Piletti on taskussa, matkalaukku verkossa, -- sateenvarjo vieressä --
kaikki mukana. Hyvä. Painaun junavaunun nurkkaan, leväytän eteeni
»Politikenin», silmäiltyäni ensin ikkunasta, miten Kööpenhaminan
viimeiset savupiiput häviävät näkymättömiin junan huristaessa
eteenpäin.
Tässä sitä nyt ajetaan maailmaa katsomaan. Johan sitä nyt kerran
saapikin kappaleen nähdäkseen. Neljän valtakunnan läpi saapi kulkea,
suurten kaupunkien läpi, rikkaiden viljelysmaiden läpi, tiheimpäin
tehdaspaikkain läpi. Puolen Eurooppaa saapi nähdä ja lopuksi päästä --
Pariisiin. Silloinpa melkein jo sopii kiitollisena, tyytyväisenä
huoasta: nyt sinä herra lasket j.n.e. Sillä minä olen sen nähnyt,
nimittäin Pariisin.
Niin ajattelin itsekseni jo edeltäpäin nauttien junan nopeasti
vilistäessä Sjellantia pitkin. Siinä nyt ei ollut vielä paljo mitään
näkemistä. Yhtenä ainoana viheriänä, tasaisena lakeikkona kiiteli
maisema silmien ohi. Kaikki peltoa ja niittyä, kaikki niin saroittain
täsmälleen yhdenlaista, että silmä ei saanut mistään kiini.
Vaihtaisinpa mielelläni Suomesta vuorennikamen tuohon, lammensilmän
tähän vehnäpellon rintaan taikka kanervikon katkasemaan noita
loppumattomia kylvöheinän sarkoja, -- olisihan tuosta toki pikkusen
vaihtelua, oikeinpa päätä huimaa kauvemmin katsellessa tuota ääretöntä
yksitoikkoisuutta.
Kuka uskoisi Tanskassa niin paljon maata olevan, että saapi ajaa
vähilleen 2 tuntia yhtä Sjellantia pitkin; -- vaan syy taitaakin olla
se, että rautatie on hiukan pantu kiertämään keskuksen ympäri, ettei
matka tuntuisi kesken loppuvan. Ohoo, vai jo siellä huudetaankin:
Korsör! Kieliin matkustajat nouskoot laivaan.
Korsör, siitä paikasta en tiedä muuta, kuin että siinä oli Tanskalla
mennä vuonna kolerakaranteenin paikka. No siitäpä ei taida muuta
tarvitakaan tietää. Nyt vähän vesimatkaa ja sitten se alkaa se suuri
saksalainen isänmaa.
Kiel on Saksan suurin sotasatama, muistan ennenvanhaan lukeneeni
maantieteessä. Niinpä näkyy olevan. Pitkin pitkän sataman kylkeä on
ladottu rinnakkain kuin sotamiehiä riviin suuria sotalaivoja,
monitooreja, panssarilaivoja, mitä lienevätkin kaikki. Vai tuossa ne
nyt ovat ne syömärit, jotka nielevät Saksan suunnattoman korkeat verot
ijäti ammottavaan kitaansa ja joiden nälkää eivät ehdi tyydyttämään
minkäänlaiset uudet sotaverot, -- vai tuossa ne nyt makaavat joutilaina
niinkuin laiskat syöttiläät ainakin! Kellekähän noista on hyötyä?
-- Juna lähtee kello 6, huudetaan laivan rantaan saapuessa. Siihen
töyttää joukko joutilasta väkeä, jotka väkisin tahtovat kiskoa minulta
matkalaukkuni. Mihin helkkariin te sitä...? Vai tulliin, soo, soo,
kunhan tässä keritään... Sukkia ja paitoja siinä on, uskokaa pois. Ka
niin, se on valmis.
Siis puoli tuntia aikaa katsella Keiliä. Mutta sitä tuskin kannattaa
puoltakaan tuntia katsoa. Syön sen sijaan voileivän ja juon seidelin
olutta, hyvää olutta. Ja kohta taas huristetaan pikajunalla.
