Arvaanpa minkälainen mielikuva lukijassa syntyy ensiksi kun hän tuon
otsakirjoituksen lukee. »Pariisitar», -- siis tuo maailmankaupungin
kadun kukka, joka kukkii lokaviemärin partaalla, tuo keveä,
huikenteleva olento, tuo kaunis ja vilkas ja tulinen, mutta vaarallinen
ja myrkyllinen.
Niin, semmoinenhan se on yleinen kuva pariisittarista, sen
karvaisinahan ne enimmäkseen esiintyvät matkustajallekin. Vaan mulle on
kumminkin jäänyt mieleeni erään sellaisenkin pariisittaren kuva, joka
oli vähän toista maata, luonteeltaan kyllä täysi pariisilainen, mutta
ei siltä mikään kadun kukka.
Viikon verran aikaa olin ollut Seine-virran kaupungissa ja, niinkuin
muukalaiset säännöllisesti ovat, niin olin minäkin siellä ensi ajat
sekä mykkä että kuuro. Saa sitä olla kieltä vähän osaavinaankin, mutta
kun sinne tulee, niin kovin löytää itsensä köykäseksi: ei ymmärrä mitä
muut sanovat, ei osaa itse sanoa mitä tahtoisi. Se on mitä kiusallisin
asema, johon ihminen voi joutua; hän kävelee siellä kuin äänetön henki
elävän elämän keskuudessa, ei osaa puuttua mihinkään, ei osaa ajaa
asioitaan, tuntuupa melkein siltä, kuin ei kuuluisi koko ihmiskuntaan.
Väleen siinä sentään korva tottuu kuulemaan ja ymmärtämään, vaan
ennenkuin kielensä saa sen verran opetetuksi, että se johonkinkaan
määriin pystyy ajatuksia tulkitsemaan, niin -- siihen menee aikaa.
Olin vielä tuossa kiusallisessa asemassa: ymmärsin vähän,
välttämättömimmät tarpeeni saatoin pyytää ja tarpeellisimmat
selvitykset antaa, vaan minkäänlaisesta keskustelusta ei vielä tullut
mitään. Ei löytynyt sanoja, kieli ei kääntynyt. Kävelin siten eräänä
päivänä yksikseni, kuten tavallisesti. Menin kauvas omasta
kaupunginosastani toimittamaan pientä asiaa, jonka matkan varrella olin
saanut toimitettavakseni: kirje ja terveisiä oli vietävä eräälle
skandinaavialaiselle rouvasihmiselle. Talon löysin, lähetin
portinvartijan ylös viemään kirjeen ja korttini ja kysymään, saisinko
tulla sisälle tapaamaan haettavaani. Itse odotin alhaalla, kävelin edes
takasin portin edustalla. Kävelin kauan, ei tullut mitään vastausta.
Yhtäkkiä lennättäysi portista ulos nuori tyttö, katsoi terävästi pari
kertaa ympärilleen ja astui sitten suoraan minua kohden kysästen
ranskaksi:
-- Tekö olette se suomalainen herra?
Tyhmistyneenä katselin ensiksi tuota nuorta, pirteää tyttöä, joka noin
rohkeasti ja tuttavallisesti tuli minua puhuttelemaan. En saanut heti
paikalla itselleni selvitetyksi, miten asianlaita oikeastaan oli,
luulin jonkunlaisen erehdyksen tapahtuneen. Tuskin sain vastaukseksi
soperretuksi:
-- Minä, neitiseni.
Häneltä pääsi heti helakka nauru, kun hän näki minun hämmästykseni. Ja
naurun sekana virtasi sitten pitkä sanatulva, jota ainoastaan
äärimmilleen jännittämällä tarkkaavaisuuteni ennätin seurata. -- Niin,
hän oli juuri tullut minua tapaamaan eikä ketään muuta. Rouvasihminen,
jota hain -- ja joka oli hänen asuntotoverinsa -- ei nyt juuri voinut
ottaa minua vastaan, hänellä oli jokin opetustunti, jota hän ei
tahtonut keskeyttää. Mutta hän tahtoi kumminkin minua tavata, puolen
tunnin perästä olisi hän jo vapaa. Ja he olivat siellä ylhäällä
sopineet, että minä sillä välin voisin, jos tahtoisin, seurata tyttöä
erääseen nuottikauppaan, johon hänellä oli asiaa...
