomat anastukset ja
lappalaisten ahdistaminen äärimmäiseen pohjoiseen olleet tai ovatko
vasta olevat hyödyksi sille, mitä niillä on tarkoitettu. Pysykäämme
siis yksinomaan tosiasioissa ja sillä alueella, jota nykyään pidetään
Lapinmaana. Silloin näemme, että lappalaiset paimentolaiskansana ensin
katosivat Kuusamosta. Niistä 89:stä perheestä, jotka v. 1718 siellä
asuivat, ei ollut lappalaisia muuta kuin 10. Vuonna 1760 ei enää
ollut ainoatakaan. Lappalaiset olivat täältä joko siirtyneet pois tai
ruvenneet maanviljelijöiksi.
Samoin on käynyt Sodankylässä ja Kittilässä. Ja varsinaisia
lappalaisia, niinkuin mainitsimme, ei tähän aikaan enään vakinaisesti
tavata muualla kuin Utsjoella, Inarissa ja vähässä määrässä
Enontekiäisissä.