Ei muutu se maailma, yhtä lakeikkoa vaan. Mahtaa olla täällä maa hiukan
hiekkaperäisempää, koska pöläjää noin siivottomasti. Valkeita
kivitaloja siellä täällä, puistikko joskus, mutta harvoin, ympärillä.
Muuta ei merkittävää, pikajuna ei edes pysähdykään niiden
pikkukaupunkien kohdalle, joiden ohi vilistetään. Mitäs tässä nyt
oikeastaan on näkemistä, mietin itsekseni, kun jo istuminen rupee
pitkistyttämään. No, tullaanhan tästä kohta Hampuriin ja sitten niille
suurille sivistyspaikoille.
Mutta miksi tässä pitää olla näin kuuma? Sitä kysymystä olen aamusta
asti mielessäni hautonut, ja nyt se vasta ensi kerran puhkeaa oikeana
haikeana huokauksena ilmi. Miksi näin jumalattoman kuuma ja kuumemmaksi
vain käypi, kuta etemmäksi ehtii? Kuuluuko tämä kuumuuskin välttämättä
sivistysmaihin? Pääseeköhän tästä ensinkään sulamatta läpi?
Ne kysymykset uudistuvat sitten yhä tiheämmin kuta kauvemmas ehdin.
Mutta vielä en kerkiä käydä kovin kärsimättömäksi ennenkuin juna
puhaltaa kaupungin läpi kulkemaan. Huudetaan Alttoonaa ja sitten
Hampuria -- se on yhtä samaa yhtäjaksoista kaupunkia --, ja jo vihdoin
pääsen ulos hengittämään puhtaampaa ilmaa.
Kolme tuntia Hampurissa. Miten ne paraiten voisi käyttää?
Raitiovaunulla Alsteriin, siitä höyryllä »Huuhkajanpesään», taas
takasin ja kaupungin läpi satamaan. Ja nyt jo pitää pistää pikkusen
juoksunhilkkaa asemalle, sillä klo on heti 11, juna lähtee. No ei sitä
kolerakaupunkia paljo ehtinyt nähdä, vaan aina nimeksi. Hikisenä
huokuen saavun perille, näen tavarani, rötkähdän taas istumaan vaunun
nurkkaan ajaakseni yötä myöten Kölniin.
Nytkös vasta väkeä on junassa, istutaan ladottuina kuin sillit
tynnyrissä. Siitä mahtaa tulla ihana yö. Eikä kuumuus hellitä
yöksikään, polttavana huokuu henki ja iho melkein säteilee. Mutta ei
auta nurkuminen. Koeta kärsiä, hoen itselleni, ja heittäyn niin
rauhalliseksi kuin voin. Ja tunti menee, menee toinenkin, vaan toistaan
hitaammin molemmat.
Puolihorroksiin olen vaipuneena ja silmäilen tylsästi tulijoita ja
menijöitä eri asemilla. Ihastun joskus, kun joku vieressäni rupee
keräilemään tavaroitaan ja hankkiupi nousemaan ensi asemalla pois, --
jääpi mulle ehkä vähän väljemmin tilaa, saan hiukan heittäytyä
kenolleni lepäämään. Vaan tuskin hän on ulkona, kun jo toinen, paljo
lihavampi ja paksumpi saksalainen työntyy sisälle ja anastaa tuon
himoitsemani neliökyynärän. Pettymystä vain pitkin matkaa! Tunnen jo
tilani sangen surulliseksi, vaan koetan rohkaista mieltäni.
Taitaa olla alkuaamun aika, kun huudetaan: Bremen! Bremen, Bremen hoen
mielessäni, sehän on tuttu nimi, mutta mikä merkkipaikka se nyt
oikeastaan on, sitä en saa selville. Järkikin on näet jo tylsynyt ja
muisti pettää. Bremen ... joku Bremenin piispa on varmaankin joskus
historiallisella ajalla jossakin tehnyt jotakin -- vaan mitä? Kastanut
virolaisia taikka tapellut tanskalaisten kanssa -- en muista... Mutta
entä ... entä Bremenlinja, niin, sehän on se pahamaineinen linja, josta
meidän siirtolaiset usein valittavat, -- vai se paikka tämä nyt on.