Tietysti minä tahdoin ja jo sillä välin kuin tyttö vielä jatkoi
sanatulvaansa olimme me kääntyneet kadunkulmasta ja vaelsimme
ihmistungoksen keskitse leveää bulevardia pitkin. Ihmettelyn sekaisella
mielihyvällä katselin koko ajan tuota vieressäni vilkkaasti
lepertelevää pikkuolentoa, katselin kuin maanmoukka ainakin pitkään ja
äänettömänä. En ollut vieläkään toipunut ensi hämmästyksestäni. Hän oli
ilmestynyt kuin pilvistä tuohon eteeni, heti heittäytynyt tuttavaksi ja
ruvennut kertomaan minulle aikeistaan ja mieliteoistaan, -- minulle,
joka en ollut viikkokausiin ollut tilaisuudessa kuuntelemaan itselleni
lausuttua ystävällistä sanaa, joka olin kuin erakko kulkenut äänetönnä
ihmistulvan keskessä ja melkein jo ruvennut vihaamaan ihmisiä. Hän oli
vielä kuin lapsi, vaikka jo vuosiltaan olikin naisen ikään kerennyt.
Suuret, vilkkaat ja myötään liikkuvat silmät, pehmoset punaset posket,
jotka hänen puhellessaan olivat yhdessä ainoassa, mutta lakkaamatta
vaihtelevassa hymyssä. Ja koko tuo pieni vartalo notkui ja värähteli
jokaista äänensointua myöten ja jokaisen tunteenvivahduksen mukaisesti.
Elävää elämää näytti olevan jokaisessa sormenpäässä, kengän kärki
näytti tanssivan jotain vallatonta tahtia katua vastaan ja toisinaan
hän, kuin oikein vilkkaasti selitti jotakin, pyörähti puolitiehen
eteeni kadulle solahtaakseen samassa tuokiossa taas rinnalleni. Mutta
samalla oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin niin
arvokasta, niin maltillista ja itsetietoista, kuin olisi hän koko ajan
huomauttanut: _noli me tangere!_
Ja pian oli hän ehtinyt kertoa minulle koko pitkät tarinat itsestään.
Hän ei ollut oikeastaan pariisitar, hän oli kotosin Sedanista, vaan oli
nyt ollut vuoden Pariisissa soittoa ja laulua harjoittelemassa. Mutta
nyt oli se surullinen hetki tullut, jolloin hänen täytyi matkustaa pois
Pariisista, huomenna täytyi jo lähteä, nyt juuri, jolloin täällä olisi
ollut niin hauska.
--- Mutta miksi täytyi?
Isä on kirjoittanut ja käskenyt tulla kotiin. Ja niin oli nyt vaikea
lähteä. Vastikään oli hän opetellut monta uutta kaunista laulua ja nyt
täytyi kaikki jättää kesken.
-- Olipa se surullista.
Olin sangen kiitollinen siitä, että hänellä oli niin hyvä sanantulva,
sitenhän minä pääsin aivan kuuntelemalla, joskus vain tokasten jonkun
sanan sekaan. Mutta pisti se siltä vihaksi toisinaan, kun ei voinut
ottaa keskusteluun osaa eikä kysyä mitä olisi tahtonut. Tyttö oli m.m.
sanonut, että olipa se ollut Jumalan onni, kun minä juuri tuolla
hetkellä olin tullut asiatani ajamaan, sillä muuten ei olisi hänellä
ollut ketään, joka nyt olisi joutanut häntä saattamaan kaupungille.
(Pariisissa ei näet nuoren, »siistin» tytön katsota voivan päivilläkään
yksin kävellä kaduilla, mutta ei näytty seuraajasta kumminkaan hyvin
tarkkoja oltavan, koska siksi aivan outo mies kelpasi.) Tähän minun
tietysti olisi ollut vastattava, että onni oli ollut yksinomaa minulle
suosiollinen, kun hankki minulle näin herttaisen tehtävän. Jo rupesin
sitä lausumaan, mietin sanoja, koetin ajatuksissani asettaa niitä
peräkkäin, mutta siihen meni niin paljo aikaa, etten enää katsonut
voivani sanoakaan sanottavaani. Ja niin kuivi koko kohteliaisuuteni
yhteen haikeaan huokaukseen.
Vähitellen rupesi kai tyttö kumminkin käsittämään, että minun
harvasanaisuuteeni oli jokin erityinen syy, ja siksi otinkin
valaistakseni hänelle tuota merkillisyyttä, selittääkseni, että olinhan
ulkomaalainen, joka vasta viikon olin Pariisissa oleskellut ja joka en
siis vielä ollut ehtinyt oppia maan kieltä. Tämän lauseen olin jo
valitettavasti saanut useita kertoja ennen lausua, joten se jo oli
mulla valmiiksi mietittynä, mutta sittenkin hän nauraa kikatti koko
ajan kuin olin äänessä. Mahtoi se kuulostaa merkilliseltä. Eikä hän
sittenkään näyttänyt minua ymmärtävän. Ranskalaisten itserakkaus on
näet suuri: yhtä vähän kuin Jumalaa on muuta kuin yksi, voi kieliäkään
olla muuta kuin yksi ja se yksi on ranskankieli. Joka ei osaa ranskaa
puhua, eihän se ylipäätään osaa puhua, ja tyttö mahtoi ihmetellä mikä
minä, vanha mies, olin, joka en vielä osannut puhua. Hän pyörähti
eteeni kadulla, katsoi minua suurilla, hämmästystä kertovilla silmillä
ja kysyi:
-- Kuinka on mahdollista tulla toimeen maailmassa, kun ei osaa edes
puhua?