Konduktööri tulee pilettiäni tarkastamaan, -- monettako kolmatta kertaa
jo, en ole laskenut -- ja minä koetan lahjomalla turmella tuota nuorta
miestä. Pyydän kauniisti kenenkään kuulematta, että hän antaisi minun
pitää penkkini itseäni varten Kölniin saakka -- oikasen hyvin kituvan
näkösenä selkäni -- ja työnnän hänelle markan rahan kouraan. Hän ottaa
sen ja kuuluukin kohta ulkopuolella riitelevän jollekin vaunuun
pyrkijälle, että sinne ei enää ketään sovi. Vaan pyrkijä, joka
nähtävästi temput tuntee, nykäsee oven auki, astuu sisälle ja luoden
minuun murhaavan katseen -- ikäänkuin syyttäen, että minä olisin
tahtonut katkasta hänen matkansa -- istahtaa hän melkein minun
sorkilleni. »Eletään sovinnossa», tekisi minun mieleni häneltä
rukoilla, »sillä jos tässä vielä riita tulee, niin kovinhan tämä on
vaikeaa».
Juna huristaa taas eteenpäin ja minä nojaun kuumaan nurkkaani. Ulkona
on pilkkosen pimeä, aukinaisesta ikkunasta tulvaa vain ehtimiseen
sisälle hehkuvata hiekkaa, joka tunkeupi suuhun ja silmiin. Koettelen
kädelläni kasvojani, mutta en enää tunne omaa ihoani, niin paksulti on
jo likaa patoutunut joka paikkaan. Siitä istumasta kavahdun toisinaan
ikäänkuin unesta. Katson kelloani, olisinko mahdollisesti saanut
nukkuneeksi pois jonkun puolentuntisen kärsimysajastani. En, aika ei
ole livahtanut rahtuakaan ohitseni, muuten vain olen mahtanut olla
jonkun silmänräpäyksen tajuntaa vailla.
Mynster, huudetaan ulkopuolella. Vai Mynster! Osnabryck ja Mynster, ne
nimet olen joskus lapsuudessani lukenut rinnakkain ja ne rupeavat nyt
soimaan korvissani. Osnabryck ja Mynster takoo junakin ensiksi
verkalleen liikkeelle lähtiessään, sitten yhä tiheämmin taputellen
mutta aina vuorottain: Osnabr--Mynstr, Osnabr--Mynstr...
Nukuttaa, en voi nukkua. Kadehdin syvästi muuatta herraa, joka on
saanut nostaneeksi koipensa vastapäiselle sohvalle toisen herran selän
taa. Hän lepää sangen mukavasti. Ehkä voisin minäkin... Ei, siinä istuu
minua vastapäätä terävänokkainen rouva, jolla on syli ja ympäristönsä
täynnä kaikenmoisia hyntyitä, mahtaisi suuttua julmaksi, jos minä
siihen kenkineni pyrkisin.
Vaan tunnit kuluvat kumminkin. Ei ole aika sentään aivan seisahtunut.
Aamu valkenee, joku viileämpikin tuulahdus puhaltaa ikkunasta sisälle.
Nythän tässä juuri ollaankin Reinvirran ihanilla seuduilla -- vaikkei
niistä suinkaan junassa tiedä -- ja saapihan vastaisuudessa kehua
kulkeneensa Rheinvirran poikkikin, onhan sekin ajatus jo jonkinlainen
lohdutus. Ja parin tunnin perästä ollaan Kölnissä, -- sinne jään
päiväksi, jään varmaankin. Saan pestä silmäni puhtaiksi, saan nukkua,
ja sittenhän sitä taas mielellään matkustaa. Rohkasen näinikään mieleni
ja koetan tyytyä kohtalooni. Päivän valo jo vaikuttaa virkistävästi ja
luontokin on hiukan vaihtelevampaa. Ei aikaakaan niin huudetaan
Dysseldorfia. Soo, ajattelen mielihyvällä, siitähän ei enää pitäisi
olla pitkälti Kölniin, ellei nyt aivan muistini petä.
Tuntui sitä kumminkin vielä matkaa olevan -- taipaleen loppuhan on aina
pisin paitsi kyydillä ajaessa, jolloin saattaa hevosta lopulla paremmin
kiirehtää. Itse veturikin ja koko juna tuntui vähän väsyneesti
laahustavan eteenpäin poikki lukemattomista risteyksistä ja
vekseleistä, ennenkuin lopullisesti seisahtui Kölnin asemalle.
Tännekö siis aijon jäädä koko päiväksi, tuumailin itsekseni kantaessani
laukkuani odotussaliin. Mutta mitä minä täällä oikeastaan toimitan?
Odottelen ja katselen -- pitkäksi voi käydä päivä.
-- Mihin aikaan täältä pikajuna lähtee Pariisiin?
-- Kello 9.
-- Ja mihin aikaan se tulee perille?
-- Kello 6.
-- Entä seuraava?
-- Lähtee kello 2, perillä kello 11.
Päätin sittenkin lähteä ensi junalla -- en muistanut enää äsköistä
päätöstäni. Mitäs minä täällä päivää viruisin taikka yönajaksi
laittasin tuloni tuohon sekavaan, suureen kaupunkiin? Voinhan olla
Pariisissa klo 6 tänään -- minä jatkan.
Söin kipeneen, katselin tuomiokirkon -- sehän on jokaisen kulkijan
velvollisuus -- ja riensin kohta taas pikajunallani Saksan länsirajaa
kohti. »Miksi antausin taas tähän tuliseen pätsiin?» oli jo alussa
ainoa ajatukseni, vaan en uskaltanut sitä itselleni myöntää, sillä
olinhan itse yksin syypää. Tukala näkyi olevan toisillakin
matkustajilla; vaikka olivat kotosin näiltä tulenpalavilta paikoilta.
Tämmöistä kuumuutta he eivät koskaan ole tunteneet, kuulen heidän
huokaavan toisilleen, ja he koettavat toistensa kilvalla anastaa
varjoisimman vaununnurkan haltuunsa. Vaan päivä tuntui paahtavan joka
kulmalta ja joka soppeen tunkeutui tuota hienoa, hehkuvata hiekkaa.
Ajettiinpa viljapeltojen halki, ajettiinpa tehdaskylien läpi, oltiinpa
tunnelissa taikka laaksossa, aina sama juttu. Ulos ei nähnyt paljo
mitään, junan ympärystä oli yhtenä sihisevänä pölynä.
Toisinaan juna pysähtyi hetkeksi, ja ne hetket olivat sitäkin
tukalammat, kun ei lehahdustakaan tuntunut. Mitä lienevät olleet
paikkoja, ei niitä enää kuullut eikä nähnyt. Mikä lie tuokin, johon
noin lukuisasti jääpi miestä nuorta ja vanhaa? Jassoo Aachen, vai
Aachen! Siitä jo kohta pyörähdetään rajan yli Belgian hiedikoille.
Omituinen kielten sekotus soipi korvissani. Niissä kaikuu pohjimpana
vielä tanskalaisten pehmeästi lepertelevä, painoton kieli, joka tuntuu
luodulta, ikäänkuin lasten tarvetta varten, niissä sihisevät
saksalaisten monet suhuäänet ja peräkkäin ladotut kerakkeet ja nyt jo
ranskalaisten lyhyet, töksähtelevät tavut ja epämiellyttävä kurkunperän
korina tulee sekottamaan kaikkea selvyyttä. Pidä hänestä sitten huoli
mikä lie mitäkin! Jos minun tulee jollekulle pari sanaa sanoa, niin
siihen tuppaa jo kolme, neljä eri kieltä sotkemaan sanottavaani ja
lopuksi sittenkin tulee suomalainen »perk...»