-- Niin, vaikeaahan se on, vaikeaa ja tukalaa, mutta minkäpä sille
tekee. Ei siihen auta muu kuin yksi keino: koettaa oppia.
Syvästi hän näytti ottavan osaa minun kurjuuteeni, vaan ei hän sentään
kauankaan joutanut sitä surkeilemaan. Hän oli kuin tuollainen hupakko
koulutyttö, jolla on hyvin vilkas ja vallaton mielikuvitus ja joka
alituisesti syöksähtää yhdestä mielenjuohtumasta toiseen. Jos minun
olisi ollut oltava hänen seurakumppaninsa pitemmän aikaa, niin olisi
hän epäilemättä hankkinut minulle monta huolta ja surua, sillä hänellä
oli sen tuhannen ilveet ja elkeet. Milloin hän kävellessään matki
jotakin edellä kulkevaa herrasmiestä, milloin hän ääneen hyräili ja
samalla sormellaan soitteli päivänvarjostimensa vartta, milloin
huiskutti hän nuottisalkkuaan, joka hänellä oli käsivarrellaan; ja
sitten yhtäkkiä hän oli säikähtävinään omaa vallattomuuttaan ja
heittäytyi kiltiksi lapseksi. Mutta koko ajan oli kumminkin hänen
käytöksessään sellaista varmuutta, sellaista suloutta ja makua, että
olisi melkein luullut joka tempun, joka askeleen, olleen ennakolta
opitun. Pariisitarta kiireestä kantapäähän!
Nuottikaupassa, johon häntä seurasin, pani hän pyörälle sekä myöjät
että minun. Kauan valikoittuaan ja juoksutettuaan kauppapalvelijoita
otti hän muutamia vihkoja ja selitti sitten, että näitä hän ei aijokaan
maksaa. Hän on täältä vuoden ajan ostanut niin paljon nuotteja, että on
oikeus ja kohtuus, että hän nyt poislähtiessään saapi nämä ilmaiseksi.
Ja sen hän sanoi niin vakavalla äänellä ja värähtelemättömillä
kasvoilla, että täytyi uskoa hänen puhuvan aivan täyttä totta.
Kauppapalvelija oli ymmällä. Kyllä kai se hänen puolestaan olisi
kohtuullista, mutta vaikea hänen oli omin päinsä sitä luvata...
-- Vaan te myönnätte, että mulla on oikeus saada nämä ilmaiseksi, eikö
niin?
-- Teiltä, neitiseni, on mahdoton kieltää mitään, vaan, kuten tiedätte,
täytyy meidän tehdä tili kaikesta minkä myömme, ja niin ollen...
-- Ja niin ollen -- hyvästi!
Tyttö kääntyi oveen päin muka lähteäkseen. Kauppapalvelija katsoi
hätääntyneenä tyttöä, katsoi minuun kerran toisensa perästä ja jopa
pyörähti mulla ajatus päässä ja rahat taskussa että jokohan piti minun
mennä ja maksaa tuo lasku. Mutta samassa suli vihdoin tytön totinen
naama ilkkuvaan nauruun, hän pudotti kouransa silmästä rahan tiskille,
lausuen: »no tuossa nyt on, ottakaa».
Sellainen veitikka!
Eipä kumma, jos hän tuolla puolentunnin kävelyretkellä jo ehti panna
multakin ajatukset ja tunteet sekaisin ja jos jo paluumatkalla
mielessäni pahottelin, että hän jo huomenna matkusti Sedaniin ja että
siis sen ainoan kerran vain sain häntä tavata, ensimäisen ja viimeisen.
Enin kaikista minua kumminkin harmitti, etten silloinkaan voinut sanoa
hänelle mitään miellyttävää, iloista, kohteliasta. Tuossa hän
lakkaamatta leperteli vieressäni, kertoi juttuja ja kysyi
mielipidettäni milloin mistäkin, ja minun täytyi olla ääneti kuin
patsaan. Sillä jos jotain rupesin sanomaan, tuli se niin huonosti, että
itsekin häpesin. Se oli sietämätöntä.
Jäähyväishetkeksi olin kumminkin miettinyt pienen kiitoksen hauskasta
seurasta ja kun sen vuoksi eteisessä käteltiin, lausuin, niin hyvin
kuin osasin, ihastukseni siitä harvinaisesta onnesta, mikä minulle oli
tapahtunut. Hän nauroi herttaisimman, veitikkamaisimman naurunsa,
toivotti mulle hauskaa oloa Pariisissa, lisäten:
-- Mutta ennen kaikkia, oppikaa puhumaan, sillä muuten teillä ei ole
hauska.
Oih, kuinka syvästi itsekin silloin tunsin tuon neuvon todeksi!
1894.