Puuh! kuinka kuuma! Aurinko nousee yhä korkeammas, se polttaa yhä
tulisemmin. Koko väritys luonnossakin on aivan kuin päivän ja
hiekkapölyn polttama. Tehtaat -- koko taivalhan Belgian läpi on kuin
yhtä tehdasta -- ovat likasenharmajat, vuorenrinteet, kentät ja
jokitörmät, jopa vesikin, ovat samankarvaiset ja ihmisissäkin, joita
asemilla näkee, on sama likanen väri. Ja jos katson itseäni, olen
kiireestä kantapäähän juuri samallainen. Koko Belgian maa näyttää
pöläjävän yhtenä tomupilvenä, jota aurinko myötään pitää tulisen
kuumana. Istuppa sitten siinä ahtaassa vaununnurkassa ja koeta kärsiä!
Jospa joku taikavoima saisi junan hetkeksi ohjatuksi kulkemaan
jäätunnelin kautta! Taikka annappa, että nämä sohvat olisivat kirkasta,
kylmää jäätä, ja saisi niillä alasti loikoa! Vaan miksi haaveksin
mahdottomia? Saisinko vain jostakin vaikka pienen, peukalon pään
kokoisen jäämurusen, jonka tipauttaisin tuohon selän ja paidan väliin,
olisin jo hetkeksi onnellinen. Kylmä väräys pääsisi ruumiini läpi.
Taikka saisin kostuttaa jo kankeaksi käynyttä kieltäni ja kuivunutta
kitalakeani raittiilla vesikulauksella, -- vaan vesikin täällä vain
lämmittäisi, jos sitä lämmintäkään saisi. Tuskin missään pysähtyy juna
sen verran, että ehtisi vesilasin juoda.
Saatikka sitten syödä. Ravintoa en ole saanut koko päivänä muuta kuin
kipeneen Kölnissä aikasin aamulla. Muutamia kirsikoita ostin eräällä
asemalla ja ne nyt ilkeimmilleen kulajavat tyhjässä vatsassa junan
jyristessä ja heiluessa. Tottahan ruokapaikka jossakin tulee, arvelen
itsekseni lohdutuksekseni, vaan puolituntinen menee ja menee tunti ja
toinen, eikä sitä tule.
Vaan aika kuluu. Kelloni on jo kaksi, kun ehditään Belgian ja Ranskan
rajalle -- ehkäpä tätä perille asti sittenkin kestänee. Vaan juuri
siinä tullimiesten kanssa muokatessani tulen katsoneeksi asemakelloa.
Se on vasta yksi.
-- Tuo kello kai on väärässä, kysyn asemamieheltä.
-- Ei, oikeassa se on. Ranskan rautateiden aika on Saksan aikaa tuntia
jälempänä.
Morjens! Siis yksi tunti, täysi tunti lisää kidutusaikaa. Tämä on
halpamaista, tämä on petkutusta! Tämä on matkustajaraukkain
tietämättömyyden väärinkäyttämistä. Palata nyt kello yhteen, kun on jo
luullut olevansa kello kahdessa, se on kovaa, se on liian kovaa!
Vuoroin tekisi mieleni itkemään, vuoroin haukkumaan koko näitä uusia
yhteiskuntia.
Vaan minä vaikenen ja istun entistään vielä masentuneempana junavaunun
nurkassa. Mitä varten olen antautunutkaan tällaiseen peliin? Mitä
varten uhrasin näin nuorella ijällä henkeni turhalle matkustushalulle,
jota toisten sydämmettömäin kertomus oli innostuttanut. Sillä nyt olen
jo melkein varmana, että Pariisiin asti en enää tätä kuumuutta kestä.
Voimat ovat jo loppumaisillaan, sielun toiminta on jo seisahtanut.
Raatona minä Pariisiin tulen, jossa tomuset luuni viskattanee johonkin
likakuoppaan. Miksi en tyytynyt kotona olemaan; olisin saanut rauhassa
loikoa nuoressa nurmessa koivun viileässä siimeksessä ja juoda
kirnupiimää taikka istua kivellä raittiin kotikosken partaalla ja onkia
harreja. Miks'en pysynyt siellä?
En ole enää pitkiin aikoihin jaksanut seurata mitä paikkoja tässä
kuletaan. Muistan kuulleeni, että jotakin paikkaa sanottiin Lyttichiksi
ja toista Namuriksi, vaan missä ne sellaiset paikat ovat, sitä ei jaksa
järkeni selittää. Vaikka lienenkin jo aivan väärällä tiellä. Ranskan
puolella rajaa ottaa juna vielä tiukemman lähdön. Luulisi, että
ilmanhenki semmoisessa menossa vilvottaisi, vaan kun se on niin kuumaa,
niin se päinvastoin polttaa. Ei kärsi pistää päätään ikkunasta ulos jos
semmoiseen voimanponnistukseen enää kykeneisikään.
Kaikki matkustajat ovat niin velton ja väsyneen näköisiä, että sekin
vielä masentaa mieltä. Tulevat vaunuun, viskautuvat istumaan ja jäävät
siihen kuin märkä riepu, kunnes taas kömpivät ulos. He toki pääsevät
välemmin ulos, minun on istuttava paikallani viimeiseen asti.
Loppumatkasta en paljoa tiedä. Korvani kuulivat joskus S:t Quentinia
mainittavan, toisella kertaa Compiegneä, vaan se kuului mulle jo
ikäänkuin jostain toisesta maailmasta -- aivoni, jotka nähtävästi
olivat kiehumatilassa, eivät työskennelleet. Yksi asia mulla vaan oli
selvillä: jos nyt hengissä pääsen läpi, en lähde koskaan enää kesällä
ajamaan pikajunalla, -- taisin vannoakin sen. Niin jos, -- mutta eikö
liekin tämä viimmeinen reissuni. Laskin aina, että puoli tuntia vielä
mahdollisesti pysyn koossa, mutta miten sitten käy?
Ranskan kellokin läheni kumminkin, kumma kyllä, kuutta, mutta en vielä
uskonut, että minä sen näkisin sinne asti ehtivää. Vaan kun sen jälkeen
kuulin jonkun matkustavista mainitsevan, että Eiffeltorni jo häämöittää
jossain kaukana, täytyi minun oikein vääntääntyä seisalleni
kurkistelemaan sitä, että edes sen ehtisin nähdä elävin silmin. En
nähnyt edes sitäkään. Huoaten heittäysin paikalleni. Taloja liiteli
ikkunan ohi, palatseja, tehtaita, kaupunkeja. Tuntui aina siltä, että
nyt tässä kohta pyörähdetään asemalle. Vaan ei. Sitä tuntui olevan
loppumaton määrä tuota tuollaista maailmaa, enkä jaksanut sitä enää
katsoakaan, kivistävää päätäni en jaksanut enää pitää pystyssä, se
valahti hermottomana rintaa vastaan ja kaikki jäsenet raukesivat. Ka
niin, ajattelin, nyt se on lopussa.
Kului aikaa niin muutamia minuutteja. Toiset matkustajat rupesivat
keräilemään kokoon tavaroitaan verkosta. Kohotin päätäni: toivo puhalsi
taas kytemään sammumaisillaan olevan kipinän. Olisiko mahdollista; että
tultaisiin perille? Junaa jarrutettiin, sitä hyppyytettiin kiskolta
kiskolle. Ja eikö ole vauhtikin jo heikentynyt? On todellakin. Mutta
tämähän käypi niinkuin suurissa romaaneissa: kun surma juuri on
iskemäisillään, silloin on apu ääressä. Vaan uskallanko tuohon luottaa
vieläkin?
Uskallan. Vauhti loppuu, junankuljettaja levittää oven auki: Paris!
Korvani eivät valehtele, en houri enkä uneksi. Se on totta. Aivan olen
siis hengissä perillä, ja toivottavasti palaa tajunta ja järkikin
vähitellen takasin. Minä olen sen kestänyt.
Hoipertelen tosin kuin 80-vuotias, poteva vanhus asemalle ajuria
hakemaan ja saan kyllä kotvan aikaa hakea tomuttuneen ja puolipalaneen
muistini komeroista osotettani. Vaan sen löydän kumminkin ja pääsen
ajamaan hotelliini.
1893